Elää kirjojen kanssa

On tiistaipäivä Vantaan kouluampumispäivän jälkeen. Tämän aamun lumimyrsky on tyyntynyt. Parvekkeelle on jälleen tullut lasien ja seinän välisestä raosta lunta kuten melkein joka kerta tämän talven lumisateissa. Eli pohjoisen suunnasta vähän länteen päin.

Kaikki kuvat tältä päivältä.

Aloin tyhjentää taas yhtä laatikkoa, jossa on sekalaista talteen laittamaani aineistoa. Jatkuva ongelmanihan on, että alituisten muuttojen seurauksena olen kerännyt papereita eri paikkoihin, muovitaskuihin, kansioihin jne. Muutot ja myöhemmät papereihin puuttumiset ovat sekoittaneet kaiken. Yritän välillä olla säälimätön, mutta tätä työtä tehdessäni, alan taas kaivata kirjoittamisen pariin.

Joskus asetan blogikirjoittamiseni myös kyseenalaiseksi. Se on kuitenkin minulle niin perustavanlaatuista, ollut jo yli 15 vuotta, joten jatkan vielä. Se ei ole mistään muusta pois, mutta sillä on aina ollut kyky rauhoittaa minua.  Eikä minun tarvitse selittää sitä kenellekään.

Kun vanhenemme, meillä ei välttämättä ole enää paljon keskustelukumppaneita. Minullakin monet ovat kuolleet tai yhteys on muista syistä katkennut. Kun joskus on mahdollisuus jutella jonkun kanssa, alan jopa hävetä puheliaisuuttani. Meillä jokaisella on myös itseämme kiinnostava aihepiiri, joka ei välttämättä kaikkia muita edes kiinnosta, joten…

Kaikista asioista ei edes pidä tai kannata keskustella. Some-keskustelut eivät minua kiinnosta, ne ovat usein kiusallisia ja pelottavia, ehkä joillekin tarpeellisia.

Kyllä se kevät tulee. Kirsikankukat kukkivat jo virpomiskimpussa.

Menneisyydessä, muiden ja omassani on vielä paljon tutkittavaa ja kirjoitettavaa. Papereita äsken selatessani, moni asia nousi uudelleen pinnalle. Olenhan säilönyt aikanaan, itse asiassa jo lapsesta saakka, erilaisia lehtileikkeitä, joissa on kiinnostavia asioita. Valinta on vaikea. Olen jopa kerännyt osan niistä valmiiksi kirjoittaakseni aiheesta myöhemmin. En ole ehtinyt ja leikekin on jäänyt muiden paperien väliin unohduksiin.

Olen viime vuosina ollut erityisen hämmentynyt kirjoistani ja välillä jopa lukemisestani. Luen kaunokirjallisen kirjan silloin tällöin, mutta mieluummin luen tietokirjoja tai elämänkertoja. Kauhistelen omaa laajaa kirjastoani ja pähkäilen usein sen kohtaloa. En ymmärrä, miksi olen vuosien mittaan laajentanut kirjastoani, hankkinut kirjoja, joista minun on vaikea koskaan luopua. Suurimmasta osasta ostamiani romaaneja olen pystynyt luopumaan. Tietokirjoista monia koen edelleen tarvitsemani. Suhteeni kirjoihin on siis tällä hetkellä melko ristiriitainen (kuten suhteeni moniin muihinkin asioihin).  Suhde muuttui, kun tajusin, ettei elämäni jatkukaan ikuisesti. Se vaikutti monella tasolla, myös lukemiseeni. Kirjojen suuri arvostus säilyi.

Kauhistuin, kun jotkut kertoivat, miten kirjoista pääsee helposti eroon. Niistä revitään kannet irti, jotka pannaan roskiin ja kirjojen sivut paperikeräykseen. Ymmärrän kyllä, että voin tehdä niin joillekin kirjoille, mutta en kaikille, enkä niille, jotka ovat aina olleet minulle rakkaita.

Papereideni joukosta tuli eteeni Helsingin Sanomista irrottamani sivu (niitähän riittää). Siihen aikaan en mitenkään ehtinyt lukea kaikkia lehtiä vaan irrotin niistä sivuja tai otin leikkeitä, kun ensin olin kerännyt lehtiä isoon laatikkoon tarkempaa tutkimusta varten. En ollut ehkä lukenut tätäkään Anne Fadimanin artikkelia keskiviikkona 24 joulukuuta 2003 ”Älkää koskaan tehkö kirjalle näin”. Se ilmestyi lehden osiossa ”Hyöty & Huvi”. Toisella puolella oli Jukka Luoman artikkeli ”Piparin tarina”, joka vei lukijan Saksaan Nürnbergiin, Ulmiin ja Augsburgiin. Vai olisiko se ollut aiheena sivun talteen ottamiseen? Ei varmaan, en edes tykkää piparkakuista.

Tällä hetkellä kirjojen tarina on paljon mielenkiintoisempi. Anne Fadiman on amerikkalainen toimittaja ja kirjailija ja on parhaiten tunnettu kirjallisuusesseistä.  Tämä essee sisältyi kokoelmaan ”Ex Libris: Confessions of a Common Reader”.  (Ex Libris: Tavallisen lukijan tunnustuksia). Käsittääkseni kirjaa ei käännetty suomeksi. Artikkelissa on lukuisia herkullisia yksityiskohtia "kirjarakkkaudesta", kirjojen käyttämisestä. Kirjoittaja käyttää esimerkkinä tunnettuja henkilöitä, perheenjäseniään ja itseään.

Kirja kertoo erilaisista suhteista kirjoihin. Kirjoittaja lähtee oman kirjahullun perheensä kokemuksista ja laajentaa aihetta muiden ihmisten suhteisiin. Hän toteaakin, että on olemassa romanttinen ja lihallinen rakkaus kirjoihin. Hänen perheensä rakasti kirjoja yli kaiken ja kirjojen kova käsittely eri tavoilla merkitsi läheisyyttä kirjoihin. Se oli kirjojen rakastamista yli niiden kunnon, sisältö ratkaisi, kirjoihin tehdyt merkinnät olivat merkityksellisiä. Niiden välissä voi olla hyönteisiä, jotka istahtavat ulkona lukiessa kirjan sivuille. Aivan kuten minun 1960-luvun päiväkirjani välissä on Lapin hyttysiä, jotka eivät antaneet minun kirjoittaa rauhassa yöttömän yön keskellä. Lihalliseen kirjarakkauteen kuuluu, että me rakastamme kirjamme kappaleiksi.

Minkähän kirjan minä pikkulapsena revin sivu sivulta. Olen jopa harkinnut antavani jonkun kuvakirjan Aavalle, lapsenlapsenlapselle, koska hän rakastaa leikellä kuvia. Nyt annan hänelle Kotipuutarhalehtiä, jotka eivät kelvanneet kenellekään. Lapset oppivat lukemaan lehtileikkeistä tai lehdistä kuten äitini oppi 4-vuotiaana.

Romanttinen kirjarakkaus on sitä, että kirja pitää säilyttää aina sellaisena kuin se on kirjakaupassa lukemattomana. Tarkoitus pyhittää keinot eli kirjan hävittäminen sitten siitä eroon pääsemiseksi olekaan niin vakava synti. 

Lapsuuteni kirjat ja monet vanhempieni jäämistöstä talteen ottamani kirjat ovat juuri niitä syvällisesti rakastettuja. Mieleeni tulee monta kirjaa, joista voisin kirjoittaa. Ehkä tällä kertaa muistelen kirjahyllyssäni edelleen lojuvaa kartastoa, jonka kannet ovat irronneet ja likaiset ja päällä on ollut joskus kahvikuppi. Osassa karttasivuja on paljon merkintöjäni (erityisesti Ranska),  kun olen suunnitellut nuorena tulevia maailmanmatkojani, niitä, joita en koskaan toteuttanut. Mutta maantiedosta tuli lempiaineeni koulussa. Muiden kirjojen ja netin kautta olen sittemmin vieraillut paikoissa,joihin en ole koskaan päässyt.

Lähes jokainen kirjahyllyni kirja on itsessään tarina, joka odottaa kertomistaan. Samoin kuin jokainen ihminen on tarina, mutta se on jo toinen juttu.

Minulle tuli em. artikkelin luettuani kiihkeä halu tutkia tarkemmin omia kirjojani ja ajatella uudella tavalla kirjojen vähentämistä. Tosin iso osa?  niistä on jo valittu eteenpäin vietäväksi, kunhan jaksan ja ehdin. Lehtileike- ym. paperikasassa odottaa monta muuta juttua odottaen paneutumistani ja oivalluksiani. Tämähän on näköjään kautta aikojen ollut yksi vakioaiheeni!

Minni istahti kirsikanoksia tutkiessaan kartaston päälle, oikein sopivaa tekstin aiheeseen liittyen,