Kirjoittamalla pohtimista

22.6.2020

 Uusi viikko alkamassa. On 25.3. Koko viikonloppu meni lapsenlapsen kanssa erilaisissa asioissa jopa niin paljon, että olin helpottunut, kun se päättyi. Aloittaessani kirjoittaa tätä, läheisyyttä kuumeisesti haluava Minni-kissa roikkuu minussa kiinni kehräten korvaani ja takertuen terävillä kynsillään vaatteisiini ja vähän niiden läpikin. Sain juuri valmisteltua parin päivän ruokani, kesäkurpitsajauhelihapaistoksen niin pitkälle, että laitan sen vain uuniin.

Kun alan kirjoittaa, en koskaan muista, mistä olen aiemmassa blogipostauksessani kirjoittanut, mutta nopeastihan käyn sen kurkkaamassa. En kirjoita tekstejäni koskaan suoraan blogipohjaan, vaan kirjoitan ne Wordilla ja tallennan lisäkirjoitusta varten. Lopuksi kun olen valmis, teen virhetarkistukset ja muokkaan vielä tekstiäni ja sitten kopioin sen blogipohjaan. Tosin teen sielläkin tarvittaessa korjauksia ja lopuksi liitän kuvia. 

3.7.2020

Terveysjuttuni on edennyt, että olen käynyt pitkän keskustelun terveydenhoitajan kanssa. Sain lääkärinajan vasta 4.4. Jatkan siis Buranan syöntiä, jotta pystyn toimimaan, liikkumaan ja menemään. Nivelkipujani ei kukaan näe minusta päältäpäin.

Kun aloitin kirjoittaa näitä ja niitä näitä, unohdin kokonaan, mitä kaikkea minulla oli aiemmin mielessäni kirjoittaa. Mielen taustalla kummittelevat jotkin ihmetyksen aiheet liittyen sukuseuratoimintaan. Puutun asiaan vasta sitten, kun yöuneni menevät.

Muutkin kotihommat painavat myös päälle. Kevät tuo esille taas kaappien tarkistuksen, ylimääräiset rääsyt pois, kirjojen ja paperien karsimista. Toki teen koko ajan jotakin asioiden hyväksi, mutta enemmänkin voisin tehdä. En enää kestä tuota Minnin hellää katsetta. Nyt hän istuu pöydällä läppärini vieressä kehräten ja tuijottaen. Ehkä menen hetkeksi sohvalle, jotta hän pääsee kunnolla syliini.

27.3.2024 aamupäivällä

Unohdin Minnin aamulla parvekkeelle ja muistin vasta, kun en löytänyt häntä mistään nukkumasta. Olin vaipunut omiin, synkkiin ajatuksiini. Parveke-elämä alkaa säiden lämmetessä. Viime yönä oli maa jälleen peittynyt lumeen. Nyt lumi on jo sulanut.

Toissayönä todella valvoin ainakin pari tuntia, miettien ja miettien ja suunnitellen. Aamulla huomasin, että oli ollut täysikuu. Eilen sitten ajatustyö oli ollut samalla telepatiaa ja eräs asia, johon minun piti puuttua, lähtikin purkautumaan. 

23.6.2020

Silti on paljon asioita, joita en saa selvitettyä, jotka rassaavat sydäntäni ja sieluani. Minusta on tullut entistä arempi. Suljen itseni ulos, kun lähiperhe arvostelee luonnettani, jotakin sanomaani, tekemistäni, puhumistani.  Olen sisältä liian pehmeä ja herkkä, olen aina ollut.  Olin sitä lapsena, olin sitä aina myöhemminkin. Olen sitä edelleen, vaikka kaikki eivät ehkä uskoisi, koska olen jämäkkä hoitamaan ja tekemään asioita. Olen hyvä kannattelemaan muita tiettyyn pisteeseen saakka. Kannatan myös itseni ja kestän vaikeuteni, vaikka kerron niistä muillekin. Läheiseni pitävät sitä valittamisena, heikkoutenani. Oletan, että haluavat ehkä enemmän väittelyä asioista. Minä taas varon sanomasta kenestäkään mitään negatiivista, en halua arvostella enkä arvottaa toisia. Toisin sanoen vältän aina ristiriitoja. Vältän niitä, vaikka ne voisivat olla rakentavia.

Tajuan, että taustalla on myös ristiriitoja aiheuttavien tilanteiden välttäminen olemalla puhumatta niiden juurisyistä. Ajattelemalla, että olemalla pehmeä läheisiä ja muitakin ihmisiä kohtaan, voin jättää moninaisten syiden käsittelyn piiloon.

Koska olen aina kirjoittanut päiväkirjaa, olen usein kirjoittanut muistiin myös asioita, jotka ovat haavoittaneet minua. En missään nimessä halua levittää niitä ko. ihmisen eteen auttaakseni jotakin tilannetta/olotilaa laukeamaan. Ärsytys on muuttunut usein todella voimakkaaksi. Minä kestän sen, toinen ei ehkä niinkään. Tässä kohdin voisin mainita myös sanan puhumattomuus, suomalaisten valuvian, jonka olemme perineet edeltäviltä sukupolvilta. Joskus on ehkä hyvä olla puhumatta.

Lisäksi, kun vanhenemme ja meillä on vielä elämäntehtävää tehtävänä, ei ole aina aikaa lähteä riitelemään, haastamaan ja pahoittamaan toisten ja omaa mieltään.

Kukaan toinen ei voi elää sinun tai minun elämääni. Siksi varjelen niitä.

15.7.2020

29.3.2024 pitkäperjantain aamupäivä

Tästä blogipostauksesta tuli taas tilkkutäkki, mielensä pahoittajan kirjoitus. Vaihteleva olotilani on vain entisestään heikentänyt mieltäni. On tavallaan erikoista, etten ole koskaan pystynyt kenellekään täysin sanoittamaan nivelreumani erilaisia tuntemuksia. Toki olen joskus yrittänyt. Tuskin yleislääkärikään sitä ymmärtää, mutta katsotaan.

Kuvittelin tilanteeni ranteideni osalta jo helpottuneen ja olen välillä jättänyt särkylääkkeen väliin. Viime yönä jouduin taas miettimään, ettei niin käynytkään. Pystyn nukkumaan erinomaisesti, koska minulla ei ole koskaan ollut mitään säryiksi kutsuttuja kipuja vain erilaisia liikkeen aiheuttamia kipuja ja tuntemuksia vähän joka puolella: ranteissa, käsivarsissa, olkavarressa, jaloissa, nilkoissa ja jalkapohjissa.  Niin on nytkin. Sehän ei taida olla päältäpäin näkyvissä, jos otan aamulla yhden Buranan ja selviän siitä päivästä aamuyöhön saakka.  Tästä taisin kirjoittaa/valittaa jo edellisessä blogissani.

Olen usein sanonut, että en halua olevani sairauden määrittelemä enkä useimmiten koekaan olevani, vaikka myönnän sen rajoittavan asioita.

Joskus aikoinaan saatoin miettiä, olisiko vaikeita asioita, joita kannattaisi edistää, jotta en kokisi tällaisia ajanjaksoja. Yritin eilen iltapäivällä ennen sukuseuran Teams-kokousta tutkia korona-aikaa ja sitä edeltävää aikaa, joka loppujen lopuksi kuvien ja kalenterin kautta hujahti ohitseni salamavauhtia löytääkseni jotakin, johon paneutuisin syvemmin. Kokouksen jälkeen keskustelin ystävän kanssa puhelimessa pitkään asiaan liittyen. Jaoimme kokemuksiamme, se oli kuin katseen tarkentamista ongelmakohtiin. 

Vuodet 2019 lähtien tähän päivään ovat olleet liian täynnä tekemistä eikä tekeminen lopu vieläkään. Sukukirja on vielä kesken. Koen monien asioiden olevan velvollisuuksiani. Olen joskus sanonut, että teot ratkaisevat. Minulla luovuus johtaa useimmiten tekoihin. Tiedän heikkouteni. Olen ikään kuin aina kuvitellut, että luonteemme näkyy meistä toisille ihmisille, ettei minun tarvitse selittää asioita itsestäni. 

3.7.2020

Eilen puhelinkeskustelun jälkeen aloin ajatella asiaa tarkemmin ja kauemmas taaksepäin. Toden totta, olen lapsuudesta asti ollut aivan liian kiltti ja luullut, että ihmiset ymmärtävät sen. Eipä ole niin käynytkään, olen aina kouluajoista lähtien kokenut eräänlaista alistamista, jota ehkä nykyään kutsuttaisiin kiusaamiseksi. Se on usein niin hienovaraista, että olen vain herkkyyttäni sen vaistonnut. Olen usein jo lapsuudessa ja nuoruudessa kirjoittanut siitä päiväkirjoissani. Se on jatkunut myös myöhemmin, aikuisena. Olen ajatellut, mikä piirre minussa voisi olla se, joka herättää joissakin ihmisissä ärsytystä niin paljon, että vaistoan sen ja jäykistyn. Ikään kuin joku toinen näkisi minussa aukon, josta pääsee tunkeutumaan minun perusolemukseeni. Omituisinta on, että se tunkeutuminen on usein melko hienovaraista, pari sanaa, katse, välinpitämättömyys, ohittaminen. Enkä minäkään puutu siihen, mutta olen saanut särön. Kun niitä säröjä kertyy liikaa, voi olla parasta vältellä sellaista ihmistä, joka tuo paljon säröjä.

Mutta, tällä kaikella voi olla toinenkin puoli. Jossakin vaiheessa ihminen voi alkaa katkeroitua ja alkaa miettiä liikaa kokemiaan pettymyksiä. Se ei vielä ole minulle tuttua, koska olen monessa toiminnassa mukana, mutta vaara on olemassa. Kukaan ei saa pienentää meitä edes vanhoilla päivillämme. Eikä meidän tarvitse muuttaa luonnettamme hyökkäämällä.

Tällaisia mietin juuri nyt. Joskus on tartuttava asiaan. Omalla tavallaan. On myös järisyttävää ajatella, kuinka paljon elämässä on vielä tekemistä. Ajatelkaa tekin! Kun kirjoittaa ja ajattelee samalla, monet asiat aukenevat seuraavaan vaiheeseen.

22.6.2020