Joskus tuntuu, että kaikki on jo sanottu...

21.12.2024

Tarkoitukseni ei ollut aloittaa vielä uutta blogipostausta, mutta en jaksaisi nyt kirjoittaa päiväkirjaan. Selitys sekin. Herään joka aamu hiukan epätoivoisena, vaikka olen jälleen nukkunut hyvin paria yöllistä heräämistä lukuun ottamatta.  En näe joka yö uniakaan, valitettavasti. Vasen jalkani on tuntunut paremmalta, mutta se johtuu siitä, että otan säännöllisesti aamuin ja illoin tulehduskipulääkkeen. Kun nousen sängystä, se kyllä tuntuu pahalta, mutta helpottaa pian.

Ihanteellinen joulun alusaika oli vuonna 2009.  Tässä lempipaikoillani silloin ja nyt 22.12.2009.

Tänään minulle tuli mieleen, miksi on vaikea olla puolikuntoinen ja jalkavaivainen. Hyvinhän minä sentään kestän tämän sietämättömän olotilan. Monella muulla ihmisellä on paljon vaikeampia vaivoja, joita minun on ollut vaikea tajuta tai nähdä. Ihmiset eivät välttämättä kerro niistä paitsi sitten, kun olen itse ensin avannut suuni. Meille ihmisille on tärkeä ymmärtää, että ympärillämme on paljon ihmisiä, joiden elämä on jatkuvasti eräänlaista selviämistaistelua. Syyt voivat olla terveyden lisäksi moninaisia, voi olla rahan tai työn puutetta. Niistä ei vain puhuta vaan purraan hammasta ja mennään eteenpäin. Meistä useimmat eivät osaa eivätkä halua pyytää apua. En minäkään missään nimessä. Tarjoan silti apuani aina tarvittaessa.

Monet ajattelevat olevansa uljaita ja ylpeitä selviytyjiä, joilla ei ole mitään edellä mainitsemiani ongelmia. Siitähän se lähtee kaikkien osalta, niin minullakin. En osannut nähdä ympärilläni olevaa kärsimystä. Vähitellen omien koettelemusten kautta tilanne on muuttunut.

sama päivä kuin edellä

Juuri nyt on paras pysytellä sisällä. Kävin eilen kahdessa kaupassa. Vaikein paikka oli oma kotipiha, ensin täynnä vettä, sitten melkein yhtä jääkenttää. En jaksanut tuoda toista kassia sisään, päätin hakea sen vasta tänä aamuna.  Kipeän jalkani lisäksi, käteni ovat heikot, mutta välillä ihmettelen sisälläni edelleen olevaa voimaa. Nyt oli pakkasta muutama aste, jääkenttä kuhmuroineen oli edelleen vaikea läpikuljettava. Minun on pakko varoa jokaista askeltani, etten kaatuisi. Vaikeuksista huolimatta niistä selviytyminen tuo hyvän mielen. 

Sitten alkoikin sataa lunta ja jääkenttä on nyt peittynyt ohueen lumikerrokseen.

 

22.12.2024

Sain sentään tehtyä joulutervehdyksen Juuret Kuolemajärvellä-ryhmään. Monta tervehdystä on edelleen lähettämättä ja joku saattaa unohtuakin. Pähkäilin kuvien kanssa, mutta tänään eteeni tuli ihania joulukuisia kuvia (22.12.2009) ja saan niistä ehkä kuvia joihinkin joulun toivotuksiin. Ei muuten, sillä kyllä kuvia riittää eikä aina kuvaa edes tarvitse.

Samalla kuvien kautta tulin ajatelleeksi vuoden 2009 syksyä ja erityisesti joulun aikaa. Voi olla, että olen siitä ennenkin kirjoittanut, mutta koska olen kirjoittanut niin paljon, en millään saa/jaksa kaivaa niitä tekstejä näkyviin. Silloin kirjoitin vielä vanhaan blogiini ”Polulle kauas”.. Useinhan olen siteerannut niitä. Päiväkirjani löytyi heti.

Lapsenlasta kouluun saattamassa 

Siihen aikaan lähetin vielä valtavan määrän joulukortteja, en ole kirjannut lukumäärää, mutta kyllä niitä oli ainakin 70 jollei enemmän. Kirjoitin lisäksi paljon kirjeitä. Olin muutenkin aktiivinen. Pelkäsin kodistani luopumista. Vaikea vuosi alkoi olla takanapäin, mutta kaikkea oli vielä tulossa. Olin saanut miehen lopulta häädettyä talosta, mutta koska hän oli toinen omistaja, paljon hankalia asioita ja pelkoa oli vielä edessä kuten oli takanapäin.  Vuosikausia.  Vasta vuosia myöhemmin ymmärsin, että olisin tarvinnut terapeutin apua, se näkyy päiväkirjani teksteistä. Löysin elämästäni parantavia voimia, mutta ne eivät aina riitä. Ennen joulua pohdin, mitä olisin voinut tehdä toisin ja mistä olin saanut voimia irtautuakseni kaikesta pahasta, joka oli tullut yhden ihmisen kautta elämääni.

Ihminen on vahva tai ei ole. Sehän nähdään nykyään kansan pahoinvoinnin myötä. Psykologinen resilienssi on tuttu sana tänä päivänä kuvaten yksilön kestävyyttä elämän vastoinkäymisten edessä. Sitä koetellaan tällaisissa ja monissa muissakin vaikeissa tilanteissa. Paha juttu on, kun asiat vaikeutuvat ja kestävät kauan. 

Olin aloittanut samana syksynä taidehistorian opiskelun avoimessa yliopistossa, peruskurssin tenttikin oli edessä. 

15.12.2009 näin ihmeellisen unen, jonka kirjoitin ylös:

” Olimme jollakin kurssilla, joka sitten päättyi ja jouduimme kurssin päätteeksi kertomaan itsestämme aika laajasti vuoron perään. Mietin kertomaani, se oli lyhyt elämäkerta. Joitakin asioita sekoittui siihen, koulu, ikään kuin lapsenlapseni Artun koulu (vietin paljon aikaa hänen kanssaan, koska hän poikkesi päivittäin koulumatkoillaan luonani). Joku tyttö tuli sanomaan minulle, että Artun kumisaapas on rikki, hän kulki mudassa paljain jaloin. Kesken esittelyn oli tauko. Lähdin jonkun toisen kanssa ulos pikku lenkille. Metsäisessä maastossa näimme tien reunalla omituisen tapahtuman. Ihmeellinen, ruma eläin hyökkäsi toisen eläimen kimppuun. Koska en ollut koskaan nähnyt tuollaista eläintä, otin siitä kuvan. Eläin näki sen ja ryntäsi se toinen eläin suussaan meitä kohti. Yritimme paeta, yritin piilottaa kameran. Eläin sai kuitenkin otteen kädestäni. Menimme eteenpäin, minä raahaten elikkoa mukanani. Kun aloimme kertoa asiasta muille, heräsin.”

koulumatkalla marraskuu 2009

Ahdistukseni oli jo kauan ollut äärimmäisen voimakasta. Taas ajattelin vanhempieni aikoinaan kokemia erilaisia kärsimyksiä sotien aikana.

Ennen joulua 20.12.2009 alkaen lunta satoi paljon. Tein tuntikausia lumitöitä. Ystäväni oli menossa seuraavana päivänä Helsinkiin olkapään korjausleikkaukseen ja olin luvannut hakea saattajana hänet sieltä bussilla seuraavana päivänä eli 23.12. Joka päivä tein pitkiä kävelylenkkejä niissä samoissa maisemissa, joihin nyt kaipaan, koska olen nyt jalkani takia joutunut jättämään ne väliin.

Siinä välissä 22.12. ehdin taas hurmaantua valokuvaamisesta, talvinen pihamaisema oli niin kaunis. Vuoden pimeimpään aikaan aurinko kaiken lisäksi valaisi maiseman. Sain taas valtavati inspiraatioita suunnitelmilleni, suunnittelin kuville jopa runollisia tekstejä. Taiteen tie oli vielä kesken. Silloin en vielä tiennyt, että se jäisikin kesken.

HS:n lehtileikkeen mukaan (lehtileike 24.12. päiväkirjan välissä) joulukortteja oli Suomessa lähetetty lähes 50 miljoonaa.

Jouluaatoksi tein graavattua lohta, hernemössöä (isäni herkkua aikoinaan), torttuja ja luumuhyytelöä. Olin menossa tyttäreni silloisen perheen luokse jouluaatoksi. Kirjoitin joka päivä ahkerasti. Kuvista näkee, kuinka rasittuneen ja sairaan näköinen olen. Tajusin sen joulun jälkeen maininnalla päiväkirjassani. Mutta tekemistä, touhua ja kulkemista paikasta toiseen riitti.  Kuvat kertovat aina lisää, vaikka kaikki niistä eivät ole edes säilyttämisen arvoisia, ne ovat vain täydentäviä tekijöitä.

Kelihän on nyt aivan hurja. Tänään on taas sulanut eilen vesisateen jälkeen. On siis pääkallokeli. Runsas viikko eteenpäin taivaalta tulee vain vettä. On paras pysytellä sisällä.

Tuusulan kirkko marraskuu 2009

25.12.2024 joulupäivänä

Ajatukseni oli julkaista tämä ennen joulua, mutta vaikka en aseta paineita joululle, niin vain kävi, että muut asiat ajoivat päälleni. On melkein pakko lähettää joulutervehdyksiä, useimmat Facebookin kautta, kiittää ehkä joitakin. Digitaalinen elämä on yhtä sekasotkua. Vaikka aikoinaan vuosia sitten kiitin sitä, että saan tulevaisuudessa itse päättää, mitä julkaisen, olla toimija, julkaisija, oman itseni toimittaja. niin nyt saatan joskus katua ajatustani. Osaltani asia on jo aikoja sitten revennyt liitoksistaan

Jouluaaton aattona kävin lapsenlapseni kanssa kaupassa (sama, jonka kuvia edellä). Olin aamupäivällä imuroinut koko asunnon, vaikka ei olisi tarvinnut joulun takia, Iltapäivällä olin jo niin poikki ja rasittunut, että liikkuminen kipeällä koivella oli tosi hankalaa. Pahin paikka oli tietysti edelleen taloyhtiön piha. Viime vuonna kävin jouluaattona kävellen kaupassa, mutta silloin ei ollut liukasta eikä jalkani ollut vielä siinä kunnossa kun se on nyt ollut koko syksyn. Nyt jääkaappi ja pakastin ovat täynnä ruokaa, joten tällä viikolla voin pysytellä kotona.  Aatoksi vanhin lapsenlapseni oli kutsunut minut luokseen, mutta kieltäydyin menemästä.

Tämä on sitä kunkin omanlaista joulua, joka kaikesta huolimatta herättää meissä kaikissa valtavasti tunteita ja muistoja. Tulikin mieleeni, että kauneimmankin joulujuhlan takana voi olla rankkoja asioita. Tärkeintä  joulussa olisi lämmin ajatus ja sanoma Jeesuksen syntymästä, mutta siitäkään ei ehkä saa puhua ? 

25.11.2009

Ajatuksia joulun alla joulukuussa

10.12.2024 tiistai

On kaunis joulukuun päivä, sää on ihanteellinen. Lähdin kauppaan, apteekissakin oli käytävä. On kiva lähteä edes lyhyeksi aikaa ihmisten ilmoille. Täällä Hyrylässä alkaa vain olla hirveän paljon väkeä, kauppojen parkkipaikat ovat täynnä, mutta valinnanvaraa on ja tulevina vuosina tulee lisää suuria kauppoja. Liikennekin on silloin aina vilkkaampaa.

14.12.

Kaupassa tapasin sattumalta vanhan tutun ja keskustelimme keskellä käytävää pitkän tovin päivittäen, mitä meille kuuluu. Tapaan kauppamatkoillani aikoinaan tuntemiani ihmisiä aika harvoin. En osaa enää edes sopia tapaamisia kenenkään kanssa. Siksi sattumanvaraiset tapaamiset ovat kullan arvoisia. Miksi ajan kuluessa on tullut entistä vaikeammaksi tehdä aloitteita?

Tapaamiset ja keskustelut piristävät päivää. Meillä kaikilla on asioita, joista on kiva keskustella ihmisten kanssa. Tässä iässä keskustelut ikätoverien kanssa liittyvät usein vaivoihimme ja vaikeuksiimme. Mutta ei se mitään, on turha teeskennellä enää olevansa nuori ja elämänsä kunnossa.

Tulin ajatelleeksi erästä naisten lehteä lukiessani, miten joillakin suvuilla ja perheillä asiat ovat ja ovat ilmeisesti aina olleet erinomaisen hyvin. Talo, jossa asutaan, on isoisoisän rakentama ja edelleen täyin kunnossa, tosin muutamia uudistuksia on tehty.  Jos aikoinaan ihmettelin sitä, että tavalliset ihmiset ovat historiassa unohdetut, niin oikeastaan onkin niin, että asia ei koske kaikkia sukuja ja ihmisiä. Osa kansasta on ollut aina etuoikeutettua. Sukua ja ihmisiä ei saa muutettua paremmaksi kuin asia on ollut. Itselleni ja monille muillekin sanoisin nyt, älä anna häpeän vaikuttaa kirjoituksiisi ja siihen, ettet pystynyt parempaan. Ole ylpeästi sitä, mitä olet, vaikkei sinulle tarjottu mitään hopealautaselta. Elä rohkeasti ja ylpeästi perheesi ja omasta historiasta ja vaatimattomista saavutuksista huolimatta.

Olohuoneeni ja keittiön ikkunat ovat idän suuntaan. Puolikuuta hiukan paksumpi kuu on kiipeämässä puun latvojen yläpuolelle kellon ollessa tätä kirjoittaessani 15.31. Olen jo tovin seurannut sitä ja ottanut muutaman kuvan. Taivas on kauniisti vaaleanpunainen, puut ovat säilyttäneet huurteensa. Kissa kehrää sylissäni. Olen kiitollinen elämästä tässä ja nyt!

12.12.2024 torstai

Joskus on aika kirjoittaa tällaisia omasta elämästä pursuilevia blogipostauksia. Sormet syyhyten tulin myös nyt jatkamaan kirjoitustani. Tällä välin on kyllä tullut riviin odottamaan muitakin minua innostavia kirjoituksen alkuja. Kyllähän te tiedätte, että teen aina välillä edelleen sormet syyhyten sukututkimuksia tai jatkan jotakin kesken jäänyttä. Kiihkeät tekemisen ja menemisen vuodet jättivät lähinnä jälkeensä paperi- ja muistikirjakasoja, joita en edes usko koskaan purkavani kokonaan.

Olotilani on parantunut, vasen jalkani alkaa pitää, kivut ovat melkein kokonaan poissa. Se innostaa. Ehkä pian pääsen myös ulkoilemaan muutenkin kuin käymällä kaupassa. Sanon silti itselleni vielä: Ota rauhallisesti. Hiljaa hyvää tulee.

Kuu on pian täyttymässä, se sama kuu, jonka mainitsin pari päivää sitten. Se herätti minut puolenyön jälkeen viime yönä paistaessaan nyt lännen puoleisesta makuuhuoneen ikkunasta suoraan nukkuvan kasvoille. Peitin ikkunaa verhoilla ja pyöriskelin aika pitkään sängyssä. Huomasin, että Minni-kissa oli siirtynyt pitkästä aikaa nukkumaan omaan valkoiseen pesäänsä, jonka olin asettanut sänkyni viereen. Siellä hän köllötteli selällään. Minnillä on tapana tulla iltaisin viereeni nukkumaan. Joskus pyydän häntä, mutta nykyään hän tulee itsenäisesti.  Kun nukahdan, hän lähtee muualle nukkumaan, mutta tulee silloin tällöin uudelleen viereeni, varsinkin jos nukun erityisen levottomasti. Kissan rakkaus ihmiseen on selvästi nähtävissä. Hän seuraa katseellaan minua, jollei sitten nuku. Hän käy välillä halailemassa ja kiipeilee syliin ja kaulalle. Hän puhuu minulle. Meillä on keskinäinen luottamus. Emme vaadi toisiltamme liikaa. Kun nousen aamulla ja suoristan peittoni, niin kissa aamuruokailun jälkeen menee jatkamaan uniaan peiton päälle, samaan kohtaan, missä olen nukkunut.

Tuskin yhdessäolo yhdenkään ihmisen kanssa olisi samanlaista kuin elämä kissan kanssa. Minulla ei ole ainakaan koskaan ollut. Tiedän liiankin hyvin, että olen tehnyt aina epäonnistuneita valintoja miesten suhteen. Nuoresta saakka olin jo ajatellut viettää elämäni itsenäisenä, mitä ajatusta en sitten pystynytkään seuraamaan. Virheet on vain hyväksyttävä, niitä ei voi korjata enää jälkikäteen.

Ostin tiistaina kaupasta kaalin, sillä ajattelin vihdoin tehdä kaalilaatikon. Syön sitä taas ainakin kaksi jollei kolme päivää ja säästyn tylsältä jokapäiväiseltä ruoanlaitolta.  Voin keskittyä muihin asioihin. Valitettavasti vanhan ihmisen päivät valuvat kuin vesi aikaansaannosten jäädessä pieneksi. Aika kuluu vanhana nopeammin. Minun aikaani vie myös tarkka, yksityiskohtainen perehtyminen kaikkeen. Tosin ajattelen usein, että voisin voisi olla vielä yksityiskohtaisempi.

Edelliseen liittyen kaikki aiemmin tutkittu ja tehty, kantaa myöhemmin hedelmää. Eilenkin tutkiessani yhtä sukuhaaraa 1700-luvun alkupuolella tarkemmin, löysin koko ajan uusia juttuja. Illalla piti lopettaa, mutta jatkan tänään myöhemmin. Olen kirjoittanut aiheesta aiemmin eräässä blogissani toisen asian yhteydessä ja jättänyt kesken. Nyt katseeni on entisestään tarkentunut ja löysin siis tarkentavaa tietoa.  

13.12.2024 perjantai

Huh sentään. Kyllä kirjoitin paljon parempia blogeja aiemmin. Luin kevään 2014 päiväkirjaa ja sain päähäni katsoa, mitä olen kirjoittanut silloin blogipostauksiini.  Sain sieltä innoituksen lisätä otteita erääseen keskeneräiseen tekstiini, jota en vielä paljasta.

15.12.2024 sunnuntai

Olisiko tämä sitten joulublogini? Se ratkeaa tulevina päivinä.  Rästitehtäviä riittää, vaikka kuten olen ehkä jo usein maininnut, en vietä joulua muuta kuin omassa mielessäni. Jouluhan herättää ihmisissä aika paljon erilaisia ja voimakkaita tunteita sekä hyvässä että pahassa.  Jätän ne nyt käsittelemättä. Riitti jo, kun unessani olen palannut joihinkin niihin liittyviin juttuihin.

Vasen jalkani huolettaa edelleen. Eilen rasitin sitä kunnolla, kun kävin sopivan suojasään koittaessa putsaamassa auton lumesta ja kävin kaupassa. Monen päivän lumien poistaminen auton päältä ja ympäriltä vie paljon aikaa. Kaupassa käynti on se paras osio. Yritän saada ostoksia painollisesti sopivasti kahteen kassiin, jotakin aina unohtuu. Huomasin, että minulla on nyt neljä litraa maitoa jääkaapissa, vaikken niin paljon tarvitsekaan.  Litran purkit kaiken muun lisäksi painavat aika paljon, varsinkin jalkavaivaiselle.  Muistin siitä äitini, joka asui isän kuoltua yksin ja raahasi ennen joulua totuttuun tapaan litroittain maitoa jääkaappiin, jos vaikka lapset tulisivat joulunpyhinä. Jouluruoatkin oli hankittu jääkaappiin. Hän haki ruoat kävellen kaupasta, joskus ehkä paikkakunnalla asuvat sisareni auttoivat.  Tilanne on sama hänen viimeisenä joulunaan, jonka hän viettikin sekavassa tilassa, ehkä lääkityksen takia, sairaalassa.  Se joulu kaikki taisi olla hänelle yhtä painajaisunta, josta hän jopa yritti paeta. Alamäki oli kuitenkin alkanut eikä hän enää palannut ennalleen.

Vanhojen vanhempien elämä on usein vaikea pala lapsille.  Maailma on niitä tarinoita täynnä.

Maisema parvekkeelta 10.12.2024

Olen joutunut painimaan tietotekniikan kanssa. Microsoft tekee vähän väliä muutoksia kuten kaikki muutkin. Toki selviän kaikista, mutta ei tietokoneen ja kännykän käyttö ole silti aivan niin helppokäyttöistä, että kissakin osaa. Pienessä Hesarin kirjoituksessa Lauri Järvilehto, työelämäprofessori Aalto-yliopistossa heitti ” X-sukupolveni on siitä jännä, että olemme opettaneet tietokoneen käytön vanhemmillemme, että lapsillemme. Meidän 1970–1980-luvuilla syntyneiden piti ymmärtää tietokoneita ennen kuin niistä tuli niin helppokäyttöisiä, että kissakin osaa.”

Vähän nauratti, kun ajattelin osaa meistä baby boomereista minut mukaan lukien, joka lähti jo 1970-luvun puolivälissä tutustumaan uuteen maailmaan, johon tulivat tietokoneet, PC:t. Aluksi opiskelu sujui pitkään kantapään kautta aivan samoin kuin nykylapsilla, joiden käyttöympäristö on tavallaan paljon helpompi tai sitten ei.  Opetin omaa 1980-syntynyttä lastani Commodore 64:n käyttöön samanaikaisesti, kun opetin yritysasiakkaitani uuden PC:n kanssa operointiin liittämällä niihin modeemeja ja opettamalla pankkipalvelujen käyttöä. Ja sitä jatkui koko työelämäni ajan. Myöhemmin pyytelinkin joiltakin anteeksi kertoen olevani syyllinen siihen, että kaikki pankkipalvelut ja yrityksen palvelut digitalisoituivat eikä pankkeihin enää päässyt hoitamaan asioitaan.

1970-luku tuli mainittua myös, sillä silloin opin kauppaopistossa ohjelmointia IBM:n isolla koneella ja ohjelmointia ja systeeminsuunnittelua oppiaineina. Opettelimme jopa ohjelmointikieliä kuten Basic ja Fortran 4. Kokeilimme myös etäyhteyksiä syksyllä 1974 jonkun yliopiston verkkoon.

Nyt olen neuvonut lapsenlastani, 12-vuotiasta poikaa erilaisissa asioissa. Hänkin on yrittänyt saada minua tubettajaksi ja jakamaan kissavideoita. Hän oli innostunut koulun koodauskurssista. Oletin siellä opetettavan jotakin ohjelmointikieltä. Niin ei kuitenkaan ollut.

Olen joskus hermostunut, kun ystäväni pyytävät lapsiaan auttamaan tietokoneasioissa. Yleensä he ovat vain sotkeneet asiat. Olen itsekin onnellinen, että kaikki on nyt helpompaa kuin aiemmin. Monta kertaa ajattelin aikoinaan, että omatkin vanhempani olisivat olleet tyytyväisempiä, jos heillä olisi ollut tietokone. Aivan varma en ole.  Heitä en olisi silloin jaksanut opettaa. Yhteys ulkomaailmaan on vanhuksille tärkeä asia ja etenkin silloin, kun ei pääse enää käppäilemään ulkomaailmaan.

Olen saattanut kirjoittaa näistä asioista ennenkin, mutta kertaus ei ole pahitteeksi.

Kun kännykät alkoivat tulla markkinoille 1990-luvulla, olin tietty heti niitä käyttämässä. Voi hitsi, kuinka hienoja juttuja silloin ja 2000-luvulle tultaessa elettiin. Olimme ylpeitä kännyköistä. Jopa amerikkalaiset olivat meitä jäljessä.

Tein tänään myös paperien järjestelyä ja suunnittelin, mitä teen seuraavaksi kirjoittamisrintamalla. Aika monta juttua on tekeillä ennestään. Nyt alan katselle jotakin jaksoa.  Olen katsonut esim. Netflixistä Yellowstonen 1. kauden. Aika väkivaltaista ja raakaa touhua Montanassa!

17.12.2024 tiistai

Taisi ollakin itsensä pettämistä, että saisin tekstin valmiiksi.  En muistanutkaan, että joulun alusviikko on raskasta aikaa, vaikkei vietäkään joulua. Ehkä se johtuu juuri siitä.  Jään odottamaan joulun jälkeistä aikaa ja koipeni paranemista.

Rauhallista, hyvää ja iloista joulua kaikille lukijoilleni!

Tunteista raskaat joulut

Jouluaaton hiljaisuus, jota kuitenkin monet ajatukset häiritsevät. Kun pitäisi vain rauhoittua, rauhoittaa levoton sydän, ajatella joulun sanomaa tai siihen liittyvää. Silti ajatukset alkavat piinata nostaen pinnalle tunteita, joita on tullut vuosien mittaan käsiteltyä, mutta joita on jatkossakin käsiteltävä. Ne eivät tule vain minusta vaan syvempää ja kauempaa. Ne ovat niitä, jotka kulkevat loppuun saakka mukanani.

Jouluaattona 2016

Uskon, että suurin osa ihmisistä kieltää sellaiset ajatukset. Normaali joulutohina ihmisten ympärillä on silloin apuna, ei tarvitse ajatella muuta kuin tekemistä ja suorittamista. Tai syömistä ja juomista. Jos mietit asiaa kerrankin, tajuat sen. Jotkut pakenevat joulua kauas vuosi toisensa perästä.

Vaikka pääseekin vuosien kuluessa jouluasioista eroon jotenkuten, niin eihän se siihen lopukaan. Uudet sukupolvet syntyvät, oppivat ja kokevat edellisten joulut ja luovat omansa. Vuosien mittaan heillekin syntyy paineita ja tarve rauhoittaa jouluja tai paeta niitä.

Tämän kertomiseen ei tarvittaisi totuuden torvea, sellaista kuin minä perheen vanhin olen. Helsingin Sanomissa, tänään ollut 24.12.2023 kirjailija Antti Hurskaisen essee nostatti minussa piilossa olevat tunteet pinnalle ja vaativat vielä kerran kirjoittamaan joulun ympärillä olevasta pyörremyrskystä, ehkä kerrankin entistä syvällisemmin. Odotankin jo joulun jälkeistä aikaa, mutta yritän vielä kerran purkaa omien joulujeni myyttiä.

30.12.2015

Olen vähitellen tullut siihen ajatukseen, että kaikki juurtaa jo ajasta ennen minua ja meitä, edellisistä sukupolvista. Vanhat kengät tai useammat vanhan aitan alakerran keskellä olevassa romuaitassa palautuvat taas mieleeni. Enää en pakene niitä, kuten lapsena ja nuorena. En halunnut tietää. Useimmat ikäisistäni eivät edelleenkään halua tietää mitään vaan välttelevät vanhoja asioita.  Minulla on ehkä jo harrastusteni kautta taipumus mennä kauemmaksi. Toki en saa edelleenkään tietää sen enempää mainitsemistani vanhoista kengistä ja muusta roinasta. Ajattelin, että ne kaikki on heitetty sinne jonkun ihmisen kuollessa.

Useimmat ihmiset uskovat vain kaikkeen näkyvään. Minäkin pääsisin ehkä helpommalla, jos unohtaisin kaikki menneen elämän asiat enkä uskoisi näkymättömään. Kaikkein viisainta olisi myös pitää suunsa kiinni eikä käsitellä niitä asioita puheessa. Kaiken lisäksi voi olla tyhmää julkaista tällaisia blogipostauksia.

24.12.2015

Jakaessani vanhempieni joulun mallia jälkeläisilleni, olen saattanut tehdä virheen. Olen jo kauan pyristellyt siitä irti. Tänä jouluna en enää ostanut lapsenlapsille ja lapsenlapsenlapsille joululahjoja. Pieni apuraha kullekin on kirjekuoressa ja odottaa, että he hakevat ne minulta. En tunge kenenkään joulupöytään, kutsuakaan ei ole tullut. Olen suosiolla asettautunut ulkopuoliseksi, joka olen jo kauan ollutkin. Hyvä niin.

Istahdin kirjoittamaan täydelliseen hiljaisuuteen ja pimeyteen kynttilänvaloon. Puolenpäivän aikaan katselin kyllä Joulurauhan julistuksen Turusta. Se oli äidilleni hyvin tärkeä, silloin jouluvalmistelujen tuli olla valmiina. Hän oli varmaan usein aloittanut askareet aamuyöstä. Koko elämänsä ajan hän teki kaiken yksin, valmisti kaikki ruoat alusta alkaen, hankki muualta, kaupoista tarvikkeet, siivosi. Isä haki joulukuusen ja me lapset koristelimme sen. Emme tehneet paljon muuta. Isä kävi seisomassa sankarihaudoilla ja kuljetti osaa sisaruksistani hautausmaalle lumikinosten ympäröimille haudoille.

Myöhemminkään, kun olimme jo muualla ja meillä oli perheitä, äiti teki kaiken. Apumme oli minimaalista. Mutta kuten aluksi kirjoitin, suorittaminen ja tekeminen kätkee taakseen vaikeammat asiat. Meillä ei ollut niistä asioista paljon tietoa, turrutimme itseämme muilla asioilla. Jossakin vaiheessa vietimme edeltävän illan ravintolassa ja olimme jouluaattona ihanassa ja kauheassa krapulassa.

Isäni joutui 1998 ennen joulua sairaalaan eikä päässyt sieltä enää koskaan pois. Äitini joutui ennen jouluaattoa 2002 sairaalaan eikä enää selvinnyt normaaliin elämään. Jääkaappi oli täynnä jouluruokia. Touhua riitti viimeiseen saakka. Meillä lapsilla oli jokaisella omassa elämässämme tekemistä eikä aina aikaa kiinnittää huomiota vanhempien elämään.

Sama on minulla edessä. Minun elämäni ei kiinnosta lapsiani. Jos kerron vaivoistani, se on valitusta. Meiltä puuttuu edelleen eräänlainen kunnollinen kommunikointi toistemme kesken. Vaikka äitini kertoikin silloin tällöin jotakin oleellista, en osannut sijoittaa asiaa oikeaan kontekstiin, hänen ikäänsä, koska vertailukohtana oli minun keski-ikäinen elämäni. Väitän, että samanlainen huono yhteys on monella muullakin, vaikka ollaan paljonkin tekemisissä toistemme kanssa. Korona-aika rakensi tätä aitaa.

On itsenäistymisen aika. Kun joulun 1946 vietin vielä äitini kohdussa, sodan muistot olivat vanhempieni mielessä. Mitä äitini ajatteli silloin? Vanhempani olivat viettäneet monet vuodet sodassa. Äitini vanhemmat lähtivät ensimmäisen kerran evakkoon sodan sytyttyä joulukuun alussa 1939. Sota oli vielä 1946–1947 voimakkaasti mielessä. Kaiken lisäksi elettiin pitkään ruoan suhteen säännösteltyä aikaa. Sitä kesti aina 1950-luvulle. Isäni äiti oli kuollut pian joulun jälkeen 1941 eli jatkosodan aikana.

Perheessä syntyi uusi joulunperinne, joka jatkui pienin muutoksin aina vanhempieni kuolemiin saakka. Kun ajattelen lapsuuden jouluja, näen monia välähdyksiä niistä. Kuvia on vähän.

26.12.2015

25.12.2023

Kun lopetin eilen kirjoittamisen, ajattelin, etten julkaise tätä postaustani. Viime yön aikana jouduin muuttamaan mieltäni, kun tajusin, että kysymys ei oikeastaan ollutkaan oman lapsuuden perheeni jouluista vaan myöhemmistä jouluista.  Ihmisen elämän varhaisten vuosien jouluun liittyy yleensä mieletön määrä tunteita. Lapsi hyväksyy kaiken, nuorena alkaa vähitellen kyseenalaista asioita. Meillä on kautta aikain ollut tapana kätkeä tunteet, kaikki. Minulle se oli aluksi vaikeaa. Oikeastaan se, että lapsena nauroin ja itkin yhtä aikaa kuvaa hyvin tunteiden kuohua sisälläni. Kun aloin kirjoittaa, saatoin jakaa tunteeni päiväkirjoissani ja muissa kirjoittamissani tarinoissa. Vuosien mittaan siitä tuli tapa etääntyä ärsyttävistä asioista.

Muistaakseni paremmin selasin muutamaa päiväkirjaani vuosilta joulujen ajoilta 1961–1965, jolloin olin 14–18-vuotias. Olin murrosiässä ja jatkuvasti riidoissa vanhempieni kanssa ja ärsyyntynyt sisarusteni pitämästä metelistä. Kirjoitin melko tarkkaan ongelmista. Lukiessani olen jopa yllättynyt. Pakenin omaan sisäiseen maailmaani, kirjoittamiseen, lukemiseen ja suljin korvani. Olin varmaan kaikkien mielestä sietämätön. Niinhän monet nuoret ovat siinä iässä. Eipä niistä ajoista nyt enempää.

Mentyäni eilen jo nukkumaan, heräsin kesken kaiken huonoon oloon enkä ehtinyt mennä veskiin, vaan oksensin sänkyni viereen. En ollut omasta mielestäni ylensyönyt, eihän minulla ollut edes varsinaisia jouluruokia eikä sellaista mässäystä kuin aikoinaan. Nukuin loppuyön huonosti, heräsin aina välillä ajattelemaan. Tajusin selkeästi, että koko joulutrauma johtuukin myöhemmästä elämästäni. Lapsuuden kodissani ei käytetty alkoholia, isällä oli varasto vieraita varten. Sitä varastoa me tyttäret myös joskus 1960-luvun lopulla käytimme salaa. Viina ei siis kuulunut jouluihimme. 

25.12.2015

Mutta kun menin aikanaan naimisiin, se hiipi miesteni mukana elämääni ja vaikutti myös jouluina. Olin lapsuuden perheestäni perinyt joulun tärkeyden, ruoat, kirkossa käynnit, lahjat, osittain aikataulutkin, joita yritin omissa jouluissani toteuttaa.

Kävin mielessäni läpi jouluja. Tyttäreni syntyi huhtikuussa 1969 Saksassa. Koti-ikävä oli kova, joten tulimme jouluksi 1969 Suomeen, jossa tyttäreni vasta kastettiin. Saksassa kaste ei ollut tarpeellinen. Tilaisuudesta ei ole olemassa yhtäkään valokuvaa, jollei sitten negatiiveista löydy. 

Keväällä 1970 päätimme muuttaa 1-vuotiaan tyttäremme kanssa Suomeen, joten joulun 1970 vietimme osittain perheeni kanssa, lähdimme kuitenkin jouluna myös Saksaan. Asuin pienen perheeni kanssa lapsuuden kodissani. Varhain keväällä 1971 muutimme takaisin Saksaan, josta tulin kesäksi 1972 Suomeen ja palasin syksyllä Saksaan ja tammikuussa 1973 lopullisesti Suomeen. Hajanaiset kirjoitukseni kertovat tunnelmistani, jotka olivat melko synkkiä. Siihenkin yhteiselämään hiipi alkoholi, vaikken sitä taida teksteissäni käsitellä. Se oli niin kauheaa.

Suomessa vietimme sitten taas monet joulut perheeni huomassa, kunnes menin syksyllä 1980 uudelleen naimisiin. Siihenkin avioliittoon tuli osalliseksi viina pilaten perheen joulut ja juhannukset, joskus aika järkyttävällä tavalla. Erottuani ja lähdettyäni, koin vielä uskomatonta kiusaamista. Jossakin päiväkirjani välissä on vielä perheemme joulun kuolinilmoitus, jolla entinen mieheni vielä jaksoi kiusata minua. Ikään kuin kaikki olisi minun syytäni.

Kolmas kumppanini alkoi sittemmin kiusata minua tuhoamistani avioliitoista. Se alkoi sen jälkeen, kun hän alkoi juoda oltuaan jonkin aikaa vain salajuoppo. Lopulta hän alkoi paeta joulun aikaan ulkomaille, koska en hyväksynyt juomista. En kirjoita näistä nyt sen enempää, olenhan aiemmin jo jokin verran käsitellyt perhehelvettiäni.

Viime yönä ymmärsin karvaasti, miksi perhejoulusta tuli minulle niin vaikea asia, josta piti yrittää irrottautua. Siksi kirjaan sen nyt ylös. Lapsuuden ja nuoruuden jouluissa oma murrosikäni oli julma, ei perheen joulu.

 

Kävelin eilen jouluaattona Hyrrään, lähikauppaan ostamaan jotakin pientä. Tein sen kyllä aamupäivällä. Aiemmin en olisi hyväksynyt kaupassa käyntiä jouluaattona kuten ei äitinikään.

Uskon, että meillä kaikilla on juhlapyhiin liittyviä, vaikeita asioita. Olen kokenut sen aikoinaan joidenkin työkavereideni kertomana ja kouriintuntuvasti itseni kanssa. Eikä syynä loppujen lopuksi ollut lapsuuden perhejoulut vaan kaikki, mitä sen jälkeen tapahtui. Kaikki ne ovat asioita, joita en tähän päivään mennessä ole täysin osannut käsitellä. Joku sanoisi tähän tietysti, ettei niitä tarvitse käsitellä. Kukin kulkee tavallaan. Pahinta on, että lapsemme ovat aistineet ongelmat meistä tai jopa nähneet ne läheltä.

Rohkenen sylkäistä tämän onnettoman postaukseni mahdollisille lukijoilleni. Vaikka olen tänä jouluna ollut alakuloinen ja tavallaan rasittunut, niin olen silti kiitollinen elämästäni ja kaikista kokemuksistani. Ihmisen tuleekin kestää elämää, sopeutua, taistella ja rakastaa elämänsä jokaista hetkeä. Toiset hetket vahvistavat meitä ja useat muut hetket tekevät meistä parempia ja onnellisempia ihmisiä. Kiitos!