Jäi vain pöly pyörimään

Jaan sittenkin tämänkin blogipostaukseni, vaikka sen kirjoittamisesta on jo puoli viikkoa. Horjun jatkuvasti epävarmuuden ja varmuuden välimaastossa ja olin jo päättänyt hävittää tämän tekstin, joka oli jo puolitiessä matkassa kohti julkaisua. On niin, että monta uutta aihetta pyörii päässäni. On toinen asia , saanko niitä aikaiseksi. Kun aikaa kuluu, niin tarinatkin muuttuvat ajattomiksi.

 

14.7. Sataa vettä aloittaessani kirjoittaa tätä postaustani. Tämä aloitus on kompromissi itseni kanssa. Nukuin pitkään, koska sää vaikutti kovin synkältä. Aamupalan yhteydessä luin sunnuntain Hesaria, joka siis viikonloppuisin tulee minulle vielä paperisena. Siinä välillä selaisin Facebookia. Tyttäreni perhe oli eilen illalla saapunut Saksaan ja asettunut asuinvaunuineen Itämeren rannalla olevalle camping-alueelle, joita siellä karttaa tutkiessani näytti olevan lukemattomia. Seuraan kuin pikkulapsi heidän matkaansa, kun en taida enkä edes halua enää tällä hetkellä päästä pidemmille matkoilla. Palaan tietenkin myös muistoihini ajasta, kun elämäni oli siellä päin. Siis hamassa menneisyydessä. Tyttäreni perhe on nyt todella lähellä hänen syntymäpaikkaansa.  On varmaa, että kaivauduin päivänä muutamana taas valokuva-albumeihini ja jokunen kuva tulee taas skannattua.

Toinen asia, joka tuli mieleeni Facebookista ja selasin sitten myös Hesarin tarkistaakseni, mainittiinko asia siellä.  Ei mainittu.  Nimittäin tänään ainakin Ranskassa vietetään Ranskan kansallispäivää. 14.7. 1789 oli Bastiljin valtaus, mistä kansallispäivä on saanut alkunsa, vaikka siitä on päätetty paljon myöhemmin.  Päivä on minulle tärkeä, oikeastaan nyt enää toteutumattomien unelmieni vuoksi. Se koskettaa silti alkuperäisten ajatusten Ranskan vallankumouksen aatteiden myötäkin edelleen sydäntäni ja on kulkenut mukanani aina teini-iästäni saakka.  Muistaakseni ylioppilaskirjoituksen äidinkielen aineeni liittyi myös Ranskan vallankumoukseen. Jos olisin ollut nuori muutamaa vuosikymmentä myöhemmin, elämä olisi saattanut mahdollistaa lähtemiseni Pariisiin. Puuttuiko minulta rohkeutta vai oliko minut lannistettu muista syistä?  Saatan pohtia sitä joskus myöhemmin myös kirjoituksissani.

Tässä kuva Karjalan kartat sovelluksesta, jossa suuripiirteinen ja epätarkka kuva alueesta, josta tässä postauksessa kerron

Tänään on viikko kaatumisestani. Mustelmat oikealla lantioni alapuolella jalassa ja myös oikeassa polvessa ovat pahan näköisiä, mutta liikkumiseni on jo helpottunut. Ei taida olla mitenkään yllättävää, että tällaiset asiat myös masentavat, vaikkeivat ne ole ylipääsemättömiä. Aikomuksistani huolimatta en ole menneellä viikolla saanut mitään hyödyllistä aikaiseksi. Tyrmäsin itse kaikki suunnitelmani ja loppujen lopuksi aloin katsella Netflixistä sarjoja, viimeisin on Viikingit, jota on vielä monta kautta katsomatta.

Aamulla kuvia selatessani huomasin, että tänään on myös kulunut 12 vuotta eräästä Karjalan matkasta kesällä 2012. Jokaisella matkalla sinne olen elänyt asioita ensimmäistä kertaa. Silti minun on aina tarkistettava vaikkapa vain kuvien kautta, mistä matkasta on kulloinkin kysymys. Se oli kahden päivän matka ja taisi olla vain Sirkiän suvun jäsenille. Kahdessa päivässä ei ehdi paljon, kun matkojenkin piti mahtua niiden päivien sisään. Kohteiden suhteen pitää myös tehdä valintoja, niin on ollut aina. Kuvia katsellessani, mieleeni tuli monta asiaa, jotka olen jo unohtanut. 

 

Kyllä sinne oli pitkä matka ottaen huomioon aikataulumme.

 

Olin vasta alkutaipaleella tutustumisessa suvun jäseniin, jotka olivat asuneet Kuolemajärven Karjalaisten kylässä.  Paikatkin olivat minulle vieraita. Muistin myös, että olin ennen matkaa kysynyt matkan toteuttajalta, voinko ylipäänsä lähteä matkalle, koska olin vasta toipumiseni alussa. Olin saanut diagnoosin nivelreumasta kesäkuun alussa ja päässyt silloin aloittamaan lääkityksen. Kevät oli ollut tuskaa täynnä, mutta olin selvinnyt siitä jättämättä mitään tekemättä.  Ei ollut mikään ihme, että olin matkan jälkeenkin mahdottoman uupunut.

Yövyimme Viipurissa ja aamulla lähdimme kohti Kuolemajärveä. Karjalaisten kyläkeskuksen kohdalla oli sitten päätettävä, minne menee. En muista, mistä syystä päätin, että halusin nähdä kylän sataman Lautarannan, jonne oli lyhyt matka rantaa pitkin Tammikosta, joka kuului naapurikylään Seivästöön, äitini suvun kotipaikkaan. Tätä kirjoittaessani muistan, miksi valitsin Lautarannan. Ajattelin, että tutkisin siellä päässä, miten tie metsän läpi kulki Tammikkoon. Ehkä pystyisin kulkemaan sen jollakin tulevalla matkalla. Eli kyllä minulla on joka matkalla ollut jokin tavoite. Minusta ei ole koskaan ollut olemaan vain paikallani ja kilistelemään samppanjaa muun porukan kanssa. Se tapa on vain ärsyttänyt minua. Olen aina ollut matkalla syvemmälle taaksepäin.

Lohijoki virtaa läpi hietikon, siitäkin oli monta tarinaa. Muu porukka näkyy kaukana.

 

Valitsin siis Lautarannan, jonne on noin kolme kilometriä Karjalaisten kyläkeskuksesta. Muuten, sen välin taivalsin armottomassa helteessä muutaman muun kanssa kesäkuussa 2019 vihoviimeisellä matkallani sinne. Sekin oli valinta.

Joka tapauksessa 14.7. 2012 meistä osa sai kyydin Lautarannan tien alkuun. Pyysin oppaakseni Heimo Rumpusta, jonka kanssa lähdimme kävelemään rantahiekkaa pitkin kohti aluetta, niemeä, jossa aikoinaan Lautarannan talot sijaitsivat. Samalla tutkin tien kulkemista kohti Tammikkoa. Jossakin vaiheessa totesin Heimolle, ettemme varatussa ajassa ehtisi millään kävellä perille saakka ja takaisin. Oli paras palata sinne, minne kaikki muut jäivät syömään eväitään ja jotkut olivat menneet uimaan. Rannalla ei siihen aikaan ollut paljon ketään muita kuin meidän joukkoamme. Niin hienoja hiekkarantoja ei ole paljon missään muualla kuin Kuolemajärvellä, ei edes Terijoella. 

Niihin aikoihin minulla oli usein myös ongelmana, että kameran akut eivät kestäneet riittävästi. Siksi myös tällä matkalla minulla oli kaksi kameraa. No, tästä tekstistä ei taida tänään tulla valmista. Nimittäin muistin kesken kaiken tallenteeni, haastatteluni ja kävin tarkastamassa, oliko laite tällä matkalla mukana. Ilmeisesti ei. Kävi tietenkin niin, että sorruin kuuntelemaan sitten vanhimpia haastatteluja, jotka löysin läppärini uumenista. Olen ehkä ostanut Olympus-nimisen äänityslaitteen jo 2007. Viimeisimmän läppärin vaihdon yhteydessä en saanut onnistumaan enää siirtoa laitteelta läppärille, joten osa tallenteista on vielä laitteen muistissa. Mutta kuunnellessani joitakin 2008 tallenteita huomasin, että useilla matkoilla olen tehnyt niitä jonkin verran. Puhelimissa on nykyään äänitysmahdollisuus eli on jatkossa paras siirtyä käyttämään sitä.

 

Palaan Lautarannan kävelyretkeen heinäkuussa 2012.  Tulimme takaisin paikalle, missä muut olivat parhaillaan syömässä ja uimassa. En tarkalleen muista, miten saimme erään venäläisen ajamaan Heimon, minut ja Yrjö Sirkiän sinne talojen sijaintipaikalle. Se oli niin nopea retki, että ehdin ottamaan vain muutaman kuvan ja pari auton ikkunasta. Pöly vain jäi auton perään pyörimään, kun meitä vietiin kiireellä. En kyllä ymmärtänyt, mikä ongelma siinä oli, näytti ja tuntui siltä, että menimme kielletylle alueelle. Kun palasimme ison tien varteen, siellä oli bussi jo meitä odottamassa.

Monta asiaa tuli mieleeni tätä kirjoittaessani. Ne ovat jääneet vuosien mittaan sivuraiteelle odottamaan käsittelyäni.  En ole edes tajunnut, kuinka paljon oman henkilökohtaisen elämäni vaikeudet, joita en käsitellyt tai en pystynyt käsittelemään aikanaan, koska piti elää muuta, veivät minulta pois. Toisaalta ihmettelen sitäkin, että silti pystyin siinä rinnalla kokemaan ja elämään uusia asioita.

Toisaalta ehkä asioiden käsittely ja matkojen ja tapahtumien kertaaminen ja muistin kaivelu auttoi seuraaviin tehtäviini valmentautumisessa. 

Kuunnellessani ensimmäistä tallenneharjoitusta päiväyksellä 22.5.2007 käsittelin muuten samaa asiaa, mummon syntymän salaperäisyyttä, josta olin viikko sitten puhumassa Seivästösäätiön juhlassa. Kerroin siitä  Eevalle ja Matille, joiden luona olin vierailulle. Kyseessä ei ollut haastattelu, vaan tallensin keskustelumme, joka koski muistojamme. Heidän liittyivät Tuusulaan, Lahelaan.  Seuraavissa vuotta myöhemmin haastattelin enoani Marttia. Ne olivat jo oikeita haastatteluja ja voisin jakaa ne serkuilleni.

Olen huomannut, että muiden muistelmat ja kertomat tarinat helposti muuttuvat ja muuttavat muotoaan ihmisten niitä käsitellessä ja kertoessa lisää. Lopulta ne unohtuvat kokonaan, jollei kukaan jaa niitä eteenpäin. Se on itsestään selvää. Kaiken lisäksi omien ajatusten takaa löytää vaikka mitä. Tai sitten minulla on liian vilkas mielikuvitus.

 

Aamukävelyllä

Oivallus iski. Luin kymmenen vuoden takaista päiväkirjaani, joka oli äskettäin jäänyt pöydälleni etsiessäni erään päivän tapahtumia Instagram-postaukseeni.  Päätin, että heittäydyn, siis heittäydyn taas kuten joskus silloin läppärini ääreen ja alan kirjoittaa ajattelematta mitään muuta. Kaikki tekemättömät asiat, stressi, vaikeudet hyvästi täksi päiväksi. Haluan takaisin. Olen matkustellut paljonkin takaisin, mutta en siihen tunteeseen,

jossa aloitan aamuni kuljeskelemalla pyjamassa puutarhassa jo oikeasti tai kuvaannollisesti. En kiirehdi pukeutumaan ja järjestelmälliseen elämään vaan ensin kirjoitan juuri siitä hetkestä, missä elän. Juuri nyt.

18.5.2014 Naapurin Mökä seuranani

Aamulla varhain herätessäni, tunsin olevani hyvissä voimissa. Olin jo viiden aikaan ottanut päivittäisen Burana-tabletin, jolla saisin molempien käsieni, ranteideni, käsi- ja olkavarsieni ja polvieni ja säärieni tuntemukset häviämään suunnilleen vuorokauden ajaksi. Tuntemus ei ole särkyä vaan kipua, jonka jäsenten liikkuminen aiheuttaa. Olen käynyt lääkärissä saamatta apua ja olen ottanut uudelleen yhteyttä ja saanut kerrata tapahtumia, lääkäri on luvannut ottaa yhteyttä nivelreumaa tuntevaan lääkäriin.  On vain ollut todella vaikea selittää, miltä tuntuu. Se on vaikeaa jopa itselleni tilanteessa, kun tuntemusta särkylääkkeen ottamisen jälkeen ei enää ole. Tilanne on ollut päällä jo muutaman kuukauden. Se on väsyttävää.

Aamu-ajatukset ovat aina parhaita ja tuoreita. Lukiessani päiväkirjaani tasan kymmenen vuoden takaa, tavoitin hyvin sen ajan tunteet. Koska en blogeissani ollut silloin vielä niin avoin kuin myöhemmin, tunteet olivat usein piiloteltuja. Sanoma lienee kuitenkin tullut selväksi, en rönsyillyt silloin kuten nyt. Olin tutkimusmatkalla silloinkin, nyt tutkimukset kantavat hedelmää, kantaisivat runsaasti enemmän, jos jaksaisin.

On vaikea tavoittaa täysin tietyn ajan tunnetta, jos siitä ei ole kirjoittanut. Tunteet tulevat ja menevät, mutta niiden mukana tutkimme toivottavasti aina myös itseämme ja löydämme tärkeitä asioita.  Liitämme oppimme elämäämme ja menemme eteenpäin. Elämä muuttuu vuosi vuodelta. Ihmisen oma perusluonne ei muutu tuskin ollenkaan. Kenenkään toisen on lähes mahdotonta ymmärtää täysin toisen ihmisen tapaa nähdä ja aistia asioita.

 

Kymmenen vuotta sitten pohdin entistä enemmän omaa sisäistä riippuvuuttani muista ihmisistä ja asioista. Rakkaus, ystävyys, ne kaikki tulivat kaluttua tarkoituksena ymmärtää omaa itseä ja suhdetta muihin. Ajatelkaa nyt, olinhan jo lapsena omannut ajatuksen, että elän elämäni yksin. Niinhän ei käynyt ja eläminen toisen kanssa on useimmille muillekin tavoite. Kymmenen vuotta sitten aloin osaltani luopua ajatuksesta lopullisesti. Riippumattomuus ei silti tarkoita irrottautumista muista ihmisistä ja rakkaudesta heihin. Rakkautta tunnemme koko ajan, erilaista ja eri aikoina.

En aio käydä kaikkia vaiheitani yksityiskohtaisesti läpi ja tulkita niitä.(Sitä teen muutenkin koko ajan.) Olen lapsesta saakka ollut monimutkainen ja erityisherkkä ihminen. Ihminen käyttää elämässään todella vähän aikaa oman persoonallisuutensa tutkimiseen ja ymmärtämiseen. Olen ottanut kaikki koettelemukseni raskaasti ja kannan niitä edelleen mukanani. Pitäisi antaa periksi. Mutta…

Elämä on elettävä loppuun saakka. Siinä minulla on vielä oppimista. Vaikeudet, elämän sekasotkut, sairaus, rutiinit, korona-aika, vanheneminen, ne kaikki veivät vähän kerrallaan pohjaa rakkaudeltani asioita, tapahtumia ja ihmisiäkin kohtaan. Otan jälleen kerran elämäni käteeni kuin lahjan, jonka sain syntyessäni. (huom. syntymäni tarina osa 3 on jo kirjoituksen alla.)

 

Keskiviikkona 4.6.2014 kirjoitin päiväkirjaani lauseen, jonka olen kirjoittanut ja sanonut monen monituista kertaa. ”Tähän päivään pitäisi ajan pysähtyä.” Oikeastaan nyt se saisi pysähtyä tähän päivään tai pari päivää aiempaan. Nimittäin tänä vuonna kevät rysähti aikamoisella vauhdilla, suoraan talvesta helteisiin. Omenapuut kukkivat parhaillaan. Tuomien kukinta meni hetkessä ohi. Puihin kasvoivat lehdet yhdessä hujauksessa. On helteistä.  Ajan pysähtyminen kesän alussa on minulle myös eräänlainen mansikkapaikka. Kirjoitin sen myös päiväkirjaani.

Kevät 2014 oli myös helteinen. Kun katson valokuviani, tulee toukokuusta mieleen monta muutakin asiaa. Taloni oli remontissa ja asuin muualle, mutta kävin päivittäin tarkastuksella ja tekemässä puutarhatöitä. Olin mukana Karjalan matkalla, jossa juhlimme ja muistelimme evakkoonlähtöä 70 vuotta aiemmin eli 1944. Blogeissani silloin tuntui korostuvan enemmän sisäiset asiat.

Maailma on kymmenessä vuodessa mennyt pahasti raiteiltaan ja jatkaa kaatumistaan. Valitettavasti. Nyt on tärkeintä pitää omista arvoistaan entistä tiukemmin kiinni.  Kun olin aiemmin tällä viikolla lapsenlapseni ja hänen lastensa kanssa lähes perinteisellä kävelyllä tein jokaiselle jälleen kerran voikukista seppeleen ja yritin opettaa sen tekoa. Se kuului minun lapsuuteeni. Nyt ravaan tilaisuuden tullen korona-aikana opittujen rutiinien opastamana eri paikoissa lähistöllä kuljeskelemassa ja kuvaamassa, eilen Järvenpään Vanhankylänniemessä. Valitsen edelleen sellaisia päiviä, kun olen varma, ettei koko kansa ole liikkeellä. On keksittävä jotakin uutta, ehkä, rikottava rutiineja. Irrottauduttava jälleen.

Nykymaailman tilaan liittyen kirjaan tähän myös päiväkirjaani tänä aamuna kirjoittamani lauseen, joka oli Helsingin Sanomissa Eleonoora Riihisen artikkelissa Naomi Kleinista ja tämän suomennetusta kirjasta ”Kaksoisolento”. Lause oli Hannah Arendtilta ” Jos mikään ei tarkoita mitään eikä mikään ole seurausta mistään muusta, silloin mikä tahansa on mahdollista. Todellisuudesta tulee massaa, jota voi muovata ja muokata tahdonvaraisesti.”  Lause liittyy kirjan hurjaan sisältöön ja aikaamme. Ja varmasti myös tämän hetken politiikkaan.

Päätän aamukävelyni puutarhassani ja jatkan tätä päivää omilla tekemisilläni.

Hyvää toukokuun loppua kaikille lukijoilleni!

 

 

Naisen oma huone

Jatkan aiemmin viikolla aloittamaani blogia, jolle tänään keksin nimeksi ”Naisen oma huone”. Se voisi olla myös Virginia Woolfia matkien ”Oma huone”, joka voisi yleisesti ottaen olla parempi nimi, koska se sopii otsikkona kaikille ihmisille. Mutta olihan edellinen otsikkoni ”Nainen menneisyydestä”. Tällekin nimelle on paikkansa.

18.9.2014

Luin sunnuntain Hesarista, että Angela Merkel on vasta tänä vuonna tunnustautunut olevansa feministi sanoen, että kaikkien maailman ihmisten pitäisi olla feministejä. Jaamme siis saman käsityksen, joka minulla on ollut, en edes tiedä mistä saakka, oletettavasti siis syntymästäni asti. Se oikeuttaa minut myös käyttämään mies/nainen ja poika/tyttö-nimityksiä, jotka tuntuvat olevan joillekin nuoremmille sukupolville kauhistus. Ymmärrän myös toisenlaiset vaihtoehdot, olenhan aina pitänyt itseäni androgyyninä eli kolmanteen sukupuoleen kuuluvana. Siksi en ole myöskään koskaan erottanut miehiä ja naisia feministisessä ajattelussa. Sukupolveni lienee vallankumouksellisempi ja vapaampi kuin myöhemmät sukupolvet huolimatta elämän muuttumisesta helpommaksi. Tosin on varmasti vaikea navigoida entistä sekaisemmaksi muuttuneessa maailmassa. Ja kuten tiedämme tasa-arvon hyväksi on maailmanlaajuisesti ja Suomessakin tehtävä vielä paljon.

Mutta, mutta… Olen silti aina ollut myös nainen, joka on toivonut, että miehet olisivat jossakin mielessä enemmän naisen kaltaisia. En selitä asiaa enempää. Nainen menneisyydestä on kyllä kokenut oikeasti olevansa nainen ja oppinut vähitellen, ainakin miessuhteissaan, että eromme ovat usein valtavat. Siksi kaiken tuskan jälkeen olisin halunnut olla epämääräinen, en kumpikaan. Kaipa vanha nainen voi olla vihdoin täysin vapaa.

Fjällbon puisto 9.9.2021

Kun luen enemmän vanhoja päiväkirjojani ja tutkin valokuviani, kirjoitan tai joudun kirjoittamaan enemmän tästäkin aiheesta.  Sulkeuduin joinakin päivinä naisen huoneeseeni kirjoittamaan, koska harvalla miehellä on tällaista kotia, päiväkirjoja ja valokuvia lapsuudesta saakka. Rakastumisten tuskaa, väsymystä, lasten hoitoa ja kasvatusta, yksinhuoltajuutta, kaupassa käyntiä ja ruoan laittoa, pyykkäystä ja syyllisyyttä kaikesta tekemättömästä. Töissä miehiä pienempää palkkaa, aina kiire hakemaan lapsia hoidosta.  Ei omaa huonetta, vain keittiön pöytä.

Fjällbo 20.9.2014 samalla paikalla kuin edellisessä kuvassa

 

Palaan aiemmin aloittamaani blogiin. Olenhan ollut tutkimassa aineistojani ja levittämässä niitä ympäri huoneita. Olen selittänyt. Aineistojen järjestäminen vaatii suunnittelua, jonka usein unohdan. Käännän itsessäni toisen vaihteen päälle. 

 Sitten juostessani avaamaan oven ovikellon soidessa, romahdan vatsalleni lattialle.  Rintani ottavat vastaan, mutta nyt oikea rinta on mustelmilla ja kylkiluut sen alla tuntuvat kipeiltä niin, että jotkut liikkeet tuntuvat pahalta.  Oikea polveni oli jo ennestään kipeä, sekin tärähti.  Kompastuin lattialle keräämääni kasaan, kun unohdin, etten ole enää nuori tyttö. Tämä viikko on paras ottaa kevyemmin. Iltaisin on vaikeinta, särkylääke auttaa vähän.

23.9.2013

Kaikki digitaaliset aineistoni ovat nimittäin myös odottamassa järjestämistä. Ostin uuden 1 terran kovalevyn, joka painaa vain murto-osan entisten painosta. Pari muistitikkua tiettyjä tarkoituksia varten on myös ollut jo pidempään odottamassa. Toiseen aloitin jo aikoja sitten siirtää Alexista ottamiani lukuisia videoita. Tehdessäni lähden usein etsimään jotakin, jolloin osun sattumalta johonkin muuhun. Nyt haaviini osui blogin aloitus 18.12.2012. Julkaisen sen nyt tässä:

 

18.2.2012.

Jotkut päivät tuntuvat jäävän välistä pois kuten eilinen. Torstaina syntyi kolmas lapsenlapseni, iso poika (4.250 g), jota vielä ole nähnyt muuten kuin kännykkäkuvan kautta. Kaikki meni hienosti. Vein tyttäreni aamulla Hyvinkään sairaalaan synnytyksen käynnistystä varten. Olin nukkunut edellisen yön huonosti, kun mietin, että voisin vaikkapa jäädä mukaan seuraamaan synnytyksen kulkua. Niin ei sitten kuitenkaan käynyt vaan jatkoin takaisin kotiin käyden matkalla valokuvaamassa kaunista aamupäivää. Lapsi syntyi sitten iltapäivällä kello 15.05. Sain viestin asiasta ruokakauppaan kesken toista puhelinkeskustelua. Palaan varmaan täällä blogissani vauvaan kuvien kera, kunhan tämä pääsee kotiin.

 

Olen tänään viettänyt lepopäivää. Ennen olisin sanonut tätä laiskotteluksi ja sitähän tämä toisaalta on, toisaalta vaalin parempaa olotilaani. Juutuin taas sukuselvitysten maailmaan ja siinä päivä hurahti. Lunta satoi. Lumityöt jätin huoletta huomiselle. Tällä kertaa vietin aivan liian pitkään Kuolemajärvellä Karjalaisten kylän Sirkiän talossa. Kirjasin talossa 1769-1775 ja 1776-1783 asuneita henkilöitä ja jäin sitten jumiin, kun aloin seurata joidenkin sukujen jatkumisia. Huomasin taas kerran, että on todella aiheellista ostaa sukututkimusohjelma, johon voin kirjata tuloksiani saman tien. Alun perin ajattelin tänään lähteä Helsinkiin Kansallisarkistoon, jonne olin lähettänyt pyynnön parista lisäselvitystä vaativasta asiasta. Paperit kuitenkin eivät ehtineet useasta eri paikasta paikalle vaan joudun odottamaan vielä ensi viikkoon. Toisaalta tässä on nyt muutakin tutkittavaa, koska olisi vihonviimeinen aika kirjoittaa seminaarityötäni.

 

16.9.2014

Kisuli, tyttäreni Muru istuu tuntikaudet tuijottamassa minua. Jos lepään sohvalla selälläni, hän hyppää päälleni silitettäväksi ja käy sitten nukkumaan kättäni vasten. Välillä se hyppii katonrajassa kirjahyllyn tai ikkunan päällä. Mitähän ajattelee nytkin, kun tuijottaa minua tätä kirjoittaessani hyvin miettivän näköisenä? "

15.9.2014 Muru seurasi meitä kaikkialle

Myöhemmin oikeasti kaduin sitä, etten jäänyt seuraamaan synnytystä, se olisi ollut ainutlaatuinen kokemus. Äitinsä kyllä videoi tapahtuman. Pikku vauvasta kehkeytyi sittemmin minun eniten kuvaama ja videoima lapsenlapseni. Keväällä 2012 olin jo sairastunut nivelreumaan, mutten tiennyt sitä. Kärsin mielettömästi, mutta en päässyt tutkittavaksi kuin vasta kevään päätyttyä käytyäni lääkärillä monen monta kertaa ja kuultuani aina, että se on kulumaa, nivelrikkoa. Ajattelin tuota kevättä äskettäin, kun polveni tuli juuri nyt ilman sen kummempaa syytä kipeäksi ja on sitä edelleen. Minun oli pakko ottaa särkylääkettä jo yöllä kestääkseni sen. Koska nousemiseni sängystä vaikeutui, en voinut olla ajattelematta tuota kevättä. Silloin minulla oli viikkoja, kun minun oli vaikeuksia nousta ylös tuolilta, sohvalta tai sängystä. Käytin aikaa minuuttikaupalla siihen, että kehoni hyväksyi aivoista tulevan käskyn. 

Tähän aikaan vuotta, syyskuussa 2014 Alex sai pikkuveljen, joka oli downlapsi. Oli selattava valokuvia, jotka tuovat muistot kovin lähelle. Niitä saattaa tippua kuvitukseksi tähän postaukseeni. Ehkä.

14.9.2014 asuin silloin vielä evakossa talossa, jota ei enää ole. Muutin pois takaisin kotiini aivan syyskuun lopussa.

Valokuvien siirto järjellisiin hakemistoihin uudelle kovalevylle vaatii ennen sen toteutumista suunnittelua. Samalla en voi olla pohtimatta elettyä elämääni, suhteitani perheeni jäseniin, suhdetta omaan itseeni, tekemisiäni, valintojani. Naisen huone, oma huone sisältää minulle koko maailman. Minusta ei voi enää tulla tutkimusmatkailijaa siinä mielessä kuin lapsena haaveilin, mutta minulle kuten meille kaikille riittää tutkittavaa suvussamme, perheessämme ja omassa elämässämme.

Tältä paikalla näytti 5.9.2021. Koko muukin ympäristö on kokenut valtavia muutoksia.

Olen varmaan kirjoittanut aikoinaan enemmän siitä ajasta, kun asuin siellä ja miksi alue kiinnostaa minua edelleen.

Suunnittelu vie aikaa, koska välillä on paneuduttava muihin asioihin. Missä olit tiistaina 11.9.2001? Se oli vähän samanlainen kokemus, kuin John F. Kennedyn kuolema 22.11.1963. Muistamme tarkalleen hetken ja paikan, missä kuulimme asiasta.  11.9.2001 olin Helsingissä tulossa hammaslääkäriltä Albertinkadulla. Olin kiiruhtamassa bussiin linja-autoasemalle, siihen Lasipalatsin ja sen viereisen rakennuksen väliin, josta kauemmas lähtevät bussit lähtivät, niin myös Tuusulan bussi. (Kampin uutta  asemaa ei vielä silloin ollut.) Oli varmaan kiire kotiin viemään vanhaa koiraani ulos. Olin tullut Simonkentän hotellin rappujen kautta alas aukealle, kun puhelimeni soi. Kello lienee ollut jotakin kello neljän jälkeen, ehkä 16.40–16.50. Sisareni Raija soitti ja kertoi, mitä oli nähnyt televisiosta. Sitä oli vaikea uskoa.

Oman elämän pienienkin tapahtumien muistaminen on aina yhtä kouriintuntuvaa, kun selailen valokuvia, joista monet voisin tuhota, mutta huononakin niillä on kerrottavaa. 

Tässä alue toiselta puolelta 5.9.2021