Syntymäni lähestyessä

Kirjoittamiseni tiellä on koko ajan paljon esteitä. Ajatuksissani on myös ruuhkaa. Hassusti sanottu, mutta olen kuullut joskus niin sanotun. Milloin teen mitäkin, pitäisikö tehdä jotakin, minkä asian asetan etualalle? Olen kyllä hyvä jäsentämään tehtäviäni, kun niiden aika on käsillä. Siksi olenkin jakanut ne pieniin kokonaisuuksiin ja ajoittanut ne niin, että pystyn aina hoitamaan kaiken ajoissa. Olen myös aina ollut täsmällinen enkä nykyään edes tarvitse sen kummempia muistilappuja muistaakseni tehtäviäni.

Kuvia ei ole oikeastaan yhtään kertomaltani ajalta. Tämäkin on otettu, kun vuodesta 1947 on kulunut jo reilusti aikaa.

Kunhan vain kaikki pysyy hallinnassani eikä kukaan ala määräilemään minua tai aikataulujani, niin kaikki menee suhteellisen hyvin. Jos stressi ottaa minusta vallan, jos sairastan, jos on liikaa kiirettä, niin pakka menee vähän tai paljon sekaisin. Sehän on viime ja tämän vuoden aikana koettu pariin otteeseen. Siksi yritän koko ajan pitää hallinnan itselläni, mutta onko meistä kukaan täysin vaikutteille immuuni.

Mietin, millaisia ominaisuuksia saamme syntymälahjaksi, mitä perimme ja mitä keräämme elämämme aikana.

Rannekivun viime yönä vaivatessa, aloin taas ajatella, että olemme pian huhtikuussa ja täytän 77 vuotta. Olisi aika palata elämäni kertomukseen ja syntymääni eräänä huhtikuisena sunnuntaina.

En voinut olla ajattelematta sitä, miten äitini raskautta ehkä seurattiin ja miten hän pääsi Helsinkiin Kätilöopistolle synnyttämään. Vanhemmillani ei ollut silloin autoa, joten oli käytettävä julkisia kulkuvälineitä. Todennäköisesti linja-autolla Riihimäelle ja sieltä junalla Helsinkiin tai linja-autolla Helsinkiin Topenon tien varresta, josta vanhempieni ystävät kulkivat 1950-luvulla. Joku talosta vei varmaan sinne hevoskyydillä. 

Toisaalta tuohon aikaan raskaudenkulkua ei varmasti seurattu niin tarkkaan kuin nykyään. Raskautta ei ainakaan ennen pidetty sairautena. Enhän minäkään käynyt 1968-1969 sen takia kuin yhden kerran lääkärillä, jotta voitiin todeta, milloin lapsi syntyy. Pieleen meni sekin arvio, muistaakseni syntymä olisi noin 10.5. Tyttäreni syntyi jo 24.4. Pahoinvoinnit koin aivan alkuvaiheessa. 

Helsingin vanha kätilöopisto 1923, kuva Helve K., Helsingin kaupungin museo

Jos äitini tarvitsi Helsingissä kortteeria lähellä synnytysaikaa, niin kenen luona hän sen ajan vietti? Minulla on jossakin kirjeitä äitini veljen vaimolta Helsingistä, muistaakseni 1950-luvulta. Äitini oli silloin pyytänyt päästä hänen luokseen muutamaksi päiväksi, muistaakseni liittyen jonkun sisareni syntymään. Veljen vaimo ei suostunut ottamaan sukulaisnaista pieneen asuntoon. Sama aihe taisi toistua toisessakin kirjeessä. Koin kirjeet erityisen ikäväksi, kun ajattelin niitä lukiessani, miten äitini piti aina kaikkia vieraita hyvänä. Eräästä kevään 1947 kirjeestä selvisi, että tämä perhe ei silloin asunut vielä Helsingissä. Mutta oli muitakin sukulaisia.

Vanhempani olivat vielä nuoria, vaikkakin kovan sodan rasittamia. Isäkään ei ollut vielä täysin toipunut sotavammastaan eikä koskaan edes toipuisi. Silti oli varmaan suuri helpotus, kun oli päästy vaikeuksien jälkeen aloittamaan normaali elämä. Puutteita oli vielä, mutta maatilalla asumisessa oli hyvät puolensa.

Isä ja äiti ovat näköjään ottaneet itselaukaisulla kuvan, aika ei tiedossa, mutta tuon näköisiä he silloin olivat.

 

Naapuritaloon oli vuosi aiemmin syntynyt tyttö, sen perheen vanhin lapsi. Hänen isänsä oli myös ollut sodassa. Tuula-nimisestä tytöstä tulisi aikanaan Siukolaan nyt keväällä 1947 odotetun Merjan lapsuuden ensimmäinen leikkikaveri. Yhteys välillämme on vieläkin olemassa.

Mummo, äitini Aino-äiti kirjoitti Karunasta 6.3. sikäläisistä vaikeuksista, ihmisten sairauksista ja jopa kuolemista. Kirjeessään hän kertoi mm. äitini Lauri-veljen tulevista vihkiäisistä Tyrnävältä olevan morsiamen kanssa. Siinäkin muuten taisi käydä niin, että lasta odotettiin ennen vihkimistä, nimittäin kolmas serkkuni syntyi jo syyskuussa. Muiden sisarusten asioita käytiin myös läpi.

”Vai olet sinä oikein mammutin kokoinen ja se sitten varmaan kohta syntyykin se poika. Toivon vaan onnea ja menestystä sinulle ja sille pikkuiselle.”

Oli siis melko yleinen kuvitelma, että odotettava vauva olisi poika kuten olen aiemmin jo kertonut tulevan isänä kalenterimerkinnästä. Jos oikein kovasti toivoo, niin ehkä toive toteutuu.

Pappa, äitini isä oli sairastellut, päänsärkyä ja jalkojen pakotusta. Väinö-veljen vaimo ja tytär, Viipurissa syntynyt, oleskelivat myös Karunassa. Äitini oli lähettänyt mummolle villoja kehrättäväksi ja niitä ja neulomisia käsiteltiin kirjeessä vielä tovi.

Siinä näkyy vanna, jossa myöhemmin kylvin. Taustalla näkymä, jossa edessä olivat vielä vanhan talon rauniot. Kivi, jonka hyvin muistan ja koivu, jonka kaatumisen paljon paljon myöhemmin muistan.

Äitini syntymäpäivänä 21.3. hänen vanhin siskonsa Lempi kirjoittaa. Olisiko äitini tilannut häneltä vannan (kylpyammeen) vauvalle? Lempi kirjoittaa, kuinka vaikea se on ollut hankkia. Hänen miehensä tai tuleva miehensä oli avustanut sen hankkimisessa ja vanna oli saatu. Hän toisi vannan pääsiäisenä, jolloin suunnitteli Ilma-siskon kanssa tulevansa käymään. Pääsiäinen oli 1947 alkaen 3.4. kiirastorstaina ja päättyen 7.4.toisena pääsiäispäivänä. Tiukaksi menisi, koska syntymääni olisi enää aikaa viikko.

Löydän yhden vannakuvan, mutta siinä on kyllä puuta ja metallilla tehdyt vahvistukset. Kirjeessä mainitussa vannan käsitin olevan metallia. Sellainen oli ehkä myös kotitalossani olemassa, vauvaa varten.

Syntymäajankohta siis lähestyi. Kävikö äitini neuvolassa, huomattiinko ennen syntymistäni, että olin kohdussa perätilassa? Ensi askeleet-kirjan välissä on neuvolakortti, mutta se on tehty vasta syntymäni jälkeen eikä siinä ole monta merkintää.

Ajatella, jos olisin ollut aikoinaan niin yksityiskohdista kiinnostunut, olisin saanut kaikki asiat voinut kysyä äidiltäni, kun hän oli vielä elossa.

Kirjeitä lukiessa näen, kuinka suvun jäsenet auttoivat toisiaan pienissä asioissa, tavaroiden puutteessa, ompelutyössä, tarvikkeita hankkien. Useat tavarat ruoan lisäksi olivat aina 1950-luvulle saakka säännöstelyn piirissä. Jos joku sai esimerkiksi kangasta, niin se kyllä löysi perheen piirissä käyttäjänsä. Olihan suurin osa perheen jäsenistä joutunut jättämään koko omaisuutensa jälkeensä evakkoon lähtiessään. Uusi elämä aloitettiin useimmiten vieraissa nurkissa ennen kuin saatiin lopullinen asuinpaikka ja menetetystä omaisuudesta saatu korvaus.

Pian syntyvä lapsi ei aavistanutkaan, minkä perinnön hän tulevaisuudelleen saisi. Se tulisi aikanaan vähitellen aukeamaan. Tässä vaiheessa kirjoittaja ei voi olla kuin äärettömän kiitollinen. 

Tässä oltiin jo vuodessa 1951, kun tyttöjä oli kertynyt kolme.

 

Palasten kokoamista

 Ihan ”oikeesti”! Kyllä tämän olotilan olisi aika loppua. Pitäisikö jossakin vaiheessa rikkoa omia periaatteita ja lähteäkin jonnekin lomalle vähäksi aikaa? No, Minnin vuoksi en voi lähteä. Ja haluaisinko edes? Kun kevät on täällä, voin viettää paikallista lomaa.

Kirjoitan jälleen hetken muiden kotitöiden lomassa. Esitystä pitää vielä harjoitella huomista varten. Tässä välillä yritin lähteä selvittämään erästä toista DNA-tapausta. Toki tutkin sitä jo useita vuosia sitten. Yhteisen DNA:n määrä on aika suuri eli melkein 500 cM.  Otin nyt yhteyttä henkilöön, mutta hän ei ilmiselvästi halunnut auttaa, hänen antamansa sukunimet ovat täysin vieraita paikkakuntia myöten.  Pakotan itseni pitämään taukoa ja saan kyllä selvää muuta kautta. Olen parantumaton hörhö.

Selvittämäni tapaus aiheuttaa myös harmaita hiuksia, oli pakko värjätä hiukset, kun en saanut alkuviikolle hiusten leikkausta. Sen selvittäminen tuntuu minusta nyt olleen aivan liian helppoa. Jännitän seurauksia.

Eilen sain hämäläisen isoisäni isän Kalle Kustaa Heikinpoika Nålberg/Siukolan s. 1851 sisaren Maria Vilhelmiinan. s. 1866 myöhemmin Vainio sukuhaaran lähes kaikki tiedot. Suuri osa niistä olikin jo minulla, joten blogini kautta tutuksi tullut kolmas serkkuni Tuija täydensi tietoja hienosti ja on kertonut tarinoita ihmisten takana. Ehkä ensi kesänä voisimme jopa tavata.

29.2.2024

Sääli, että heräsin tänä aamuna pää särkevänä. Yritän ottaa aamupäivän rauhallisesti, jotta jaksan lähteä Helsingin Kuolemajärvikerhon iltaan ja pitämään siellä äkkipikaisesti kuukausi sitten lupaamani esityksen. En enää tänään pohdi sitä sen enempää. Onneksi Marja Riihimäeltä tulee mukaani, haen hänet Keravan asemalta. Tässä yhteydessä monia ajatuksia on herännyt, joista kirjoitan jatkossa postauksia jaksamiseni mukaan.

Selailin eilen pitkään kadoksissa olleita papereita, jotka löysin äskettäin. Työnsin ne banaanilaatikkoon kirjojen kanssa helmikuussa 2014, kun jouduin lähtemään evakkoon vesivahinkokorjauksien alta. Muutettuani takaisin en ehtinyt purkaa kaikkia laatikoita ja kun lopulta muutin omakotitalosta pois, laatikot seurasivat mukana ja ko. laatikko taisi joutua kaikkien muiden alle, kunnes lähdin etsimään sitä. 

 

Paperien joukossa on surkeita kirjoituksiani vuodelta 1971 ja iso kasa kirjeitä vanhemmiltani aikavälillä 13.5.1971-26.4.1972. Se oli vuosi, kun olin perheeni kanssa palannut Saksaan oltuamme vuoden Suomessa. Itketti lukiessani, sillä äidillä ja isällä oli hirveä ikävä, varmaan he kaipasivat lähinnä tytärtäni, joka oli pois lähtiessämme vasta 2-vuotias. Kirjeet olivat muutenkin ihania, koska he kuvasivat niissä päivittäisiä askareitaan, kertoivat sisarieni tekemisistä ja sukulaisista, vierailuista ja muista tapahtumista. Äitini oli suunnilleen sen ikäinen kuin tyttäreni on nyt. Rakas tyttäreni oli heidän ensimmäinen lapsenlapsensa.

Voitte vain arvata, että kyyneleeni virtasivat eri tilanteissa, jotka muistuttivat tyttärestäni. Jopa hänen tuttinsa sai äitini ja sisareni kyyneleet valumaan, kun he pian lähtömme jälkeen tulivat lapsuuteni kotitaloon, josta olimme äskettäin lähteneet. Siihen aikaan he viettivät siellä koko kesän. Äitini alkoi tehdä kasvimaataan, leipoi ja teki ruokaa ja kävi marjassa ja säilöi. Äidin sisarukset kävivät siellä. Kesä oli kiireistä aikaa. Isä kävi veljeni kanssa kalassa Paloniitunjärvellä ja kalasaaliit olivat toisinaan hirveän runsaita ja täyttivät pakastimen. Elokuussa äiti kävi kahden sisarensa ja molempien poikien kanssa Turussa Kuolemajärvijuhlilla.

”Tuossa pihalla ihan keittiön ikkunan alla kävelee parhaillaan fasaani. Kumman värinen, ihan ruohonvihreä. Siinä olisi nyt Tiinalle lintu, kun hän kärpäsiäkin sanoi linnuiksi. Vieläkö hän puhuu suomea?”

Parivuotiaalta kesti parisen viikkoa, kun hän alkoi puhua saksaa. Näköjään vielä heinäkuussa, kun sisareni kävi siellä, hän osasi suomea. Kun sitten 1973 tammikuussa tulimme lopullisesti Saksasta pois, kävi samoin. Hän ei koskaan suostunut puhumaan kahta kieltä, mikä olisi ollut hyvä tulevaisuutta ajatellen. Saksahan oli siihen aikaan Länsi-Saksa.

Vanhempani olivat huolissaan minun asioistasi, ajokorttini vanhenemisesta, jonka isä lupasi uudistaa. Isäni ajokortti oli vanhentunut, hän oli ajanut 5 kuukautta ennen kuin huomasi asian ja joutui menemään uudelleen autokouluun.

Kirjeet ovat mahdottoman eläviä, koska ne kuvaavat myös minun tilannettani ja kotimaan oloja. Omia kirjeitäni minulla on tallella eri paikassa, mutta äiti mainitsee kirjeissään aina, mitä olen kertonut.  Ikävä on suunnaton. Äitini oli tulossa myöhemmin syksyllä käymään, kun olisimme saaneet asunnon.

Täytyy nyt sanoa, että maailma on menettänyt paljon nykyajan vempaimien tullessa ja kaiken muututtua digitaaliseksi. Minähän menin heti alussa innolla siihen kaikkeen mukaan ja olin ylpeä kaikesta kehityksestä. Tosin kirjoittelin kirjeitä myöhemminkin ja kaapit pursuvat edelleen niitä. Kirjeitä lukiessani koin edelleen tuulahduksen ajasta vähän ennen. Vaikka kuinka toivoisimme, se aika ei palaa. Emme voi sille mitään.

Samasta paperikasassa oli myös epämääräisiä päiväkirjamerkintöjäni. Palaan niihin myöhemmin. Totean vain, että toteutan omia unelmiani vasta nyt. Miksi? Siinä riittää vielä pohtimista. En saa kuitenkaan mitään valmiiksi.

5.3.2024

Kirjoittamisen välillä on aina pitkä aika, koska en vain ehdi. Myönnän kyllä, että elämäni ei ole enää aikoihin ollut niin hektistä ja ehtiväistä kuin ennen, mutta nykyään tarvitsen enemmän lepoa toiminnan jälkeen. Viikon ajan olen jälleen kärsinyt ranne-käsi-nilkkaoireista ja joutunut joinakin päivinä tukeutumaan särkylääkkeeseen. Aiheuttaisiko jopa polaaripyörre niitä tällaiselle ilmastoyliherkälle ihmiselle?

Hälytystilasta, jolla viittaan edelliseen postaukseeni, on vaikea irtautua. Se vie aikaa. Miksi en muuten aloittanut näitä kaikkia juttuja jo silloin nuorena. Sen sijaan menin vuosikymmeniksi pankkiin töihin, en vain töihin vaan paneuduin syvällisesti tekemiini asioihin. Töitä voi nimittäin tehdä myös matalimmalla mahdollisella paneutumisella ja palkka juoksee kuitenkin. Muistan 1970-luvulta erinäisiä keskusteluja, joita kävin työkaverieni kanssa. Olimme eri mieltä asioista. Taisin olla oikeastaan tyhmä ja yksinkertainen, kun aina menin syvälle tekemääni asiaan enkä nähnyt suurta kuvaa elämästäni.  Vaikka tiesin unelmani jo lapsesta saakka. Unelmani sai vuosien myötä paljon lisäuria ympärilleen. Kaiken lisäksi siitä ei koskaan tule valmista. Mistä tässä elämässä tulisi valmista?

Punainen lanka katkesi, yritän tavoittaa sitä myöhemmin tällä viikolla. On muuta tutkittavaa.

 

6.3. Tänään aamulla herätessäni, ajattelin jälleen ilmastoherkkyyttäni ja löysin sanan meteopaatti. Suomessa asiaa ei ole todellakaan paljon tutkittu. Olen itse ollut asiasta tietoinen jo todella pitkään. Aikoinaan liitin sen ilmanpaineeseen. Se onkin täysin totta. Jos ajattelen pidemmälle, lienen kärsinyt asiasta jo lapsesta saakka. Päänsäryt ovat olleet riesanani sieltä asti. Särky ei ole migreeniä. Eilen ajattelin asiaa vähän enemmän. En jaksanut kirjoittaa pitkään, olin allapäin, lähes masentunut, mikään ei huvittanut. Ulkona oli ihana auringonpaiste, mutta minä kärvistelin sisällä. Pystyin vain katselemaan sarjoja YleAreenasta.  Näin, vaikka tekemistä olisi riittänyt. En jaksanut edes tutkia mitään.

Aamulla tutkin silti uteliaisuudesta tarkemmin polaaripyörteen vaikutusta. Sen toinen nimi on napapyörre. Wikipedia kertoo sen olevan planeetan tai kuun pohjois- ja etelänavan lähistölle muodostuva tuulijärjestelmä. Maapallolla se koostuu kahdesta osasta: pyörteen ulkoreunan suuntaisesti puhaltavista voimakkaista tuulista ja niiden sisälleen rajaamasta keskiosasta. Se sijaitsee 10–80 kilometrin korkeudessa. Sen sisällä on matalapaineen vyöhyke ja ympärillä korkeapaineen vyöhyke. Näiden ilmanpaine-erot aiheuttavat reunoille voimakkaan suihkuvirtauksen. Se voi heiketä ja levitä sieltä pohjoisesta kuten nyt on tapahtumassa ja sää kylmenee. Katso tarkemmin vaikkapa Forecan sivulta.

Nythän koko talven ajan toiminut napapyörre on tuomassa kovenevia pakkasia ja sen jälkeen auringon edelleen lämmittäessä se hidastuu ja hajoaa. Silloin olemme keväässä. Tajusin, että siksi kevättalvet saattavat olla ajoittain vaikeimpia aikoja meteopaatille, joksi en kyllä kokonaan tunnistaudu. En ole nimittäin muuten sääyliherkkä, hyväksyn kaikenlaiset säät, mutta fyysinen kärsiminen on muuta. Saatan olla yliherkkä, koska minulla on reuma tai olen jo nuorena syystä tai toisesta ollut herkkä. Näin vanhana taaksepäin katsoessani, tajuan asian selvemmin. Vanhana ihminen on entistä herkempi. Sitä tuskin koskaan saan selville, mikä kohta säässä, sen vaihteluissa, ilmanpaineessa tai pyörteissä, pistää elimistöni koville. Tyttäreni sanoi, että jos menen lääkärille ja sanon tästä, minua pidetään hörhönä. Osaisinpa pitää suuni kiinni sellaisessa tilanteessa ja monesti muulloinkin.

Tilannehan jatkuu tänään, en saa tätä tekstiä vieläkään valmiiksi. Ohje itselleni ja muille saman tapaisessa tilanteessa on: Ota rennosti, lepää ja tee vain pakolliset asiat. Huomenna voi olla jo parempi päivä.

Näkemäni unet saattavan myös liittyä tällaisiin ajanjaksoihin. Ajattelin tässä jokunen päivä sitten, etten ole aikoihin nähnyt unta, jossa olisin kulkenut maisemissa kamerani kanssa. Viime yönä sama asia tuli mieleeni unen sisällä. En kirjoittanut unta muistiin, mutta vastaava uni on toistunut usein aiemmin, aina vähän erilaisena.

 

Olen unessa suuressa kaupungissa, jonka ymmärrän aina lopulta olevan Helsinki, mutta paljon suurempi kuin se oikeasti on. Tarkoitukseni on löytää vanhalle työpaikalleni Helsingin keskustassa. Unessa on usein muitakin, mutta en muista, kuka siinä oli nyt. Joka tapauksessa, jos joku on seurassani, niin lähtiessäni eteenpäin, kaikki putoavat joukosta. Näytin suunnan, minne minun olisi mentävä, vaikken siis taaskaan yhtään tiennyt, missä olin.  Matkalla eteenpäin samannäköiset paikat kuin ennenkin tulevat eteeni, oikeasti ne eivät muistuta Helsinkiä mitenkään. Tällä kertaa löysin oikeille kulmille, vaikka eihän kukaan olisi niitä tunnistanut. Siinä vaiheessa kamera tuli mieleeni, ihmettelin, miksi minulla ei ole sitä mukana. Jostakin syystä mielessäni oli iso ja raskas järjestelmäkamera kun useimmiten käsissäni on ollut yksi tai kaksi digipokkaria. En päässyt niin pitkälle, että olisin mennyt työpaikalleni sisään, en kyllä edes haluaisi, sillä se on aina jotakin aivan muuta kuin oli todellisuudessa. Uni on eräänlainen painajaisuni. Tässä pääkohdat.

Kaksi päivää myöhemmin eli 8.3. kansainvälisenä naisten päivänä

No, olen aika usein kirjoittanut näitä blogipostauksiani kuin päiväkirjaa. Anteeksi. Lukijalle sanon, että jätä väliin. Tosin tekstin välissä voi sattumalta olla jotakin mielenkiintoista. Elämä on tällaista, tavallista ilman sen suurempia huippukohtia. Ajattelin, että olen nuoruudesta, ehkä jo lapsuudesta saakka toistanut samaa kaavaa. Luin joitakin kirjoituksiani 1960-luvulta ja näen niissä myös minut nyt, vanhana naisena. Jos minulla oli unelmia silloin, en osannut tarttua niihin ja mennä määrätietoisesti niitä kohti. Elämä jäi ja jää kesken.

Eilen siivosin koko päivän, järjestelin suurta arkistoani, laatikoita ja muita tavaroita, imuroin koko asunnon ja pyyhin lattiat kostealla, pesin pari mattoa, vaihdoin jopa ruokapöydän eri asentoon.  Oli myöhäinen iltapäivä, kun olin valmis ja rättiväsynyt. Tuollaisessa toiminnassa on hyvänä puolena se, että siinä voi sitten samalla suunnitella seuraavia tehtäviä. Ne eivät valitettavasti aina ehdi toteutukseen ennen kuin asunto on taas sekaisin.

Minä ajattelen sinua täällä punaisten verhojen (ja) sinisen taivaan alla,

Ajattelen sinua usein

silloinkin kun valot syttyvät ikkunoihin luoden kellertäviä juovia tähän maahan

näille kaduille

Ajattelen sinua juuri tänään

kun pöytään on laitettu kulunut vihreä liina. (6.5.1968)

jatkuu…

Aika ennen syntymääni 1

En ole aiemmin ymmärtänyt, kuinka hyvin aika ennen syntymääni on dokumentoitu. Kysymys on kirjeistä, joita äitini on saanut omalta äidiltään, sisaruksiltaan ja ystäviltään. Ajatus kirjoittaa omasta elämästäni alusta saakka on ollut koko ajan mielessä. Joinakin öitä ajatus nousee päällimmäiseksi ikään kuin kehotuksena alkaa kirjoittaa siitä.

En tiedä, mitä kuvia liittäisin tähän, sillä siltä ajalta ei ole valokuvia. Tämä sumea kuva esittää sitä, miten nykyään lähestyn sitä paikkaa, missä kaikki osaltani alkoi.

 

Mutta kuten tiedätte, tuskailen joka päivä muiden tämän hetken asioiden kanssa, tekemättömät työt, pöly, roskat ja kaikki muu. Ovathan ne hyvä tekosyy siirtää asioita myöhemmäksi. Itse asiassa olen muutenkin lykännyt kirjeisiin uppoamista lukuun ottamatta muutamia kertoja, kun olen jostakin syystä kirjoittanut niistä säilyttäen kuitenkin etäisyyttä omaan itseeni. Nyt aion mennä vähän kerrallaan asioiden ytimeen.

Aloittaessani tätä tekstiä jo viikko sitten, ajattelin, että aloitan syntymästäni kuten on tapana. Olen ajan mittaan kirjoittanut paljon vanhemmistani, erityisesti sota-aikana. Joissakin teksteissäni olen maininnut ja jopa siteerannut heidän kirjeitään, joita otin kasan talteen elokuussa 1999.   

Olemme lapsina leikkineet kirjeillä, leikelleet niistä postimerkkejä ja hävittäneet kirjeiden kuoria. Siihen aikaan niitä säilytettiin vanhan aitan yläkerrassa, lutissa, siinä huoneessa, joka oli ainakin 1970-luvulla kesähuoneena. Siellä minäkin nukuin monet yöt. Sittemmin äiti oli siirtänyt kaikki kirjeet ja myös lasten kirjeet, piirustukset nk. kanalanvinttirakennukseen. Siellä kaikki tavarat lojuivat elokuun loppuun 1999 saakka, kun ko. rakennus poltettiin näyttävästi.

Blogipostaukseni ovat jo usein aiemmin kertoneet, kuinka olen ollut hyvä keräämään muistoja paperipaloista ja valokuvista. En ole koskaan ollut kiinnostunut esineistä, astioista, huonekaluista, paitsi tietenkin kirjoista.

Muistan, kuinka vanhempani olivat vihaisia, kun he kuulivat meidän lukeneen kirjeitä. Minä tunnustan syyllisyyteeni, sillä pienestä saakka, menneisyys on kiinnostanut.  Muistan hämärästi, että jokin esittämäni kysymys paljasti äidilleni, mitä olimme tehneet. Nyt kirjeet ovat aarre selvittäessäni aikaa ennen syntymääni.  Olen joskus järjestänyt kirjeet aikajärjestykseen. Paitsi tämän myllytyksen jälkeen, ne ovat taas sekaisin.

Äitini vanhin kirje on keväältä 1944. Toisin sanoen hänen aiempi kirjeenvaihtonsa jäi sodan jalkoihin. Kirjeitä oli varmasti paljon, sillä siihen aikaan kommunikointi tapahtui kirjeissä, jos ja kun asuttiin kauempana. Kirjeet olivat kuin puhelinkeskustelu, kun puhelinta ei ollut. Minäkin olen kokenut samanlaisen ajan 1950–1970-luvuilla.

Olisi aiheellista kirjoittaa kirjeet puhtaiksi, mutta siihen tarvitaan myös aikaa. Joitakin uudempia kirjeitä, lähinnä omaa kirjeenvaihtoani olen skannannut. Jäin tässä vaiheessa taas ajattelemaan tätä asiaa niin paljon, että vaikka kirjoitinkin tämän tekstin lähes valmiiksi odottamaan julkaisua, niin ajatusten paino alkoi rassata mieltäni. Aloin jopa kirjata vihkoon sekavassa järjestyksessä kirjeiden sisältöä.

Äitini elämän se vaihe, johon minä ja koko lapsuuden perheeni liittyy, alkoi keväällä 1945. Tuleva äitini oli etsinyt koko ajan sodan jälkeen paikkaa, minne asettua. Hän täytti keväällä 1945 jo 30 vuotta. Lapsuuden perhe oli hajallaan. Hänen vanhempansa asuivat Karunassa, jonne he olivat tulleet 1944 toisen kerran lähdettyään evakkoon Kuolemajärveltä. Koko aikuiseksi kasvanut sisaruskatras eli äitini lisäksi 7 henkeä oleskeli eri paikoissa maata työtä tehden tai opiskellen. Kotona eli silloisessa evakkopaikassa olivat enää nuorimmat veljet Hannu, Martti ja Yrjö. Martti s. 1933 ja Yrjö s. 1934 lähtivät jo 1944 sotalapsina Ruotsiin. Martti kirjoittelikin äidilleni aina välillä. Vanhemmat sisarukset olivat kuka missäkin, heidän polkunsa sodan jälkeen tulee kirjeistä hyvin esiin.

Perheen jäsenten äidilleni lähettämissä kirjeissä on mielettömän paljon yksityiskohtia. Yritän nyt keskittyä omaa historiaani koskettaviin asioihin. On kuitenkin mainittava, että joudun koko ajan sivupoluille, olenhan minä.

Keväällä 1945 äitini oleskeli vielä Valkealan Selänpäässä rautatieaseman lähellä ollen töissä Simo Lahden kaupassa.  Ko. kauppias piti ennen talvisotaa lyhyttavarakauppaa Koivistolla meren rannassa Möllikänniemessä olevassa kiinteistössä. Kauppiaspariskunta lähti Koivistolta talvisodan alettua. He eivät olleet karjalaisia, vaan lähtöisin Savosta. Äitini säilyttämät paperit sisältävät tiedon ja lehtileikkeitä Lahden perheen elämästä, kuolinilmoituksia. En kuitenkaan tiedä, pitivätkö he yhteyksiä sodan jälkeen. Jos heitä googlaa, joutuu yleensä minun blogisivuilleni.

Äitini Helvi oli talvisodan syttyessä ollut jo pidempään kaupassa töissä ja jäi sinne myymään tavaroita loppuun. Vasta viime hetkellä helmikuun puolenvälin jälkeen hän lähti pois merenjäätä pitkin. Tässä on linkkejä aiheeseen liittyen:

https://unikkopellossa.blogspot.com/2012/10/viesteja-menneisyydesta.html

https://unikkopellossa.blogspot.com/2019/05/aidin-jalanjaljilla.html

https://unikkopellossa.blogspot.com/2016/10/sukellus-kirjekasaan.html

Kirjeistä käy ilmi, että kun hän lähti pois Selänpäästä, hän meni Renkoon, missä jatkosodassa pahasti haavoittunut tuleva isäni piti maatilaa. Kirjeistä ei käy ilmi, että kumpi oli tehnyt aloitteen. Voi olla, että he ovat olleet kirjeenvaihdossa ja oletin isäni 1945 kalenteria selatessa, että äitini kävi tapaamassa isääni sotasairaalassa alkuvuodesta Helsingissä. 

Äitini kirjeiden joukossa on 3.1.1945 päivätty kirje, jossa tuleva isäni kirjoitti komealla käsialallaan "Hei Pikku-Helvi!" kertoen Helsingin Invalidiliiton sairaalasta, jonne hän muutti Hämeenlinnasta edellisen joulun aikaan. Kirje oli vastaus äitini kirjeeseen, jossa tämä oli muistellut edellistä vuodenvaihdetta vuoden 1944 alkaessa.

https://unikkopellossa.blogspot.com/2021/02/kirjeet-ovat-aarteita.html

He olivat tutustuneet jo JR 1:n joukoissa Lempaalassa/Valkeasaaressa, missä isäni toimi ryhmänjohtajana. Suurhyökkäyksen osuttua juuri JR 1:n alueelle, joukot joutuivat perääntymään ja isäni haavoittui 17.6.1944.

Tuleva isäni oli komea nuori mies, tosin äitini myöhemmin sanoi muiden sotataipaleella olleiden kutsuneen isääni kukkopojaksi, mikä lienee kuvannut hänen luonnettaan. Näistä asioista olen kirjoittanut aiemmin ja sotapolkua on kuvattu kirjoissakin.

Linkkejä aiheeseen liittyviin blogeihini:

https://unikkopellossa.blogspot.com/2016/12/monenlaisia-polkuja.html

https://unikkopellossa.blogspot.com/2022/12/maailma-menee-menojaan.html

https://unikkopellossa.blogspot.com/2019/01/menneiden-muistoa-kunnioittaen.html

Joka tapauksessa äitini oli jo varhain keväällä, ehkä vapun aikaan 1945 Rengon Vehmaisten kylän Siukolassa ollen töissä isäni tilalla. Äitini kaltaista ihmistä isäni oli kuvannut alkuvuodesta lähettämässään kirjeessä.  Tuleva äitini tekikin sittemmin emännän töitä talossa, navetassa ja pellolla ja näytti olevan kovin pidetty (viittaan joihinkin myöhempiin kirjeisiin). Sitähän jatkui sitten koko hänen elämänsä ajan.

Tilallahan oli peltoja viljeltävänä, metsätöitä, lehmiä ja hevosia ja ehkä muitakin eläimiä.  Kaikki oli tietenkin hunningolla, koska ulkopuoliset olivat hoitaneet tilaa koko sodan ajan. Isäni tomera äitikin oli kuollut sodan aikana-.

Kirjeessä hän viittaa myös, että emäntä (akkakin) pitäisi etsiä, mutta kun ei ehkä ole edes siinä kunnossa, että pystyisi vekaroita tekemään. Nyt riittäisi "immeinen", joka tekee hyvää ruokaa, parsii ja paikkaa.

En pysty tarkkaan päättelemään, milloin tuleva äitini lähti auttamaan isääni, koska juuri kesän 1945 aikana ei paljon kirjeitä kirjoitettu. Oletan äitini olleen jo silloin Rengossa. Kesä ja syksyn tullen tilanne alkoi näyttää erilaiselta. Voi olla myös, että kesän kirjeet on hävitetty. 

Isännällä lienee ollut hieno emäntäehdokas tiedossa (kukahan oli?) eikä tehokasta äitiäni enää tarvittu. Äitini läheisimmän sisaren Ilman kirje 19.11.1945 Kuusankoskelta vihjaa tähän suuntaan.

”Mihinkä sinä nyt näin talven tullen lähtisit. Senkun vaan olet ja yritä teriä? isännästä kovasti kiinni. Jos sinä saat jäädä, vaikka hieno rouvakin tulisi. Varmaankaan ”hieno” ei rupea housuja sun muuta pesemään. Pitäähän herrasväki toki housunpesijän talossa.” Hän jatkaa vielä kaminan paikalleen laittamisesta yläkerrassa. Ilmeisesti äiti yöpyi yläkerrassa ja talven kylmyys olisi liikaa. Myöhemminkin Helvi oli se, joka tarttui kaikkiin käytännön töihin maatilalla. Sukuominaisuus, sanon nyt!

Lauri-veli kirjoittaa 18.12.1945, että on kutsun saatuaan tulossa Mikkelistä Vehmaisiin jouluksi ollen Hämeenlinnassa perjantaina 21. päivä. Hän toivoi äitini olevan siellä vastassa. Ilma-sisko kirjoitti myös tammikuussa 1946, että hänkin olisi voinut tulla, jos olisi saanut tiedon omasta lomastaan aiemmin. Kirjeitä on vaihdettu harvakseltaan. Mutta Aino-äidin kirjeestä huhtikuun loppupuolella 1946 voi päätellä rivien välistä, että Helvi on vasta nyt lähdössä pois ja kutsuu häntä käymään Karunaan. Niin kai sitten kävikin.

Kesäkuussa 1946 äitini sai 2.6. päivätyn kirjeen joltakin Taimilta/Toinilta. Hän kertoi olleen paikallisille yllätys, että Helvi oli lähtenyt.  Hän oli saanut äidiltäni kirjeen, mihin Taimi vastasi. Tämä huushollasi talossa ja kertoi, ettei paikkaa ollut täytetty, vaikka ihminen saattaa ollakin tiedossa. Äidin poistuminen kylästä on herättänyt puheita. Niitä hän pelkää itsekin. (huom. useiden kirjeiden kirjekuori on hävitetty).

Edellinen kirje on todella mielenkiintoinen monesta syystä, myös koska siitä ymmärsin myös joitakin herkkiä tuntemuksia tunteista, joita henkilö isässäni tarkkaili. On myös mielenkiintoista lukea, miten tarkasti ko. henkilö tarkkailee toista harvapuheista henkilöä ja tämän sielun liikkeitä. Penttiä joltakin koulukaverilta saama kahvia ja rusinoita sisältävä paketti on ilahduttanut. Hän on myös hoidellut ilmeisesti äidin istuttamia kurkuntaimia.

Hänen taitonsa puutarhanhoitajana on mainittu myös seuraavassa kirjeessä, jonka Hilkka-niminen nainen on kirjoittanut 16.6. 1946. Äidin perustama kasvimaa kasvoi jo rikkaruohoa.

Mikä on ollut tulevien vanhempieni erimielisyys, se jäänee salaisuudeksi.  Tuntien molemmat, voin kuvitella syitä. Tuleva äitini lähti ja palasi oikeaan aikaan. Äitini oli kirjoittanut Hilkalle palaavansa kylään juhannukseksi. Tulevien vanhempieni kohtaaminen oli myrskyisä, koska sen seurauksena minä melko varmasti lähdin alulle. Olin alusta alkaen poika, mutta siitä kerron seuraavalla kerralla.

Tämä kuvakaappaus Google mapsistä on tehty marraskuussa 2020. Se kertoo kertomusta koskaan loppumattomasta kaipuusta lapsuuden kotipaikalle, jossa tunsin kaikki kohdat perinpohjin.

 P.S. "Juhannuspäivää on Suomessa vietetty vuodesta 1955 alkaen kesäkuun 19. päivää seuraavana lauantaina ja juhannusaattoa sitä edeltävänä perjantaina. Keskiajalta asti juhannusta oli vietetty Johannes Kastajan syntymäjuhlana 24.6., siitä juhla sai aikanaan suomenkielisen nimensäkin. "lainaus netistä.

 

Lumoavaa kirjoittamista

Kuten olen varmasti jo sata kertaa maininnut, niin olen mittavan selvitysurakan alussa. Se ei tunnu kyllä etenevän mitenkään, kun aina löydän jotakin muuta. On aika hurjaa, että minulla on ainakin neljältä vuosikymmeneltä vaikkapa pelkkiä vihkoja ja irtolehtiä täynnä merkintöjä, jotka olen kirjoittanut kuin kirjeinä kunakin aikana rakkauteni kohteena olleille henkilöille. Niitä on nyt aika vaikea käsitellä. Silti ne sisältävät paljon muutakin kuin imeliä sanoja kullekin kohteelleni. Näitä muita rippeitä tekstin seasta tutkin haukan silmin. Olen sittemmin 2000-luvulta alkaen palannut normaaliin päiväkirjan kirjoittamiseen kuten nuorena tyttönä. Tosin päiväkirjat ovat usein paisuneet myös muistiinpanoilla ja kaikella muulla sälällä.  

Varhain viime keväänä Tuusulanjoen laaksossa kuvaaman menossa. 2.6.2021

Satuin viimeksi kirjastossa käydessäni lainaamaan uutuushyllystä Terhi Rannelan kirjan ”Kirjeiden lumo”, joka on ilmestynyt tänä vuonna. Saatatte arvata, miksilainasin sen. Tietenkin nimen takia. Kaikki muut lainaamani kirjat liittyivät historiaan kuten yleensäkin. Nuoren kirjailijan teos sisältää minulle hyvin paljon todella tuttuja asioita, mutta sen voima on siinä, että se inspiroi minua jatkamaan kirjoittamistani olkoonkin, etten ehkä koskaan saa unelmiani toteutettua.  Terhi Rannelan kirjoittamien kirjojen luettelo on mittava enkä edes kuvittele, että ehtisin tai edes haluaisin lukea niitä. Mutta aina voin oppia paljon kirjallisuuden koulutusta saaneelta kokeneelta nuorelta kirjailijalta.

Selasin luetteloa hänen kirjoittamistaan kirjoista ja löysin sieltä teoksen ”Kesyt kaipaavat, villit lentävät – matkapäiväkirjani sivuilta”. Karisto 2018. Hurjaa. Kuten olette ehkä huomanneet, tuskailen parhaillaan omien arkistojeni kanssa. Miten olen voinutkin päästää tilanteen näin pitkälle? Minulla on paljon kirjeitä (muiden ja omiani), päiväkirjoja ja myös matkapäiväkirjoja.  Aina välillä joku niistä on kadoksissa. Mietin, että olenko edes kirjoittanut matkapäiväkirjoja vai onko jotakin hukkunut.  Nuorena matkapäiväkirjat sisältyivät päiväkirjaan ja niin joskus muulloinkin. Täältä pääset Terhi Rannelan kotisivulle.

Kirjeiden lumoa lukiessani huomasin kirjassa jotakin samaa kuin aikoinaan lukemissani Julia Cameronin kirjoissa on. En huomannut hänen mainitsevan Julia Cameronia kirjassa enkä löydä hänen kirjojaan kirjallisuusluettelossa, mutta osuttuani hänen kotisivulleen, hän kirjoittaa siellä aamusivujen kirjoittamisesta. Olen kirjoittanut Julia Cameronin kirjasta ”Tyhjän paperin nautinto” lokakuussa 2018. Tästä pääset lukemaan blogini ”Tyhjä paperi”. Olen todellakin kirjoittanut siihen jo 2005 valmiiksi omistuskirjoituksen vanhimmalle lapsenlapselleni. Hyllystäni löytyy myös teos ”Tie luovuuteen” ja "Tie Luovuuden sydämeen". Voin suositella myös Natalie Goldbergin kirjoja, joista minulla itselläni on ainakin ”Luihin ja ytimiin”. Mainitsemani kirjat olivat minulle tärkeitä, kun aloin 2000-luvulla valmistautua eläkkeelle lähtemiseen.

Kirjoittamiseen ja opiskeluun paneutuminen olivat silloin mielessäni. Vuosien kuluessa olen suositellut näitä kirjoja myös muille.  Kirjat olivat varmaan minulle hyvä ponnahduslauta blogin aloittamiseen keväällä 2008. Elämäni hektisyys yllätti minut usean vuoden ajaksi. Onneksi olin ehtinyt aloittaa. Päiväkirjan ja kirjeiden kirjoittaminen kulkivat sentään rinnalla koko ajan. Valitettavasti ne ovat harventuneet viimeisten vuosien aikana eri syistä.

Olen sentään bloggausaikanani kirjoittanut aika paljon juuri kirjoittamisesta, kirjeistä, päiväkirjoista ja kaikesta niihin liittyvästä. Olen ottanut aikanaan monia henkilöitä, myös nuoruuden tai myöhemmän ajan kirjeenvaihtoystäviä esille. Olen kirjoittanut vanhempieni kirjeistä. Olen kertonut, miten kirjeet ovat säilyneet. Kirjeilläkin on historiansa. Minulla on tallella omia kouluvihkojani, jopa muidenkin ja tietenkin valtava määrä päiväkirjoja. On pieni raapaisu valita kirjoittaminen jostakin yhdestä aiheesta, kun aiheita on satoja tai tuhansia. Voisin tähän laittaa linkkejä juuri niihin postauksiin. Lupaan lisätä niitä myöhemmin. Jos muistan.

Aivan päällimmäisenä työpöydälläni uudempien 2010-luvun päiväkirjojen päällä on vihreäkantinen (muovia) vihko, jonka kanteen olen kirjoittanut, että se sisältää päiväkirjakirjauksia ajalta 28.7.1961-30.10.1961. Avaan sen summamutikassa ja edessäni on sunnuntai 10.9.1961 siis melkein tasan 60 vuotta sitten. Olin silloin 14-vuotias.

” Hei pitkästä aikaa. (edellisen kerran olin kirjoittanut torstaina 7.9.) Minulla on aina hyvin vähän aikaa kirjoittaa sinulle (siis päiväkirjalle). Nytkin kirjoitan melkein samalla kun luen ruotsin läksyä. Ulkona on kylmää, vaikka näyttääkin lämpimältä. Isä polttaa pellolla pahnoja. Tulenlieskat lähtevät kuin lentoon ja sammuvat sitten. Ritisee kovasti. Jostakin kuuluu leikkuupuimurin ääni. Taivas on taas omalla tavallaan kaunis.

Minulla ei ole koulutapahtumista paljon kerrottavaa. Kaikki on hyvin tavallista. Näen E:tä (pitkäaikainen ihastukseni, joka ei koskaan saanut tietää sitä) harvoin, mutta ajattelen häntä sitä enemmän. Näin eilen ”Onetwon”. Sinä päiväkirjani et tiedä, kuka hän on. Talvella joulun jälkeen olin rakastunut (?) häneen. Hän katselikin aina minua ja hymyili hiukan. Olin silloin onnellinen. Näin hänet aina joskus. Kumminkin muistan erään päivän. Silloin oli tiistaipäivä viime helmikuussa. Kaupungissa oli markkinat. Satoi vettä. Tulin linja-autoasemalle ja jäin seisomaan ulos seinän viereen. Olin märkä. Katselin ihmisiä, jotka tulivat kuuntelemaan erästä miestä, joka soitti haitaria. Silloin näin Hänet. Sanoin häntä silloin Häneksi. Hän tuli siihen ja katseli aina välillä minua. Olin silloin häntä täynnä. Kerran näytin hänet T:lle (hyvä ystäväni), joka sanoi tietenkin, ettei hän ole minkään näköinen, mutta myöhemmin hän sanoi tätä komeaksi. Sillä tavalla menetin hänet. T kertoi joka päivä, kuinka ”Onetwo” oli hymyillyt hänelle. Tappelimmekin hänestä syntymäpäivänäni tullessamme autolta pitkin metsätietä Ahoisista. Päätin unohtaa hänet emmekä enää puhuneet hänestä. Tiedän, ettei hän välitä T:stä yhtään. Eilen hän katseli minua, mutta T oli taas heti rakastunut häneen kuten ennenkin. Ei ”Onetwo” mikään kamalan komea ole. Hän on aika lyhyt, ruskeatukkainen poika. (hänen oikeaa nimeään en koskaan tiennyt, muistan enää vain hämärästi, todennäköisesti hän opiskeli lyseossa)

Nyt minulle on E, jota rakastin jo silloinkin kun näin ”Onetwon”.”

14-vuotiaana olin tietenkin aina ”rakastunut” johonkin. Mutta mitään sen lähempiä suhteita ei koskaan syntynyt, vaikka oli syntymässä, mutta ne katkesivat mahdottomuuteensa. Tuossa vaiheessa kirjoitin myös henkilöiden nimet ja monia olen voinut tunnistaa myöhemmin. Samanlainen vilkuilu tyttöjen ja poikien välillä oli yleistä. Vuosien mittaan ystäväni T sotki montakin orastavaa ihastuksen alkuani. Koska meillä on edelleenkin olemassa yhteys, olen monta kertaa miettinyt, voisinko joskus lukea päiväkirjaani hänelle ja haastatella häntä hänen samanaikaisista muistoistaan. Ehkä emme koskaan pääse niin pitkälle. Ei se ehkä ole tarpeenkaan.

Minusta on todella olemattomasti valokuvia ennen vuotta 1962 paitsi joitakin lapsuuden kuvia. Välttelin kameraa ja kun kuvasin itse, en enää päässyt helposti valokuviin. Toisin on nyt. Selfiet olivat pelastus! Tämäkin kuva lienee kesältä 1963. Päiväkirjoista selviää varmasti päiväkin.

Nyt lukiessani päiväkirjoja, olen siis kiinnostunut edellisiä ihastumisia enemmän kaikesta muusta, mitä olen kirjoittanut. Kerron säästä, urheilutapahtumista, kirjoitan välillä tarinoita/satuja, mitä kotona tai pellolla tehdään, perheestäni, vaatepulastani, koulutunneista, opettajista ja vaikka mistä. Kaipa nuorilla ihmisillä on tuossa iässä ihastuminen toisiin yksi tärkeimpiä asioita. Ujolle maalaistytölle tutustuminen poikiin oli mahdoton asia. Siksi yrityksistä ja pettymyksistä oli kiva kirjoittaa.

Monta 1960-luvun tarinaa olen kirjoittanut näissä blogeissani, mutta enemmän niitä on toisessa blogissani, jonne en ole aikoihin kirjoittanut, vaikka loin sen aikanaan juuri tätä tarkoitusta varten. Nimessäkin on maininta salaisista papereista http://salaisetpaperit.blogspot.com.  Alaotsikkona on kuitenkin ”Kirjoituksia polun varrelta”. Olen sinne 30.8.2019 kirjoittanut postauksen ”Tulevaisuus ja menneisyys yhtyvät”, jossa käsittelen nyt käsissäni olevaa päiväkirjaa edeltävää opusta. Pääset lukemaan sen täältä.

Tätä päiväkirjavihkoa seuraavasta päiväkirjasta kirjoitin otteita em. blogiin postauksen aiemmin eli 19.8.2015 otsikolla ”Haparointia”. Pääset lukemaan sen tästä.

Olisi aika kirjoittaa sinnekin uusi postaus. Aineistoahan on pilvin pimein. Ehkä aiheena olisi jokin kirjeenvaihto? Tosin kirjoittamisen aika on jälleen pois raivaustehtävistäni, mutta tarvitsen välillä rauhoittumista kirjoittamisen välissä. Enkö ole jo ansainnut sen?

kuva lienee otettu 30.1.1938 Koivistolla

 

Tässä välillä käsiini osui taas äitini päiväkirja, jossa on tosi harvoja tekstejä alkaen 1.1.1974 ja päättyen 16.2. 1978. Seuraavat alkavat 1.6.1993 ja päättyvät 10.11.1996.  Sivuja on kyllä revitty paljon irti. Eli se ei taida olla se sama, josta olen kirjoittanut aiemmin.  Äitini mahdoton halu kirjoittaa onkin siirtynyt sitä tietämättäni minuun.

Tajusin sen nyt lukiessani hänen jatkuvasti voimakkaasti esiin tuomaansa haluun kirjoittaa, joka on kulkenut hänen mukanaan lapsesta saakka. Se ei pääse vapaaksi, koska olosuhteet ovat aina esteenä. Kun hän aloitti uudelleen 1993, hän oli jo 78-vuotias. Seuraavana vuonna syntyi hänen ensimmäinen lapsenlapsenlapsensa, minun lapsenlapseni.  Hän kirjoitti 31.10.1994 seuraavan tekstin:

"Koskahan minä aloitan sen elämänkertaromaanin. Kerron erään naisen surullisesta kohtalosta, noin 50 vuoden yhtäjaksoisesta pahasta olosta."

Tämä niistä näkökulmista. Äitini olisi tarvinnut sen oman huoneen. 

Lieneekö tässä ensimmäinen isäni äidistä ottama salakuva. Tunnistan myös vieressä istuvan naisen. Mikähän tilaisuus on meneillään sotatoimialueella Karjalan kannaksella? (JR 1)