Aika ennen syntymääni 1

En ole aiemmin ymmärtänyt, kuinka hyvin aika ennen syntymääni on dokumentoitu. Kysymys on kirjeistä, joita äitini on saanut omalta äidiltään, sisaruksiltaan ja ystäviltään. Ajatus kirjoittaa omasta elämästäni alusta saakka on ollut koko ajan mielessä. Joinakin öitä ajatus nousee päällimmäiseksi ikään kuin kehotuksena alkaa kirjoittaa siitä.

En tiedä, mitä kuvia liittäisin tähän, sillä siltä ajalta ei ole valokuvia. Tämä sumea kuva esittää sitä, miten nykyään lähestyn sitä paikkaa, missä kaikki osaltani alkoi.

 

Mutta kuten tiedätte, tuskailen joka päivä muiden tämän hetken asioiden kanssa, tekemättömät työt, pöly, roskat ja kaikki muu. Ovathan ne hyvä tekosyy siirtää asioita myöhemmäksi. Itse asiassa olen muutenkin lykännyt kirjeisiin uppoamista lukuun ottamatta muutamia kertoja, kun olen jostakin syystä kirjoittanut niistä säilyttäen kuitenkin etäisyyttä omaan itseeni. Nyt aion mennä vähän kerrallaan asioiden ytimeen.

Aloittaessani tätä tekstiä jo viikko sitten, ajattelin, että aloitan syntymästäni kuten on tapana. Olen ajan mittaan kirjoittanut paljon vanhemmistani, erityisesti sota-aikana. Joissakin teksteissäni olen maininnut ja jopa siteerannut heidän kirjeitään, joita otin kasan talteen elokuussa 1999.   

Olemme lapsina leikkineet kirjeillä, leikelleet niistä postimerkkejä ja hävittäneet kirjeiden kuoria. Siihen aikaan niitä säilytettiin vanhan aitan yläkerrassa, lutissa, siinä huoneessa, joka oli ainakin 1970-luvulla kesähuoneena. Siellä minäkin nukuin monet yöt. Sittemmin äiti oli siirtänyt kaikki kirjeet ja myös lasten kirjeet, piirustukset nk. kanalanvinttirakennukseen. Siellä kaikki tavarat lojuivat elokuun loppuun 1999 saakka, kun ko. rakennus poltettiin näyttävästi.

Blogipostaukseni ovat jo usein aiemmin kertoneet, kuinka olen ollut hyvä keräämään muistoja paperipaloista ja valokuvista. En ole koskaan ollut kiinnostunut esineistä, astioista, huonekaluista, paitsi tietenkin kirjoista.

Muistan, kuinka vanhempani olivat vihaisia, kun he kuulivat meidän lukeneen kirjeitä. Minä tunnustan syyllisyyteeni, sillä pienestä saakka, menneisyys on kiinnostanut.  Muistan hämärästi, että jokin esittämäni kysymys paljasti äidilleni, mitä olimme tehneet. Nyt kirjeet ovat aarre selvittäessäni aikaa ennen syntymääni.  Olen joskus järjestänyt kirjeet aikajärjestykseen. Paitsi tämän myllytyksen jälkeen, ne ovat taas sekaisin.

Äitini vanhin kirje on keväältä 1944. Toisin sanoen hänen aiempi kirjeenvaihtonsa jäi sodan jalkoihin. Kirjeitä oli varmasti paljon, sillä siihen aikaan kommunikointi tapahtui kirjeissä, jos ja kun asuttiin kauempana. Kirjeet olivat kuin puhelinkeskustelu, kun puhelinta ei ollut. Minäkin olen kokenut samanlaisen ajan 1950–1970-luvuilla.

Olisi aiheellista kirjoittaa kirjeet puhtaiksi, mutta siihen tarvitaan myös aikaa. Joitakin uudempia kirjeitä, lähinnä omaa kirjeenvaihtoani olen skannannut. Jäin tässä vaiheessa taas ajattelemaan tätä asiaa niin paljon, että vaikka kirjoitinkin tämän tekstin lähes valmiiksi odottamaan julkaisua, niin ajatusten paino alkoi rassata mieltäni. Aloin jopa kirjata vihkoon sekavassa järjestyksessä kirjeiden sisältöä.

Äitini elämän se vaihe, johon minä ja koko lapsuuden perheeni liittyy, alkoi keväällä 1945. Tuleva äitini oli etsinyt koko ajan sodan jälkeen paikkaa, minne asettua. Hän täytti keväällä 1945 jo 30 vuotta. Lapsuuden perhe oli hajallaan. Hänen vanhempansa asuivat Karunassa, jonne he olivat tulleet 1944 toisen kerran lähdettyään evakkoon Kuolemajärveltä. Koko aikuiseksi kasvanut sisaruskatras eli äitini lisäksi 7 henkeä oleskeli eri paikoissa maata työtä tehden tai opiskellen. Kotona eli silloisessa evakkopaikassa olivat enää nuorimmat veljet Hannu, Martti ja Yrjö. Martti s. 1933 ja Yrjö s. 1934 lähtivät jo 1944 sotalapsina Ruotsiin. Martti kirjoittelikin äidilleni aina välillä. Vanhemmat sisarukset olivat kuka missäkin, heidän polkunsa sodan jälkeen tulee kirjeistä hyvin esiin.

Perheen jäsenten äidilleni lähettämissä kirjeissä on mielettömän paljon yksityiskohtia. Yritän nyt keskittyä omaa historiaani koskettaviin asioihin. On kuitenkin mainittava, että joudun koko ajan sivupoluille, olenhan minä.

Keväällä 1945 äitini oleskeli vielä Valkealan Selänpäässä rautatieaseman lähellä ollen töissä Simo Lahden kaupassa.  Ko. kauppias piti ennen talvisotaa lyhyttavarakauppaa Koivistolla meren rannassa Möllikänniemessä olevassa kiinteistössä. Kauppiaspariskunta lähti Koivistolta talvisodan alettua. He eivät olleet karjalaisia, vaan lähtöisin Savosta. Äitini säilyttämät paperit sisältävät tiedon ja lehtileikkeitä Lahden perheen elämästä, kuolinilmoituksia. En kuitenkaan tiedä, pitivätkö he yhteyksiä sodan jälkeen. Jos heitä googlaa, joutuu yleensä minun blogisivuilleni.

Äitini Helvi oli talvisodan syttyessä ollut jo pidempään kaupassa töissä ja jäi sinne myymään tavaroita loppuun. Vasta viime hetkellä helmikuun puolenvälin jälkeen hän lähti pois merenjäätä pitkin. Tässä on linkkejä aiheeseen liittyen:

https://unikkopellossa.blogspot.com/2012/10/viesteja-menneisyydesta.html

https://unikkopellossa.blogspot.com/2019/05/aidin-jalanjaljilla.html

https://unikkopellossa.blogspot.com/2016/10/sukellus-kirjekasaan.html

Kirjeistä käy ilmi, että kun hän lähti pois Selänpäästä, hän meni Renkoon, missä jatkosodassa pahasti haavoittunut tuleva isäni piti maatilaa. Kirjeistä ei käy ilmi, että kumpi oli tehnyt aloitteen. Voi olla, että he ovat olleet kirjeenvaihdossa ja oletin isäni 1945 kalenteria selatessa, että äitini kävi tapaamassa isääni sotasairaalassa alkuvuodesta Helsingissä. 

Äitini kirjeiden joukossa on 3.1.1945 päivätty kirje, jossa tuleva isäni kirjoitti komealla käsialallaan "Hei Pikku-Helvi!" kertoen Helsingin Invalidiliiton sairaalasta, jonne hän muutti Hämeenlinnasta edellisen joulun aikaan. Kirje oli vastaus äitini kirjeeseen, jossa tämä oli muistellut edellistä vuodenvaihdetta vuoden 1944 alkaessa.

https://unikkopellossa.blogspot.com/2021/02/kirjeet-ovat-aarteita.html

He olivat tutustuneet jo JR 1:n joukoissa Lempaalassa/Valkeasaaressa, missä isäni toimi ryhmänjohtajana. Suurhyökkäyksen osuttua juuri JR 1:n alueelle, joukot joutuivat perääntymään ja isäni haavoittui 17.6.1944.

Tuleva isäni oli komea nuori mies, tosin äitini myöhemmin sanoi muiden sotataipaleella olleiden kutsuneen isääni kukkopojaksi, mikä lienee kuvannut hänen luonnettaan. Näistä asioista olen kirjoittanut aiemmin ja sotapolkua on kuvattu kirjoissakin.

Linkkejä aiheeseen liittyviin blogeihini:

https://unikkopellossa.blogspot.com/2016/12/monenlaisia-polkuja.html

https://unikkopellossa.blogspot.com/2022/12/maailma-menee-menojaan.html

https://unikkopellossa.blogspot.com/2019/01/menneiden-muistoa-kunnioittaen.html

Joka tapauksessa äitini oli jo varhain keväällä, ehkä vapun aikaan 1945 Rengon Vehmaisten kylän Siukolassa ollen töissä isäni tilalla. Äitini kaltaista ihmistä isäni oli kuvannut alkuvuodesta lähettämässään kirjeessä.  Tuleva äitini tekikin sittemmin emännän töitä talossa, navetassa ja pellolla ja näytti olevan kovin pidetty (viittaan joihinkin myöhempiin kirjeisiin). Sitähän jatkui sitten koko hänen elämänsä ajan.

Tilallahan oli peltoja viljeltävänä, metsätöitä, lehmiä ja hevosia ja ehkä muitakin eläimiä.  Kaikki oli tietenkin hunningolla, koska ulkopuoliset olivat hoitaneet tilaa koko sodan ajan. Isäni tomera äitikin oli kuollut sodan aikana-.

Kirjeessä hän viittaa myös, että emäntä (akkakin) pitäisi etsiä, mutta kun ei ehkä ole edes siinä kunnossa, että pystyisi vekaroita tekemään. Nyt riittäisi "immeinen", joka tekee hyvää ruokaa, parsii ja paikkaa.

En pysty tarkkaan päättelemään, milloin tuleva äitini lähti auttamaan isääni, koska juuri kesän 1945 aikana ei paljon kirjeitä kirjoitettu. Oletan äitini olleen jo silloin Rengossa. Kesä ja syksyn tullen tilanne alkoi näyttää erilaiselta. Voi olla myös, että kesän kirjeet on hävitetty. 

Isännällä lienee ollut hieno emäntäehdokas tiedossa (kukahan oli?) eikä tehokasta äitiäni enää tarvittu. Äitini läheisimmän sisaren Ilman kirje 19.11.1945 Kuusankoskelta vihjaa tähän suuntaan.

”Mihinkä sinä nyt näin talven tullen lähtisit. Senkun vaan olet ja yritä teriä? isännästä kovasti kiinni. Jos sinä saat jäädä, vaikka hieno rouvakin tulisi. Varmaankaan ”hieno” ei rupea housuja sun muuta pesemään. Pitäähän herrasväki toki housunpesijän talossa.” Hän jatkaa vielä kaminan paikalleen laittamisesta yläkerrassa. Ilmeisesti äiti yöpyi yläkerrassa ja talven kylmyys olisi liikaa. Myöhemminkin Helvi oli se, joka tarttui kaikkiin käytännön töihin maatilalla. Sukuominaisuus, sanon nyt!

Lauri-veli kirjoittaa 18.12.1945, että on kutsun saatuaan tulossa Mikkelistä Vehmaisiin jouluksi ollen Hämeenlinnassa perjantaina 21. päivä. Hän toivoi äitini olevan siellä vastassa. Ilma-sisko kirjoitti myös tammikuussa 1946, että hänkin olisi voinut tulla, jos olisi saanut tiedon omasta lomastaan aiemmin. Kirjeitä on vaihdettu harvakseltaan. Mutta Aino-äidin kirjeestä huhtikuun loppupuolella 1946 voi päätellä rivien välistä, että Helvi on vasta nyt lähdössä pois ja kutsuu häntä käymään Karunaan. Niin kai sitten kävikin.

Kesäkuussa 1946 äitini sai 2.6. päivätyn kirjeen joltakin Taimilta/Toinilta. Hän kertoi olleen paikallisille yllätys, että Helvi oli lähtenyt.  Hän oli saanut äidiltäni kirjeen, mihin Taimi vastasi. Tämä huushollasi talossa ja kertoi, ettei paikkaa ollut täytetty, vaikka ihminen saattaa ollakin tiedossa. Äidin poistuminen kylästä on herättänyt puheita. Niitä hän pelkää itsekin. (huom. useiden kirjeiden kirjekuori on hävitetty).

Edellinen kirje on todella mielenkiintoinen monesta syystä, myös koska siitä ymmärsin myös joitakin herkkiä tuntemuksia tunteista, joita henkilö isässäni tarkkaili. On myös mielenkiintoista lukea, miten tarkasti ko. henkilö tarkkailee toista harvapuheista henkilöä ja tämän sielun liikkeitä. Penttiä joltakin koulukaverilta saama kahvia ja rusinoita sisältävä paketti on ilahduttanut. Hän on myös hoidellut ilmeisesti äidin istuttamia kurkuntaimia.

Hänen taitonsa puutarhanhoitajana on mainittu myös seuraavassa kirjeessä, jonka Hilkka-niminen nainen on kirjoittanut 16.6. 1946. Äidin perustama kasvimaa kasvoi jo rikkaruohoa.

Mikä on ollut tulevien vanhempieni erimielisyys, se jäänee salaisuudeksi.  Tuntien molemmat, voin kuvitella syitä. Tuleva äitini lähti ja palasi oikeaan aikaan. Äitini oli kirjoittanut Hilkalle palaavansa kylään juhannukseksi. Tulevien vanhempieni kohtaaminen oli myrskyisä, koska sen seurauksena minä melko varmasti lähdin alulle. Olin alusta alkaen poika, mutta siitä kerron seuraavalla kerralla.

Tämä kuvakaappaus Google mapsistä on tehty marraskuussa 2020. Se kertoo kertomusta koskaan loppumattomasta kaipuusta lapsuuden kotipaikalle, jossa tunsin kaikki kohdat perinpohjin.

 P.S. "Juhannuspäivää on Suomessa vietetty vuodesta 1955 alkaen kesäkuun 19. päivää seuraavana lauantaina ja juhannusaattoa sitä edeltävänä perjantaina. Keskiajalta asti juhannusta oli vietetty Johannes Kastajan syntymäjuhlana 24.6., siitä juhla sai aikanaan suomenkielisen nimensäkin. "lainaus netistä.