Tuleeko mistään valmista?

Olen kirjoittanut tätä Unikkopellossa-blogiani vuodesta 2012 lähtien. En viitsi tarkasti laskea, kuinka monta postausta/vuosi/kk olen jakanut.  Viime aikoina noin 3–4/kk, joskus aiemmin paljon enemmän. Aloittaessani tämän uuden postauksen tarkistin, että blogini postauksia on koko aikana luettu 259.199 kertaa. Siitä ei sen enempää.

Kuvat tässä postauksessa eivät ole oikein mistään kotoisin kuin vain huhtikuun alun valokuvia eri päiviltä.
 

Ennakoitu lumisade alkoi samalla, kun aloitin kirjoittaa tätä eli 5.4.2024. Lunta on luvattu yli 8 cm. Koska en jaksa oikein mitään muuta tänään, aloitan kirjoittaa. Laitoin kaalikeiton liedelle. Kun kaalit ja sipulit ovat pehmenneet, on muuten uudensadon kaalia, niin lisään sinne keittojuureksia ja jauhelihan. Siinä on minulle parin-kolmen päivän ruoka. Siirsin myös pölynimurin valmiustilaan, koska pölyä ja roskia on jostakin taas kertynyt. Pilvisenä päivänä ne eivät onneksi näy,

Eilen aamulla kävelin lääkärille, sinne on lyhyt matka. Olin yllättynyt kuinka paljon lunta ja jäätä oli tullut edellisestä alkuviikon lumisateesta. Toisin sanoen paikoin oli erityisen liukasta. Sitten kävikin niin, että kaaduin aivan terveyskeskuksen ovien edessä, koska satuin kävelemään juuri siitä. Ihmettelin kyllä, että miksei siinä ollut yhtään hiekkaa, ehkä ohi kaartavat autot ovat sen vieneet mukanaan. Eräs nuori nainen lastenrattaiden kanssa tuli auttamaan, mutta pyysin vain hiukan tukea, koska minun oli ylipäänsä vaikea nousta siitä asennosta.  Sanoin, ettei sattunut. Tunsin kyllä, että vähän sattui. Kävelin toiseen kerrokseen odottamaan lääkäriä.

Se olikin oikein hyvä käynti. Nuori lääkäri tutki niveleni käsissä ja jaloissa tarkkaan, myös niska jne. Hän puhui koko ajan itsekseen. Huomasin myös, että hänellä oli päätteellään avoinna monta sovellusta ja oli ollut ilmeisesti myös vaikea löytää minun tietojani. Olinhan edellisen kerran käynyt lääkärin luona alkuvuodesta 2020. Sanoin, että kysyy vain minulta, tiedän kaiken. Olin tietty valmistautunut. Loppujen lopuksi sain kolmeen sormeeni ja toiseen nilkkaani kortisonipistokset. Vaikka meillä oli paljon aikaa, niin silti joitakin asioita jäi käsittelemättä ja koska hän halusi seurata, miten pistokset paransivat olotilaani, sovimme soittoajan sijaan kuun loppupuolelle uuden ajan.

Taisin mainita kaatuneeni, tosin se ei vielä vaivannut. Kun lähdin kävellen kotiin, niin oli pakko jättää kaupassa käynti väliin, koska nyt se alkoi todella vaivata. Loppupäivän aikana tulin kyllä siihen tulokseen, että olin vain venähdyttänyt vasemman sääreni ja polveni, jotka olivat vääntyneet alleni kaatuessani. Oli aika tuskallista nousta ylös, jos istuin.  Samoin tietty asento sattui. Tiesin kyllä, että selviän siitä nukuttuani yön yli. Niin kävikin.

Asiat ja tapahtumat unohtuvat nopeasti ja joskus liiankin helposti. Tämä kirjoittaminen jää kesken, sillä kaalikeitto valmistuu yllättävän nopeasti.

sunnuntaina 7.4.

Minni kiipesi heti aloittaessani kirjoittaa syliini, ”puhuen”, kehräten ja minua tuijottaen. Hän haluaisi hypätä olkapäälleni, mutta silloin minun on lopetettava kirjoittaminen. Kävin juuri hakemassa 5 litran kissanhiekkapussin autosta, olin ostanut sen jo viime viikolla, mutten jaksanut silloin kantaa sisälle muiden ostosten kanssa.  Hurjaa, että yhden pienen pussinkin paino on liikaa käsilleni. Ruokaostoskassin/t joudun useimmiten nostamaan olkapäilleni saadakseni ne autosta sisälle. Alkuviikosta tilaan renkaiden vaihdon, mutta samalla minun pyydettävä apua kesärenkaiden autoon nostamiseen. Jätän suosiolla viikon kauppakäynnin huomiselle.

Toipumiseni on hiukan edistynyt. Pistoksia olisi ehkä pitänyt antaa enemmän tai sitten vaikutus tulee hitaammin.  Kaatumiseni pahensi tilannetta sikäli, että aluksi istumasta ylös nouseminen sattui. Tuli elävästi mieleen kevät 2012. Tämä on silti ohimenevää.

Ajattelin myös omaa laiminlyöntiäni, että olen päästänyt tilanteen näin pitkälle, olen mitätöinyt kipujani ja kestänyt kuten suomalaisen pitääkin kestää, jättänyt seuraamisen pitkään vähemmälle ja vain puskenut eteenpäin.  En ole myöskään halunnut kuormittaa terveydenhoitoa, koronapandemian aikakin jätti jälkensä. Nytkin saatuani ajan, ajattelin, että minun vaivani ovat pieniä, monet muut tarvitsevat apua enemmän. Kuten olen aiemmin maininnut joissakin postauksissani, tämä on ”perinnöllinen vika”, siis tämä omien vaivojen vähättely. Ei pitäisi sittenkään. Olin itsekin yllättynyt, kuinka tarkkaan dokumentoin aikoinaan alkaen 2012 alkukesästä diagnoosin saatuani toipumistani. Olisiko aika kirjoittaa päivitys blogiin ”Näin selviän nivelreumasta”? Katsotaan.

Nyt on aika aloittaa taas työnteko, kirjoittaa tarvittavat jutut, vastata vastaamattomiin sähköposteihin, valmistautua kevääseen ja kesään. Melkein kuin herätä unesta?

On jotenkin jännä havaita, että vanhan naisen elämä kulkee tiettyä rataa pitkin eteenpäin. Sitä on läheisten vaikea ymmärtää, ehkä juuri siksi, että se on jo niin pitkä. Rinnalla kulkee läheisten, perheen elämä omaa rataansa, johon saan osallistua tarvittaessa, pyydettäessä. Muuten varon visusti sekaantumasta siihen. Katselin juuri kalenteristani tasan neljän vuoden takaisia merkintöjä. Silloinhan meidät vanhat oli laitettu karanteeniin ja kehotettu perhettä hoitamaan ruokaostokset. Minullekin tarjottiin pari kertaa palvelua ja käytinkin sitä, mutta sitten aloin itse hoitaa asiani. Pelkkää kalenteriani katsomalla, sen ajan synkkyys palasi mieleeni. Vaikka olihan siinä hyviäkin puolia, opittiin pitämään yhteyttä verkon kautta.  

Tässä linkki yhteen koronaepidemian alkuajan blogipostaukseeni 20.3.2020. Klikkaa päiväystä, niin linkki aukenee.

Lisään tähän muitakin postauksia: 27.3.2020 ”Edelleen poikkeustilassa”. Covid, korona, siitä tuli sittemmin sivujuonne kirjoituksissani. Aika oli otollista kirjoittamiselle ja tutkimustyölle. Kyläkirja oli silloin tekeillä. Mutta en jatka niistä nyt. Tulee edelleen vahvana mieleen, kuinka se aika vaurioitti meitä vanhoja, mutta varmaan myös nuoria.

Tuossa 20.3.2020 blogipostauksessani mainitsin kiihkeän unen, jonka olin kirjannut muistiin. Löysin sen päiväkirjastani. Koska en aio nyt etsiä tähän postaukseeni muuta aineistoa, kerron erikoisen uneni, johon myös kamerani liittyvät.

Kuten usein ennenkin, unen tapahtumapaikka oli Helsingissä. Eräs tuntemani lääkäri (en tunne muuten lääkäreitä?) teki yliopistolla leikkauksen. Paikka sijaitsi Helsingin keskustassa, ei sairaalassa. Kysymyksessä oli maksan tai jonkun muun elimen siirto. Olin katselemassa operaatiota talon sisällä. Leikkaussali sijaitsi kirjastojen välissä. Henkilöistä muistan vain lääkärin, joka oli minulle jostakin syystä tärkeä, vaikken tiennytkään, kuka hän oli. Ennen leikkauksen loppumista lähdin hakemaan kameraani, jolla olisin ottanut hänestä valokuvan, koska kukaan muu ei ollut varautunut siihen.

Tulin takaisin kameran kanssa. Näin jo kadulta ikkunasta, että leikkaus oli ohi. Ryntäsin käytävään kuvaamaan. Yritin monta kertaa ottaa kuvan lääkärin poistuessa paikalta juhlimaan muun joukon kanssa. Käytävässä oli pimeätä. En saanut kameraa toimimaan yrityksistäni huolimatta, salama ei välähtänyt eikä mikään muukaan toiminut.

Menin hakemaan kaikki muut kamerani, vaikka tilanne oli jo ohi. Etsin tutun kameraliikkeen, jossa ei ollut kuitenkaan ketään minulle tuttua. Kesken jonotuksen siellä alkoi kokous. Tulin ulos. Löysin toisen liikkeen, jossa oli töissä paljon ihmisiä. Liike toimi kadulla. Mukana oli sisareni, joka ei puhunut mitään.

Lopulta eräs nainen alkoi tutkia kameroitani yksi kerrallaan. Jopa eräs mies tuli ihailemaan niitä. Kaikki tutkittiin ja ajattelin haluavani kaikki korjattavaksi, koska jokaisessa oli ongelmia.

Uni jatkui. Kameroiden viat löydettiin, kuvat menivät kamerassa sekavaan järjestykseen. sanoin, ettei se ollut ongelma, koska vien kuvat omassa systeemissäni päiväjärjestyksessä, missä ne ovat kamerassa. Naisen mielestä juuri se oli ongelma, joka vaikutti kuvaukseen. Ajattelin, miksen ottanut siitä kirurgista kuvaa puhelimellani? Heräsin.

 11.4.2024

Uskomatonta mutta totta. Saan vain vähän aikaiseksi. Aktiivisuus lisää aktiivisuutta. Tänä aamuna kirjoitin Markkulan sukuseuran hallituksen eilisen etäkokouksen pöytäkirjan lähes valmiiksi. Olikin tärkeä kokous, koska vasta nyt valmistelimme vuosikokousta. Oli paljon asioita ja pöytäkirjasta tuli pitkä. Lupasin sen ensi viikoksi. Tämä postaus olisi myös aika saada valmiiksi.

Seuraavana päivänä.

Vaikka monet asiat odottavat viimeistelyäni, niin päätin ottaa tämän päivän omakseni, sillä huomenna on syntymäpäiväni. Syntymäni tarinan varsinainen syntymäni odottaa vielä kirjoittamistani. Se kyllä valmistuu joku päivä, sillä tiedän, mitä kirjoitan.

Päivän omaksi ottaminen tarkoittaa sitä, että teen vain omia juttujani. Olen ollut huomaavinani, että pieni masennus on kulkenut mukanani viime aikoina. Se ei ole toki vakavaa vaan liittyy elämään normaalina vaiheena silloin tällöin. Syvälle masennuksen syövereihin kaltaiseni ihminen ei pääse vaipumaan, ne ovat vain hetkiä. Uskon itse asiassa, että kaikilla vanhoilla ihmisillä on sellaisia hetkiä, vaikka monet sen todennäköisesti kieltävät.

No jaa, saanko valmiiksi? Otsikko on taas hutaistu, minulla oli paljon parempi, mutta unohdin sen.

Minni tuli istumaan näppäimistöni viereen ja tarttuu minuun tassullaan. Syliin haluaa. Toisaalta hän tekee samaa monta kertaa päivässä. Päivässä on vielä aikaa siihenkin, joten toivotan kaikille lukijoilleni hyvää huhtikuuta ja kevään etenemistä.

 

Joskus yöllä tuulee

Joskus vain herää yöllä ja alkaa ajatella. Nyt ulkona tuulee rajusti ja täysikuu mollottaa taivaalla. Näillä tekijöillä saattoi myös olla vaikutusta heräämiseeni. Aiemmin illalla satuin katselemaan poikkeuksellisesti Harry Potter-elokuvan, vaikkei minun edes pitänyt. Liimauduin sohvalle, koska elokuva oli niin jännittävä. En sitten pystynyt jättämään sitä kesken. Yleensä sitä vain herää ja nukahtaa uudelleen, mutta nyt oli lopuksi pakko nousta ylös.

En ajatellut omaa surkeata kohtaloani taloni ja samalla menneisyyteni vankina. Aloin ajatella lapsieni ja lapsenlapsieni elämää. Joulun aika varmaan herkistää ajattelemaan niitäkin. En ole koskaan halunnut liikaa sekaantua heidän elämäänsä. Olen tehnyt parhaani niillä edellytyksillä, joita minulla on ollut. Minulle ei ole suotu pitkiä onnellisia ja tasapainoisia elämänvaiheita. Olen tehnyt vääriä valintoja elämänkumppanieni suhteen. Lapseni ovat myös saaneet kärsiä niistä.  Pitkäaikaisin suhteeni nyt tosin jo vuosien takaa vei kaikki voimani viimeiseen pisaraan ja kalvaa minua vieläkin niin kauan kunnes saan talon myytyä.  Koska talokauppoja ei ole syntynyt tunnen olevani umpikujassa. Näytöt rasittavat ja tekevät elämästä epänormaalin. Olen todella tuntenut taas olevani käyttämässä voimieni viimeisiä rippeitä. Yritän työntää tähän asiaan liittyvät ajatukset syrjään ja kehotan itseäni vain elämään tässä hetkessä ja päivän kerrallaan. Iskuja tulee kun tulee.

Joulutohinan loputtua ajatukset kuitenkin hyökkäävät takaisin ja tuovat esille vanhoja haamuja ja murheita. On toki niin, että meillä kaikilla on niitä, enemmän tai vähemmän. Useimmat eivät puhu niistä vaan haluavat työntää ne piiloon, poistaa kokonaan mielestä. Karjalaisilla on tapana sanoa: ”ilo pintaan vaikka sydän märkänis.” No, siinä on lause, joka herättää minussa vastenmielisyyttä. Mieluummin tuon surun näkyviin pintaan, jotta sydän ei märkänis.

Tunteiden näyttäminen ja esille tuominen ei oikein sovi suomalaisille. Meillä on myös oma reviirimme, jonka haluamme pitää. Olisiko metri sellainen välimatka, joka on hyvä pitää toisiin ihmisiin. On oltava koko ajan vähän varuillaan, jotta ei loukkaa toisia ihmisiä pelkällä olemassaolollaan. Jos ei saa mennä liian lähelle omaa sieluaan ja sydäntään, ei myöskään saa lähestyä toista ihmistä, mennä iholle.

Joulun aikana ihmiset herkistyvät monella tapaa. Silloin ajattelemme kaikkia elämämme jouluja. Ne melkein alkavat puhua. Huomasin tänä jouluna sen, että olen vihdoin irrottautunut jouluista. Tein tyttäreni perheelle jouluaterian ja vietimme joulun kohokohdan yhdessä. On suuri ilo olla mukana pienten lasten joulussa. Omat jouluni olen jo viettänyt moninkertaisesti, nyt voin jatkossa olla enää vain väline muiden jouluissa. Omasta tahdostani ja halustani.

Piste. Ehkä ei sittenkään. Tiedän, että moni ymmärtää edelliset lauseeni väärin. Joku sanoo, että mikä marttyyri luulet olevasi. Toinen sanoo sanojeni olevan teeskentelyä ja kylmyyttä. Tosiasiassa tarkoitan aivan sitä, mitä sanon. En ole enää itse tärkeä muuten kuin äitinä, mummona, ystävänä. Sellaisena haluan antaa kaiken rakkauden, mitä pystyn antamaan. En halua itselleni mitään. Minulla on jo kaikki rakkaus itsessäni.

Tuuli myllertää kotipihalla, kulkee mäntyjen välistä, kiiruhtaa meiltä naapurin pihan kautta seuraavaan. Kuu katselee pilvien välistä puhurin lennokasta kulkua. Minun on aika palata sänkyyn, painaa pää tyynyyn, käpertyä peiton sisään ja ottaa unesta kiinni. En pysty muuttamaan maailman kulkua ja ottamaan muiden suruja pois. Voin vain lievittää niitä olemalla ystävällinen ja hyvä ihminen.

Insomnia

Olen yleensä hyvä nukkuja. Viime vuosina kärsin vähäunisuudesta sairastuttuani, jolloin heräsin yön aikana lukemattomia kertoja. Se meni ohi tervehdyttyäni. Nyt jonkin asian ollessa mielessä liikaa, herään muutaman tunnin nukuttuani ja vaikka nukahdankin uudelleen, herään taas pohtimaan. Paras silloin on nousta ylös ja alkaa puuhailla jotakin. Tilanne kuitenkin paranee tulevina öinä. Tämä lienee tuttua muillekin.

Kaikki kuvat  tässä blogissa ovat menneiltä vuosilta.  Elämä kulkee ohi ja muut asiat tulevat tilalle.

Unettomuuden latinalainen nimi on insomnia. Se saa tilan kuulostamaan jotenkin sumuiselta ja unenomaiselta harhailulta. Jos unettomuudesta tulee kroonista, se varmaan onkin sumuinen olotila myös hereillä ollessa. Ongelmat vain suurenevat ja stressi kasvaa, mikä tekee meidät entistä alttiimmiksi myös sairauksille. Kun tänä aamuna todella varhain kävelin hakemaan aamun lehtiä postilaatikolta, ajattelin mistä viime vuosien muut unettomuusjaksot ovat johtuneet ja sitä, että olisin ehkä kestänyt ne paremmin, jos olisin voinut jakaa ongelmani jonkun läheisen, paikalla läsnä olevan ihmisen kanssa. Kyllä me ihmiset olemme omalaatuisia otuksia. Joskus huonokin suhde ja asuminen toisen kanssa voi olla eräänlainen turvaverkko. Kun sitten on ypöyksin, niin ongelmatilanteissa suistuu yksinäisyyden kokemukseen, jota ei hyvinä päivinä koe.

Manun katse. Valitettavan harvoin enää tapaamme.

Olen vuosien mittaan jakanut surujani ja ilojani blogeissani. Kirjoitin osan aikaa jopa toista blogia, jonne keräsin karuimmat kokemukseni. Päiväkirjani kertovat vielä enemmän. Molempia sekä iloja että suruja oli paljon niin kuin meillä kaikilla. Ihmiselämä on loppujen lopuksi melko rankkaa. On vaikea ymmärtää, miksi jotkut asiat tulevat kohdalle. On ollut päiviä ja öitä, kun olen ajatellut, etten kestä enää yhtään enempää. Mutta olen vain kestänyt.

Monrepos Viipurissa. Anna ja Arttu. Kesä. Hetket, jotka eivät toistu.

Tällaisina hetkinä ajattelen usein vanhempiani, jotka joutuivat kestämään myös kaikenlaista, paljon ikäviäkin asioita. Me lapset emme olleet keventämässä heidän taakkaansa. Emme osanneet vielä silloin ymmärtää sitä, että mitä vanhemmaksi tulemme, sitä enemmän sitä kannettavaa taakkaa tulee. Voi kuvitella, että se kevenee, kun lähtee eläkkeelle. On vain kuvitelmaa, että se helpottuu silloin. Ihminen on hyvä uskottelemaan itselleen kaikenlaista. Sitten kun tai sitten ei.

Ennen purkamista...

Vanhempana kannamme kaikesta menneestä koostuvaa, raskasta muistojen ja syyllisyyden taakkaa. Se aktivoituu koko voimassaan, kun kohtaamme uusia ongelmia ja ratkaisemattomia kysymyksiä. Olen huono kirjoittamaan näistä asioista, mutta hyvä kokemaan oman menneen elämäni kipupisteet, omat virheeni, puutteeni. Käsittelin näitä kysymyksiä aiemmin todella paljon kirjoituksissani. Se auttoi silloin kun en olisi millään kestänyt enää enempää. Nyt en malttaisi enää palata niihin, koska minulla olisi muuta tekemistä.

Minne sormustinkukat ovat hävinneet kukkapenkistäni?

Jollei sitten minua pakoteta palaamaan. Intuitio sanoo, että ei.  Nyt muut jutut tulevat eteeni johdattaen minua tielläni. Mutta menneisyys muistuttaa minua edelleen, että mikään ei ole pysyvää. Kun tuuli käy ylitsemme, meitä ei ole enää. Mitään emme saa mukaamme. Sitä en saa tällä tiellä unohtaa.

Lontoon syksyä sisareni kanssa pian 10 vuotta sitten.  Hyde Park.