Aamuhetki kullan kallis

Aamulla mielellään jättäisi kaikki tavanomaiset kotitehtävät sikseen ja istahtaisi koneen ääreen kirjoittamaan. Mutta se maistuu vielä paremmalta, kun tekee ensin jotakin muuta, kastelee kukat, tyhjentää yhden loputtomista laatikoista, pyyhkii pöydän. Sitten voi aloittaa, vaikka juuri nyt useimmiten mielessäni risteilevät monet muutkin toimet, joita pitää tehdä. Tosin, minne ne sieltä karkaisivat?

Jos tästäkin pystyin luopumaan, niin pystyn monesta muustakin.

Olen ennenkin kirjoittanut aamuista ja niiden ihanuudesta. Hyvin nukutun yön jälkeen ne tuntuvat erityisen ihanilta kuten kaikki muukin tuntuu. Piti tarkistaa, mitä olen kirjoittanut aiemmin.  Toukokuussa 2014 blogissani ”Aamujen aika” asuessani kerrostalossa evakossa ajattelin, että sellaisena ihanana aamuna kun juuri silloin oli, kuljeskelisin pyjamassa pihallani. Asetin siinä kuitenkin rinnalla tällaisen tilanteen, missä nyt olen, yksin, kerrostalossa, seinien sisäpuolella, kirjoittamassa.

Lähes samanlaisia ajatuksia pyöri päässäni tammikuussa tänä vuonna, kun kirjoitin blogin ”Aamun lumous”.

En kaiva enempää lisälukemista linkeiksi tähän kirjoitukseeni. Niissä kuitenkin toistuu usein se kontrasti elämän kovan tekemisen, työn ja rauhan ja kauneuden kaipuun välillä. Kyllähän te kaikki sen tiedätte.

On paljon helpottavia ajatuksia.

Kontrasti kaiken tekemisen ja sen muun välillä on pohjaton. Useat ystäväni eivät edes ymmärrä sitä. Miksi tarvitset niin ison työpöydän? Miksi kaikki pitää säilyttää? Miksi sinulla on noin paljon kirjoja? Miksi kaiken tallentaminen on tärkeätä? No, useimmat ihmiset elävät toisella tapaa. Kyllä minäkin osaisin sen tehdä, mutta jostakin syystä en halua. Olisin sopinut elämään johonkin toiseen aikaan, en tähän katkokohtaan, jossa menneisyyden asiat ja nykyisyyden helppo kertakäyttöelämä asetetaan rinnakkain.

Totta tosiaan minulla onkin pohtimista ja tekemistä. Miten ja missä vietän loppuelämäni, se selkeytyy minulle ehkä seuraavan vuoden aikana. Vähän kerrallaan. Mennyt on mennyttä ja kaikki tuleva on avoin. Kun osa elinympäristöstä muuttuu, muuttuu ehkä myös moni muu asia. 

Aamun lumous ehtii usein syystä tai toisesta särkyä. Eikä se mitään. Mielelläni lähden liikkeelle ja viettämään aikaa ystävän kanssa. Siksi tänään blogini jatkona on pari päivää sitten kirjoittamani pätkä liittyen ongelmiini. Eli tästä tulikin blogi blogissa.

Ne kaikki pienet asiat

Kaikki asiat alkavat pienestä ja kaikki asiat on aloitettava pienestä.  Jos minulla olisi mahdollisuus joskus vielä asua isoissa tiloissa, niin voisin harkita aineistojeni säilyttämistä. Yksi mappi sinne tai tänne ei nyt vie kovin paljon tilaa, mutta kun niitä on ehkä sata mappia. Kaikki ovat täynnä kullanarvoista, omaelämänkerrallista ja muuta materiaalia. Useimmat tuntemani ihmiset hävittävät kaiken sellaisen. Heidän lienee myös tosi vaikea ymmärtää minua. 

Tämä veitsi tarinalla lähti vihdoin roskiin.  Esineille minun on helppo tehdä jotakin, mutta ei papereille.

Jos aloitan yhdestä pienestä mapista, joka sisältää sekalaista ja hajanaista kirjeenvaihtoa alkaen joskus 12 vuotta sitten. Siellä on perinteistä kirjeenvaihtoa kynällä kirjoitettuna, mutta myös sähköpostikirjeitä ja lehtileikkeitä, valokuvia ym. Minulla on muita vastaavia mappeja, joihin olen kerännyt kirjeenvaihdon yksittäisen henkilön ja itseni välillä.

Tämä aihe sopii ehkä paremmin sinne blogiini ”Kirjoituksia polun varrelta”. Olen sinne kirjoittanut harvakseltaan nuoruuteen liittyviä muistoja, joihin olen saanut materiaalin päiväkirjoistani ja valokuvista, Nyt kirjaamiini asioihin liittyy myös valokuvia, jotka kaivan lopuksi kuva-arkistoistasi. Aloitin digikuvaamisen loppukesällä 2004.

Toiset ihmiset häviävät elämästämme syystä tai toisesta tai ei mistään syystä. Jompikumpi ei jaksa tai ei halua enää pitää yhteyttä. Joskus tulee tarvetta rajoittaa kontakteja. Niinhän kävi minullekin. Siihen ei ollut varsinaisesti muuta syytä kuin itsensä suojelu kaikelta ylimääräiseltä, jotta jaksaisi eteenpäin.

Syksyllä 2005 pidin yhteyttä kolmannen serkkuni Kaarinan kanssa, jonka olin tavannut ensimmäisen kerran Kuolemajärvi-juhlilla Turun konserttitalossa elokuussa 2005, kun menin sinne pitkästä aikaa. Nythän ne juhlat ovat lähes MUST-tapahtuma. Kaarina oli ystävystynyt ensin pikkuserkkuni Helmin kanssa, johon en ollut tuolloin vielä tutustunut. Kaiken lisäksi Kaarina harrasti sukututkimusta. Hän oli maininnut sen myös käyntikortissaan. 

Olemme juuri saapuneet Salon rautatieasemalle.

Olimme tavanneet kolmistaan Kaarinan kotona lokakuussa ja istuneet keskustellen aamuun saakka.

Marraskuussa hän oli käynyt Raili Tabermanin kanssa Helsingin Fazerilla kahvilla ja he olivat keskustelleet sukulaisista. Raili Taberman oli varmasti jo silloin suunnittelemassa Sirkiän sukuseuraa, joka sitten perustettiin syksyllä 2008. Toisen kerran Kaarina oli tavannut Helmin ja he olivat käyneet yhdessä Kansallisarkistossa. Helmi oli halunnut löytää papereita siirtolaisten korvauksista ja Kaarina avusti häntä siinä. Karjalan evakoille myönnettiin hakemuksesta korvauksia ja yksityiskohtaiset tiedot hakemuksista ja korvauksista löytyvät arkistoista. Minulla on se asia vielä hoitamatta.

Hän oli myös saanut kutsun Helmin taidenäyttelyyn Perniöön. Näyttely oli kuvanveistäjä Armas Hutrin Pyynpivo-nimisessä talossa.  Minäkin olin saanut kutsun. Aloimme suunnitella vierailua Salon seudulla. Minun olisi aika saada jotakin piristystä raskaan työn lomaan. Työpaikan muuttokin oli meneillään. Olimme muuttamassa Helsingin keskustasta Korkeavuorenkadulta Vallilaan. Oma muuttopäiväni oli 8.12.2005, mutta sitä ennen olisi vielä paljon pakattavaa ja siivottavaa. Sovimme jo joulukuussa matkustavamme Helmin luo tammikuun alkupuolella, loppiaisen aikaan. Niin teimmekin.

Käsittelen sähköposteissani omaa olotilaani. Siksi ne ovat mahdottoman hyvä lähde tuomaan sen hetken tunnelmat mukaan. Sähköpostini eivät ole persoonattomia ja tylsiä, koska pistän niissä myös itseni likoon samalla tapaa kuin kirjeissä ja päiväkirjoissa. Kerron, että en jaksaisi edes lähteä töihin. Olin jopa käynyt lääkärillä, mutta eipä mitään syytä löytynyt. Itse keksin sen olevan jokasyksyistä masennusta, johon ostin mäkikuismatabletteja.  Ne auttoivat aina nopeasti.

26.11.2005

Lähetin 26.11.2005 sähköpostin liitteenä valokuvia, joihin olin kuvannut lapsenlapsiani kotipihalla ja talvista jokimaisemaa kävelyretkelläni. Silloin oli satanut lunta. Tuossa vaiheessa vaikeat ajat kotona olivat jo alkaneet, mutta yritin vielä uskotella itselleni, että pystyisin korjaamaan tilanteen. Niinhän ei koskaan käynyt.

Kaarina ja minä olimme erityisen onnellisia tapaamisesta. Kirjoitin 16.12.2005 :

”Kiitos, kun olet olemassa. Sinä ja Helmi olette minulle sellaisia kultakimpaleita, että en uskoisi sen totta olevan. Ja täytyy muutenkin olla todella kiitollinen tästä vuodesta, koska se on tuonut uusia hyviä ystäviä ja jotenkin selkiyttänyt ”elämäntehtävää”.

Tammikuun matkan jälkeen jatkoimme vielä keskusteluamme. Printtasin osan ottamistani valokuvista Kaarinalle. Hän kiitti niistä ja olisi halunnut maksaa. Vastauksessani hänelle 13. 1. kiitin häntä ilon tuottamisesta elämääni. Totesin joutuneeni positiiviseen energiakenttään monestakin syystä. Helmi oli jo alkanut toteuttaa ensimmäistä yhteistä taidenäyttelyämme, johon olin alun perin houkutellut hänet suulaudellani. Tavatessamme olin vain heittänyt ilmaan, että voisimme pitää yhteisen näyttelyn, jonne toisimme hänen maalauksiaan ja minun valokuviani. Näyttelyhän toteutui elokuussa 2006.

Heti Kaarinan kanssa jo elokuussa aloittamani kirjeenvaihdon aluksi kerroin, etten missään nimessä aio sukututkijaksi, vaan aioin tuoda karjalaisia sukujuuriamme muulla tavoin esiin (ehkä). Siinä kävi sitten vuosia myöhemmin toisin, mutta se on jo toinen tarina.

Kotiin palatessani 8.1.2006 näin tien varrella tällaisen mainoksen. Tuttuja kasvoja vieläkin.

Kävin koko kansion läpi samalla tyhjentäen sen. Laitoin kirjeet aikajärjestykseen. Siinä oli kirjeenvaihtoa vuosilta 2007 ja 2008 ja aika monen henkilön kanssa. Minun tarkoitukseni on tyhjentää monen monta kansiota ja laittaa keskustelut, kirjeet, kirjeiden luonnokset, kopiot ym. aikajärjestykseen. 

Kommunikointimuodot ovat ehtineet kymmenessä vuodessa muuttua ratkaisevasti. Kirjoittelen harvemmin oikeita kirjeitä ja lähetän kortteja. Sähköpostilla en enää paljon kirjoittele saati Wordillä lisäten kirjeeseen valokuvia. Oikeastaan nuo kirjeetkin kuuluvat jo arkistoon ja tulevaisuuden tutkijoiden tutkittavaksi. Whatsapp- ja Facebook-jutut tulevat häviämään jonnekin. Maailma muuttuu. Tässä on pohtimista, jollei sitten muuta suuntaa täysin. Kaarinaa en ole vuosiin enää tavannut. Helmin kanssa yhteytemme toimii. Hän ymmärtää hyvin minun tuskani. Hän on kokenut samoja asioita.

Mennyt, tämä hetki ja tuleva

Aika on omituinen käsite. Joskus lapsena sitä ei paljon ajatellut, mutta vanhemmiten se tulee usein mieleen. Olen toden totta heittänyt tavallaan romukoppaan vanhat aikakäsitteeni kuten monet muutkin ihmiselämää rajoittavat käsitykset.  En kuitenkaan tarkoita, että olisin ryhtynyt minkäänlaiseksi anarkistiksi tai kuuluisin jonkinlaisiin yhteiskunnasta pudottautuneiden ryhmään. Olen vain asioiden ja käsitteiden kyseenalaistaja. Omat käsitykseni ovat osa minua, mutta joskus ne saattavat pulpahtaa esille äkkijyrkkyytenä jonkin asian herättäminä. Muut eivät sitä ehkä huomaa, mutta huomaan itse ja tiedän syynkin, mistä käyttäytymiseni tulee. Tosin useimmiten osaan aika hyvin hillitä itseni. Olen muuten parhaiten oppinut hallitsemaan käyttäytymistäni Facebookissa, jossa ylilyönnit eniten osuvat silmille. Joskus on tosin vaikea pysytellä nahoissaan ja olla rauhallinen, kun mediasta hyppää silmille tyhmyyksiä. Se on kovin yleistä juuri nyt. Ihmisten ei toki tarvitse pidätellä mielipiteitään ja ennakkoluulojaan sekä tietämättömyyttään. Minä teen sen kuitenkin. En lähde mukaan, vaikka joskus mieli tekisi.

Olen kovin usein kehunut täällä Facebookia. Onhan se ihmisten oma julkaisu, jonka itse kukin voi tehdä omannäköisekseen. Se on eräänlainen verkossa toimiva yleisaviisi. Pinnallinen tosin, mutta vielä pinnallisempia ovat Instagram ja Twitter. Tavalliset ihmiset tunkeutuvat lehdentekijöiden ja journalismin maailmaan. Se asettaa ”oikeille” toimittajille uskomattoman vaativia haasteita.

Aiemmin mietin blogeissani paljon enemmän ajankohtaisia asioita. Se on loppujen lopuksi loputon suo, joten myöhemmin olen päätynyt enemmänkin ilottelemaan omien aiheideni parissa. Vanhemmiten myös asioiden tärkeysjärjestys muuttuu, ettei enää halua lähteä minkään turhanpäiväisen virvatulen perässä.

Tänään Facebook toi jaettavaksi pari menneiden vuosien blogiani. Tämän toisen joudun upottamaan tähän uuteen ennen sen jakamista.  Toisen jaoin jo aamulla Facebookissa uudelleen. Se kertoi omasta lapsuuden kotikylästäni otsikolla "Maalaiskylän väkeä". Tämä varhaisempi kertoo kuten usein blogini tähän aikaan vuodesta talven tulosta ja omasta elämästäni. Näissä kirjoituksissa äänen saavat mennyt, tämä hetki ja tuleva.

Kuvat ovat seloitus vanhaa ja uutta.

”21.11.2010

Aamun kautta kuljen

Aamulla heti herättyäni vedän isojen ikkunoiden sälekaihtimet ylös ja annan ulkomaailman tulla luokseni. Eläimet odottavat jo uutta erää auringonkukansiemeniä ja pähkinöitä. Kun vien ne sinne, kuulen niiden sirkutuksen ja otan sen vastaan kiitoksena. Aamun sanomalehteä lukiessani joudun joskus ihmetyksen, joskus pahan mielen valtaan. Ymmärrän hyvin, miksi median antama tieto ja tapa, millä se annetaan saattaa joskus ärsyttää minua. Luen ensin paikallisen sanomalehden ja huomaan monta asiaa, joihin haluaisin osallistua, mutta en välttämättä voikaan. Lukiessani Helsingin Sanomia kuljen useimmiten ensin epäkohtien ja kiehuvan maailman tuskan läpi ja voin melkein pahoin. Kulttuuri ja taide rauhoittavat mieleni ja niihin sivuihin paneudunkin tarkemmin ja nautin. Saksetkin käyvät, kun leikkaan niitä iänikuisia lehtileikkeitäni, joista useasta voisin aloittaa uuden tarinan.

Osa kuvista viittaa 13.11.2010 meidän, avoimen yliopiston taidehistorian opiskelijoiden Turkuun tekemään ekskursioon ja vierailuumme kuvataiteilija Jan-Erik Anderssonin kodissa "Life on the Leaf" Hirvensalossa.

Aamuhetket ovat kullan kalliita. Viime aikoina en ole tahtonut ehtiä edes aamulenkeille. Nyt olisi kuitenkin taas niiden aika, kun puutarhatyöt jäävät lumen alle.  Keskellä viikkoa satanut lumi on pysynyt hyvin, jopa puiden oksat ovat edelleen lumikerroksen alla. Näyt ovat siis edelleen hyvin valokuvauksellisia. On vaikea uskoa, että olemme taas talvessa, seuraavassa ikään kuin vähän aikaa sitten olleen, edellisen jälkeen. Kotona ympäröivän lumen korostaman hiljaisuuden keskellä, marraskuun hämäryydessä on myös mukava käpertyä sohvalle lukemaan.

Aamulla pysähdyn myös usein hymyillen (varmaan tyhmästi) tuijottamaan ulos, ehkä männyn latvaan lennähtänyttä harakkaa tai lumen painosta maahan vajonnutta kultapiiskun vartta (jätin ne tarkoituksella tänä vuonna leikkaamatta alas). Mietin sitä, kuinka onnellinen olenkaan ja että minun on pyrittävä edelleenkin vaalimaan sitä onneani. 

Ymmärrän hyvin sellaisia ihmisiä, jotka haluavan paeta täältä ruuhka-Suomesta jonnekin pienen kylän rauhaan, keskelle metsää. Tieto ei ole pahasta, jos sitä pystyy itse rajoittamaan kuten opiskelussa. Se tieto, mitä media vyöryttää eteemme värittäen sen haluamallaan tavalla, on rasite. Tarkoituksella katselen uutisia televisiosta vain hyvin harvoin. Kauan sitten lakkasin ostamasta iltapäivälehtiä. Mutta luen edelleen aamuisin päivän lehdet. Minun on vaikea luopua niistä, mutta teen sen varmaan sitten, jos ja kun nekin alkavat tehdä minut liian levottomaksi. Seuraan hyvin tarkkaan niiden kehitystä. Sisareni tilasi minulle joksikin aikaa myös Hämeen Sanomat. Siinä on joskus Rengon uutisia, mitkä kiinnostavat minua.

Turun linna näkyi mukavasti talolle.

Kun viime talvena saimme ylenpalttisesti lunta, lehdissä lietsottiin runsaasti ihmisen mieliin kauhukuvia lumen alle sortuvista katoista ja lumen sulaessa talon pohjarakenteisiin valuvista vesistä, että minäkin menin lankaan. Toisaalta olen nyt kiitollinen niistä jutuista, sillä ne tekivät minusta erittäin kriittisen enkä enää toiste mene samaan ansaan. Tänä  talvena meillä päin kirjoitetaan varmaan paljon lumenaurauksesta. Tänään jo yleisönosastossa pyydettiin (keravalainen), että auran terä nostettaisiin ylös hänen talonsa kohdalla, jotta lumipenkkaa ei siirrettäisi siihen. Siitä minäkin olisin voinut valittaa viime vuonna, kun väänsin niitä jäätyneitä kasoja talon edestä, jotta olisin päässyt autolla pois pihalta. Aura kun tuli yleensä vasta sen jälkeen, kun olin tehnyt lumityöt. Tänä talvena ongelmat lienevät toiset, auraus tehdään vasta päivien päästä, koska varat on kulutettu ja kalustoa on pienennetty. En kuitenkaan lähde kritisoimaan lehtien palstoille, mutta jos on tarvis, jätän jatkossa lehden tilaamatta, jos suurin osa sen sisällöstä ei enää tyydytä minua.

Olen kirjoitellut opiskelumuistiinpanojani puhtaaksi ja samalla kaivannut niihin liittyvää kuva- aineistoa netistä tai sitten unohtunut välillä lukemaan jotakin kirjaa. Kerros kerrokselta opittava asia kuoriutuu, vaikka luulen, että en kuitenkaan pysty saamaan siitä mitään älykästä esseetä aikaiseksi sitten kun sen aika on. 

Korppoon madonna Kansallismuseossa.

Kun iltamyöhään paneudun näihin asioihin tai vaikkapa tultuani kotiin myöhään iltaluennon jälkeen, nukun usein levottomasti. Toissa yönä näin unta kirkkojen keskiaikaisista veistoksista, joita viime torstain luento käsitteli. Minustakin on täydellisen omituista, että ne tylsät, kuluneet, rikkinäiset, vajavaiset patsaat heräävät sillä tavalla eloon. Jopa niin, että uneksin kirjoittavani esseeni niistä. Se ei ehkä toteudu vaan on vain yksi vaihtoehto. Ideat on kuitenkin hyvä kirjoittaa muistiin. Niitä veistoksia on Suomessa varastoissa pilvin pimein eikä kukaan muu kuin tutkijat ole niistä kiinnostuneita. Ne eivät ole minuakaan kovasti kiinnostaneet tähän saakka, vaikka olen kuvablogiin joskus niistä kuvia 

tuonutkin. 

Oli muuten ihailtavaa, miten innostunut luennoitsijamme Elina Räsänen meni sisälle aiheeseensa, mutta hänpä onkin viime vuonna väitellyt siitä:

Elina Räsänen: Ruumiillinen esine, materiaalinen suku. Tutkimus Pyhä Anna itse kolmantena -aiheisista puuveistoksista Suomessa. Suomen muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirja 116, Helsinki 2009.

Omituista on kautta aikojen ollut se huomio, että minkä taakseen jättää, sen saattaa edestään löytää. Niin kuin kun viikko sitten Turun ekskursiolla Turun taidemuseolla esittelin opiskelukaverini Mariikan kanssa muulle ryhmälle Ellen Danielson-Gambogin maalausta ”Viinitarhassa”. Olin kuvannut kyseistä teosta salaa Didrichsenin ”Italian valossa”- näyttelyssä kesällä 2007.  Aiheen valinta museoesittelylle ei ollut minun tekemäni vaan opettajiemme. 

Turha on siis huolehtia etukäteen aiheista, ne tulevat sitten eteen luontevasti. Valinta on aina se vaikein. Toisaalta nyt kirjoitusaiheet vielä annetaan ja saa valita muutamasta vaihtoehdosta. Oman valintansa kanssa sitten on alettava käydä keskustelua kunhan ensin on löytänyt tarkastelulleen näkökulman.”