Näytetään tekstit, joissa on tunniste sairastuminen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste sairastuminen. Näytä kaikki tekstit

maanantai 11. joulukuuta 2023

Kirjoittamisen vaikeus

Tänä aamuna vihdoin minusta tuntui, että halu kirjoittaa alkoi elpyä. Tosin se on edelleen hataralla pohjalla. Yhdeksän päivää sitten aloitin kirjoittaa blogiin uutta postausta, mutta en ole saanut sitä jatkettua. Mitä pidemmälle aika kuluu, sitä tyhmemmältä ylipäänsä tekstin aloitus tuntuu. Olin koko sen viikon sairastanut jotakin flunssan muotoa, mutta aivan erilaisilla oireilla. Epäilin sen olevan koronaa lievänä. Nyt tulee kaksi viikkoa täyteen. Niiden aikana olotilani on heitellyt laidasta laitaan. Ehkä alan nyt olla terve.

Kuvat tänään ovat sattumanvaraisia, vanhoja kuvia...
 

Niin tai näin. Sairaskertomukset eivät ole mielenkiintoista luettavaa. Kahden viikon aikana on silti tapahtunut kaikenlaista jännää. Tutustuin puhelimitse isäni puoleiseen kolmanteen serkkuun. Oikeastaan saan siitä kiittää näitä blogejani. Toivon yhteytemme jatkuvan ja oppivani taas uusia asioita.

Aiemmin aloittamassani blogipostauksessa muistelin olotilaani liittyen sairastumistani samoihin aikoihin vuodesta, marraskuussa 1961. Sen osan testistä liitän tähän:

----Sattumalta olen koko viikon ajatellut sitä kertaa, kun aikoinaan nuorena tähän aikaan vuodesta olin kipeänä.  Ajattelin etsiä päiväkirjastani kohdan, missä olen kirjoittanut siitä. Muistin, että kävimme lääkärillä ja se todettiin lieväksi keuhkokuumeeksi. Kysymyksessä oli marraskuu 1961. 

Kesti aikansa, kunnes löysin tekstini päiväkirjastani. Yleensä en maininnut silloin ikäviä asioita. Muistin, että sairastumiseni aikoihin olin tutustunut erääseen poikaan, joka vietti usein aikaa kirjastossa kuten minä. Olin 14-vuotias ja olin alkanut kiinnostua pojista. Ihastuminen oli kaukoihastumista, päiväkirjani ovat täynnä niitä kertomuksia. En koskaan oikeasti tutustunut yhteenkään mainitsemistani pojista paitsi yhteen.  

Kirjoitin erään pojan tuijottavan minua usein kirjastossa. Vaati hirveästi rohkeutta lähteä kerran hänen kanssaan kävelylle. Siihen johti se, että eräänä päivänä lähdin kirjastosta aiemmin, jolloin hän ymmärsi lähestyä minua ulkona kadulla. Pääasia minulle oli silloin, että ehdin Hämeenlinnan linja-autoasemalta 17.15 lähtevään bussiin. Tuttavuutemme oli loppujen lopuksi minulle valtava pettymys. Ne vaiheet olen kirjoittanut päiväkirjaani.

Kun vihdoin aloimme tutustua, jolloin olin vielä ihastunut häneen, sairastuin, vilustuin. Kaiken lisäksi menin innostuneena heti kertomaan asiasta äidille, joka suhtautui asiaan aivan väärin. ”On kahdenlaisia tyttöjä.” Siitä en kirjoita päiväkirjassani, mutta en koskaan myöhemminkään unohtanut sitä. Saatan olla jopa joskus maininnut sen.

Sairastumiseni on vain pieni maininta. En kerro lääkärillä käynnistä, mutta maanantaina 13.11.1961 sen käynnin jälkeen mainitsen, että saan olla ainakin viikon poissa koulusta, koska minulla on lievä keuhkokuume. Olen enimmäkseen huolissani siitä, etten voi tavata kirjastotuttuani. Alan kirjoittaa kuitenkin muista ihastuksistani ja niiden historiasta. Voi sentään, kuinka lapsellisia vielä olimme tuon ikäisinä!

Siinä iässä 14-vuotiaana ja jo aiemmin muistelin päiväkirjassani usein aiempia tapahtumia. Sairastumisen takia minulla oli paljon aikaa muistella. Liimailin edellisen kesän valokuvia albumiin ja muistelin kesäretkeä koulukavereideni kanssa yksityiskohtaisesti. Oli kurjaa olla poissa koulusta. Se oli siihen aikaan koko elämä.

Tein silloin puseron itselleni neulomalla. 18.11. etu- ja takakappaleet olivat jo valmiina ja hiha oli tekeillä. Olihan se saavutus, muistan vieläkin. En ollut koskaan, en edes myöhemmin joistakin yrityksistä huolimatta käsityöihminen. Katselin televisiosta elokuvia ja kirjasin niiden juonia päiväkirjaani. Palasin kouluun seuraavan viikon torstaina 23.11. -----

Vanhojen asioiden muistelu edellisen tekstin kirjoitettuani alkoi tuntua älyttömältä, vaikka se on aina ollut osa minua, se osa, mitä monet eivät ole ymmärtäneet. On totta, että kyllästyn välillä siihen ja myönnän, että oman elämän muistelu on tehtävä palasina, joista muodostuu vähitellen kokonaisuus.  Aika paljon teen sitä kuva kerrallaan.

Pahinta on, kun lähden etsimään tietoa jostakin henkilöstä saatuani selville henkilön nimen. Usein se on täysin mahdotonta, koska ihmiset vaipuvat anonyymiteettiin vuosikymmeniksi. Jollen löydä henkilöstä edes mitään lehtijuttua tai mainintaa lehdessä, voin luovuttaa. Voisi tietenkin kysyä, miksi tutkin niin tarkkaan?

Voisi tai voisin esittää monta muutakin kysymystä. Voisi asettaa koko elämän kyseenalaiseksi. Kun sairastuu, tajuaa, kuinka hauras ihmiselämä loppujen lopuksi on.

Miksi meillä on mennyt näin? Kupliin ei pidä jäädä, mutta vanhemmiten se tuntuu usein parhaalta ratkaisulta. Jossakin vaiheessa ihminen putoaa rajojen ulkopuolelle, kukin omalla tavallaan. Sen pohtiminen on loputon suo.

Taidan jatkossakin pysytellä omalla tielläni. Kirjoittaa edelleen kirjoittamisesta ilman kirjan tekemistä, tutkia omaa ja vähän muidenkin elämää, lukea, kulkea luonnossa. Olen loputtoman kyllästynyt kaikkeen meteliin. Kuuntelen hiljaisuutta ympärilläni.


Toipuessani flunssakoronastani aloin katsella Netflixistä sarjaa ”Crown”, jota olin aiemmin vältellyt. Silmiini osui sarjasta kirjattu positiivinen arvostelu. Alusta alkaen jäin koukkuun, minun on pakko ahmia hyvin tehty sarja Englannin kuningatar Elisabetista ja hänen perheestään loppuun. Elisabet II oli täydellisen tavallinen nainen. Mieleeni tuli, kuinka äitini joskus nuorempana tuntui samaistuvan häneen ja perheeseen. Se lienee todellakin johtunut siitä tavallisuudesta.

Valtava kasa kirjastosta lainattuja kirjoja odottaa lukemistani. Ja ne työt. Sukutaulut ovat edelleen kesken. Sairastumiseni alussa pidimme eli meidän kolmen hengen sukukirjatoimikunta piti pitkän kokouksen Teamsissä, jossa selittelin lähinnä, miksi en ole vielä valmis taulujen kanssa. Olihan minulla selitykset valmiina. Huomasin silti olevani taas alakynnessä? Niinhän olin aikanaan perheissäni ja työelämässä. Jouduin selittämään kaikille kaikkea kyllästymiseen saakka. Näin jälkikäteen ajatellen, minua on koko elämäni ajan yritetty pienentää, kutistaa. Miksi? Siihen joudun palaamaan tutkiessani elämääni nuoruudesta saakka.


Jatkan tekstiäni seuraavana päivänä. Toivon, että saisin tästä jonkinlaisen postauksen rajallisilla kyvyilläni valmiiksi. Olen huomannut, kuinka kirjoittaminen käy vaikeaksi taukojen jälkeen. Kirjoittamista täytyy pitää yllä päivittäin, jatkuvasti. Aivan sama olisi, jos aloittaisi kirjoittamisen kylmiltään tai vuosien tauon jälkeen. Päiväkirjan ja blogin kirjoittaminen ovat tavallaan helppoa kirjoittamista. Omaan pöytälaatikkoon kirjoittaminen on monille tuttua. Omasta elämästä kirjoittaminen julkisesti on usein vaikeaa. Minunkin pitää harkita, mitä kirjoitan siitäkin huolimatta, että katson asioita vain oman itseni kautta. Päiväkirjoissani olen voinut olla rohkeampi, kertoa tarkkaan, mitä ajattelen, mitä muut ovat tehneet, sanoneet. Mitä päiväkirja-, kalenteri-, kuvamerkinnöistä pääsee teksteihini, sitä joudun aina harkitsemaan. Olen aina ollut tai yrittänyt olla hienotunteinen muita ihmisiä kohtaan. Murrosiässä ehkä vanhempani saivat huutia, mutta me kaikki muistamme, että se aika on lyhyt, muutama vuosi. Ajattelin sitä erityisesti, kun vanhin lapsenlapseni oli murrosiässä.

Jotkut meistä ovat aina murrosiässä, ympäristö saa kuulla kunniansa. Se on vähän sama asia, kuin vihaaminen. En ymmärrä vihaamista, en ole koskaan tuntenut hirveän voimakkaita vihantunteita, vaikka on ollut aikoja, että se olisi voinut olla tarpeellista, ainakin muiden mielestä. Oletan, että joudun käsittelemään päiväkirjoja lukiessani ja kirjoittaessani myös vihan tunteen. Maailma on juuri nyt täynnä silmitöntä vihaa, josta monet ottavat yllykkeen kirjoittaessaan sosiaaliseen mediaan.


Kirjoittaessaan suvusta, perheestään ja itsestään kirjoittaja käsittelee koko elämän kirjon. Teen sitä parhaillaan mielen tasolla ja vain osa heijastuu muuhun toimintaan. Aika on todella kypsä. Päivät ovat lyhyitä, aika lentää liian nopeasti. Talven pimeys painaa päälläni, vaikken varsinaisesti kärsi pimeydestä. Olen kuin oma elämäni, liian täynnä muistoja, tekstiä, kuvia, joita en aina osaa liittää helposti yhteen.

Kun luen muiden kirjoittamia elämänkertoja, huomaan, ettei se ole ollut kenellekään helppoa eikä lopputulos ole aina edes painetun kirjan arvoinen, joka seuraavana vuonna heitetään roskiin. Ehkä kullekin on ollut parasta saada se kaikki kaivettua ulos ja tuoda esille. Vaikkei kukaan sitä lukisikaan. En tiedä.

Kaikessa on taustalla ihmeellinen elämä kaikkine versoineen, lonkeroineen, rikkauksineen, kokemuksineen.

Istun tässä läppärini ääressä ja kirjoitan niitä näitä käyttääkseni sormiani miettiessäni samalla elämän suurta salaisuutta ja pitääkseni itseni ajan virrassa. On hiljaista ja tyyntä, joulukuu.

 

torstai 21. lokakuuta 2021

Luotetaan tulevaisuuteen

Tänään jostakin syystä kaipaan vapaata kirjoittamista. Olen sen ansainnut tai olen koukussa sen kaltaiseen kirjoittamiseen. Viikko on ollut raskas ja iltapäivisin olen jo niin väsynyt, etten jaksa enää edes kirjoittaa yhtään mitään.

1.1.2012

 

Aloin etsiä yhtä tiettyä valokuvaa, mikä tietysti johtaa aina eteenpäin. Valokuvat ovat tunnetusti voimauttavia, lohduttavia ja joskus hetken tilanteesta johtuen jopa liikaa muistoja sisältäviä. Maailma on nykyään melkein liian täynnä valokuvia. Siksi ihmiset riemastuvat usein kaikkein eniten pelkästään epätarkasta, mustavalkoisesta kuvasta. Nykyään kaikki kuvat on helppo muuttaa mustavalkoisiksi ja niitä varmaan voi jopa vanhentaa. Ideaa tässäkin.

1.1.2012

 

Palaan aikaan, josta parin kuukauden päästä on kulunut kymmenen vuotta, tammikuuhun 2012. Silloin en aavistanut enkä tiennyt vielä paljon mitään tulevassa ajassa odottavista, osin yllättävistäkin asioista. Otan päiväkirjani esiin ja aloitan joulukuun 2011 viimeisistä päivistä.


 

Perjantaina aamulla 30.12. 2011 olin lähdössä postilaatikolle Hyrylään kuitaten sillä joka aamuisen pienen kävelylenkkini. Oikea jalkani oli ollut jo pitkään omituinen ja olkapääni uskomattoman kipeät. En silloin vielä tiennyt, että ne kaikki olivat nivelreuman oireita. Kirjoitin, että olotilani oli ennen 95 % ja nyt enää vain 20 %.  Se oli minulle erikoista enkä pystynyt selittämään sitä kenellekään toiselle, piti vain pinnistellä. Edellisen päivän olin taas nukkunut kokonaan, jotta jaksaisin jotakin, edes kirjoittaa tai lukea. Nytkin piti vielä ennen lähtöä päästä lepäämään. Valokuvista näen, että lähdin liikkeelle vasta puolenpäivän jälkeen kiertäen takaisin minulle vieläkin niin tärkeän silloisen kotini lähellä olevan jokilaakson kautta. Joki tulvi.  Joulukuu 2011 oli ollut harvinaisen leuto ja sateinen. Sen kertoo päiväkirjani välissä oleva Keski-Uusimaan lehtileike 3.1.2012.

Jatkoin päiväkirjaani uudenvuodenaaton aamuna. Kirjaukseni ovat mielenkiintoisia, pohdin polveni kipeytymistä muistellen, kun kerran kaaduin suoraan polvilleni ja sitä, kun samana vuonna kuollut sisareni oli kertonut jalkojensa kipeytyneen ennen vakavaa sairastumistaan. Työnsin ajatukset pois mielestäni ja sen sijaan aloin ihailla vaaleanpunaisia pilviä ja tarkkailla ruokaa etsiviä talitinttejä hoidossani olevan Muru-kissan kanssa. Sää alkoi kylmetä. Vuotta 2012 en ilmeisesti ottanut sen kummemmin vastaan, mikä nyt ei ollut mitenkään ihmeellistä.


 

Vuoden 2012 alussa kävin fysioterapiassa ja sain osteopaattista hoitoa. Fysioterapeutti sanoi, että moni muu ei edes kävelisi minun tilassani. Kehoni oli kuin paksun kallion sisällä, lihasten vankina. Olotilani helpottui jonkin verran, liikekivut (jotka myöhemmin tulivat entistä tutummiksi, olivat hetken poissa).

Kuvittelin parantumisen lähtevän liikkeelle. Niinhän ei tapahtunut. Tulevina päivinä laahasin oikeaa jalkaani ja mietin, mitä jälkiä tutkiva päättelisi minun lumeen jättämistäni jalanjäljistä. Nimittäin tammikuun 7 päivänä oli jo satanut vähän lunta. Valmistelin proseminaariesityksen dispositiota liittyen taidehistorian opintoihini.

24.1.2012 yliopiston ikkunasta

 

Öisin ihmettelin raskasta olotilaani. Tunsin itseni mahdottoman painavaksi, jäseneni olivat kuin metallia. Lepäsin patjalla kuin painava kivi. Yön levottomasta nukuttuani aamulla olotilani oli jo höyhenen kevyt? Illat olivat ”yhtä helvettiä”, varsinkin, jos olin ollut paljon liikkeellä. Käsivartenihan olivat myös osittain poissa pelistä.

Tilanteeni vaihteli ja paheni koko alkuvuoden aina toukokuun lopussa saamaani diagnoosiin ja lääkitykseen saakka. Jouduin välillä turvautumaan särkylääkkeisiin vaimentaakseni liikkeiden vaikeutta. Olen kuvannut sairastumiseni vaiheita hyvin päiväkirjassani. Muuten se ei ehkä tullut kovin selkeästi näkyviin missään toimissani. Se ei näy myöskään valokuvissani, vaikka auttamatta otin niitä vähemmän.

En usko, että olen kirjoittanut postausta tästä aiheesta aiemmin, vaikka olen käsitellyt aiempaa aikaa vuonna 2011 https://unikkopellossa.blogspot.com/2016/11/iskuja-on-monenlaisia.html ja ehkä joissakin muissa kirjoituksissani.

Hyrylän toria 20.1.2012

Ennen kuin otin päiväkirjani esiin, katselin tammikuun 2012 valokuvia. Ne huokuivat rauhaa. Se rauha häiriintyi, kun luin edellisen kaltaisia päiväkirjamerkintöjäni. Olen todennut sen kovin usein. Yhdestä näkökulmasta katsottuna muistot ovat usein kultaisia. Mutta kun ottaa erilaisia näkökulmia, ne tulevat todellisimmiksi. Toisaalta vaikeita hetkiä on myös hyvä tarkastella myöhemmän ajan näkökulmasta.

Kirjoitin tätä aiemmin blogipostauksen, jota en ole julkaissut. Edellä olevaa kirjoittaessani se tuli mieleen sopivana kuvaamaan minua ja ajatusmaailmaani. Päiväkirjamerkintäni kuvaavat hyvin minua ja sitä, etten huolehtinut ja surrut tulevaa, vaikka oli niin kovin vaikeaa. En myöskään syyttänyt mennyttä elämääni enkä ihmisiä, vaikka tuolloin tunsin itseni vielä eräänlaiseksi uhriksi. Ajattelin vielä myöhemmin tutkia sitä, mutta en halunnut juuttua menneeseen.   Liitän sen aiemman pari päivää sitten kirjoittamani tähän perään.

11.1.2012

Otsajuonteeni syvenevät. Huolestuneisuus ei sovi ihmiselle. Tiedän sen jo kaukaisilta ajoilta, kun harrastin tietoista itsekasvatusta. Silloin en tosin ajatellut vielä juonteita. Ei nytkään pitäisi. Kaikki ulkonäköön liittyvä kommentointi on tänä päivänä out. Eikä vanhan ihmisen ulkonäöllä, juonteilla ja rypyillä ole niin kauheasti väliä. Lohduttomampaa on ehkä se, että me kaikki sekä vanhat että nuoret ihmiset emme arvosta itseämme riittävästi. Mutta arvostavatko muut meitä? Kuunnellaanko minua, meitä yhtään? Onko mielipiteillämme väliä? Miten niillä on väliä? Ainakin vanhempien ihmisten mielipiteillä ei liene paljon väliä. Nuorempien itsevarmuus paistaa joka puolelta, mediassa, arkielämässä. 

19.1.2012 ja lunta tuli. Miten jaksan lumityöt. Onneksi Arttu auttoi.

 

Edellä oleva on omaa kommentointiani, josta en edes pidä. Tiedän, että me vanhat jäämme ajatuksinemme monessa asiassa muiden varjoon. Koska olen viime aikoina tuntenut hetkittäin kahta tunnetta, syyllisyyttä ja huolestuneisuutta, muistin, kuinka 1980-luvun alussa opiskelin uudenlaista ajattelua Wayne W. Dyerin kirjasesta ”Hyväksy itsesi uskalla elää”.  Olen kirjoittanut aiheesta aika ajoin. Jossakin vaiheessa ostin lainaamieni kirjojen tilalle saman kirjan uudelleen pokkarina. Nyt ahmin sen luvun 5. Hyödyttömät tunteet – syyllisyys ja huoli.  Olen ollut aina samaa mieltä kirjoittajan kanssa siitä, että kaikkein hyödyttömämpiä tunteita ovat syyllisyys menneisyydessä tehdyistä asioista ja niiden ajattelusta kuin myös huolestuminen edessä olevasta. Emme voi mitään menneelle ja tulevaa emme tiedä. Voimme vain elää tätä hetkeä.

Minusta tuntuu juuri nyt, tänään tätä kirjoittaessani, että olen melkein unohtanut ohjeen, jota vaalin vielä ennen vuotta 2017, kun täytin 70 vuotta. Pitääpä kerraten lukea myös blogejani sen jälkeen. Näkyykö se siellä? Olenko menneisyyttäni kahlatessani sortunut tuntemaan syyllisyyttä asioista ja tapahtumista, joille en jälkikäteen voi mitään. Heräävätkö tällaiset ajatukset, kun paneudun sukuni tarinoihin tai omaan menneisyyteni, joista kaikista on niin paljon kirjallista ja kuvallista materiaalia? Ehkä en. Kirjoitan näitä postauksia niin sisäänpäin kääntyneenä, etten edes muista, mitä olen kirjoittanut aiemmin. Uskon kuitenkin olevani aika eheä ja suoraviivainen ihminen.

Wayne W. Dyer kirjoittaa, että meidän kulttuurissamme ihmistä pidetään pahana, ellei hän tunne syyllisyyttä ja epäinhimillisenä, ellei hän ole huolestunut huomisesta. Toisin sanoen ihminen, joka ei tunne olevansa syyllinen omasta menneisyydestään ja teoistaan siellä eikä tunne huolestuneisuutta kaikesta tulevasta, on itsekäs pahis. 

24.1.2012

 

Minäkin opin aikanaan, että jähmetyn, koen masennusta ja ahdistusta, jos juutun näihin asioihin. Sen verran murheita me kaikki ihmiset kuitenkin koemme elämämme aikana. Kaiken lisäksi siirrämme tuntemuksemme myös lapsiimme.  Joudumme kohtalokkaaseen kierteeseen. Se on vain katkaistava emmekä saa mennä siihen mukaan. Kukaan meistä ei ole täysin välttynyt tällaiselta ajattelulta. Joskus on yllättävää, että sellaiset ihmiset, joiden luulisi olevan sen ulkopuolella, käyttävät tätä kierrettä. Kuinka usein meille sanotaan, että olemme itsekkäitä, kun sanomme tai teemme jotakin. Olen aina ollut erityisen tarkkanäköinen huomatakseni tällaiset ansat. Säälin herättäminen on myös ansa, johon on helppo mennä.

Jokaisen on otettava vastuu omista tunteistaan, tarkkailtava omia syyllisyydentunteitaan. Kun kohtaamme kriisitilanteen, kiinnitämme ehkä erityisen paljon huomiota tekemiimme asioihin ja koemme huolestuneisuutta siitä, miten kriisistä selvitään. Ihminen ei ole huono ihminen, jos hän huolten sijaan uskoo kaiken selviävän parhain päin.

8.1.2012

Olen usein ajatellut, että olen selvinnyt hyvin ja otin aikanaan opikseni. Kun nyt ajattelen omia kriisivaiheitani, selvisin niistä hyvin luottamalla tulevaisuuteen. Silti koin sisäistä ahdistusta vuosien ajan, mikä sittemmin sairastutti minut.  Voi olla, että aika ajoin olemme todella heikoilla yksin ja tarvitsisimme tukea joltakin taholta. Raskaita asioita on vaikea käsitellä yksin. Tuki voisi hyvin olla ulkopuolinen apu. Mutta kuten minun kohdallani, kirjoittaminen ja harrastuksiin paneutuminen ovat aina auttaneet syyllisyyden ja huolien ulkoistamisessa.

Eri ikäkaudet ovat myös rajakohtia oman itsen tarkastelussa. Joku sanoisi taas, että on itsekästä ajatella itseään. Vanhan ihmisen olisi vain ajateltava omaa perhettään, lapsiaan ja lapsenlapsiaan. Kun omat vanhemmat elävät, niin hekin kuuluvat joukkoon. Mutta kaikissa ikäryhmissä, jokaisen kuuluu ensin pitää huolta itsestään, jotta pystyy rakastavasti suhtautumaan kaikkiin muihin ihmisiin.

Tässä linkki joihinkin blogipostauksiini, joissa olen maininnut Wayne W. Dyerin:

https://unikkopellossa.blogspot.com/2014/06/aamuajatuksia.html

https://unikkopellossa.blogspot.com/2014/08/sulautua-maisemaan.html

https://unikkopellossa.blogspot.com/2016/04/taalla-muissa-maailmoissa.html

Eiköhän tätä aihetta ole nyt tongittu riittävästi. On siis aika mennä eteenpäin. Yritän jatkossa yllättää itseni kirjoittamalla jostakin aivan muusta aiheesta, jollen sitten keskity kirjoittamaan lehtiartikkelia. Nimittäin olisi korkea aika aloittaa, jos lehden on tarkoitus ilmestyä ennen joulua. 

20.1.2012