Elämän kulkuri

Olen kirjoitellut silloin tällöin pieniä pätkiä jostakin tutkimastani aiheesta, historiasta, sukututkimuksesta, vanhempieni historiasta ja omastani.  Kaltaiseni aloittelija innostuu herkästi jostakin, useimmiten liian monesta asiasta yhtä aikaa eikä sitten loppujen lopuksi saa mitään sen hienompaa tekelettä aikaiseksi.  Toisaalta pitäisi myös oppia laskemaan tasoa ja tyytymään vähempään.  Tiukka itsekritiikki on siis aikamoinen este. Olen itse asiassa käsitellyt tätä asiaa monta kertaa ennenkin milloin missäkin muodossa. Viime päivinä asia on alkanut taas kiusata minua.  Saamattomuus.  En syytä mitään ulkoisia olosuhteita tai koettelemuksia, vaikka  toki ne ovat verottaneet voimavarojani.   On tietenkin ikävää, että kirjahyllyni on edelleen järjestämättä ja aineistomappejakin olisi järjestettävä paremmin puhumattakaan noista valokuva-albumeista, joille pitäisi tehdä jotakin. 

Tämän kirjoituksen kuvat ovat kaikki  Helsingistä syksyltä 2010, johon viittaan kirjoituksessani.

  
Jonkun satunnaisen vierailijan silmään osuessaan vaikkapa mappieni määrä on rasittava yksityiskohta. Etkös voisi niiden määrää vähentää, tarvitsetko kaikkia, kysäisi ystävätär pistäytyessään. Kyllä toki olen sen itsekin huomannut, että kotiani ei varmaan koskaan voi verrata kenenkään ystäväni kotiin. Voiko muuten meistä kenenkään elämää verrata toisiinsa?  Vanhetessamme muutumme kaikki niin täysin erilaisiksi. Erot vain kasvavat ikääntyessä.  Mielenkiintomme suuntautuu täysin eri asioihin, vaikka toki on aina joitakin yhtymäkohtia. Eletään ja annetaan toisten elää oman näköistään elämää.

Kansalliskirjaston nämä hienot osat ovat tällä hetkellä remontissa eikä evakkotiloissa, joissa viime aikoina olen käynyt, ole paljon kuvattavaa.

Olen myös kiinnittänyt huomiota siihen valtavaan  kiireeseen, joka useimmilla ystävilläni on koko ajan. On vaikea saada sovituksi tapaamista ja jos saa sellaisen sovittua, niin syystä tai toisesta se peruuntuu vähän ennen toteutumista, koska muut asiat tulevat tärkeämmiksi. Ihmisten elämä tuntuu olevan täyteen ohjelmoitua ja kiire roikkuu kiinnikasvaneena. Epäilen vähän tuota kiirettä, sillä minulla kun sattuu olemaan aina aikaa. Joskus ihmettelen sitä itsekin. En suunnittele tulevaisuuttani enkä lyö lukkoon menojani niin tiukkaan, että edes tulisin kiireelliseksi.  Joku voisi sanoa nyt ja varmaan ajatteleekin, että kyllä on tylsä ja mielenkiinnoton elämä, kun ei ole kiirettä.

Kansalliskirjaston ikkunasta.

Voihan olla, että joskus vanhat ystävykset ovat kulkeneet jo niin eri suuntiin, että tuskin edes riittää puhumista.  Minä puhun omista harrastuksistani ja toinen ehkä sairauksistaan ja - kiireistään.  Jollei tapaamista saa koskaan järjestettyä, voin päätellä, että olen muuttunut mielenkiinnottomaksi ihmiseksi. Tiedän oikein hyvin, mistä se johtuu.

Yliopiston portailta luennolle kiipeämässä. Katse oli silloin koko ajan katonrajoissa.

Satunnainen lukija saattaa kauhistella kirjoittamaani. Mutta niinhän se on. Jos pudottautuu oravanpyörästä pois ja hävittää vieläpä sitä omaa tärkeää egoaan, niin mitä yhteistä enää sellaisella ihmisellä on useimpien kanssakulkijoiden kanssa.  Ihmisten keskinäinen yhteydenpito perustuu usein eräänlaiseen kaupankäyntiin.  Yhteiset mielenkiinnon aiheet ovat toki aina yhdistävä tekijä johonkin pisteeseen saakka. On hyvä mennä lujaa paikasta toiseen tunteakseen elävänsä täysillä. On matkusteltava, käytävä kauppaa, mielisteltävä, silitettävä, ostettava tavaroita, pysyttävä nuorena, sovittava tiettyyn kaavaan.  Kun kirjoitan tätä, kylmät väreet käyvät selässäni. Eipä nyt tarvitse kaivaa niitä vanhoja nuoruuden päiväkirjoja esiin. Tämä kaikki on kulkenut sieltä saakka mukanani. Kävi vain niin, että unohdin sen välillä, kun omastakin elämästä oikeasti tuli niin kiireistä, että oli pakko unohtaa itsensä. Vuosikausiksi.  Välähdyksinä sieltä väliltä tulee esille hetkiä, kun tajusin, mutta suljin sitten taas silmäni ja menin eteenpäin.  Meillehän on tärkeätä sopeutua ja tehdä niin kuin on aina tehty, vaikka aluksi yritämme panna vastaan.  Mutta sitten virta lähtee viemään sen normaalin kaavan mukaan. Siitä saattaa ollakin mahdoton päästä irti. Irtipäästäminen on yltiöpäistä ja rohkeaa. Sen jälkeen elämä ei ole koskaan enää samanlaista kuin ennen. Ei ole enää valmista käsikirjoitusta.

Kiertelin Kansallisteatterin rakennusta, kun siitä piti kirjoittaa essee. Osuin tämän hienon Viktor Jansson  Convolvolus-veistoksen äärelle. Siinä on mallina ollut nuori Tove Jansson.  

Hiljaisuus ei ole ihan äänetön. Tällä viikolla kuljin ihmismassassa ja sekin toi nuo kirjaamani asiat mieleeni. Niitä samoja katuja kuljin vuosikaudet edes näkemättä ympäristöäni.  Sinebrychoffin taidemuseo oli tupaten täynnä ihmisiä. Oli kuun ensimmäinen keskiviikko, jolloin sinne on ilmainen sisäänpääsy.  En ollut mennyt sinne pelkästään siksi (en edes tiennyt sitä)  vaan kuuntelemaan opiskelutoverieni kanssa Anne-Maria Pennosen luentoa äskettäin avatun  ja hänen kuratoimansa näyttelyn Naisten matkassa tiimoilta. 

Anne-Maria opasti meidät taidehistorian aineopintoihin  syksyllä 2010. Hänen oma tutkimusalueensa koskee Düsseldorfin koulukuntaa eli aikanaan siellä opiskelleita taiteilijoita, mutta meitä hän tuona syksynä opetti aivan muista aiheista. Kiertelimme kaupungilla, museoissa, pidimme esityksiä suomalaisista taidehistorioitsijoista, kirjoitimme esseitä erilaisista annetuista aiheista, jotka liittyivät Suomen taiteeseen ja arkkitehtuuriin. Kuljeskelin silloin kuten koko opiskeluaikana paljon itsekseni valokuvaamassa Helsinkiä. Olin tosin aloittanut sen kuljeskelun ennen eläkkeelle siirtymistäni. Voin suositella kaikille, jollette jo sitä harrasta. Jos vain kiireeltä ehditte edes kiinnostumaan.

Puusta veistettyjä teoksia oli silloin myös Kaisaniemen puistossa. Ovat muuten hyvin yleisiä Viipurissa.

Tällaiset pienen pienet aiheet kuten tämä tänään esille ottamani tuovat ihmeellistä kyllä mieleen paljon muistoja monista kallisarvoisista hetkistä, jolloin aika on kuin hetkeksi pysähtynyt. Kun niitä hetkiä alkoi tulla lisää, niin muutos alkoi toteutua ja sitten olimme tässä. Samalla kuitenkin tajuaa sen, kuinka liikuttava asia tämä elämä kokonaisuudessaan on.  Yritän silloin tällöin näissä kirjoituksissani tavoittaa noita käännekohtia, jolloin jokin ovi on auennut. En ole koskaan sulkenut jättämieni huoneiden ovia kokonaan, jotta jatkossakin tavoittaisin ne ajatukset ja tunteet,  joita olen kokenut.

Enpä olisi uskonut, että juuri nyt, tämän evakossa asumisen aikana käsittelenkin enemmän omaa elämääni monelta eri kantilta enkä siis edes kirjoita sitä vanhempieni historiaa valmiiksi kuten suunnittelin.  Elämä ei todellakaan ole valmis käsikirjoitus. Siellä on tilaa unelmille, työnteolle, opiskelulle, ilolle, ihan kaikelle, mitä vain siihen miellämme intuitiosta ja johdatuksesta puhumattakaan.  Hiljaisuus puhuu.  Mutta helpointa on usein kulkea sen valtavirran mukana, kovaäänisesti. Valitettavasti.

Kansallismuseon pihalla.

Kolme päivää elämässä

Muutama päivä sinne tai tänne tässä elämässä ei enää tässä iässä merkitse paljon, mutta kun olisi paljon tekemistä, ne tuntuvat.  Tänään on jo helpottanut ja saan lopulta julkaistua eilen aloittamani päivityksen. Aamulla varhain kyllä ajattelin, että se saa jäädä ”pöytälaatikkoon”, mutta rentouduttuani vanhojen lehtien (lähinnä Karjala) parissa ja leikatessani mielenkiintoisia leikkeitä niistä talteen arkistoihini, palasin taas omalle polulleni. Saman olisivat hoitaneet postikortit ja moni muukin asia.

Yritin eilen hetken työskennellä pihalla, haravoin männyneulasia ja vein useita kottikärryllisiä isoon ”kompostiin”.  Huomasin, että en ole aikoihin ollut niin uupunut ja poikki ja jouduin lopettamaan kesken. En ole siis vieläkään täysin kunnossa.  Tai olisinko ollut vain niin laiska, etten halunnut  tehdä pihatöitä?  Ilmakin oli aika lämmin, suorastaan hiostava.  Kaaduin sohvalle ja nukuin varmaan pari tuntia yhteen menoon. Sitten lueskelin Karjala-aiheisia kirjoja, jotka pitää pikapuoliin palauttaa omistajalle. On ihan hyvä, että eilisen kaltaisina päivinä voi olla omissa oloissaan.

En tiedä, miten te muut pärjäätte elämänne kanssa. Olen aina pitänyt itseäni hyvin ehtivänä ja energisenä ihmisenä, mutta silloin tällöin tulee tällaisia hetkiä tai kokonaisia päiviä, kun jaksamisen kanssa on niin ja näin. Tunnen joitakin itseäni vanhempia ihmisiä, joilla on mahdoton kiire eteenpäin, että he eivät halua hetkeksikään pysähtyä. Joka päivälle on järjestettävä menoja, kaikkiin kokouksiin, näyttelyihin ja kissanristiäisiin on mentävä.  Heidän on vaikea ymmärtää minun välillä hidasta vauhtiani, vaikka olenkin nopea liikkeissäni.

Olen tulkinnut tuon kiireen olevan jonkinlaista pakoa tosiasioista. Jos pysähtyy, on pakko alkaa käsitellä sellaisia asioita, jotka ovat jääneet käsittelemättä. Tästä aiheesta kirjoittelin vanhassa blogissani paljonkin. Kun olin jäämässä eläkkeelle, minulla oli tyrkyllä paljonkin asioita, mutta yritin valita aiheet harkiten.

Tässä sukuseuramme hallitus on pitämässä kokousta Turun konserttitalon kahvilassa.

Tässä Taina Saarinen tekemässä Karjala-lehden juttuun johtanutta haastattelua.

Lehtileikkeitä läpi käydessäni, muistin myös, kuinka silloin (vähän ennen eläkkeelle lähtemistä) jopa kieltäydyn aluksi lähtemästä mukaan Sirkiän suvun toimikuntaan, joka valmisteli ensimmäistä suurta tapaamista kesälle 2007, joka sittemmin johti vuotta myöhemmin sukuseuran perustamiseen.

Nyt  olemme alkaneet valmistella jo ensi vuodeksi neljättä sukutapaamista. Pidimmekin Turussa ennen Kuolemajärven pitäjäjuhlien alkua hallituksen kokouksen, jossa jos luonnostimme asiaa. Oli kiva lukea tämän viikon Karjala-lehden juttua näistä juhlista. Siinä Toini Ylitalo oli pääsyt poikansa Juhan kanssa kertomaan matkoistaan Karjalaisten kylään ja mainitsee myös Taavetti Inkisen, jonka patsaalle kylässä sukuseurammekin jäsenet käyvät joka kesä viemässä kukat. "Isot tytöt" Toini ja  siskonsa Eila jakoivat minulle juhlien jälkeen paljon tietoa viettäessäni vuorokauden heidän kanssaan. Isot tytöt viittaa siihen, että he olivat jo isoja evakkoon lähdettäessä. Olipa tämän kesän Tammikon seuralaiseni, Tuula, päässyt mukaan. Näihin asioihin palaan aina välillä niitä käsitellessäni ja kiiruhtaessani tapani mukaan hitaasti eteenpäin.

On hienoa, että päivät eivät ole yleensä niin ohjelmoituja kuten viime keskiviikko. Serkkuni Arja Naantalista tuli Helsinkiin ja perässä tuli linja-auto täynnä Turun Torkkelin killan  jäseniä. Kilta toimii Turussa  menetetyn Viipurin kulttuuriperinnön vaalijana. Nyt he tulivat Helsinkiin tutustumaan Hietaniemen hautausmaahan, lounaalle Ravintola Lehtovaaraan ja vierailulle Tamminiemeen. 

Arja ja tammenterho Mannerheimin massiivisella haudalla.

Olin jo ennen tapaamisaikaa hautausmaalla odottamassa. Kävelin sinne linja-autoasemalta ja ihailin muuttunutta ympäristöä.  Kuljin osan matkasta nimittäin pitkin Baanaa, entiseen ratakuiluun viime vuonna avattua 1,3 kilometrin pituista väylää Kiasmalta Ruoholahteen.  Jos viime viikonloppuna ihailin Turkua ja ajattelin, että sinne olisi kiva muuttaa, niin nyt sama tunne tuli Helsingissä.  Meillä on Suomessa hienoja kaupunkeja ja niissä upeita kaupunginosia, jos vain otamme aikaa tutustuaksemme niihin.  Vaikka en ole enää sitten vuoden 2000 asunut Helsingissä, en kyllä halua mitenkään liittää siihen negatiivisia arvoja kuten usein saan muilta kuulla.   Kaikilla paikoilla on oma erityinen viehätyksensä, kun on vain valmis sen noteeraamaan.

Albert Edelfeltin suvun hauta oli iso, tumma  ja kaksiosainen.  Näin kuvasta voi tarkkaan katsottuna saada jotakin selvää.

Koska minulla oli hetki aikaa, yritin etsiä hautausmaan vanhasta osasta Albert Edelfeltin hautaa.  Löysin Tove Janssonin vanhempien haudan ja kuvasinkin sen. Sitten tuli jo kiire lähteä tapaamispaikalle, jossa serkkuni Arja jo odottikin.  Kun sitten hautausmaakierroksen päätteeksi tulimme vanhalle hautausmaan osalle, oppaamme vei meidät ensin Tove Janssonin haudalle.  Yllätys minulle oli, että hänet oli haudattu samaan hautaan vanhempiensa kanssa, hautaan, jonka toiselta puolelta olin vähän aiemmin kulkenut. Albert Edelfeltin hautaa en olisi edes löytänyt, sillä sen tekstit olivat niin epäselvät ja kuluneet.  Joka tapauksessa Albertin ja Toven haudat ovat toistensa vieressä. Mitähän Albert Edelfelt sanoisi muumeista, joita oli Toven haudalla pienen lyhdyn sisässä?

Kierros hautausmaalla vei meidät sankarihautausmaan kautta Mannerheimin haudalle suuren tammen alla.  Sinne mennessämme poikkesin hetkeksi joukosta ja löysin etsimättä työtoverini Pelle Laurenin haudan. Olin nimittäin kerran keväällä 2011 käynyt haudalla muutaman muun työtoverin kanssa kuten oheinen kuva (24.5.2011) osoittaa.  On hyvä välillä muistaa edes ajatuksella kaikkia niitä ihmisiä, jotka ovat poistuneet.

Tamminiemessä kävin viimeksi keväällä, joten paikka oli hyvin tuttu.  Nyt vierailun jälkeen jaoin myöhemmin Facebookissa linkkiä Ylen elävään arkistoon dokumenttiin Presidentin päivä.  Se on esitetty 1977 ja käynnin jälkeen sitä oli ilo katsella, koska siinä Tamminiemi alkoi elää tuttuine huoneineen, esineineen.

Huh, minä olin melkein menossa hautaan asti tervehtimään toukokuussa 2011. Minneköhön olin asettanut kameran?

Tulipa taas kirjoitettua luetteloa elämästä, vaikka sitä haluan vähiten tehdä. Päivän päätimme Keravan kirjastossa Hannu Taanilan tunnilla, jossa hän haastatteli Juhani Suomea tämän äskettäin ilmestyneen Mannerheim-teoksen tiimoilta. Olipa mielenkiintoinen  keskustelu. Löysin paljon yhtymäkohtia omien vanhempieni elämään ja jopa omaani.

Kun olin vienyt seuraavana aamuna varhain Arjan lentokentälle, josta hän lensi Kreetalle viikoksi, olin jo silloin kerta kaikkiaan uupunut.  Syy lienee kerran viikossa ottamassani lääkkeessä, jonka otan keskiviikkoaamuisin.  Se pistää minut yleensä pariksi päiväksi lepotilaan, jos rehkin keskiviikkoa seuraavina päivinä liikaa.  Parin viikon takaisen vilustumisen takia, olisi ollut viisainta jättää lääke ottamatta. Ajan kanssa oppii tuntemaan oman reagointinsa.

Tilaisuuden jälkeen jaettiin kokemuksia Mannerheimista. Sekä Arja että Juhani Suomi olivat seuraamassa  Mannerheimin hautajaissaattuetta Helsingissä 4.2.1951, josta mm. kuva kirjan sivulla 734.

Kun vanhenemme, on entistä tärkeämpää alkaa kuunnella omaa itseään. En enää halua neuvoa ketään näissä asioissa.  Jokaisen on löydettävä oma tiensä. Olen matkani varrella saanut toisten ihmisten käyttäytymisen kautta useita muistutuksia.  Ne ovat panneet minut ajattelemaan elämän lyhyyttä ja valitsemaan. Elämme elämäämme oppiaksemme. On vain kovin ihmeellistä, että ne vaikeimmat kokemukset tulevat vasta vanhuuden kynnyksellä. Mutta kaipa kaikella on jokin tarkoitus.

Urho Kekkosen hauta.

Pyörteessä päivien keskellä

En yhtään tiedä, mitä aion kirjoittaa tai oikeastaan, mitä sormeni yhdessä näppäimistön kanssa valitsevat. Pitää varmaan pitää pikku tauko Facebookin kanssa. Miksikö? Etten joudu ihan koukkuun sinne!

Sukuseuran sivuilla syntyi äskettäin jatkuvaa liikennettä, jossa minä tietenkin olen runsaasti mukana kuvin ja kommentein. Oman sukuhaarani serkukset ovat innostuneet keskustelemaan kuvien kautta. Arja-serkku sen oikestaan aloitti lähtiessään vauhdilla ja ryminällä mukaan Facebookiin. Sukuseuran ryhmäsivuilla olen yleensä vain minä harvakseltaan julkaissut jotakin ajankohtaista. Nyt on albumeista kaivettu esille  kuvia menneiltä vuosilta, joista monet ovat minullekin aivan uusia ja ennennäkemättömiä.

Sovimme, että laitamme sukuseuran ryhmäsivut suljetuksi, jotta kuka tahansa ei voi käydä siellä enää ja voimme vapaammin keskustella kuvien kautta. Ne eivät ole mitkään nk. viralliset sivut olleetkaan. Ajattelin vain aikoinaan, että perustamalla Facebook-sivun saisimme hyvän ja helpon väylän keskinäiseen yhteydenpitoon. Sukuseuran hallitus on tietoinen, missä mennään. Kommentteja ei ole tullut, koska useimmat heistä eivät ole Facebookissa. Sukuseuran kotisivut löytyvät Karjalan liiton jäsenyhdistyksen sivujen alta nimellä Kuolemajärven Sirkiät ry.  toim. kommentti 28.10.2018: edellä oleva linkki ei toimi. Käytä toistaiseksi seuraavaa linkkiä http://vanha.karjalanliitto.fi/karjalan_liitto/jasenyhdistyssivut/kuolemajarven_sirkiat_ry/etusivu, joka aukeaa suoraan tästä. Uudet sivut ovat työstettävänä.

Tämä kuva on kesältä 1951. Sisareni Heljä  (2v) vasemmalla ja minä (4 v) oikealla äidin puutarhan reunalla. Päivikki oli silloin vauva, syntynyt maaliskuussa.

On siis hienoa, että keskustelua syntyy. Joku muistaa kuvan kautta jotakin, tunnistaa kuvassa olevan tuntemattoman henkilön, toinen taas lisää jotakin uutta. Emmehän enää nykyään käy kylässä toistemme luona kuten joskus 1950-luvulla, lapsuudessamme. Jos tapaamme jossakin tilaisuudessa, niin tilaisuuden loputtua suurimmalla osalla on mahdottoman kiire pois, että silloinkaan ei ehditä vaihtaa puoltakaan sanaa.

Tämän kuvan olen lainannut netistä. Riippukeinu, sohva, sänky, kirjat ja luonto eläimineen ympärillä, mitä muuta me oikein tarvitsemmekaan!

Kiire on tämän ajan syöpä. Yritän itse parhaani mukaan välttää sitä. Lähden kaikista tilaisuuksista useimmiten viimeisenä pois. Usein tulen paikalle myös ennenaikaisesti ehtiäkseni havannoida ympäristöä, ottaa mahdollisesti valokuvia. Jokaisen kohtaamani ihmisen kanssa haluaisin keskustella kiireettömästi, mikä ei aina onnistu.

Pitkiä puhelinkeskusteluja en harrasta, mutta eivät muutkaan. Sain työelämän aikana puhelimesta tarpeekseni, koska se oikeasti yleensä aina keskeytti työn alla olevan asian. Sain työaikana myös sähköposteista tarpeeksi. Itse käytin sähköpostia aktiivisesti puhelimen sijaan. Käytin paljon aikaa ollakseni viestissäni selkeä. Useimmiten asiakkaat ja useat työtoverit eivät niitä edes lukeneet loppuun. Voisin ilkeästi sanoa, että lukutaito tuntui silloinkin monella olevan hakusessa. Sähköpostin käyttö on tarkoitettu vain kirjoitus- ja lukutaitoisille. Facebook näyttää sopivan kaikille. Sieltä voi valita parhaat palat ja jättää muut huomiotta. Ja se voi viedä mennessään. Hyvä uuden ajan kommunikointimuoto ja sellaisenaan hieno juttu.

Avenue des Champs Èlysées, kuva löytyy täältä , josta lainattu tänne. Pitääpä katsoa kuvistani, mitä kuvia minulla on paikalta.

Blogia aloitin kirjoittaa keväällä 2008 ennen eläkkeelle lähtöäni. Olin huomannut maailman muuttuneen myös eräässä toisessa asiassa. Emme enää kuuntele toisiamme. Ajattelin, että lopetan omat juttuni ja jatkossa kirjoitan niistä. Näin minulla on aikaa kuunnella muita ihmisiä. On totta, että meillä ihmisillä on tarve keskustella ja jakaa asioitamme. Myöhemmin,  ikävän oikeusjuttuni tiimoilla olen kyllä puhunut ja puhunut niin paljon, että en enää halua siitäkään puhua mitään ja tuskin edes kirjoittaa. Oikeudessa en saanut koskaan sanoa missään tilanteessa mitään ilman, että suuni tukittiin asianajajani toimesta.

Tämänkin kuvan olen jostakin lainannut. Nämä kuvathan eivät nyt mitenkään liity tähän kirjoitukseen, mutta rauhoittavat sekavaa mieltäni. 

Maailma on täynnä sanoja, puheita, kirjaimia, kuvia, mielipiteitä ja ajatuksia. Minun maailmani tänään on aivan eri maailma kuin se, missä elin lapsena, nuorena, perheenäitinä.  Katson vanhoja aikoja objektiivisesti, yritän pinnistellä muistaakseni vieläkin enemmän päästäkseni asioiden taustojen äärelle. Haluan ymmärtää tarkoituksia, haluan otteen omasta ajastani, koska olen sen elänyt joka solullani. Lapsuuden ympäristöni ja kokemukseni vievät minut poismenneiden ihmisten kautta kauemmas menneisyyteen. Yritän vielä enemmän, ehkä välillä liikaakin. Yritän etsiä tietoa muiden kirjoituksista, käytän elämän kokemustani apuna. Niin tekevät muutkin, en ole mitenkään ainutlaatuinen.

Nyt Alex saa jo omenan rikki, kun on kaksi hammasta.

Viime aikoina olen ollut monestakin syystä epätoivoinen. Päivät kuluvat liian nopeasti. Minusta on alkanut tuntua, että kaikki pitää olla heti ja juuri nyt. Jos joskus kirjoitukseni lomassa teen kotitöitä, syön tai lepään, on kirjoittamani juttu sillä välin vanhentunut ja jää julkaisematta.  Monena päivänä on tullut mieleen, että ehkä minunkin on luovuttava, luettava jatkossa vain muiden tarinoita. Kirjoja ilmestyy tuosta vain koko ajan. En ehdi edes lukea kuin murto-osan tai pätkän sieltä tai täältä sen sijaan, että paneutuisin syvällisesti jonkun toisen luomaan maailmaan syvälle ja sille antautuen. Vilkas mielikuvitus, joka ruokkii inspiraatioita ja tahtoo luoda, sehän on vain riesa.

Talvi tulee lumineen ja peittää keskeneräisen ja sotkuisen pihamaan. En tarvitse todistusta opinnoistani, voin jättää lopputehtvät tekemättä. Sen sijaan voin käydä talvi-unille ja aina herätessäni lukea pätkän kirjakasasta sängyn vieressä. Omenia riittää jouluun saakka eikä nukkuva tarvitse edes paljon ruokaa. Lapset ehkä kurkistavat joskus ovesta, kunhan ovat raivanneet lumen läpi tien ovelle. En ole tippaakaan masentunut kuten joku voi päätellä, mutta ...... Huomenna saan lisää virikkeitä kirjamessuilta.

Tässä kuvassa serkkuni Arja oikella vanhempineen. Minä kyykistelen keskellä. Heljä äidin käsikynkässä vasemmalla ja Päikki-pallero äidin edessä. Keskellä Marita ja Urho Lehtonen, vanhempieni ystävät Helsingistä. Aikuiset ovat varmaan lähdössä jonnekin autoilla. Se on pääteltävissä. Kesä 1953.