Haahuilun mestariksiko?

Eräänlaista haahuilua. Jos nyt edes tiedän, mitä haahuilu tarkoittaa. Tiedän, että minun on aika saada sukukirjaan tarjoamani tekstit kirjoitettua. Yritän saada innostuksen syttymään kaartelemalla aiheiden ympärillä. On nimittäin paljon materiaalia, johon haluaisin tarttua ja mikä kiinnostaa. Minun on silti pysyttävä annetuissa suppeissa raameissa. Mikään ei kuitenkaan estä minua etsimästä innoitusta omalla tavallani, menemästä laajemmalle ja syvemmälle. Toki olen tutkinut aihepiiriä jatkuvasti jo vuosikausia aina välillä ja teen sitä edelleen vähitellen. Ja haahuilemalla?

Tänään 30.8.2024 blogini julkaisupäivänä kävin sittenkin kuljeksimassa Ainolassa ennen helteen nousua.

Yritin ensin etsiä sopivia karttoja, mutta en löytänyt, joten sukelsin syvälle Kuolemajärven Karjalaisten kylän tila 1: n henkikirjaan vuodelta 1914. Iso tila oli alkanut jakaantua väen kasvaessa palstoiksi, joilla oli asukkaiden perimiä tai ostamia palstoja.  Myöhemmin tiloille alkoi tulla omia nimiä, kun ne lohkottiin omiksi tiloikseen. En nyt löytänyt maanmittausarkistoista joskus aiemmin löytyneitä asiakirjoja, ne olivat estettyjä. Mietinkin, että onko ylipäänsä edes tarpeellista tutkia enää menetettyä maata ja sen omistussuhteita. Kansallisarkiston tietokannat ovat olleet viime vuosina valtavassa myllerryksessä eivätkä aiemmat viitteet aineistoihin päde enää eli kaikki on käytävä uudelleen läpi. Usea digitaalinen aineisto vaatii lisäksi luvan, koska siellä on henkilötietoja, mikä ei minulle ole ongelma.

Kartatkin ovat vaikeita, mutta ehkä keksin jotakin. Kustakin yksittäisestä aiheesta saisin hyvin kirjoittettua myös blogipostauksia.

Myöhemmin ajattelin, että edellinen postaukseni liittyen Efesokseen ja Istanbuliin olisi voinut jäädä jakamatta. Kun liitin siihen aikoinaan kirjoittamani osuuden, mieleeni tuli, miten kauas olen ajan mittaan etääntynyt matkustamisesta ja mielenkiintoisista kohteista maailmalla. Eräässä mielessä olin aikoinaan eläkkeelle lähtiessäni kuin vapaana lentävä varpunen, joka oli samalla pyrkimässä eroon myös kahleista, jotka kurjaksi muuttunut ihmissuhde oli punonut.  Irtautuminen oli kuitenkin erityisen vaikeaa ja vaikutti taustalla moneen asiaan. Myöhemmin tajusin sen. Oli taas tehtävä valintoja. Oikeastaan on aivan turhaa pohtia tällaisia asioita, mutta en vain osaa jättää niitä. Ne asiat vaikuttavat edelleen. Jokaisella ihmisellä on omat painolastinsa ja surunsa, joita ilman emme olisi juuri se ihminen, joka olemme.

Pohdimme mennyttä ja nykypäivää ja elämäämme niissä koko ajan taustalla. Kriisit tuovat ne pinnalle.  Teemme koko ajan uusia valintoja. 

Alkuviikon 26.8.2024 lenkillä ruohottuneella ja lähes umpeen kasvaneella polullani.

Tästä postauksesta tulee eräänlainen sekava salaatti, vähän sellainen kuin viime aikoina tekemäni ruoat, joihin sekoitan kaikenlaisia kasviksia kulhoon; perunoita, tomaatteja, porkkanaa, paprikaa, valkosipulia, vaihtuvia vihanneksia, fetaa, mausteita, timjamia ja persiljaa tuoreena ja kreetalaista ihanaa oliiviöljyä, pippuria ym. ja sitten uusiin kypsymään.  Osittain samoista aineksista saan myös lisukkeen pastalle. Ja hyvältä maistuvat. En millään jaksa tai viitsi hirveästi paneutua ruoanlaittoon. Mutta nyt aion keksi lisää aineksia. Olen ehdoton juuresten ystävä. Jostakin syystä inhoan kurkkua. Pistän panoksia siihen, etten enää osta turhia ruoka-aineita, koska ne jäävät sitten käyttämättä. Omasta mielestäni olen onnistunut ostoksissani hyvin. Marjoja en pakasta pieneen pakastimeeni, syön kesällä niitä ylenpalttisesti ja tarvittaessa ostan valmiina pakasteina. Kuten odottaa, pakastimeni ovi oli kerran tänäkin kesänä, helteisenä päivänä jäänyt raolleen. Suurin piirtein kaikki lähti roskikseen, onneksi en pidä siellä paljon mitään muuta kuin sellaista, minkä aion lähiaikoina käyttää. Tulipa pitkä vuodatus.

Yhden kaalilaatikon olen elokuussa tehnyt ja aion kyllä vielä tehdä toisenkin. Mutta ruoanlaittoni on jäänyt vähäiseksi.

Jännitän ensi viikon ikkunanpesuoperaatiota. Olen toki jo mielessäni suunnitellut, mitä ja miten siirrän huonekaluja syrjään, miten siirrän Minni-kissaa paikasta toiseen. Miten siirryn itse.

Kaiken kaikkiaan yritän ottaa kevyesti. Olotilani on Prednisolon-kuurin takia hyvä, en ole tarvinnut enää Buranaa ollenkaan. Nukun paremmin. Näen taas unia. Pyysin myös uusimaan reseptin, jotta voin tarvittaessa aloittaa kuurin uudelleen. Ihme, kun tätä ei ole aiemmin keksitty. Ylipäänsä ihmettelen, ettei minun ikäistäni henkilöä seurata tarkemmin, koska minulla on jo yksi diagnoosi. Mitään muita verikokeita kuin mitä aikanaan 2012 määrättiin ottamaan lääkkeideni takia, ei olla sittemmin otettu. Nytkin oli CRP pudonnut pois, kuulemma uusien ohjeiden myötä. Kun jäin eläkkeelle, sanottiin, että kerran vuodessa olisi aiheellista käydä lääkärin tutkimuksessa. Ehkä vasta kun sairastumme vakavasti ja olemme lähes loppusuoralla, katse tarkentuu meihin. Jos silloinkaan.

Meninkö taas liian pitkälle?  Jos menenkin, niin useimmiten kuitenkin julkaisen kirjoitukseni. Joskus en.

Tänään oli sumuinen aamu, mutta nyt on jo kirkastanut aurinkoiseksi. Mielessäni on niin paljon tekemistä, etten lähde ulos. Aamulla tarkastin kyllä, että useat kohteeni kuten vaikkapa Ainola ovat vielä syyskuun auki.  Mieltäni rasittavat tekemiset liittyvät siis niihin sukukirjakirjoituksiini, jotka olisi saatava tehtyä. Päälleni kaatuu senkin jälkeen paljon tekemistä ja stressiä.  Se kaikki surettaa minua ja pientä, omaa elämääni. Mihin vielä joudunkaan?

Haahuilu tarkoittaa kuljeksimista ilman päämäärää tai syytä. Mielenkiinto liittyy siihen, vaikkei olekaan varsinaista päämäärää. Itse asiassa kaipaan sellaista elämää juuri nyt. Monipuolisen haahuilun sijaan haahuilen käydessäni kaupassa. Olen joskus ajatellut, että jäin koronavuosina jumiin enkä tahdo päästä siitä jumista ja tavoista irti. Selitän itselleni, että onhan olotilani ollut jo pitkään huono enkä jaksaisi enää niin kuin joskus aiemmin. Haahuiluun olisi kiva saada seuraa.

Mutta olotilan parantuessa, elämä alkaa maistua taas. Yritän muistella aamuista untani, mutten tietenkään saa sitä mieleeni. Tapaan unissani usein jo kuolleita ihmisiä, mikä ehkä viittaa siihen, ettei minullakaan ole enää mahdottomasti aikaa.  Tiesin aamulla herätessäni, mitä minun pitäisi kirjoittaa, mutta nyt en enää muista. Yksi aihe liittyi jotenkin elämän ja muistin valtavan isoon kerroksellisuuteen. Mutta tässä välillä kirjoitan mitä mieleeni tulee.

Syksy on saapumassa. Kesä meni aivan liian nopeasti ohi. Sitten alamme taas odottaa kevättä. 

 

Tutkimassa maailman menoa ennen ja nyt

3.7. Pieni päänsärky on kaivertanut huonosti nukkumastani yöstä lähtien. Olen kyllä ottanut särkylääkettä, mutta kuten ennenkin ne eivät oikein vaikuta säästä johtuvaan päänsärkyyn, joka on syntymävikani. Yritän tehdä jotakin kevyttä. Ulkona on oikeasti sateista.

Kaapit, laatikot, hyllyt, paperikasat pursuavat kaikenlaista pikkutietoa, joka odottaa edelleen ja aina käsittelyäni. Olen napannut erilaista viitetietoa pikkuvihkoihin eri lehdistä ja tilaisuuksista silloin, kun aloin vasta tutustua asioihin ja kulkea menneisyyden poluilla.

2.7.2024

Tutkiessani 1892 syntyneen mummoni varhaisvaiheita, kiinnitin huomiota jälleen kerran perheen ja ihmisten lähisuhteisiin. Hänen syntymäänsä liittyen olikin erityisen tärkeää, että yksityiskohtainen tieto pidettiin tiukasti lähimpien ystävien tiedossa eikä sitä jaettu eteenpäin. Aloin huvikseni kaiken varalta kerätä listaa kyseisen tapauksen sellaisista henkilöistä ja mietin, miten he olivat kestäneet paineen. Saa nähdä, jaksanko paneutua asiaan ja saada siitä vaikka uuden tarinan?

Olen aiemminkin kiinnittänyt kirjoittaessani huomiota ihmisten ja perheiden verkostoihin, jopa 1700-luvun aikaisiin, viimeksi viime vuonna, jolloin kirjoitin Markkulan Viestiin (59/2023) artikkelin "Sukua 300 vuoden takaa". On ehkä liian kunnianhimoista vanhalle maallikkotutkijalle alkaa tutkia maalaisväestön verkostoja niinkin kaukaa kuin 300 vuotta sitten. Esiäitini Anna Orenia (1713-1763) ja hänen esivanhempansa olivat lähtökohtiani. Lähdin jopa kesällä tutkimaan Janakkalan Iso-Hiiden kartanon mansikkamaita. Jälkeenpäin tajusin, että siellä ollessani olin seissyt juuri sillä paikalla, missä Anna oli perheineen asunut 1700- luvun puolivälissä.  On ollut uskomatonta, mitä kaikkea tämäkin tutkimuspolku on tuonut eteeni. Tosin verkoston kirjaaminen oli vaikeampaa kuin perheen suhteiden tutkiminen. En liitä tähän linkkeja blogipostauksiini, jolloin olen kirjoittanut hänestä, mutta nimellä hakemalla niitä kyllä löytyy. 

Kyläyhteisö ja perheiden suhteet ovat siis ensiarvoisen tärkeitä, vaikka niissä on tapahtunut toki  paljon muutoksia.  Tulen ehkä palaamaan aiheeseen ja em. listaani ja niihin seikkoihin, mitkä yhdistivät henkilöitä. Koska kysymys on tavallisista ihmisistä, joudun käyttämään myös mielikuvitusta, koska he eivät ole jättäneet jälkeensä mitään. Perheessä on voitu keskustella asioista, mutta ne eivät ole välttämättä kiertäneet enää nuoremmille sukupolville. Huomasin, että monen ihmisen elämä päättyi aikoinaan varhain. Se vähensi salaisuuden tietäneiden määrää.

Kaikissa näissä asioissa muistan myös itseni ja oman täysin erilaisen elämäni ymmärtääkseni erot. Niiden erojen ja erilaisten elämän olosuhteiden erottamista olen ajatellut sen verran pitkään, että se on jo oletusrvona minussa. Joskus lukiessani sukutarinoita, ihmettelen, miten varmasti kirjoittaja voi kertoa joidenkin asioiden olevan täysin totta. Kaikki niistä eivät tunnu minusta oikeilta.

4.7.2024

Tänään on jo helpottanut päänsäryn suhteen. Tosin aina vastaavassa tilanteessa alan innostua liikaa, joten vauhtia riittää. Helpotus on niin ihana kurjan olotilan jälkeen.Voisin kyllä opetella kulkemaan hitaammin.

Lähdin kauppaan enkä liittänyt menooni mitään luontoretkeä kuten usein teen. Kaupassa käynti jo vie paljon energiaa. Ensin kävin paikallisessa S-marketissa, joka on Hyrylän eteläisessä päässä. K-Supermarket Hyrrä on pohjoispäässä eli lähellä kotiani. Poikkesin tulomatkalla sielläkin. Liikun autolla. Joskus ajattelen, miten onnistuin nuorena käymään kaupassa ja kantamaan painavat kassit yli kilometrin matkan. K-Supermarketissa käyn joskus jalkaisin, mutta vain pienillä ostoksilla. Keväällä ostin jo sellaisen vedettävän kauppakassin tulevaa varten. On myönnettävä, etteivät ihmisen voimat enää tässä iässä ole kovin vahvat.

Ajattelin pitkään tuntemaani naista, joka on jo reilusti yli 80 vuotta ja siirtyi lääkärin kehotuksesta korona-aikana käyttämään rollaattoria. Hänen miehensä kuoli muutama vuosi sitten muistaakseni 2020 ennen korona-aikaa pitkään sairastettuaan. Kaupassakäynnit piti jatkossa hoitaa bussilla. Kun pitkän ajan jälkeen tapasin hänet kaupassa, olisin vienyt hänet autollani kotiin, mutta rollaattoria ei saanut mahtumaan autooni. Muutenkin olisin tarjonnut apuani, sillä avun antaminen muille on puoli minua, se voimaannuttaa ja on ihanaa, kun saa auttaa muita. Olen huomannut, että avun pyytäminen muilta on meille suomalaisille hirveän vaikeaa, niin minullekin. Olisiko sitten niin, että apua saisimme aina, jos pyydämme? 

Edellä mainitsemani nainen joutuu suunnittelemaan kauppamatkat tarkkaan, rollaattorista on kantajana apua. Kissanhiekat tai muut vastaavat ja kissanruokalaatikot painavat. Hänelle on kertynyt hoitoon pari kissaa perheeltä. Niistä hän ei missään tapauksessa luopuisi niistä enää eikä edes rollaattorista. Minäkään en luopuisi Minnistä enkä toivottavasti koskaan joutuisi käyttämään rollaattoria.

Tämä aihe eli tehtävien hoidon vaikeutuminen on pohdituttanut minua kauan. Se tullee myös eteeni päiväkirjoistani, kun jouduin vuosikaudet vastaamaan isosta omakotitalosta yksin. Nuorempana ei edes huomannut, mitkä asiat veivät paljon aikaa ja olivat rasittavia. Nythän niitä asioita on asunnon joka huoneessa odottamassa käsittelyä, poisvientiä tai muuta. Ja häkkivarasto, kaikki kirjat ja taulut siellä. Ystäväni pohti äskettäin samaa asiaa. Olin heti tarjoamassa apua elektroniikkatavaroiden ja kirjojen viemisessä. Onhan minulla auto ja samalla omiani pääsisi mukaan. On kurjaa tehdä kaikki yksin. Sorry, tästä olen varmasti kirjoittanut usein ennenkin.

Kun ajoin kotipihalle, silmäni osuivat pihalla kasvavan koivun oksille, jonne lensi joku lintu. Uskomatonta, mutta totta,  sielläkin oli puun oksalle kyhätty sepelkyyhkyn pesä, jonne toinen puolisko toi juuri ruokaa, parikin kertaa. Enkä ole nähnyt sitä aiemmin, olisiko siellä on poikaset kuoriutuneet? Toisella puolella taloahan on piippuköynnöksen päällä alimman parvekkeen alla myös pesä, jossa odotetaan myös poikasten kuoriutumista.

Edellä olevaan viitaten, olen edelleen kuin pikku tyttö, joka riemuissaan kertoo kaikille luonnossa tekemistään löydöistä. Minni-kissa tietää sen oikein hyvin. Hän tuli juuri kehräämään läppärini viereen kasvot melkein kiinni minun kasvoissani välillä halaten. Kissat ovat aina tienneet, että olen ikuinen lapsi. Kyllä te muutkin olette varmasti huomanneet, että olette edelleen sama elämänilmiöistä innostuva lapsi, vaikka se ehkä välillä ruuhkavuosina jäi varjoon.  Nyt pieni tauko ja Minni syliin.

Mietin äskettäin sitä, miten ihmiset saavat oikeaa tietoa, koska he eivät enää lue sanomalehtiä ollenkaan ja haukkuvat Ylen tarjontaa mm. uutisia. Kyllä lehtiäkin luetaan, mutta suuri joukko ihmisiä on jo jäänyt ulkopuolelle. Kommentointi asiasta kuin asiasta esim. Facebookissa kertoo, että kommentit heitetään ilman oikeata tietoa. Joku sitten kyselee, mihin kommentoija perustaa varman mielipiteensä. Helsingin Sanomat ja Yle ovat usein tapetilla. Luen myös paikallislehden eli Keski-Uusimaan. Nykyään digitaalisesti. Ne ovat minun lähteeni, luen joka päivä Hesarin ja jos ehdin, luen osan kommenteistakin, en itse kommentoi, lähinnä ihmettelen muiden kommentteja ja kommenttien kommentteja. Riidanhaluista porukkaa. Sama on Facebookissa. Mitähän ne muut oikeata tietoa antavat lehdet ovat?  Luen kyllä myös Iltasanomien ja Iltalehden minulle näkyviä uutisia.  Kirjoittajienkin tekstit ovat välillä hyvin ristiriitaisia ja riitaa haastavia.

Edellisestä johtuu, että ihmettelen, miten tämä maa makaa tällä hetkellä. Kun valtionjohtokin ja vakavasti otettavat ihmiset kommentoivat maan olevan sodassa. Miten ihmiset, jotka eivät lue, mutta kuulevat uutisen, reagoivat siihen ymmärtämättä asiaa ja sen juuria. Minäkin haaveilin aikanaan pitkään toimittajan urasta, keskikoulusta lähtien. Siksi varmaan ihailen monen toimittajan työtä ja paneutumista asiaan, vaikka artikkelit sitten jyrätään ja haukutaan.

Tulihan tässä juttua taas vähän liikaakin. Vaikea maailma herättää ja toisaalta pakottaa pysymään omassa kuplassa, mutta tietoisena siitä, missä mennään.

Tarkennan katsettani...

Tee viime hetken muutos… En osaa joka päivä päättää, mitä aion tehdä. Sukukirjan taulut odottavat kylläkin, mutta on paljon muutakin, mihin haluan paneutua, kun on hyvä aamu. Kesä on ihanaa aikaa, vaikka nyt on ollutkin yllättävän kuumaa. Se ei innosta lähtemään minnekään. Tosin onneksi joinakin päivinä on viileämpää. Tutkiminen ja kirjoittaminen vie kummasti mennessään. Ympäristö katoaa. Se sopisi paremmin talveen, mutta…

Tämä kartta ja selitykset löytyvät Maanmittaulaitoksen uudistusarkistosta (H23:3/2-3 Nuoliala; N:o 1, isojaonkartta, jakokirja ja pyykkiselitys (1784-1784)

Ajattelin ottaa kiinni mielivaltaisesta kohdasta jotakin random-sukututkimusta kirjoittaakseni siitä. Lähdin taas hautakivestä tai tällä kertaa kahdesta hautarististä. En saanut kuitenkaan juuri näistä haudatuista otetta. 1800-luku on usein hankala, koska ihmiset ottivat silloin niin paljon samoja sukunimiä tai olivat ensin nimettömiä. Eksyin Vanajaan ja tutkin pienen palan erään sikäläisen talon sukua. Tajuan kyllä tämän tarpeeni olevan taas sijaistoimintaa, jotta voin jättää hetkeksi tai pidemmäksi pakolliset tehtäväni syrjään.

Vanajasta ja Janakkalasta, hämäläisten sukujeni alkujuurilta, löytäisin helposti jutun juurta. Sivulukemistona minulla on jo pitkään ollut, hitaasti lukemani kirja R. M. Rosenbergin ”Hakoisten Anna”. Se kertoo Hakoisten kartanon elämästä 1700-luvun puolivälin jälkeen eli ajasta, jota minäkin olen äskettäin käsitellyt kirjoittaessani eräästä esiäidistäni, joka asui samoilla nurkilla samoihin aikoihin. 

"Hakoisten Anna" kertoo aatelisten elämästä eikä innosta minua muuten kuin, että tarina liikkuu samoilla seuduilla, missä oleskelin mielikuvituksessani viime vuonna kirjoittaessani artikkelia Markkulan Viestiin. Kaiken kaikkiaan en osaa ehkä enää edes lukea romaaneja. Vanaja ja Janakkala olivat aikoinaan melkein samaa aluetta, mutta silloin pitää mennä vähän kauemmas historiassa. Renkokin kuului niihin. Vanajaa ja Renkoa, ikivanhoja pitäjiä ei ole enää olemassa. Historia elää silti.

Hakoisten linnavuori sijaitsi aikoinaan erittäin keskeisellä paikalla Hämeessä halliten ympäröivää maaseutua. Vietin hetken aikaa tutkien aihetta katsomalla joitakin videoita alueesta. Nythän sinne ei pääse enää käymään. Eräästä videosta mieleeni tuli ajatus, että Renko oli itse asiassa erityisen keskeisellä paikalla keskiajalla ja sitä ennen. Tieyhteys Turun suunnasta, tie, jota alettiin myöhemmin kutsua Hämeen härkätieksi, saattoi kulkea ennen aikaa, kun se meni Hämeenlinnaan, kohti Hakoista, jolloin se lähti Rengon kirkolta halki Rengon Janakkalaan. Eli Oinaalan ja Nevilän jälkeen se kääntyi kohti Janakkalaa. Ehkä se todellakin kulki pienenä hevostienä sitä samaa reittiä eli  sittemmin autotietä, jota isäni usein käytti ajaessaan Rengosta Hämeenlinnaan tai päinvastoin. Toimme isän uurnan myös sitä tietä pitkin Hämeenlinnasta Rengon hautausmaalle toukokuussa 1999. Minuakin veri on joskus vetänyt sille tielle. Ovathan sukuni yhteydet mahdottoman voimakkaasti Janakkalan suunnalla.  Tie kulkee Rengosta tultaessa Hyvikkälän tai Viralan kautta ohi Hakoisten, Janakkalan kirkolle, Tarinmaan kylän ohitse ja pian ollaan eräässä Janakkalan vanhimmassa kylässä Nuolialassa, joka on vielä nimenä paikalla. Matkalla sinne ohitamme paljon ikivanhoja menneisyyden paikkoja, joihin nykyihmiset eivät haaskaa aikaansa. Minäkin ajan ohitse.

Luin Museoviraston artikkeleita Janakkalan löydöistä, joista on aikoinaan tullut hyvin runsaasti esille, mutta suurin osa on sittemmin hävitetty eikä niitä enää eikä paikkoja myöhemmin etsittäessä pystytty tunnistamaan.  Janakkalan miekkamiehen ruumishauta löydettiin myös 2013 näiltä seuduilta. DNA on tutkittu, mutta tarkkaa haploryhmää ei ole vieläkään kerrottu. Siihen aiheeseen saatan joskus palata.

Jostakin olen tämänkin kartan löytänyt. Siinä Nuoliala on osa Suurhiitiksen rusthollia.

Luin juuri romaanista Hakoisten Annan äidin kuolemasta Hitis gårdissa 26.7.1761. Hänet haudattiin uskomattoman pitkän ajan päästä, vasta lähes neljä kuukautta myöhemmin 10.11.1761, jotta kaikki ehtisivät paikalle kunnioittamaan häntä. Hänen nimensä oli Maria Gustava Fulda, fru Lilliebrun, s. 1696. Hakoisten kartanon silloiset omistajat olivat Ugglan sukua. Kirjassa olevat henkilöt ovat todellisia henkilöitä. Lilliebrunit asuivat Hitis Gårdissa eli Hiiden tai Monikkalan kartanossa. Vaikka en löydä näiden kartanoiden todellista paikkaa, mutta 1800-luvun kartasta voin päätellä, että Hiiden kartano sijaitsi kauempana ja Monikkalan lähempänä Hakoisten kartanoa. Yhtä kaikki siinä lähellä Nuolialan kylää, jossa oma esiäitini asui samoihin aikoihin.

Maanomistusolot ovat sittemmin vuosisatojen kuluessa eläneet, maisemat ovat muuttuneet, talot hävinneet.  Artikkelia viime syksynä kirjoittaessani ja tutkiessani esiäitini kotipaikkaa 1700-luvun puolivälissä löysin kartan ajalta 1784, jolloin alettiin valmistautua isojakoon. Maamittari Gabriel Melander laati Nuolialan kylän tilanteesta piirustuksen, jossa oli kaikkien siellä sijaitsevien talojen tarkat sijainnit. Voitte kuvitella, että hihkaisin ilosta. Silloin tilan isäntänä oli Fredrik Erkinpoika Härkälä, Anna Orenian poika.

24.6.2009

Nyt Hakoisten Annaa lukiessani, aloin vielä tutkia omasta Annastani yksityiskohtia. Se on kuin katseen tarkentamista ja yritystä kohdata vielä paremmin entisajan elämää. Anna Orenia nimittäin kuoli 14.7.1763 Janakkalan Nuolialan kylän Härkälän talossa ja hänet haudattiin Janakkalan kirkkoon 17.7. eli vain muutamaa päivää kuoleman jälkeen, mikä kertoo siitä, että hän ei ollut aatelinen.  Kun seuraavan kerran kävelen Janakkalan kirkon lattialla, voin kuvitella, että hänen luunsa ovat siellä tai ovat olleet, jos niitä on siirretty syystä tai toisesta. Eläytyminen menneeseen harppaa askeleen eteenpäin. Anna kuoli vatsatautiin ollessaan vain 50-vuotias.

24.6.2009 Kirkossa on tehty muutoksia 1800-luvulla.

 

Annan 2. aviomies Erkki Kustaanpoika Härkälä (s. 1710) oli kuollut 15.7.1757 vain 47-vuotiaana. Perheen nuorin lapsi, poika Kustaa Erkinpoika oli syntynyt 3.11.1752. Hänen yhtenä kumminaan oli mm. major Lilliebrun. Kummina oli myös Anna Orenian siskon Ingridin tytär Hedvig Bergelin ja muitakin, merkinnät ovat epäselviä. Kustaa Erkinpoikaa ei kuitenkaan näy rippikirjassa äitinsä kuollessa, vaikka hän olisi silloin ollut vasta 9-vuotias. Todennäköisintä lienee, että hän on kuollut pikkulapsena, mutta kuolemaa ei ole rekisteröity.

Paljon vanhempi ei ollut myöskään tytär Hedvig, joka oli syntynyt 1749. Hän oli äitinsä kuollessa vasta 11–12-vuotias ja jäi veljensä Fredrikin isännöimään taloon, kunnes sitten 1773 avioitui Rengon Nikkilään ja sitä kautta tuli myös esiäidikseni.

24.6.2009  Janakkalan kirkon saarnastuoli on 1660-luvulta ja on näin ollen ollut kirkossa jo Annan aikana

Annan vanhimmalla lapsella Fredrik Erkinpoika Härkälällä ei ollut rikkeetöntä onnea avioliitoissaan. Mutta kenellä olisi ollut silloin, kun ei ole tänä päivänäkään. Ensimmäinen vaimo Ingrid Mikontytär Söderman tuli aviovaimoksi 30.9.1763 ja synnytti ainakin neljä lasta, joista isänsä kaima Fredrik kuoli vain parin kuukauden ikäisenä. Ingrid-vaimo itse kuoli vain 32-vuotiaana kuumeeseen tammikuussa 1773. Uusi vaimo piti nopeasti etsiä pienten lasten äidiksi. Rengosta löytyi pian Anna-niminen nainen, oletettavasti Muurilan Laurilasta, jonka kanssa avioliitto solmittiin vielä samana vuonna kuin Ingrid oli kuollut. Merkintää avioliitosta en löytänyt, mutta tein päätelmäni rippikirjan merkinnöistä. Anna kuoli kuitenkin syksyllä 1775 synnytykseen. Uusi vaimo Anna Ernestintytär Toffela löytyi Janakkalan Viralan Toffelasta ja avioliitto solmittiin 22.6.1776. Lapsia syntyi ainakin kahdeksan, joista kaksi kuoli vauvana tai pikkulapsena.  Moni lapsista avioitui, mutta jatkoselvittäminen on minulta kesken ja oletan jäävän keskeneräiseksi.

Anna oli noihin aikoihin erityisen suosittu tytön nimi, mutta valinnan varaa ei silloin ollut Helenan, Marian ja Hedvigin ynnä muiden sen ajan nimien lisäksi. Olen maininnut aiemmin, että kun lähden kirjoittamaan, niin kesken kaiken alan tutkia ja siihenhän aika sitten menee. Samalla se on kuitenkin oppimista ja opettelua, menneen ajan ymmärtämistä. Mitä hyötyä siitä on, se on merkityksetöntä.

24.6.2009 Hautoja lienee ollut myös näillä alueilla joskus ammoin, koska ennen kivikirkkoa paikalla oli puukirkko.

Maanomistusoloihin ja eri säätyihin tutustuminen vie myös aikansa. Vähän aikaa sitten eräs henkilö taas kysäisi, olenko löytänyt suvuistani aatelisia. Joku toinen sanoi aiemmin, ettei häntä edes kiinnosta muut kuin aateliset. Näihin minä vastaan yleensä, että olen erityisen ylpeä maanläheisistä talonpoikaissuvuistani, sillä sellaisia ovat molempien vanhempieni suvut olleet. Siksi varmaan, romaani Hakoisten Annastakin on tullut niin hitaasti luetuksi.

Hiiden kartano. Magnus von Weightin piirustuksen luonnos noin 1845, kuva ladattu Finnasta.

Selasin taas kerran Veikko Kerkkosen Janakkalan historiaa. Ruotsin sotiessa koko ajan, tarvittiin paljon upseereja, virkamiehiä ja muita valtakunnalle hyödyllisiä henkilöitä, joille korvattiin heidän tekemänsä palvelukset antamalla heille kruununtiloja läänityksiksi. Talonpojat maksoivat sitten verot kruunun sijasta uusille omistajille. Talonpojat toimivat sitten tilojen lampuoteina. Kokonaisia kylä annettiin aatelisille. Niin mm. Vehmainen, syntymäkotikyläni oli aikoinaan läänitetty Irjalan kartanolle, jonne olikin sieltä lyhyt matka.

Omistuksissa tapahtui myös muutoksia tilanteiden vaihtuessa. Tiloja vaihdettiin nk. rälssitiloiksi. Rälssitilojen ja aatelistilojen alustalaiset välttyivät sotapalvelulta. Kuningaskunta tarvitsi kuitenkin myös rahaa, läänityksiä piti myös perua, puhuttiin reduktioista, tiloja palautettiin kruunulle. Muiden säätyjen köyhtyminen aatelisten kustannuksella ei ollut kansalle hyväksi. 1600-luvun loppupuolella tehtiin useita reduktioita sotien niin vaatiessa, valtio tarvitsi rahaa.

Talonpojat vapautuivat läänityksistä ja saivat maksaa veronsa suoraan kruunulle. Säterikartanoiden tilalle tulivat säterirusthollit, aateliset omistivat edelleen kartanonsa. Rusthollit liittyivät uuteen ruotujakolaitokseen. Niiden oli ylläpidettävä rakuuna palvelemassa kruunua. Rustholleilla oli myös augmentti- eli aputiloja. Joistakin rustholleista tuli puustelleja eli virkataloja. Rusthollit saivat korvauksen hevosen ja varusteiden kunnostamiseksi ja saivat erinäisiä verovapauksia.

Eri talonpoikaisryhmien olivat ne sitten kruununtalonpoikia tai perintötalonpoikia tai lampuoteja, asema parani. Janakkalassa eri talojen tilanne vaihteli aika ajoin, osa 75 % oli rälssitalona pidemmän ja osa lyhyemmän aikaa. Osa taloista eli 25 % oli kokonaan vapaana. Mm. Nuolialan kylän talot olivat rälssitaloja osan aikaa. Kerkkonen mainitsee, että Nuolialan Seppälä ja Heikkilä olivat 1605–1606 Monikkalan isännän eversti Paul von Stillchenin rälsssitaloina ja sen jälkeen 1606–1620 myös Härkälä ja Lehmälä olivat samassa asemassa edellisen vaimon Barbara von Stilchenin aikana.  Listassa on myös ko. talojen omistajia aiemmilta ajoilta.

Kartanot olivat syntyneet useasta lähistöllä olevasta talosta. Niitä johti siis aatelinen, useimmiten upseerisäätyyn kuuluva henkilö. Tällä oli oma palveluskuntansa, voudit, rengit, piiat ja lampuodit hoitamassa tiloja. Lampuodit maksoivat veronsa luonnontuotteina tai joskus vain kruununveron.

Edellisestä tulee mieleen jo aiemmin miettimäni asia. Suomalaiset talonpojat ovat kautta aikojen olleet suhteellisen itsenäisiä huolimatta siitä, että he ovat aika ajoin olleet aatelisten valvomina. Se tulee myös myöhemmin historian aikana esiin. Sama tilanne on ollut äitini suvun kotipaikan kylässä Karjalan kannaksella.

Voin näin ollen olettaa, että Härkälän isännät ja emännät olivat oman arvonsa tuntevia ihmisiä. Anna Orenian pojanpoika Fredrik Härkälän vanhin poika Gabriel Fredrikinpoika Härkälä (1768–1839) eli 71-vuotiaaksi ja hänet on perheineen merkitty vuoden 1832 henkikirjaan. Todennäköisesti itsenäisenä talonpoikana, mutta kruunun omistamalla tilalla.  Perhe löytyy myös Janakkalan rippikirjasta 1826–1833.

Seuraavassa sukupolvessa jatkaa Gabrielin poika Adam Gabrielinpoika Härkälä (1797–1849). Hän näyttää myös omistavan naapuritila Lehmälän. Hän toimi myös kuudennusmiehenä. Hänen vaimonsa Maria Helena Vilhelmintytär Ylöstalo oli kotoisin Janakkalan Korvesta ja oli miestään yli 20 vuotta nuorempi. Lapsia syntyi viisi. Adam kuoli 20.6.1849 hukkumalla vain 50-vuotiaana. Vaimo avioitui seuraavana vuonna uudelleen ja saa vielä useita lapsia. Adamin vanhin tytär Wilhelmiina Sofia s. 1840 saa myöhemmin avioliitossaan 13 lasta, joista 12 on poikia.  Heistä eteenpäin en pysty sukuja selvittämään, vain yksi pojista tuli vastaan Markkulan sukuseuraan kirjatuista.

Nuolialan kylän talojen paikalla on nykyään Iso-Hiiden kartanon marjatila, jossa kohta alkaa mansikanpoiminta. Olisi kyllä kiva piipahtaa siellä ostamassa mansikoita. Samalla voisin taas poiketa Janakkalan kirkolla.

Härkälä ja Lehmälä kuulostavat myös siltä, että tiloilla oli eläimiä. En silti usko koskaan selvittäväni sen ajan talonpoikaistalojen ihmisten elämää sillä tarkkuudella kuin haluaisin. Ehkä on paras selvittää omaa elämää ja vanhempieni elämää niin pitkälti kuin pystyn,

Sain Markkulan Viestiin kirjoittamani artikkelin julkaisun jälkeen sähköpostia kahdelta kokeneelta sukututkijalta. Esko Karisalmen sukutaulu sisälsi Annan miehen Erkki Kustaanpoika Seppälän sukua vanhemmista lähtien. Se täydentää hienosti itse kaivamiani tietoja mennen vähän kauemmas taaksepäin.

Nyt kun olen lopettamassa tätä postausta, kerron lopuksi, että kävin juuri kirjastossa ja lainasin valtavan kasan 1700-lukuun liittyvää kirjallisuutta, lähinnä tietokirjoja.  Aion syventää tietojani ja etsiä lisää erilaisia yksityiskohtia pohdittavaksi. Ja ehkä myös kirjoitettavaksi. Huomasin kuitenkin, että tutkijat ovat kaikista eniten tutkineet ylhäisöpiirien tapoja, tavaroita  ja elämää. Talonpoikaissuvut ovat maaseudulla mahdollistaneet ylhäisten ja aatelisten elämäntavat tekemällä ahkerasti töitä, viljelemällä ja palvelemalla. Siitä ei ole jäänyt jälkiä samalla tavalla tutkittavaksi. Mutta minusta tämä on erityisen mielenkiintoinen aihe pohdittavaksi.

Anna Oreniasta eli Härkälän Annasta olen kirjoittanut blogipostauksia ennenkin. Liitän tähän linkit niihin, kopioi rivi vaikka googlen hakukentttään.

https://unikkopellossa.blogspot.com/2018/10/anna-orenia-eraanlainen-esiaiti.html

https://unikkopellossa.blogspot.com/2019/10/kymmenen-paivaa-kului.html

https://unikkopellossa.blogspot.com/2020/07/kesainen-retki-menneeseen.html

https://unikkopellossa.blogspot.com/2022/06/harhaileva-mieli.html

https://unikkopellossa.blogspot.com/2022/10/vanhan-naisen-aivot.html

Kuva keski.ajan tilanteesta Janakkalan historian sivulta.