Minä olen

Hiljaisuus huokuu ympärilläni. Se on melkein kuin se ei olisikaan hiljaa vaan kovaääninen, jos huo’unnan voi sanoa olevan ääntä. Sen hiljaisuuden varmistaa vielä täysi tuulettomuus. Puut ja pensaat seisovat liikkumatta, huojumatta ja keinumatta täysin paikallaan.  Kaikki liike puuttuu. Joku koiranulkoiluttaja kulkee ohitse kävelytiellä lehdettömän aidan takana. Ajatukseni eivät ole liikkumattomia, koska siinä samassa totean, että yhden koiran kanssa kävelijä on nykyään harvinaisuus. Useimmilla on melkein säännöllisesti joko kaksi tai useampia koiria?

Tällä viikolla.

Ajatukset voivat ympärillä olevasta hiljaisuudesta huolimatta olla äänekkäitä. Joskus ne huutavat niin kovaa, että pää melkein räjähtää. Auttaisiko, jos ympäristö metelöisi, jos ulkona myrskyäisi. Enpä usko. Silloin on vain paras hiljentyä oman alttarin äärelle, kirjoittamaan. Ehkä pieni päänsärkykin siinä kaikkoaa.

Eilisen päivän raskaus tässä vain kostautuu. Olen viikolla askarrellut paperitöiden kanssa. Työn alla oli hämäläisen sukuseuran kokouskutsu ja kerhon retken järjestely ja muutama muukin asia. Siinä välissä siivosin ja järjestelin paikkoja. Huone, jossa patteri vuosi tammikuussa, sai eilen uuden lattian ja seinää maalattiin. Parketin sahaamisesta rakennusmiehen mukaan tylsällä leikkurilla tuli seinien läpi pölyä ja hajua ympäri taloa, joka vieläkin tuntuu. Päivän päätteeksi saapui vielä hiljainen putkimies, joka ei sitten voinutkaan suorittaa tehtäväänsä loppuun, koska ei ollut patteria. Remonttia ei siis saatukaan valmiiksi ennen ensi maanantaita, jonka olin asettanut rajaksi. Silloin menen siihen silmäleikkaukseen.

Silloin kun vanhemmat lapsenlapseni olivat vielä lapsia.  Heinäkuussa 2009, kun elämä lähti muutenkin vinksalleen.

Nyt menee muutenkin vielä pitkälle tätä kuuta, jotta saisin paikat talossa (ja pihalla) johonkin kuntoon. En jaksa ahertaa joka päivä. Sillä nyt ei ole paljon merkitystä, koska valmista ei tule koskaan. Minulle kuntoon tuleminen tuo eteen uusia yhtä epämieluisia tehtäviä. Ihan hyvä elää keskeneräisyyden keskellä. Mutta…

Miten kiva olisi astua joskus valmiiseen huoneeseen tai valmiiseen pöytään. Mutta ei. Olen valinnut jossakin vaiheessa elämääni oman osani, jossa olen se tekijä. Onhan ”teot ratkaisevat” yksi motoistani. Ainoa todellinen haihatteluni ja vapaa alueeni on tämä kirjoittaminen. 

Elokuusa 2007. Käytän tässä blogikirjoituksessa nk. hylättyjä kuviani, jotka eivät ole olleet muualla esillä.

Saattaisin jopa kuihtua kokoon ja kuolla paikalleni, jos en voisi olla tukipuu ja tekijä. Sisareni kanssa pohdimme juuri tällä viikolla puhelimessa, että vaikkapa autosta luopuminen voisi olla meille mahdotonta. Me emme osaisi edes turvautua toisten ihmisten apuun sitä tarvitessamme. Meissä on sisäänrakennettuna toisten auttaminen, usein tarvitsemme silloin myös omaa autoa. Jos minulla ei olisi autoa, joutuisin luopumaan myös useimmista harrastuksistani. 

Paras olla takertumatta nyt edellisen kaltaisiin ajatuksiin. Elämässä tulee vain silloin tällöin väsymyksen hetkiä, kun tajuaa oman heikkoutensa (=vahvuutensa) itkettävän voimakkaasti. Samalla hengenvedolla tajuaa myös sen, kuinka yksin ihminen loppujen lopuksi tässä maailmassa on.  Ehkä juuri silloin, kun eniten tarvitsisi toisen tukea, on yksinäisin. Mutta sillä juuri meitä kasvatetaan ymmärtämään oma osamme.

Tuusulanjärven länsipuolella elokuussa 2007 järveä kiertämässä.

 Kun tarkentaa katseensa, niin huomaa, että pihalla onkin pientä liikettä. Peipponen lentää syreenipensaan oksalle laulamaan. Mustarastas tutkii eilen siivoamaani kukkapenkkiä. Jos olisi oikein tarkka, kuulisi jopa narsissien kasvun. Joka päivä niiden varret ovat millin pari korkeammalla. Orava piipahtaa männyn oksalle. Ikkunat sulkevat kaiken äären ulkopuolelle. Sepelkyyhkyn kujerrus sentään tulee läpi.

Aloitin kirjoitukseni tällä kertaa spontaanisti kirjoittamalla otsikon ”Minä olen”. Siinä oikeastaan tiivistyy paljon. Olen usein maininnut, että minulle oli hyvin tärkeää pienentää omaa egoani. Sen poistaminen kokonaan on lähes mahdotonta eikä onnistu tavalliselta ihmiseltä. Kuka ei ole tavallinen ihminen? Jääköön se pohdinta toiseen kertaan. 

Kotikulmilla peltoja ihailemassa elokuussa 2007.

Aamuisin luen ensimmäiseksi aamukahvin seurana Helsingin Sanomat ja Keski-Uusimaan. No nyt, sisareni on tilannut minulle lisäksi kuukaudeksi Hämeen Sanomat. Usein lehtien luku jää puolitiehen, kun lähden jonkun tai useamman asian perässä intoutumaan. 

Tänään sana oli intohimo, jonka olen usein maininnut täällä. Helsingin Sanomissa oli sen ja Helsingin Yliopiston yhteiseen Vox Helsinki-tapahtumasarjaan liittyvän ensi viikolla olevan tilaisuuden koko sivun pituinen mainos. Aiheena on nimenomaan intohimo. Tilaisuuden puhujana on myös Anna Kortelainen, joka osaa erinomaisesti mennä asioiden ytimeen. Hänen puheensa on otsikoitu ”Intohimo ei saa muuttua itseihailuksi.” Muidenkin puhujien aiheet ovat mielenkiintoisia kuten Anu Kantolan ”Intohimoiset ovat aikamme aristokraatteja”, Jari Ehrnroothin ”Intohimokas astuu rajojen ulkopuolelle ja löytää toisen tavan toimia”, Akseli Valmusen ”Inspiraatio löytyy vain tekemällä”, Jukka Perkon ”Musiikki synnyttää energiaa, jota ei voi muualla kohdata” ja Anna-Stina Nykäsen ”Toimittajan intohimo ei tarkoita puolueellisuutta”.

Samoilla kulmilla kuin edellinen kuva katse tien poskeen. Elokuu 2007.

Nämä puheet yliopiston juhlasalista voi katsella ja kuunnella myöhemminkin. Onneksi.  Nimenomaan uskon Anna Kortelaisen puhuvan juuri siitä, mitä tarkoitan tai mitä ajan tässäkin kirjoituksessa ehkä vajavaisesti takaa. Meidän aikanamme yksilö, julkisuus ja esilläolo korostuvat liikaa ja niistä tulee itseisarvo. Asian sisältö unohdetaan, kun asioita käsitellään pinnallisesti. Olisi korkea aika alkaa laajemmalti käsitellä asioita syvällisesti ottaen ihmisen arvot ja kasvaminen mukaan. Mutta ei, pintapuolisuus, raflaavat otsikot ja huvitukset ovat nyt tärkeämpiä.

”Minä olen” kuulostaa aika itsekkäältä ensi kuulemalta ja varsinkin sellaisen ihmisen kirjoittamana, joka on vuosikausia yrittänyt pienentää egoaan. Kohtaamme elämässä asioita, jotka saattavat hetkeksi suistaa meidät omalta tieltämme, mutta toisaalta ne johtavat myös ajatuksiin, pohdintaan, tarkistuksiin ja kasvuun. Kipuilemme usein samojen asioiden kanssa, joita olemme kohdanneet ennenkin. Se vain osoittaa, että niissä on vielä työstettävää. Olemme vastuussa vain itse itsellemme. Mutta voimme tuoda niitä esille. Voi olla muita ihmisiä, jotka kipuilevat samojen asioiden kanssa.  Usein nämä asiat liittyvät yhteyteen toisten ihmisten kanssa. 

Kukkamaani elokuuss 2007.

Niistä on vaikea puhua saati kirjoittaa. Puhumattomuus ja välinpitämättömyys ovat pahimpia asioita, joita tiedän. Mutta ne ovat jokapäiväisiä vieraita elämässämme. Jätämme puhumatta tärkeistä asioista ja olemme välinpitämättömiä toistemme tunteille emmekä kuuntele. Mutta jokaisen ihmisen takana on kokonainen maailma, josta voi olla mahdoton saada otetta saati täysin ymmärtää, vaikka asioista olisikin puhuttu. Jotakin on vain jäänyt puuttumaan.

Kaikkein pahinta on kuitenkin tuntea itsensä hylätyksi vaikkei oikeasti olekaan hylätty perinteisessä mielessä, ei vain ole niin tärkeä ihminen. Eikä koskaan edes tule olemaan. Kaipa siinä on ihmiselämän ikuinen probleema ja suru. Vaikka olenkin itselleni ”Minä olen” niin olen toiselle ”Minä en ole”. 

Heinäkuussa 2007

Mitäs siinä teet muuta kuin nielet kyyneleesi ja jatkat elämää. Kun ajattelen elämääni taaksepäin, minusta on yleensä tullut tärkeä jollekin toiselle vasta sitten, kun olen päättänyt jättää ihmisen taakseni. Sitähän en ole missään nimessä halunnut.  Siinä on ilmeisesti se dilemma. Emme koskaan arvosta riittävästi sitä ihmistä, joka on meille läheisin vaan kurkotamme taaksepäin tai kurkimme tulevaisuuteen aidan taakse, josko löytäisimme jotakin parempaa. Tunnettua on silti, että ruoho ei ole koskaan vihreämpää aidan toisella puolella. Maailma on tässä ja nyt.

Ja onneksi on se intohimo ja se rikkaus omassa itsessä, josta ammentaa. Olen siitä kiitollinen, vaikka olen taas pitkään kipuillut näiden talo-ongelmien, tekemättömien töiden, paikallaan pysymisen, rahaongelmien, saamattomuuden, ikääntymisen ja silmäongelmien ja ties minkä kanssa. Se pysyy, säilyy ja johtaa myös tekoihin! Se on se koskematon ja arvokas ytimeni, jota vaalin omaan loppuuni saakka. Mutta en suostu sulkemaan sitä muilta ihmisiltä. En koskaan!

Oma vanha minä tällä viikolla kirjoitushommissa. Selfie.

Kosketus

Jotkut muutokset tapahtuvat hetkessä, jotkut pidemmän ajan kuluessa. Joitakin muutoksia tuskin huomaa. Voi olla myös herkistynyt huomaamaan asioita, joihin ei aikoinaan kiinnittänyt huomiota. Olen viimeisten vuosien, nyt lähes kymmenen vuoden aikana käsitellyt monia asioita juurta jaksain, yksi kerrallaan ja sitten työntänyt ne ikään kuin varastoon, josta ne saattavat syystä tai toisesta pulpahtaa uudelleen esiin. Jostakin muistojen liitoskohdasta nousee sitten yllättäen esiin uusia asioita. Elämä kun on. Turha sitä on sanoakaan, että se on arvaamattoman runsas ja täynnä vivahteita. Senhän te kaikki tiedätte. Paitsi, että meistä useimmat juuttuvat kaavoihin ja kulkevat aina niitä ennestään tallaamiaan polkuja. Hamaan loppuun saakka. Jos kaikki on hyvin ja olemme tyytyväisiä vallitseviin olosuhteisiin, ei se ole mikään ihmekään. Sitten on meitä muita, joille mikään ei ole itsestään selvää. En todellakaan lähde nyt selvittämään, missä on syy, kun joku toinen lähtee tutkimaan ihmiseloa syvemmälti. Johtuuko se elämän muutoksista vai meidän kunkin persoonasta. Saati en edes ota kantaa siihen, johtaako se mihinkään muuhun kuin oman itsensä syvempään tuntemukseen.

Tunteet. Olemme oikeutettuja tunteisiimme, kaikkiin niistä. Oikeusjuttuni yhteydessä minua kiellettiin tuntemasta, kun asioiden kaivaminen herätti jonkin pienen tunnekuohun, mikä nyt ei ollut kokonaisuuden kannalta mitenkään merkittävä. Oli pysyteltävä vain asialinjalla. Jälkikäteen olen ymmärtänyt, että kysymys ei ollutkaan minun tunteistani vaan asianajajani omista tunteista, joita hänessä heräsi ja jotka lähtivät hänen omasta elämästään ja muistoistaan. On helppo kaataa omat ongelmat toisen ihmisen syyksi. Silloin kielto tuntui minusta jotenkin kohtuuttomalta, väärältä ja aloin epäillä omaa itseäni. Sama asia toistui useamman kerran eri tavoilla ja hämmensi minua entisestään. Joillakin ihmisillä on taipumus satuttaa toista, kun tämä on heikoilla. Ei todellakaan ole tarkoitus, että apua tarvitseva ihminen joutuu ongelmaisen ihmisen autettavaksi ja kiedotuksi entistä syvemmälle. Niin minulle oli käynyt ennenkin. Jälkikäteen olen ymmärtänyt näistä käyttäytymismuodoista paljonkin.

Jouduin myöhemminkin monissa muissa tilanteissa puolustamaan itseäni. Tunsin usein olevani pieni vauva, joka ei osaa mitään. Siksi olen näissä blogeissa usein kirjoittanut, että kaikki muuthan tietävät minun asiani paremmin kuin minä itse. Jossakin vaiheessa onkin aiheellista käsitellä se osa kokemuksistani: miksi niin monet ihmiset mielellään sekaantuvat toisen elämään ja tuntuvat tietävän paremmin, miten toisen pitää toimia ja jopa mitä ajatella. Mutta ei nyt.

Kosketus.  Maaginen sana kesken pilvistä maaliskuun päivää. Kaikki yhteys toisiin ihmisiin on kosketusta. Yhteys pitää meidät hengissä. Pieni lapsi ei selviä ilman fyysistä kosketusta. Hän haluaa syliin monissa eri tilanteissa. Kun nostelen Alexia ikkunalle katsomaan ulos hänen sitä pyytäessään, ajattelen, että hän tai jokin hänessä varmaan muistaa, kuinka pikkuvauvana kannoin häntä ikkunasta toiseen kertoillen kaikesta yhdessä näkemästämme.

  

Mutta miten me aikuiset selviämme ilman fyysistä kosketusta, sellaista joka kohdistuu meihin itseemme, juuri minuun tässä ja nyt. Miten pystymme elämään kymmenet vuodet ilman rakastavaa kosketusta. Enkä tarkoita nyt seksiä, jonka niin helposti voimme sanoa olevan se kosketus.

Enpä olisi uskonut, että alan pohtia tällaista asiaa. On kuitenkin aika loogista, että se on myös käsiteltävä. Rakastava kosketus on myös paljon laajempi asia kuin se, mistä oma ajatukseni lähti liikkeelle. Se on kierinyt ajatuksissani jo pitkään ja vaatinut tarkastelua. Sen ajatus on lämmittänyt sydäntäni  ja saanut sen sykkimään nopeammin näissä viimeaikaisissa elämänmuutoksissa.  Se on saanut minut kaivautumaan syvälle omaan menneisyyteeni ja ymmärtämään asioita. Olen palauttanut mieleeni kaikki elämäni kohtaamiset ja etsinyt niistä kosketusta. Vaikka oma ajatukseni lähti yksinkertaisesti fyysisen kosketuksen, hyväilyn ajatuksesta, sanasta ja tunteesta, se on siitä laajentunut ja ymmärrän siitä nyt enemmän kuin koskaan.

Loppujen lopuksi se kosketus on se palo, liekki, roihu, joka palaa meidän sisällämme. Toinen ihminen näkee sen, lämmittelee siinä, ymmärtää, rakastaa sitä, haluaa oppia sen tuntemaan, ei pakota, ei herjaa, ei syytä. Se kosketus on silkkaa rakkautta, joka on sisällämme ja heijastuu meistä ulos. Se on side, se on säde, joka on välillämme tavalla tai toisella. Mutta miten usein se poljetaan jalkoihin ja tapetaan milloin minkin asian varjolla. Avioliitot ja suhteet kariutuvat, kun emme näe toista ihmistä sellaisena kun hän on. Ihmisten luonnehäiriöt ja riippuvuudet sekoittavat asioita, silloin on mahdotonta kenenkään kukoistaa.  Monet ihmiset kuten minä ovat eläneet avio- tai avoliitossa vuosikaudet yksin, usein syyttäen kaikista ongelmista itseään kun toinenkin on samat syytökset esittänyt. Loppujen lopuksi se onkin ollut se kosketuksen puute, ei taaskaan pelkän fyysisen kosketuksen vaan paljon laajemman, rakkauden puute. Jos emme näe rakastavaa ja kunnioittavaa katsetta, ei ole myöskään henkistä kosketusta puhuttamakaan käden kosketuksesta.  Voimme palata metsän lahonneiden puiden joukkoon joko odottamaan jonkun halausta tai kehittämään uusia versoja pystyäksemme elämään edelleen. 

Minun on aiheellista kiittää kaikkia eteeni vuosien mittaan tulleita mielenkiinnon kohteitani, joista osia voin myös intohimoiksi kutsua. Niiden kautta olen löytänyt kosketuksen moniin ihmisiin ja olen kestänyt elämääni yksin. Niiden kautta olen löytänyt myös sitä kosketusta, jonka avulla olen jaksanut elää eteenpäin yli vaikeuksien ja epäonnistuneiden suhteideni, niiden joista aina syytin ensisijaisesti itseäni, mutta joita en pystynyt yksin parantamaan. Ainoa keino oli lähteä.

Lapset tarvitsevat erityisen paljon fyysistä kosketusta ja hyvänäpitoa. Jäänkin nyt miettimään, lisääntyykö samanlaisen kosketuksen tarve, kun vanhenemme?  Kun olemme taas melkein kuin lapsia. Koska siitähän ajatukseni lähti!

Kun olin kirjoittanut tämän, lähdin etsimään valokuvia vaikkapa halauksista. Niitäkin minulla on runsaasti kuvieni joukossa. Osuin kuitenkin taas kerran katselemaan valokuvia pikkuserkkuni Helmin ja minun yhteisestä näyttelystä elokuussa 2006. En ole päässyt niitä kuviani esittämään missään, joten päätin nyt laittaa muutaman kuvan tänne, koska ne liittyvät aiheeseen. (Niitä on vaan niin paljon, että...) Ilman vuorovaikutusta ystäviemme kanssa, yhdessä kokemiamme ilon hetkiä, yhteisiä muistoja, emme jaksaisi. Minulle nuo asiat tulivat vaikeiden aikojen keskelle ja nekin olivat kosketus ja johdatus suurempaan yhteisöön. Kun vain jaksaisimme pitää sitä tulta yllä. Se oli myös tärkeä aihe näyttelyn pohjalla, siksi pelleilimme siellä niin paljon. Jotta muutkin uskaltaisivat!