Hälytystilassa?

 Tämä postaus on jälleen kokoelma alkaen 16.2.2024 ja päättyen 21.2.2024.

Olipa pitkästä aikaa tuskallinen yö, alituista heräämistä, nukahtamista, heräämistä ja aamulla jo päänsärkyä. Ajatukset alkoivat myös pyöriä päässä, lähinnä keskeneräiset kirjoitukseni. Ajattelin myös, että aamulla on paras kirjoittaa ensin vapaasti, jotta pää selkenisi. On varsin omituista, että päivät eivät riitä minulle. Jos lähden asioille ja liitän siihen ulkoilun, niin siinä on sitten se päivä. Niin oli eilen. Jaksan syömisen jälkeen korkeintaan katsoa jotakin tallennetta.  Eilen katsoin kyllä myös A-talkin. Kauhistuttavaa sanelua hallitukselta!

 

Kotitöitä riittää myös. Onkohan muilla niitä ollenkaan? Siivotakin pitäisi. Otin tänään lakanat pois sängystä vaihtaakseni vuodevaatteet. Yksinasuvankin on huolehdittava kodin asioista, päivittäin. Taidan olla usein eräänlaisessa hälytystilassa. Milloin se jäi päälle?

Päätinkin aluksi hypätä menneeseen erään valokuvan vetämänä:

 

Maanantaina 22.3.1976 savupilvet täyttivät Helsingin keskustan, kun tyylitalon ullakko tuhoutui. Palosta tehtiin iltapäivällä viitisenkymmentä ilmoitusta. Mekin saatoimme tehdä, koska saatoimme seurata paloa työpaikkani ikkunoista. Ensimmäinen hälytys tuli kello 15:n jälkeen. En muista tunnelmia sinä iltapäivänä. Minulla ei ollut kameraa mukana. Mutta joskus myöhemmin, jonakin liputuspäivänä, oletan kesäkuussa, koska silloin otin pari muutakin kuvaa, nappasin tämän kuvan talon katolla työskentelevästä miehestä ilman mitään suojavarusteita. Kuva tulee silloin tällöin eteeni ja joka kerta ajattelen etsiä tietoa ko. tulipalosta.

Palon kohteena oli Helsingin vanhin suuri kivitalo, jota Helsingin Sanomien 23.3.1976 mukaan kutsuttiin Grönqvistin kivimuuriksi. Talo sijaitsi Pohjois-Esplanadilla numerossa 25-27. Me seurasimme paloa Fabianinkadulta, jossa talo oli vastapäätä SYP:n taloa. Talon arkkitehtinä oli ollut Theodor Höijer, rakennuttajana entinen satulaseppä, myöhemmin suururakoitsija ja kunnallisneuvos Fredrik Wilhelm Grönqvist. Talo valmistui 1883. Helsingin Sanomat kertoo myös, että talosta tuli Helsingin suurin yksityistalo ”paremmalle väelle”. Grönqvistin hankkimat kaksi tonttia yhdistettyinä ulottuivat Fabianinkadulta Kluuvikadulle. Talo rakennettiin käsityönä ja rakentaminen kesti neljä vuotta. Uusrenessanssia edustava talo oli Helsingin hienoimpia ja sitä on myöhemmin korjattu ja entistetty. https://nakoislehti.hs.fi/0fdf9455-8ee2-4609-a02a-f5a654a85d5f/6

En löytänyt tietoa, miten palo oli syttynyt vai oliko se sytytetty. Rakennus kuitenkin korjattiin ennalleen ja valmistui syyskuun loppuun mennessä.  En silloin enkä myöhemminkään ajatellut syvällisesti Helsingin keskustan taloja ja niiden ulottuvuuksia. Kluuvikadun Maxim elokuvateatteri sijaitsi Kluuvikadulla Grönqvistin talon jatkeena, sekin mainitaan artikkelissa. Joillakin asiakasyrityksillä saattoi myös olla toimitila ko. rakennuksessa, se tuli mieleeni siitä, kun myöhemmin 1984 eteenpäin ravasin ympäriinsä eri yrityksissä maksuliikeasioiden kanssa. Silloin ei ollut aikaa kiinnittää huomiota rakennuksiin. Myöhemmin taidehistorian opinnoissa ei Helsingin mielenkiintoinen rakennusten historia ollut aivan terävimpänä pääaiheena, vaikka rakennuksia ihailtiinkin ulkoa päin ja teimme joitakin esityksiä.

Tämä oli pieni hyppäys menneisyyteen, joka silloin tällöin, nykyään todella usein pohdituttaa minua. Olin aloittanut kesäkuun alussa 1975 Pohjoismaiden Yhdyspankin vero-osastolla määräaikaisena muutettuani kesäkuun alussa Helsinkiin tai oikeammin Espooseen Riihimäeltä, jossa olin opiskellut kaksi vuotta kauppaopistossa. Töitä oli tehtävä, muuta vaihtoehtoa ihmisellä ei siihen aikaan ollut. Tosin palkalla ei oikein tullut toimeen. Paljon muitakin vaikeuksia yksinhuoltajalla oli silloin niin kuin nytkin.

Kun alan miettiä mitä tahansa asiaa kuten juuri yhden kuvan ajankohtaa, mieleen putkahtaa monia muita asioita, jotka tunkevat esiin ja käsiteltäväksi. Ajatelkaa itseänne nuorena ihmisenä, kaikkia vaikeuksia, mutta myös iloja ja odotuksia. Kuitenkaan emme aina voineet iloita elämästämme niin paljon kuin olisi pitänyt. Jos iloitsimme liikaa, se kostautui toisaalla. Emme koskaan tehneet oikein, koska välillä saatoimme unohtaa raskaat velvollisuutemme. Tätä voisi jälleen kutsua ihmisen osaksi. 

Mitä tahansa kelaan menneisyydestäni, yhtenä osana mukaan tulee syyllisyys, etten tehnyt kaikkea, mitä minun olisi pitänyt tehdä ja millainen minun olisi oikeasti pitänyt olla.

Monet valokuvat menneestä elämästä kuvaavat jotakin pientä hetkeä, jota en edes muista. En silloin tainnut kirjoittaa päiväkirjaa. Muistan vain ne elämääni rajoittavat asiat, murheet ja surut. Näen silmissäni vaikkapa sen, kun raahasimme ruokakasseja pienen tyttäreni kanssa Kampin kulmilla menossa Haukilahden bussiin. Oli ollut palkkapäivä ja ruokaa oli vihdoin ostettava. Elämä oli köyhää. Elämä oli uurastamista elämisen eteen. Työpäivät olivat pitkiä ja oli vaikea ehtiä päiväkotiin noutamaan lasta. Nämä hetket muistan. Pää oli aina täynnä huolia.

Niin, tätähän minun ei tänään pitänyt kirjoittaa. Päässäni on niin paljon asioita, että en aina pysty edes päättämään, mikä sieltä tulee ulos ja tekstiksi.

Nyt alkoi sataa lunta. Jatkan myöhemmin.

Pääsen jatkamaan tätä postaustani vasta 21.2., jolloin taas on alkanut sadella lunta. Vaihteva sää on jatkuvaa. Onneksi ilmanpaineiden vaihtelut eivät ehkä ole olleet erikoisia, sillä en ole potenut fyysisiä pääsärkyjä. Henkisiä särkyjä minulla on kyllä ollut riittävästi ja olen pilannut niillä joidenkin öiden unet. Olen nimittäin yrittänyt joinakin päivinä väsätä esitystä Helsingin Kuolemajärvikerhon ensi viikon kerhoiltaan. Koska meillä ei ollut tammikuussa tiedossa ohjelmaa helmikuulle, menin lupaamaan esityksen. Olen katunut sitä. Toisaalta se on pistänyt minut myös kokoamaan aineiston yhteen kaikkien tutkimusten päätteeksi. Eivätkä tutkimukset pääty siihen, että jokin on jo tutkittu. Kaivan asioita esiin aina uudelleen ja uudelleen, josko löytäisin jotakin kerrottavaa lisää. Lopputulos, jota käsittelen vain totuuden suhteen, en kaikkien tieteellisten näkökulmien mukaan, on silti selvä. Tarinallisuus on tärkeintä.

Vaikka olen varma asiastani, niin ensimmäinen esitykseni siitä on koe. Nimittäin asiaa ei ole käsitelty 130 vuoteen kuin epäilyinä, kommentteina tai se on ohitettu. Niin sen tavallaan ohitti myös äitini aikoinaan kertoessaan perheensä historiasta. Alkuperäinen haastattelukin tuli luettua uudelleen. Olen itse siihen hankkinut myöhemmin lisätietoa tutkimalla. Kaikki, mitä meille kerrotaan, kannattaa asettaa kyseenalaiseksi. Toisaalta kertoja voi olla tietämätön asian oikeasta laidasta. Kun sitten joku selvittää asian niin pitkälle kuin pystyy kuin minä, mieleen nousee edelleen epäilys. Olenko sittenkään oikeassa?  Loukkaantuko joku? Silloin ei ole mikään ihme, että yöllä herätessä alkaa mielen hämmennys.  Tästä olen tainnut jo aiemmin kirjoittaa. Näköjään juutun joskus asioihin eikä tämä vuodenaika auta siinä.

 

Olen tänä aikana myös tajunnut, että viime vuodesta jäi paljon väliin. Olen sulkeutunut kammioni rauhaan? tekemään työtä ja unohtanut paljon muuta. Pari kertaa terveyteni on reistaillut ja toipuminen on ollut hidasta. Yhteenvetona, vanhuuden kokemukseen tämä kuuluu.

Talossa, jossa asun, on hissi ollut rikki jo viikon. Aiemmin koko asumisaikanani näin ei ole tapahtunut. Jos aiemmin kävin kerran viikossa kaupassa ja juuri ja juuri sain raahattua ostoskassini autosta hissille, niin nyt pitää miettiä jo kaupassa tarkkaan, mitä ostaa ettei laukku paina liikaa. Eilen oli pakko käydä ostoksilla, koska kissan märkäruoka oli loppu. Onneksi jaksan kulkea raput vielä edestakaisin, mutta talossa asuu myös ihmisiä, jotka kulkevat rollaattorin kanssa.

Valitusta riittää ja onneksi voin purkaa sitä tänne.Teidän ei ole pakko lukea. Olen viime aikoina kuunnellut ja/tai lukenut joidenkin ystävien ongelmista. Ne ovat niin kauheita, että sydäntä koskee. Leikkaukset epäonnistuvat, puhekyky menee tai muuta ikävää. Vanhetessa ihmisen elämä vaikeutuu eri tavoilla, sairaudet on pahin vaihtoehto, mutta myös se, ettei uskota tai ongelmat kommunikaatiossa ja elektronisten palvelujen käyttämisessä.  Minä kyllä kuuntelen.

Toisaalta tuntuu, etteivät ihmiset uskalla enää marmattaa tai kritisoida asioita.  Enhän minäkään sano mitään, vaikka ajatukseni tulvivat aivoistani, kun katselen vaikkapa eduskunnan keskusteluja tai ajankohtaisohjelmia. Voin pahoin kuunnellessani hallituksen jäsenten kielenkäyttöä ja jyrkkyyttä. Tämänhetkinen tilanne ei voi jatkua loputtomiin ennen kuin se räjähtää käsiin. Hävetttää.

 

Onneksi vanhin lapsenlapseni soitti tähän väliin ja yritimme sopia tapaamisia, jolloin kaikki kolme hänen lastaan olisivat mukana. Katsotaan nyt, mikä suunnitelmistamme onnistuu. Ehkä jo perjantaina. Se oli kuin raikas tuulahdus ulkomaailmasta.

Mielessäni on ollut jo viikon verran myös seuraavan projektin, lehtikirjoituksen suunnittelu ja aloittaminen. Onneksi olen siihen liittyen kirjoittanut aiemmin blogipostauksen eli tutkimus on lähes tehty. Toivottavasti ehdin saada sen valmiiksi, sillä seuraavatkin jutut sukukirjaa varten odottavat. Rakas lukijani, saatat ihmetellä, miksi revin itseäni näillä asioilla, mutta luulen, että olen selittänyt sen aiemmin jo monta kertaa. Siksi, olen pahoillani, että toistan usein aikaisempia tekstejäni.

Hälytystila jatkunee… tai sitten ei.

Kaikki kuvat lukuunottamatta vanhaa kuvaa, ovat viime viikolta.

 

Ympäristöoppia

Näin taas viime yönä omituisia unia, sellaisia, että ajattelin niissä  esiintyneiden asioiden olleen joskus oikeasti tapahtunut. Herätessäni nappasin vielä yhdestä tapauksesta kiinni ja kirjoitin sängyssä kännykällä muistiinpanon. Sillä tavalla voisin myöhemmin palata uneni kautta sen herättämiin ajatuksiin. Oikeastaan jo siinä kirjoittaessani tiesin, mikä oli laukaissut unen. Huomioitavaa on, että kun näen paljon mielenkiintoisia unia, nukun myös sellaisina öinä erinomaisesti.

En selitä kuvia sen enempää, niillä on merkitystä vain minulle ja niille, jotka tuntevat paikan

Päästäkseni jatkamaan omaa tarinaani, viivyttelen vielä pidemmän hetken muiden asioiden parissa, joihin myös uneni tavallaan liittyy. Naisen raskauden kesto on keskimäärin 280 päivää eli 40 viikkoa. Aiempi julkaisemani postaus ”Aika ennen syntymääni” jäi vaiheeseen, kun aloin vasta kehittyä äitini kohdussa. Koska minulla on siitä ajasta vain joitakin hajanaisia äitini saamista kirjeistä löytyviä kommentteja, minulla on aikaa tutkia tulevien tapahtumien ympäristöä. Siis ennen kuin kertomukseni synnyttää minut. En voi kieltää ajatelleeni juuri näitä ajankohtia jo kauan. Minusta on välillä tuntunut, että yritän tunkeutua ajan tasojen läpi siihen aikaan. Ajattelun kautta. Uskon, että se on mahdollista, jos tutkii ja ajattelee paljon. Unien kautta siihen tulee muita elementtejä.  Kuten ihmiset, joita ei enää ole.

Samalla yritän kurottautua vieläkin kauemmas.

Odottamassa on myös eräs kartta kotitaloni tiluksista, muistaakseni vuodelta 1915, kun kylässä tapahtui muutoksia, taloja siirreltiin ja uusi sukupolvi (isovanhempani)oli astumassa ohjaksiin. Sitä aikaa en käsitellyt tarkkaan edes kyläkirjassa, koska tietoa ei ollut tarpeeksi käsillä. Koska olen tehnyt kaikenlaisia omia kehittämiäni johtopäätöksiä aiemmin, niin käsittelen kartan ja siihen liittyvät asiat joskus myöhemmin. Kun oltiin vuodessa 1946, useita vuosikymmeniä oli kulunut, edellinenkin sukupolvi oli poistunut, oli käyty sotia, oli selviydytty.  Murusia aiemmista ajoista tulee kertomuksiini koko ajan, olivathan vanhempani eläneet jo kauan.

Nämä taloaiheiset unet johtuvat siis ajatuksistani. Jos lukijani muistaa, olen käsitellyt erilaisia taloja usein. Viime vuosina on hävitetty monta aiempaa kotitaloani, koulujani. Jopa nykyinen kotikyläni (Hyrylä) on purettu parin viimeisen vuoden aikana ja alue juuri nyt autiomaata. Olen tuskaillut näiden purku- ja hävittämisasioiden kanssa vuosikausia ja päättänyt monta kertaa, että alan katsella niiden ohi enkä mene edes valokuvaamaan. Sitten kuitenkin saatan mennä. 

2018

Minulla oli aikoinaan ja huomaan nyt, että en ole sitä vieläkään sulkenut,  blogi nimeltä ”Talo”. Tätäkin blogiani on itse asiassa luettu aika paljon. Onneksi olen jo aikoja sitten sulkenut ”Polkuani kuljen”- blogin, jossa olin kirjoittanut itseasiassa melko kauniisti perhehelvetistä alkoholistin kanssa.

Nyt on oikeastaan kysymys siitä, että mietin kotitaloni ympäristöä silloin, kun äitini tuli sinne eikä minusta ollut vielä tietoakaan.  Vielä 1930-luvulla pihalla oli vanha pitkä rakennus, joka näkyy muutamissa, oletettavasti isäni ottamissa valokuvissa. Karjaa varten oli lähistöllä pihalle näkyvä iso karjasuoja.  Se oli meille lapsille sijaitsevan ison kuusen vieressä. Kuusi oli olemassa jo silloin ja iso kivikin näkyy.  Siinä vieressä oli 1950-luvulla suuri kuoppa, jonne kukaan ei varmasti halunnut pudota. Kuoppaan heitettiin kaikenlaista jätettä, metallipurkkeja ja vastaavaa, se voisi joskus olla arkeologinen kohde. 

Pihalla oli myös 1800-luvun alussa rakennettu aitta, joka on siellä edelleen.  On aika jännittävä asia, että aitan päädyssä on vuosiluku 1802 (toivottavasti tuli oikein),jolloin meille kerrottiin aitan vanhimman peräosan rakennetun. Kuka isännistä oli sitä rakentamassa?

Kyläkirjan kirjoittamisen jälkeen minulle selvisi, että Siukolan talon isännän Johan (Juho) Antinpojan (1760–1833) nuorin veli Heikki Antinpoika Telon (1765–1830) oli opiskellut rakennusmestariksi ja oli mahdollisesti kuulun kirkonrakentaja Martti Tolpon oppilaana. Hän oli tämän kanssa ehkä rakentamassa/korjaamassa täysin rapistunutta Rengon kirkkoa ja myöhemmin mestarina ylläpitämässä ja tervaamassa säännöllisin välein kirkon pärekattoa. Koska hän asui perheineen samassa kylässä, niin hän oli varmasti myös mestarina aitan rakentamisessa veljensä isännöimässä talossa. Heikki Antinpojan Telonin elämänkerta selvisi minulle jälkikäteen tarkentaessani tutkimuksiani. Isänikään ei sitä tiennyt.  Kirjoitin tästä aiheesta 12.5.2023 otsikolla ”Telon - unohtunut sukuhaara”. Pääset lukemaan postauksen tästä.

Ehkä isännyydessä pidettiin tärkeimpänä miehen kautta kulkenutta isännyyttä eli esi-isäksi (on isäni, veljeni ja tämän poikien isälinjaa, jota ei ole DNA:n kautta tutkittu) laskettiin Henric Johan Nålberg (1823–1887), jonka vaimo Leena Maija Juhontytär Siukola (1833–1894) oli suoraa edellisten isäntien linjaa. Koska hän oli nainen, häntä ei tietenkään laskettu. On myös aiheellista olettaa, että suku taisteli myös muiden ongelmien parissa eikä niitä haluttu viedä tulevaisuuteen. Vain nainen löydettyään kunnon miehen kelpasi tämän kanssa jatkamaan talon isännyyttä. Olen melko varma, että palaan tähän aiheeseen myöhemmin, niin kutkuttavan mielenkiintoinen se on tai koen sen nyt olevan.

2018

Yksiosaiseen aittaan oli rakennettu jossakin vaiheessa 1800-luvun aikana kaksiosainen laajennusosa. Aitan viereen rakennettiin suunnilleen 1911 talo edellisen sukupolven, isäni isovanhempien käyttöön. Heistä Kalle Kustaa kuoli 1917 ja Heta Loviisa 1922. Siitä vanhusten talosta tuli sittemmin minun ja sisarteni syntymäkoti. Tosin me kaikki kävimme syntymässä Helsingin Kätilöopistolla, joka sijaitsi silloin myöhemmin Venäjän valtion omistamalla tontilla Kaivopuistossa. Kaikki edellä mainitsemani rakennukset lukuun ottamatta karjasuojaa (se oli ehkä vain väliaikainen) näkyvät myös mainitsemassani kartassa.

Navettakin on sillä paikalla, missä se on kartassa ja on edelleen olemassa, tosin toisessa käyttötarkoituksessa. Saattaa olla, että sitä vain kunnostettiin myöhemmin, koska olen kuvitellut sen olleen nuorempi.

Isäni isällä oli tietääkseni suunnitelmia rakentaa uusi talo, mutta hän kuoli varhain lasten ollessa pieniä. Isäni oli silloin 1925 vasta menossa kouluun. Mutta milloin vanha rakennus purettiin? Oletan vanhan pitkän ja harmaan rakennuksen tultua puretuksi jo 1930-luvulla. Ehkä ne muutama kuva, joissa se esiintyy, on otettu juuri siksi, että talon purkua suunniteltiin.  Olen isäni tytär ja minun ajatuskulkuni olisi mennyt niin.

Talon palvelusväki, pehtoori, mahdolliset piiat ja karjakot tarvitsivat myös asuintiloja. Lähistöllä oli Hakalan mökki lähellä kalliota, jonne teimme sisarteni kanssa tutkimusretkiä joskus 1960-luvulla sen viimeisen asukkaan kuoltua. Osa työntekijöistä oli varmaan kyliltä. Kanalan yhteyteen rakennettu asunto oli melko varmasti silloin jo käytössä. Asuimmehan siellä jopa perheenä 1950-luvulla, kun asuintaloa korjattiin.

Toisin sanoen voin tehdä sen johtopäätöksen, että ympäristö oli jo, kun minua odotettiin syntyväksi, suunnilleen sellainen, millaisena sen muistan.

On yllättävän kiintoisaa, mutta joskus myös rasittavaa, kun pohtii ennen omaa elämäänsä olleita asioita. Mutta on tämä kyllä myös uskomattoman mielenkiintoista ja kiehtovaa. Ymmärrän kyllä, että kertomukseni ei kaikkia kiinnosta. Mutta kuten olen ennenkin sanonut, kirjoitan itseni takia. Ja kuten jo hyvin tiedätte, minulle ei pelkkä vanhuksen elämä riitä.

Viikonloppu menee jälleen lapsenlapseni kanssa, joten omat jutut jäävät sivuraiteille. On hyvä välillä palata menneisyydestä 11-vuotiaan elämän äärelle. 

 

Rasittavia tehtäviä?

Helle pysyy vielä asunnossa sisällä, vaikka ulkona on jo siedettävää. Ilmasto kiusaa meitä talvet ja kesät. Sen voi välillä jättää huomiotta, mutta sitten jonakin yönä tai päivänä elimistö reagoi. Täytyy kyllä sanoa, että nuorempana nämä asiat jäävät katveeseen, kunnes vanhempana ne tuntuvat riesalta. Luonnon tuhoutumisen seuraukset ovat myös ihmisten kiusana ympäri maapalloa. Pystyvätkö erilaiset toimenpiteet palauttamaan ihanan maailmamme ennalleen vai saammeko jatkossa aina kovempia muistutuksia…

3.7.2022

Silmiini on eri lähteistä osunut teksti, että Suomi oli hiilineutraali vielä 1950-luvun lopulla. Kun lapsuuteni oli loppumassa, elimme siis vielä melkein paratiisissa! Pyrkimys on nyt, että Suomi olisi hiilineutraali 2035. Onnistuuko se? Se jää nähtäväksi. Vanha mummo on skeptinen, vaikka kannatan kaikkia pyrkimyksiä.

Minun ei pitänyt kirjoittaa tästä aiheesta.  Näin käy aina. Valvoin äskettäin pidempään eräänä aamuyönä, heräilin, nukahdin ja heräilin. Sisällä on edelleen aivan liian lämmintä. 

Nämä muutamat kuvat menneiltä ajoilta tulivat kuvakasasta sattumanvaraisesti eteeni. Olimme Senaatintorin piiristä kesäretkellä Turussa ja Naantalissa. Se oli joskus 1980-luvun alkupuolella. Lisään päivämäärän tänne kunhan löydän matkan esitteen, joka on tallella.

Selasin hetken Facebookia ja tutkin Kukka-Maaria Nummen kesän alussa perustamaa yksityistä Syppiläiset-ryhmää. Olen toki liittynyt siihen, mutta en ole vielä osallistunut millään tavalla. Ryhmään on liittynyt jo lähes 700 henkilöä ympäri Suomea. Mietin, miten voisin osallistua. Minulla on nimittäin pilvin pimein materiaalia, olinhan joka paikassa ottamassa valokuvia aina 1970-luvulta eläkkeelle jäämiseeni, tallentamassa papereita, esitteitä ja vaikka mitä.  Tällainen toiminta on puolet tai ¾ minusta. Jo työssä ollessani keskustelimme siitä, mitä kaiken jälkeen. Pitäisikö kirjoittaa ”muistelmia” aiheista vai maksuliikenteen historia. 1980–2000-luvuilla tapahtui valtavan paljon. Suuri muutos useilla tasoilla oli meneillään. 

Kamerani filmille tallentuivat mm. nämä kaksi kuvaa Kultarannassa, jolloin minä pääsin myös ylempään kuvaan.

Tarkkaavainen lukija on ehkä huomannut, että olen ollut monessa muussakin mukana, työelämän aikana ja erityisesti sen jälkeen. Kotini on täynnä aarteita. No, ehkä ne ovat aarteita vain minulle, mutteivat muille. Ne menevät roskiin, kun aika jättää minusta, kaikki laatikot, valokuva-albumit ja mapit. Muistojen murusia ja valokuvia on kiva jakaa ihmisille, jotka arvostavat niitä. Kaikki eivät kuitenkaan koe eivätkä näe esimerkiksi edes valokuvia samalla tavalla kuin minä.  Olen arka jakamaan niitä edes ihmisille itselleen, koska he voivat pahastua siitä, että eivät ole onnistuneet riittävän hyvin kuvassa. Sen olen kokenut. Usein kuvani kertovat tarinoita juuri ihmisten kautta. Ajatukseni oli aikoinaan dokumentoida asioita, ei ottaa potretteja. Kuvista näkee joka kerta erilaisia tarinoita. Siksi niitä nousee esille vähän kerrallaan.

Kerran otettiin joulukorttikuvia Senaatintorin toisessa kerroksessa, jossa oli muistaakseni silloin työhuoneemme. Taisi olla jo vuosi 1996 ja pankin nimi oli Merita Pankki. Tässä yksi kuvista. Teimme yrityspankissa tai yritysosastolla tiimityötä. Sen ajan materiaalia on minulle säilynyt vähän, kuvia kyllä. Kuva lienee ottanut Kimmo Jokiniemi, joka oli pankin valokuvauskerhossa kuten minäkin.

Itse asiassa olen käsitellyt pankissa oloaikaani blogeissani harvinaisen vähän. Muistot ovat osittain haalistuneita, mutta kuten te kaikki tiedätte, valokuvat nostavat ne taas eläviksi. Tiedän, että minun on aloitettava jostakin.

Olin syppiläinen henkeen ja vereen. Alku 1967 kangerteli ja lähdin silloisesta Pohjoismaiden Yhdyspankista sen vuoden syyskuussa paiskaten oven perässäni. Eräässä blogipostauksessani kirjoitin 10.1.2014 seuraavaa:

”Kun kahden kuukauden pesti tavaratalossa loppui, pääsin melko pian sen jälkeen Pohjoismaiden Yhdyspankkiin sen organisaatio-osastolle sihteerin apulaiseksi ja tuuraajaksi.  Eli olin pankissa, joka tuntui maalaistytöstä hirveän ruotsalaiselta, vieraalta ja kaavoihin kangistuneelta. Kun hyvästelin työtoverini syksyllä 1967 lähtiessäni yliopistoon opiskelemaan, en kuvitellut, että myöhemmin vuodesta 1975 alkaen aina eläkkeelle lähtööni saakka työskentelisin tuossa samaisessa pankissa. Pankin nimi vaihtui jo 1975 Suomen Yhdyspankiksi ollen useiden fuusioiden jälkeen eläkkeelle jäädessäni suuri pohjoismainen pankki Nordea.”

Tämä on historiallinen kuva. Olen siirtynyt Vero-osastolta noin 1976 lakiasiainosastolle, joka sijaitsi samassa kerroksessa, pankin Fabianinkadun puolella 6. kerroksessa. Tiimi on koossa, kun kollegoiksi tulivat Terttu ja Leena. Työpöytäni oli toimiston päädyssä, jonne käteni osoittaa.

Niinpä. Olen yleensä maininnut työpaikkani sivujuonteena muista asioista kirjoittaessani. Muut asiat ovat siitä joskus muistuttaneet. En vain ole oikein tiennyt enkä tiedä vieläkään, miten tarttuisin aiheeseen. Oikeastaan minulla ei ole edes aikaa. Ja kiinnostaisiko ketään? Kaiken lisäksi aika paljon olen jo unohtanut ja kaikki merkinnät ovat sattumanvaraisia. Ne vuodet olivat ylenpalttisen kiireisiä.

Tällaisia asioita mietin yöllä selatessani syppiläisten päivityksiä. Kauhean monet jakoivat kuvia pankin mainoslahjoista. Minullakin saattaa olla jotakin tallella, se oli iso asia, mutta minusta aihe ei ole ollenkaan kiinnostava. Valokuvat olisivat. Ja kaikki muu. Tähän postaukseen voisin ripotella joitakin työelämän aikaisia kuvia, vanhoja ja uudempia. Toisaalta ne kaikki ovat jo vanhoja, sillä olen ollut jo iät ja ajat eläkkeellä. 

Olen maininnut aina välillä, että harva ihminen kommentoi blogejani. Onko se vaikeata vai onko siihen jokin muu syy? Virheitäkin niistä löytyy, kirjoitusvirheitä ym. Yleensä suomalaiset ainakin kommentoivat virheistä. Olisikin kiva tietää, miksi blogejani kommentoidaan niin vähän. Sähköpostiakin voi lähettää.  Näinä päivinä tuli hyvin mielenkiintoinen kommentti, joka ehkä jatkuu vielä. Jopa tyttäreni innostui aiheesta. Kerron siitä ehkä myöhemmin, jos on aihetta. Ilahduttavaa oli, että se liittyi talojen, kylien ja sukujen historiaan.

Elämä palaa hiljalleen. On tapaamisia ja keskusteluja ihmisten kanssa. Ehkä joku päivä uskallan lähteä ajamaan kauemmas. Eilen kävin Tikkurilassa eräässä taidenäyttelyssä, jota minulle ehdotti Tuusulanjoen pusikoissa jo parikin kertaa kotiin lähtiessäni tapaamani nainen, jonka kanssa ystävystyin. 

Aiemmin helteillä juhannuksen jälkeen tapasin erään pariskunnan elämäni ensimmäistä kertaa. Vaikka valitinkin kommenttien puutteesta, niin mies on kommentoinut blogejani ja niiden aiheita vuosikausia sähköposteilla ym. Hän osaa itsekin kirjoittaa erinomaisen hyvin ja minulle on kertynyt hänen kirjoituksiaan. Hän ei rohkene julkaista niitä missään. Tapasimme Lottamuseolla. Sen jälkeen kärvistelin helteillä (kissan kanssa) erityisen voimallisesti. Nyt olen vähitellen voinut taas herätä ja keksiä jotakin kivaa tekemistä. Ja sitähän riittäisi.

Tapasin äskettäin myös kaupassa vuosien tauon jälkeen vanhimpien lastenlasteni mummipuolen. Olimme molemmat erityisen mielissämme tapaamisesta ja poikkesin jo hänen luonaan, jossa tapasin myös hänen juuri ennen korona-aikaa kuolleen miehensä Ruotsista kylään tulleen sisaren. Huvittavaa oli, että sekin vierailu venyi tuntien mittaiseksi. Niin me vanhat iloitsemme vähän vapaammasta ajasta. Kävimme myös yhdessä hakemassa terveyskeskuksesta 4. rokotuksen. No, vaikka se ei taida edes auttaa, jos tartunnan saa. 

Olen silti edelleen pelokas. Kauhistelin kuvia Helsingin Pride-kulkueesta ja täpötäydestä Senaatintorista. Useimmat kauhistelevat muusta syystä kuin minä, sillä en uskaltaisi mennä ihmisjoukkoihin, voisin kaatua ja tallaantua. Ajattele, että olimme, Alex ja minä seuraamassa vastaavaa kulkuetta 29.6.2019. Silloin, jos oikein muistan, lähdin kaupunkiin sen enempää harkitsematta enkä edes tiennyt, että siellä oli Pride-kulkue. Kuvasimme molemmat innokkaasti.

Niin, nyt jokaista lähtöä edeltää harkintaa ja kuvittelua. Joinakin päivinä elän kuin hidastetussa filmissä. Siinä on muuten aihe, josta on ehkä kehittymässä blogipostaus.

Pitkitän koko ajan tämän postauksen valmistumista, koska en muilta puuhiltani jaksa keskittyä.  Kaiken lisäksi keksin koko ajan uutta tekemistä. Iso kasa valokuvia ja filmiä (osa 1960-luvulta) odottaa skannaamistani. Irtokuvia työelämän ajoilta, osa ilman päiväystä on valtavan paljon. Aluksi valikoin joukosta joitakin skannattavaksi, myöhemmin lisää. Huh, huh. Siitä kaikesta lisää sitten joskus tai sitten ei.