Eräänä kesänä sateiden aikana

Soitin heti juhannuksen jälkeisenä maanantaina aamulla terveyskeskukseen, kun olin taas valvonut yöllä oikean korvani takia.  Kun satuin nukkumaan kyljelläni, korva tyynyyn päin, alkoi aina hirveä kutina, joka pilasi yöuneni pitkäksi aikaa. Korva tuntui silloin olevan tukossa ja puoli päätä kipeänä tai turtana. Olen vuosien mittaan valittanut korvastani, lähinnä vain ulkokorvasta monen monta kertaa, koska se on vaivannut ainakin yli 20 vuotta. Olen saanut aina vain ohjeen voiteista, jotka ovat auttaneet hetkellisesti. Nyt asia on edennyt pidemmälle, tulehdustila on levinnyt korvan sisään. Terveydenhoitaja varasi ajan tälle päivälle eli tiistaille katsoakseen korvaani. Lääkärille on mahdoton päästä enkä edes yrittänyt.  

29.6.2017

 

Olen yllättynyt, kuinka paljon blogipostauksiani luetaan enkä edes tiedä, ketkä lukevat.  Oikeastaan sillä ei ole edes väliä. Olisi vain kiva, jos lukijat saisivat kirjoituksistani jotakin ajattelemisen aihetta.  Sunnuntaina juttelin puhelimessa erään ikätoverini, vanhan työkaverin kanssa, joka soitti minulle tarvitessaan apua. Hän on soitellut ennenkin saman tapaisesta syystä. Hän on pudonnut ulkolaidalle eikä hallitse enää digitaalista maailmaa ja tarvitsee siinä apua. Minusta on ollut lähinnä keskusteluapua ja pieniä neuvoja, kunhan olen selvittänyt ensin, mistä on kysymys. Samanlaistaa apua olen antanut muutamalle muullekin.  Pelkään, että alan itsekin siirtyä sinne ulkolaidalle, varsinkin, kun en löydä jotakin paperia. Olenhan aina etsimässä jotakin. Sairaudet, loukkaantumiset ja yksinäisyys ovat viemässä jo ikätovereitani seuraavalle askelmalle. Sitten ihminen ei enää pystykään mihinkään. Onhan se pelottavaa ja ajattelemista herättävää.

Ajattelin ensin kävellä terveyskeskukseen, mutta koko aamun on satanut lähes kaatamalla, joten menen autolla.  

27.6.2014

25.6. ke

Kävin siis eilen terveyskeskuksessa mukavan hymyilevän sairaanhoitajan luona, joka tutkittuaan tilanteeni, kävi konsultoimassa lääkäriä, joka tuli tutkimaan korvani. Hän sattui myös olemaan sama lääkäri, jonka luona kävin huhtikuussa. Korvastani otettiin bakteeri- ja sieniviljelyt ja sain antibioottitippa-reseptin. Saamani palvelu oli erinomaista. En hakenut sitä saman tien, vaan menen tänään käymään apteekissa.  Jatkoin eilistä tiistaipäivää kuten tavallisesti alkuviikolla katselemalla Yle Areenasta sarjaa, tällä kertaa katselin uuden ”Monte-Criston kreivin”, joka oli yllättävän hyvä taltiointi. (https://areena.yle.fi/1-71896594) Alexandre Dumas vanhemman iki-ihana seikkailukirja tuli lapsena tutuksi. Ranskalainen kirjallisuus oli nuorena suosikkini, vaikken ole sen jälkeen usein enää palannut silloin lukemieni kirjojen pariin. Elokuvat eivät koskaan ole täysin pystyneet palauttamaan niiden kirjojen lumoa. Victor Hugon teos ”Kurjat” oli lapsuuteni tärkeimpiä kirjoja, minkä olen varmasti maininnut useita kertoja. Ranska ja Pariisi vievät  minut aina mennessään, joten yritän välttää aihetta, koska minun on keskityttävä muihin asioihin. Ehkä joskus myöhemmin?

Tämä päivä näyttää samanlaiselta kuin eilen. Paitsi nyt ei sada kaatamalla. Taidan kävellä apteekkiin. Kesäkin kävelee ohitseni. (En muuten kävellyt, tuuli aivan valtavasti ja parkkipaikalla tapaamani naapuri ehdotti, että menisin autolla.)

29.6.2015

 

26.6. to

Pian alkaa taa yksi kirjapalaveri, yksi monista. Olemme jo aika pitkällä. Sukutaulut ja artikkelit ovat koossa. Nyt alkaa kirjan kirjaksi tekemisprosessi. Ensin on käytävä läpi kaikki koottu aineisto, tehtävä korjaukset ja järjestettävä, tarkastettava jne.  Myöhemmin on hoidettavana kirjan taitto ja painattaminen. Se kaikki maksaa emmekä osaa tehdä sitä itse. Olen aikoinaan paljon ajatellut näitä asioita, kun vielä unelmoin oman kirjan tekemisestä. Sittemmin paljon on karissut, usko itseeni, kykyihini, aiheisiini ja osaamiseeni. Syitä on paljon ja kyllähän ne kaikki löytyvät näistä blogikirjoituksistani.  Toisin sanoen, minusta ei ole paljon hyötyä edessä olevaan prosessiin.

Tiedän, että minun olisi päästävä nousemaan masentavasta tilanteestani.  

27.6. pe

Nukuin yöni sikeästi. Olin aika väsynyt, tosin en työn tekemisestä, koska en eilen saanut paljon mitään aikaan.  Niin, vaikka koko ajan teenkin jotakin, vaikkapa vain ajatustyötä. 

Muistan ajatelleeni paljon sitä, miksi emme osaa kannustaa toisiamme emmekä antaa tukea toisillemme, vaikka tiedämme, että itse kukin meistä tarvitsee sitä. Emme kiitä hyvästä työstä ja tekemisestä yhteiseksi hyväksi. Olemme tuppisuita. Toisen kehuminen ja tukeminen ei maksaisi mitään eikä se ole meiltä itseltämme pois.

Herätessäni nyt aamulla, mielialani oli erityisen hyvä. Saattaa olla, että kaikki muuttuu paremmaksi. Iloitsen eniten siitä, että voisin mennä eteenpäin ja jalostaa omia tekstejäni.  Eilen jopa aukaisin erään aloituskirjoitukseni (aloitin sen 2021) kirjaksi ja pohdin, miten kehittäisin sitä omaksi kirjakseni.  Samalla kirjoitin siihen vähän lisää tekstiä. Inspiraation sain aamupäivän kokouksesta. Ainoastaan blogikirjoittamiseni on kestänyt kirjaprojektin varjossa.  Niistä löydän kyllä materiaalia aivan uusien tekstien tueksi.  

Iloitsen myös huomisesta ystävän tapaamisesta. Pitäisi vähän siivota… se ei kuitenkaan ole tärkeintä.

Aamulla sain terveydenhoitajan viestin, jossa hän kertoi, että bakteeri- ja sieninäyte korvastani on tutkittu. Sientä ei löytynyt, mutta bakteerikasvua kyllä, johon saamani lääke on aivan oikea.  Ehkä tämä kesä pääsee vihdoin alkamaan.  Tiedän, että mieleni on äärimmäisen herkkä ja mikä tahansa saattaa saada sen järkkymään. Huolehdin silti koko ajan omasta osuudestani olemalla hyvä ihminen kaikille.  Nyt on hiukset pestävä.

24.6.2015

 

29.6.2025 su

Sataa kaatamalla ja ukkonen jyrisee. Eilen tavatessani hyvän ystäväni oli sen verran huono keli, että muutimme alkuperäisiä suunnitelmia ja tulimme minun luokseni rupattelemaan ja kahville, jonka nautimme kaiken muun kesäisen syötävän kanssa. Ja juttelimme ja juttelimme.  Ja rapsutimme Minni-kissaa.

Olisi aika vihdoin paneutua taas töihin.  Tovin vietin tutkimalla läppärini salaisuuksia, opettelemalla asioita, jotka ovat olleet tehtäväjonossa. Olen sen verran väsynyt, etten tiedä, jaksanko tänään tehdä paljon mitään. Lukijani, olette ehkä ymmärtäneet, että tarvitsen paljon aikaa, josta suuri osa kuluu miettimällä kaikkea, mitä minun pitäisi vielä tehdä.  Siis tässä elämässä. Pohdimme eilen myös sellaisia asioita ja elämän haurautta. Monet ystävistämme ja itsekin olemme kokeneet sairauksia.

Teen, mitä ehdin. En pysty enää olemaan sellainen tekemisen supersuorittaja kuten olen aikoinaan ollut. Ystävän kanssa voi keskustella avoimesti elämän ja tapahtumien käännekohdista. Miten ihminen on joskus ollut sokea ja toisaalta vietävissä. Olen kirjoittanut näissä blogeissani paljon elämäni käänteistä. Olen ehkä antanut kuvan, ettei minulla ole mitään salattavaa eikä varsinaisesti olekaan. Päiväkirjani ovat myöhemmin vapaasti luettavissa kuten myös kirjeeni. On silti jonkin verran kirjeitä, jotka odottavat hävittämistä. Suurin osa elämääni on ollut kaunista ja hyvää, mutta minulla on ollut suhteita, jotka haluan unohtaa kokonaan ja hävittää melkein kaiken, mikä liittyy niihin mm. kirjeet ja ottamani kopiot omista kirjeistäni. Ihmisen rakkauden nälkä on joissakin elämän vaiheissa säälittävää. Sitä ei vain silloin ymmärrä.

Tänään tuli kahdeksan vuotta täyteen siitä päivästä, kun myin omakotitalon, jossa olin asunut 17 vuotta. Siitä kirjoitin toukokuussa. Kaikki toistuu uudelleen ja uudelleen. Eilen selasin muistikirjaani, johon olin ennen pandemiaa, sen aikana ja jälkeen kirjannut aiheita, joista voisin kirjoittaa. Lopetin aiheiden tallentamisen heinäkuussa 2024.  Itse asiassa olin aloittanut paksun muistikirjan jo 2009 lopussa. Sitten alkoivat terveysongelmat ja muut kiireet ja unohdin koko kirjan. Luin kirjaa ystävälleni kaiken muun keskustelun lomassa.

Käsittelimme myös Mihail Siskinin esseekokoelmaa  "Sota ja rauha, kirjoituksia Venäjästä ja lännestä", jota myös luin ääneen. Se oli minulla vähän kesken. Suosittelen sitä kaikille. Miten sokeita me tavalliset ihmiset olimme Venäjän oikealle luonteelle?  

Mitä kaikkea minulta onkaan jäänyt väliin? 

24.6.2015

 

Jatkoa viikkopäiväkirjoille

Hermojani rauhoittaakseni, aloitan kirjoittaa jälleen kerran blogia. On torstai 15.5. Muutama päivä sitten julkaisin edellisen viikkopostaukseni. Tarkoitukseni on tänään aloittaa työrupeama. Heräsin ja jopa nousin aamulla jo kello 6.00. Olin mennyt illalla tosi aikaisin nukkumaan ja nukkunut hyvin ja pitkään.  Pieni masennus raastaa mieltäni. Taisin sen jo mainita aiemmin pariin otteeseen. Todellisuudentajuni on häiriintynyt. Kun pinnistän muistiani, löydän vastaavanlaisia tunteita jo kaukaa menneiltä ajoilta eli tämä on ollut tuttua. Kysyn nyt, pahenevatko tällaiset ajat vanhana?

17.5.2025

 

Ennenhän ei kaivauduttu niin syvälle omaan mieleen ja ongelmiin, mutta nykyään se on aika jokapäiväistä. Tunnettujen ihmisten ongelmista, burnouteista, sairauksista, uupumuksista ja niistä toipumisesta kirjoitetaan kaikissa lehdissä. Minun ikäpolvelleni ja vielä enemmän minua vanhemmille se on ollut vierasta. Omia tuntemuksia ei jaettu edes läheisille. Aika on muuttunut ja se on aivan hyvä niin. Ihmiselämän koko kirjo on läsnä. Muiden kokemuksista voi oppia jotakin.

Olen itsekin avautunut vuosien mittaan vähitellen enemmän ja enemmän. Meillä kaikilla ei ole ystäviä, joiden kanssa voimme jakaa tuntemuksia. Useimmat tutut, kaverit tai perheen jäsenet eivät halua kuulla mitään mistään vaikeista tunteista, sairauksista tai masennuksista. Minullakin on vain pari ystävää, joiden kanssa voin puhua ja jotka ymmärtävät, mistä puhun. Perhe ei ole kiinnostunut eikä halua kuulla. Minäkään en ole tyrkyttämässä tunteitani, koska en ole tehnyt sitä ennenkään. Sairauteni on joskus ollut niin näkyvää, että se on riittänyt.

Siitä syystä olenkin usein ajatellut äitiäni ja hänen selviytymistään. Minähän muiden muassa en välittänyt kuulla hänen ongelmistaan, vaikka olisihan hän varmaan kertonut. Samanlainen asennoituminen vallitsee siis edelleen, vaikka esimerkkejä muiden ihmisten osalta tulee jatkuvasti ilmi. Selviäminen kaikissa olosuhteissa on ollut meidän osamme. Perheissä sitä varmaan jatketaan edelleen. Hampaat irvessä.

Kun kävin huhtikuun loppupuolella leikkauttamassa hiukseni, kampaaja pesi hiukseni ja hieroi päätäni. Tajusin silloin ja mietin sitä myöhemmin, miksen tuntenut mitään. Se on ollut aiemmin miellyttävää. Nyt päänahkani on kuin kuollut.  Tämä on vain yksi esimerkki. Vielä viime keväänä reumani alkaessa aktivoitua nautin elämästä. Melkein kuin viimeistä kertaa. Tilanteen pahentuessa vuoden mittaan, ilo kaikkosi, ruumiini alkoi melkein kulkea automaattisesti ohjattuna. Kun aloin parantua helmi-maaliskuussa, ruumiillinen olotilani parani päivä kerrallaan, mutta jäikö henkinen puoli jälkeen. Koen siitä silloin tällöin pilkahduksia, mutta ne hiipuvat.

En osaa tehdä aloitteita, en näe monessa asiassa mieltä, olen huonolla tuulella. Ensimmäisellä kunnon luontoretkellä en huumaantunut kuten yleensä.  Vaatiiko henkinen parantuminen vielä jotakin enemmän. Mikä merkitys on iällä ja vanhenemisella?

Rakas lukijani, näet tästä, että olen aikamoinen itsetutkistelija muiden tutkimusteni lisäksi. Jatkan tätä myöhemmin, mutta ensin alan kirjoittaa vielä puuttuvia artikkelejani.

 

Lauantai 17.5. Kävin eilen iltapäivällä ottamassa happea. Tein lyhyehkön kävelyn jokilaaksossa lintujen laulun ja kukkivien tuomien seassa. Tietenkin otin muutaman kuvan. Joihinkin valokuviini tulivat näkyviin rakastelevat leppäkertut. Leppäkerttuja oli paljon liikkeellä ja leppoisan lämmin sää oli houkutellut ne näkyville paikoille nauttimaan elämästä. Alueella on aika hankala kävellä kompastumatta puiden juuriin tai kuoppiin, joten tarkoituksella en tehnyt liian rasittavaa retkeä.

Olin eilisen loppupäivän kuin uusi ihminen verratessani saman päivän aamun masentavaa olotilaa loppupäivään. Edellisen päivän olin järjestellyt paperikasojani, mapittanut niitä ja aloittanut kirjoittaa sukuseuran artikkeleitani, sitten lapsenlapseni kolmen lapsensa tuli käymään. Sen jälkeen olin niin väsynyt, että kaaduin nukkumaan. Eilen aamupäivänä sekavana hetkenä aloin kirjoittaa sukuseuran lehteen tarkoittamaani artikkelia ja kirjoittaminen takkusi oikein kunnolla.  Tänään aloitin tutkia ehkä tarpeettomia juttuja. Teen sen mielenkiinnon, harjoittelun ja opiskelun vuoksi. Oikeastaan eräs Hesarin artikkeli tänään innoitti siihen. Kaiken lisäksi tarvitsen joskus innoitusta kirjoittamisen vuoksi. Kirjoittaminen. Tukipylvääni.

Olen nykyään niin uskomattoman turtunut pakollisiin tehtäviini, että minun on pakko rajoittaa niitä ja etsiä lohduttavia asioita ja ottaa niistä kiinni edes vähän kerrallaan, jotta saisin palautettua elämänilon. 

17.5.2025 (voisin jättää kaikki kuvani nykyään julkaisematta, niin huonoja ne ovat, sillä siltäkin osin innostus puuttuu)

Tiistai 20.5. Kyllä se vaan niin on, että jokin piru menee minuun noin kahdeksi päiväksi viikossa Trexan-pistoksen jälkeen. Huomasinhan sen jo aikoinaan yli kymmenen vuotta sitten, jolloin mainitsin jopa lääkärille, että lääke häiritsee aivotoimintaani. Hän kirjasi sen ylös. Olin silloin jopa lopettanut lääkkeen käytön. Silloin käytin sitä pillerien muodossa.

Se tuntuu melkein kuin valo sammuisi enkä saa mistään otetta eikä oikein mikään kiinnosta. Kun tästä ei vain tulisi pysyvää olotilaa?  Yritän tällä viikolla saada kirjoituksiani tehtyä eteenpäin. Ensi sunnuntaina on meno Lopelle Markkulan sukuseuran vuosikokoukseen. Haen entisen hallituksen jäsenen Riihimäeltä mukaani. Niitä ihmisiä on kiva tavata. Kokouksen osalta työt on jo tehty, paitsi sitten jälkeenpäin pöytäkirjojen kirjoittaminen on edessä.

Tänään on ollut kaunis päivä, mutta on tuullut mielettömän kovaa, parvekelasit ovat heiluneet kovaa ja äänekkäästi. Aamupäivällä kävin kaupassa kissanruokia ja maitoa ja vähän muutakin ostamassa. Jonakin päivänä olisi kiva käydä vaikkapa Ainolassa tai Halosenniemessä. Saamattomuuteni on äärimmäistä.

Keskiviikko 21.5.

No jaa. Kohtalokas eilisen päivän viimeinen lause ei pidä paikkaansa, kun tullaan keskiviikkoon. Hyvin nukutun yön jälkeen olisi ja pitäisi ryhtyä niihin odottaviin teksteihin. Ulkomaailmassa on maailman kaunein toukokuun päivä, mutta… No, olen osani valinnut enkä pysty taistelemaan vastaan. Olisi kiva jutella näistä jutuista jonkun kanssa, mutta ei ole ketään sellaista ihmistä. Keskustelen siis blogipostaukseni kanssa.

Toimelias päivä pistää katsomaan kotona ympärilleen, tosin katseeni on kiertänyt jo pitkään (aina). Makuuhuone vaatii siivousta, sänkyvaatteiden vaihtoa. No, kaikki muut huoneet odottavat heti perään. Aamupalan jälkeen heti 60 asteen pyykit pyörimään, kun ensin olen kuorinut kaikki sänkyvaatteet ja työntänyt ne pyykkikoneeseen muiden odottavien pyykkien sekaan. Sitten makuuhuoneen imurointi ison imurini kanssa. Pölyä, hiuksia, kissankarvoja kaikkialla. Aurinko valaisee koko asunnon.

Muistan, kuinka aikoinaan eräs työtoverini sanoi, ettei tarvitse tehdä mitään, kun koneet hoitavat kaiken. No, olin jo silloin toista mieltä. Muistin toki entisaikojen vaikeudet ja käsinpesut, joista olen kirjoittanut aiemmin. Hän oli ehkä laittanut miehensä töihin. Kaikkia ihmisten puheita ei pidä uskoa.

Ikä ja sairastumisen mukanaan tuomat vaivat ovat myös tehneett tehtävänsä, nuorempana ei tällaisia asioita paljon ajatellut, jollei sitten ollut kotona kaiken tekevä raatava äiti.  On muuten mahtava pystyä katsomaan elämänsä eri aikoja tallenteidensa kautta.

Tuhlaan nyt siis kallista ja tehokasta aikaani kotitöihin. Mutta eikö ole mukavampi kirjoittaa siistissä ympäristössä ja hyvillä mielin?  Tosin tiedän, että siivousurakkani jää tänään puolitiehen. Jaan senkin pienempiin palasiin. Aivoni huolimatta vanhuudestaan raksuttavat koko ajan ja suunnittelevat tehtäviäni ja niiden järjestystä. Muistilaput veskin ovessa kertovat, mihin tarvitsen apua, kunhan paikalle saapuu lapsenlapsi, jonka olen valinnut tehtävän suorittamiseen.

Ihmiset näyttävät somessa useimmiten vain sen kauniin puolen elämästään vailla huolen häivää vailla ponnistuksia. En edes uskalla ajatella tulevaisuuttani. 

Tästähän tuli taas viikkopostaus. Ehkä saan vihdoin  myös julkaistua.  

Minnikin sai tuomenoksan haisteltavaksi. 

 

Pitkät vuodet

30.1.2025 torstai

Tarkoitukseni oli aloittaa seuraavan postauksen kirjoittaminen jo eilen, mutta… Useinhan tulee esteitä ja omat jutut jäävät ensimmäiseksi niiden alle. Nukuin edellisen yön todella huonosti, valvoin aamuyön. Kuten tavallista herättyäni kaikki ajatukset lähtivät jostakin pienestä asiasta, joka paisui sitten suureksi. Sellaisen yön jälkeen seuraava päivä menee jotenkuten, mutta on pakko valikoida päivän tehtävät. 

16.2.2012 Tuusulan kirkko, kaikki kuvat ovat helmikuulta 2012 

Pitää kyllä mainita, että minulla ei ole varsinaisesti mitään suurempia univaikeuksia. Jos joudun heräämään, jatkan saman tien uniani.

Illan suussa oli vielä sukuseuran Zoom-kokous, joka ohjelmiston rajoitusten vuoksi kesti vain runsaan tunnin. Asiat saatiin silti hoidetuksi.

Tuollaisina päivinä elimistö käy vauhdilla. Päivällä oli käytävä vielä kaupassa, koska jääkaappi oli vaihteeksi tyhjä.  Onneksi sää ei ole nyt aiheuttanut ongelmia, on lämmintä ja lähes kaikki lumet ovat sulaneet.

Sunnuntaiaamuna sanoin itselleni, etten kauheasti mainostaisi olotilani paranemista. Tunnen jalkani kyllä vielä, mutta kivut ovat hellittäneet. Olen ottanut aamulla vain yhden Burana 400:n päiväksi, yöksi en mitään. Nouseminen sängystä ei enää satu ja ahdista. En tarvitse keppiä, kun lähden autolle. Olisiko Trexan injektiona alkanut vaikuttaa jo kahden kerran jälkeen vai onko tämä omaa uskoa tai halua uskoa? Paras ottaa rauhallisesti. 

Helsinki Espan puisto 8.2.2012

Itse asiassa koko viime vuosi ollut taistelua, mikä on vaatinut sitkeyttä ja keskittymistä vain tärkeimpiin asioihin. Jokaisella meistä on omat vaikeutemme, en halua väheksyä muiden sairauksia. Olen verrannut tätä aikaa syksyyn ja kevääseen 2012, kun olin sairastunut enkä vielä tiennyt, mikä minua vaivasi. Silloinkaan en hirveästi kaventanut elämääni, opiskelin ja osallistuin asioihin, vaikka liikekykyni oli rajoittunut. Olin 12 vuotta nuorempi.

Nyt mukaan tuli myös kuoleman pelko, ihan oikeasti. Siihen sisältyi myös pelko, etten enää pysty koskaan liikkumaan normaalisti enkä ehdi tehdä kaikkia keskeneräisiä juttuja. Kuolema katkaisee kaiken. Pystyin sentään toimimaan, mutta voimani olivat rajoitetut. Jouduin hillitsemään omaa tekemistäni. Tästä ei nyt sen enempää. Jokainen meistä taistelee omat taistelunsa. Olemme niissä aika yksin. Monet asiat tulevat silti jäämään kesken!

Tänään illalla on Helsingin Kuolemajärvikerhon tapaaminen. Käymme läpi viime vuoden asioita ja sitten pidän lupaamani esityksen. Sekin on asettanut omat paineensa. Palaan asiaan myöhemmin. Ystäväni Malla tulee Riihimäeltä joko junalla tai autolla ja menemme yhdessä Karjalatalolle. Kaikkea muuta eniten, minua viime viikolla vielä pelotti, että jos en pääse kunnolla kävelemään ja joudumme jättämään autoni kauas kuten lähes aina. Nyt tilanteeni on onneksi parempi.

Ajatelkaa nyt, millaisia ajatuksia vanhan ihmisen mielessä liikkuu. Nuorempana sellaisia ei edes ajateltu vaan mentiin tukka putkella eteenpäin pohtimatta, ahdistumatta, ajattelematta liikaa, pelkäämättä. Eihän se ihan niin ole, ajattelen, kun luen nuorten ihmisten pohdintoja.

Eilen tuli myös mieleeni ja tuleehan asia esiin muulloinkin, että kannan mukanani historian taakkaa. Minulle se on itsestään selvää. Esitystä tehdessäni ajattelin taas evakoita, jotka sulkivat suunsa eivätkä kertoneet edes lapsilleen mitään. Puhumattomuuden kulttuuri on Suomessa edelleen vallitseva, jota jotkut yrittävät purkaa. Se on vaikeata. Minunkin perheissäni se on voimassa monella eri tapaa. En pysty vaikuttamaan siihen enkä voi käsitellä sitä edes blogeissani muuten kuin pieneltä osin. En voi jäädä siihen kuin tuleen istumaan vaan selvittää ne asiat, jotka kutsuvat minua. Minulla ei ole aikaa. Omia asioitani minun ei tarvitse salata. Onneksi on KIRJOITTAMINEN.

Alexin jalka 19.2.2012

2.2. sunnuntai

En sitten päässyt kirjoittamaan moneen päivään. Perjantaina olin hirveän väsynyt, vaikka edellisen illan kerhoilta oli upea ja onnistuikin melko hyvin. Väkeä oli paljon. Sekoilin vähän läppärini kanssa, kun kaikki ei taaskaan toiminut kuten aiemmin. Apua tuli nopeasti. Viime aikoina on tullut paljon uusia päivityksiä, jotka ovat muuttaneet Microsoft-ympäristöäni. Koko ajan pitäisi opiskella ja harjoitella. Mutta selvisin silti kohtalaisesti muusta osuudesta. Aiheesta voisi pitää toisenkin esityksen eri näkökulmasta.

Tuollaiset tilaisuudet inspiroivat minua, innostavat jatkamaan, vaikka joskus tuntuu, etten jaksakaan. Myös ystävän mukanaolo auttaa. Pakkasin läppärin ja paperini vedettävään laukkuun, koska aina on varauduttava viemään auto kauemmas. Lähdimme kotoani ajoissa, joten olimme Karjatalolla heti viiden jälkeen. Onneksi paikka talon edestä vapautui ja sain autoni ”paalupaikalle”.

Lukijani voi ihmetellä, miksi kirjoitan tavallaan epäoleellisista asioista, asioista, jotka koen nykyään hankaliksi. Olen ehkä maininnut aiemmin, että monet esittämistäni asioista eivät vaivaisi keski-ikäistä minua vaan mennä liihottaisin kaikkialle miettimättä esteitä, joita tulee eteen iän ja terveydentilan aiheuttamina. Ihmettelen tätä asiaa itsekin miettiessäni, miten näemme asiat eri tavoin eikä pelkästään iän ja terveyden kautta. Kaikkivoipaisesta ihmisestä tulee vaivojaan valittava, vaikkei se niin ole. Minulla ei myöskään ole ketään, joka auttaisi ongelmissani. Henkistä tukea antavia ihmisiäkin on vain muutama. Minun on yksin aina otettava kaikki esteet vastaan. Joskus nekin pohdituttavat yön pimeinä hetkinä.

Hyrylän tori Tuusulassa 16.2.2012 Kunnantalon ikkunasta katsottuna. Nyt paikalla on vain iso kuoppa.

Mainitsin aloittaessani, etten kauheasti korostaisi olotilani parantumista, vaikka se onkin totta. Mutta toipuminen on aina pitkä tie, se saattaa kestää kauemmin kuin sairastuminen. Sille on annettava aikaa. Olen hurjan väsynyt. Perjantaina nukuin päivälläkin. Lauantaina eli eilen tapasin hyvän ystäväni, hän tuli kanssani kotiini ja vietimme samanlaisen päivän kuin yleensäkin. Haimme pizzat, kävimme kaupassa ja tulimme luokseni. Päivän päätteeksi vein hänet kotiinsa. Tällä kertaa emme olleet nähneet kahteen kuukauteen. Väsymykseni jatkui edelleen ja piti vähän pinnistellä, jalkakin kipuili jälleen.

Viime yönä heräsin taas pohtimaan lillukan varsia eli tekemättömiä ja keskeneräisiä töitäni. Sitähän olen tehnyt koko ajan. Päivä kerrallaan… mennään eteenpäin.

Ote Facebook-postauksestani 2.2.2012:

"Ulkona 20,8 astetta pakkasta ja sisällä 15,8 lämpöä. Kumma kyllä ei palella, siis täällä sisällä. Kun vaan pääsisin kuntoon jalkojen osalta ja voisin alkaa liikkua taas vikkelästi, siis ulkona. Kameran kanssa. Nyt vaan katselen Murun kanssa ikkunasta, kun oravat ja linnut tiputtavat lunta männyistä ja hakevat ruokaa."

4.2. tiistai

Niin sitten vain kävi, etten ehtinyt tai edes  jaksanut ja julkaista tätä postausta sunnuntaina kuten oli tarkoitukseni. Suljin läppärin. Väsymys on jatkunut. Olen nukkunut paljon. Tänään oli aamulla -9 astetta pakkasta, kylmin lukema tänä vuonna, en ole varma.

Eilen keräsin paperikasoistani kaikki keskeneräiset jutut valmiiksi aloittaakseni niiden stilisoinnin yksi kerrallaan. Kysymyksessä olivat lähinnä tekstini sukukirjaan, joita taas vaadittiin lähettämään. Ne ovat melkein valmiita, vähitellen syntyneitä, mutta haluan vielä tarkistaa ja lisätä kaikki viitteet oikein ja mahdollisesti lyhentää osaa niistä. Lupasin toimittaa ne helmikuun aikana. 

Lapsenlapseni lähetti viestin, että hän tulisi kahden nuorimman kanssa kahville neuvolakäynnin jälkeen. Siinä meni sitten pari tuntia.Vaikka rakastan ihmisten tapaamisia, niin kaikki kommunikointi tuntuu myös väsyttävän minua. Sen näin hyvin viime viikon torstain kerhotapaamisen jälkeen.  

On toki vähän hassua kirjoittaa olotilastani näin tarkkaan. Pitääpä välillä katsoa, milloin olen aloittanut tällaisen tekstin tai olenko aina kirjoittanut samanlaisia. Aloinko suojella itseäni vasta syksyllä jalkani kipeytessä niin paljon, että liikkuminen muuttui vaikeaksi? Itsensä suojelu rajoittaa monilla eri tasoilla.

Kaikille lukijoilleni kauniita helmikuun päiviä! Odotan puolestani kevättä ja kesäkuuta ja paranevaa terveyttä!

Lempimaisemissa 26.2.2012

Ilonaiheita ja vaikeuksia

Kirjoittamisen suhteen kärsin runsauden paljoudesta. Toisaalta ongelmani on myös ajan puute, joka on tosin sattumanvaraista, erilaisten syiden aiheuttamaa. On myös vaikea tarttua johonkin rajattuun aiheeseen, vaikka tekstini yleensä ovatkin kovin rajoittamattomia. Kaikilla kirjoittajilla lienee välillä käynnistysongelmia. Taisin mainita, että olen alkanut kirjoittaa lähes joka aamu päiväkirjaa.  Taidan olla tyhjentänyt sinne kaikki hetken ajatukset, enkä sen jälkeen saa kiinni mistään muusta. Puolivalmiita tekstejä on odottamassa paljon, mutteivat ne ole sitten juuri sillä hetkellä ajankohtaisia tai innostavia.

Tulee mieleeni lapsuus ja nuoruus, kun oli vaikea päästä alkuun tekstin kirjoittamisessa. Katsoin silloinkin kuin usein ikkunasta ulos, josko luonto antaisi vinkkejä. Koivut seisovat entistä kellastuneimpina edessäni keinuen hiljaa pienessä tuulessa eivätkä sano mitään. Silti luonto on minulle ja varmaan meistä useimmille mahdottoman hieno luovuuden lähde. Se on ehkä kokonaisuutena liian iso aihe.  Muistan sen jo lapsuudesta, kun sitkeästi aloittamani teksti luonnosta jäi puolitiehen eikä koskaan valmistunut.

Viime viikon torstaina meillä oli Helsingin Kuolemajärvikerhon syksyn ensimmäinen tilaisuus. Olin pyytänyt ystäväni ja sukulaiseni Marjan pitämään esityksen tuntemistaan karjalaisista henkilöistä. Hän tuli jo aikaisin päivällä luokseni ja aloimme vääntää Powerpoint- esitystä kuvineen. Siihen menikin yllättävän paljon aikaa. Ennen lähtöä Helsinkiin, oli vielä syötävä jotakin. Marjalla oli onneksi kattava teksti kirjoitettuna, mikä olikin tarpeen, sillä tekniikka Karjalatalon takkahuoneessa jostakin syystä reistaili, vaikka se on sinänsä lähes aina ollut vuorenvarma. Syy siihen ei selvinnyt, mutta tilaisuus oli uskomattoman onnistunut. Koska porukkaa oli tavallista vähemmän, pyysimme kaikkia siirtymään lähemmäs. Marja otti yleisönsä ja koko esityksen ajan keskustelua syntyi. Sitä syntyi keskustelua vielä myöhemmin erään osallistujan lähettäessä minulle sähköpostia.

Minusta tuntui ja tuntuu, että me kaikki kerhossa kaipaamme entistä enemmän kosketusta kaikkeen menneeseen ja tässä tapauksessa myös paikkaan, jonne tuskin koskaan enää pääsemme, Karjalaan. 

Marja on syntynyt ennen toista evakkoon lähtöä kesällä 1944 ja kokenut junan pommituksen kesäkuussa Viipurin radalla. Siitä muodostui alle kolmevuotiaan ensimmäinen kouriintuntuva muisto. Kaikki ihmiset, joista kuulimme tarinoita ovat jo aikoja sitten kuolleita. Muiden kertomat tarinat tuovat myös omat muistot taas eteen. Meidän joukkomme on sellainen, että haluaakin kuulla näitä. Tosin tiedän, että on olemassa muita sodan kokeneiden vanhempien lapsia, jotka eivät halua kuulla puhuttavan koko aiheesta. Onneksi joukkoomme tulee aina välillä uusia nuorempia ihmisiä, jotka imevät meistä vanhemmista tietoa ja tunteita ja niin kokemukset ja muistot siirtyvät eteenpäin. Niitä tarinoita on vielä paljon kerrottavana.

Mainitsemani tilaisuus oli lisää energiaa antava, että nautin sen voimasta jälkeenpäin useita päiviä. Tekniikkaongelmien takia, jotka vaikeuttivat suurelta katselua suurelta näytöltä, irrotin lopuksi läppärini verkosta ja siirsin sen pöydälle näyttääkseni valokuvia näytöltä. Kun palasimme illalla, niin Marja lähti pihalta heti ajamaan kotiinsa. Kun avasin kotioveni, niin mieleeni pälkähti saman tien, että olin unohtanut virtajohdon Karjalatalolle. Innostuminen tekee kaikenlaista, unohtaa väsymyksen ja kaiken muun lisäksi muutakin. Eipä siinä muuta kuin oli pakko lähteä seuraavana aamuna ajamaan taas Helsingin Käpylään. Ilman virtajohtoa ei tule toimeen.

Olen maininnut usein, kuinka olotilani aaltoilee hyvästä huonoon. Aika usein joudun ottamaan Buranan, varsinkin jos minulla on menoa. Välillä on päiviä, etten tarvitse mitään. Lääkäri soitti äskettäin ja ehdotti, että siirtyisin Trexanin osalta ottamaan sen pistoshoitona. Jäin harkitsemaan sitä ja kaipa tulen siirtymään siihen myöhemmin, jos se vaikka parantaisi minua kuten lääkäri sanoi?  Joka tapauksessa olen usein huolestunut, mikä aiheuttaa stressiä, jota olen pitkään yrittänyt välttää.

Kun on joitakin vaikeita asioita riesana, niin on hyvä olla vastapainoksi jotakin muuta, sellaisia asioita, jotka saavat unohtamaan. Elämä on sellaista, moniväristä.

Alkuviikosta kävin ottamassa lisäkoronarokotuksen. Olin koko sen päivän huonovointinen. Viikko on ollut sekava, erikoinen. Olen yrittänyt saada aloitettua töitäni, mutta väliin on tullut aina jotakin. Ajattelin nyt, että kaikki, mitä olen tehnyt, on itse asiassa ollut opiskelua. Rakas lapsenlapseni jopa yrittää saada minua tekemään kissavideoita YouTubeen. Hänen ohjeidensa mukaan perustin eilen itselleni toisen profiilin. Olen ylpeä hänestä.

Sain myös aiemmin aloittamani artikkelin valmiiksi, mutta monta on vielä viimeistelemättä. Huonojen päivien takia, olen usein epätoivoinen sekoillessani paperikasojeni, muiden arkisten askareiden ja erilaisten keskeytysten kanssa. En ole enää samanlainen multitaskaaja kuin olin aiemmin. Monet tekemiseni vaativat täydellistä keskittymistä ja ajattelun vapautta tekeillä olevan tekstin kanssa. Toisaalta kirjoittaessani jotakin, niin usein alan harhailla jossakin toisessa asiassa ja alkaa tutkia sitä. Yhtälö on vaikea ratkaistava. Kaiken kaikkiaan olen silti saanut vaikeuksistani huolimatta aina paljon tehtyä.

Hyvää syksyä kaikille lukijoilleni!

 

Asiat jotka pitävät minut valveilla päivin ja öin

Varsin monena yönä olen heräillyt yöllä ajatuksena tarinani jatkaminen. Aina kuitenkin väliin tulee jotakin muuta, aivan liian paljon muuta enkä pääse jatkamaan. Maailma elää tänä päivänä entistä kiihkeämmin ja nopealla tempolla. Ei ole aikaa roikkua pilven päällä, vaikka onkin vanha ja eläkkeellä.  Siltä se tuntuu. Näen kuvan pilven päällä roikkumisesta mielessäni. Minä olen täällä, odottakaa, en halua pudota, huudan. Kukaan ei kuuntele. On niin, että jossakin vaiheessa menetämme kansalaisoikeutemme olla täysivaltainen. En osaa sanoa, milloin se tapahtuu. Kysynkin, tapahtuuko se vain mielessämme, minun mielessäni. Tosiasia on nimittäin, että useimmat ikätoverini eivät missään nimessä allekirjoittaisi ajatuksiani.

Omilla poluillani 17.1.2016. Kuva AH.

Ajatuksia on herättänyt myös se, että nykyään ihmiset kirjoittavat elämänkertansa jo ylitettyään 40 vuoden ikärajan, toiset varmaan jopa aiemmin. Miksi minä siis vetkuttelin? Miksi halusin olla niin moderni, että kirjoitan vain verkkoon enkä kirjaksi. Kaikki tekstini blogeissa ovat jo elämäni tarinaa. Niistä kertyisi jo monta kirjaa. Joskus olen jopa aloittanut koota niistä kirjan muodossa julkaistavaa teosta, mutta olen aina kesken matkaa lyyhistynyt toivottomana tekstin paljouden edessä. Kaiken lisäksi, alan usein muutenkin epäröidä.

Alan vähitellen sopeutua tähän talveen. Onko se joka kerta, joka vuosi tuntunut yhtä vaikealta. Ehkä. Unohdan helposti kaikki ikävät asiat. Nyt tarkoituksella kehitän itseäni olemaan spontaanimpi, olemaan suunnittelematta liikaa. Korona-aika lisäsi valmiuksia suunnitella, ennakoida ja kuvitella. Ne eivät ole huonoja asioita sinällään, mutta on aika päästää osittain irti ja mennä koheltaa eteenpäin. Elämä on elämistä ja harjoittelua varten. Joskus voi jopa yllättyä, kun hävittää rajojaan, kuviteltuja, totuttuja tai olemattomia.

Voi sentään. 25.5.2016 on ikävä jopa niitä piikkioksia.

Jatkaakseni omaa tarinaani, materiaalia kyllä riittää. Minulla ei myöskään ole kiire tyhjentää syntymäni ajankohdan ja sen jälkeisen ajan tapahtumia yhdessä hujauksessa. Taidan nyt vain vähän nautiskella ajatuksistani ja elämästä, joka silloin aukeni ja joka nyt on pitkällä tulevaisuudessa. Voisin kyllä rämäyttää kaikki kerralla ulos. Kun ajattelen, kuinka paljon minulla on vielä ylipäänsä kerrottavaa kaikesta mahdollisesta, niin voin aivan hyvin vetkutella.

25.5.2016 jopa näitä

 

Toinen asia, on niitä kolmas ja neljäskin, vähän liian monia, joka herättää minua öisin, on se mummoni tuntemattoman isän tarina ja miten vien sen eteenpäin sekä omalle suvulleni että sille suvulle, jonka on hyvä tietää asia. Ehkä jotkut heistä jopa ihmettelevät DNA-tuloksista esille tulevia aika isoja lukuja. He eivät silti pysty koskaan ilman minun apuani saamaan niistä selvää. Ennen kertomustani ja yhteydenottoani, aion käydä kaikki mahdolliset yksityiskohdat läpi ja sitten kirjoittaa oletettavan tarinan. Koska siitä ajasta (1890-luvusta) on kulunut yli 130 vuotta, en usko enää loukkaavani ketään. Tiedän, että sukututkimukseen liittyvät salaisuudet ovat monelle yllättävän arka paikka ja aihe suuttua. Siksi kannattaa olla varovainen. Tehdessäni mitä tahansa muuta, sormeni syyhyävät päästä tutkimaan em. tarinaa, kaivaa se auki pohjamutia myöten.

29.1.2024

Kirjoitin tuon alun itse asiassa jo kahdeksan päivää sitten, mutta jätän sen tämän postaukseni alkuun. Tarkoituksella.

Nyt kirjoitan muutaman sanan rauhoittaakseni mieltäni ja pystyäkseni tarttumaan seuraaviin asioihin, mitkä odottavat edessäni.  Olen nimittäin pohjattoman kuormittunut ja rasittunut, vaikka suurimman ajan olen itsekseni kotona ja voin itse päättää tekemiseni. Siinä on vain toinen puoli. 

9.5.2016

Moni ei aavista kuinka paljon työtä ja keskittymistä kaikki vapaaehtoisesti hoitaakseni ottamani tehtävät vaativat. Tässä kesken kirjoitusta muistin taas erään asian, jonka nopeasti hoidin välillä. Muistini pelaa onneksi vielä hyvin enkä tarvitse muistilappuja, vaikka välillä otan kopioita ja kirjoitan jotakin muistiin heittääkseni paperit pois tai siirtääkseni ne ao. mappiin. Yritän ottaa rennosti ja hoitaa asian, kun se tulee ajankohtaiseksi syystä tai toisesta. Silti keskittymiseni herpaantuu usein eri syistä. Jotkut päivistä ovat vaikeita reumaani liittyvien oireiden vaivatessa sääilmiöiden takia. Nilkka tai polvi kipeytyy, päätä alkaa särkeä, yöuni häiriintyy jonkin ajatuksia rassaavan asian takia.  Olen ollut alakuntoinen aina marraskuun flunssasta (koronaflunssa) lähtien.  Kirjaan nämä asiat blogiini siitä syystä, etten itse unohtaisi niitä, kuten kautta vuosien olen unohtanut. Kirjaan ne myös siksi, että tämä asia on painanut mieltäni viime aikoina.

Eilen oli presidentinvaalien ensimmäisen vaiheen päätös ja kaksi ehdokasta selvisi. Vaali-illan seuraamiseen meni aikaa. Ehdokkaani Pekka Haavisto selvisi toiselle kierrokselle, mikä ilahdutti kyllä, mutta lisää jännitystä on tulossa. On aika tunnustautua ”vihervassariksi”, miksi tyttäreni minua joskus kutsuu. No, jos olisin nyt nuori, lähtisin barrikadeille taistelemaan ilmaston ja luonnon puolesta. Yritän välttää näitä puheenaiheita aina, mutta joskus yksikin sana aukaisee puron, jolloin suljen kyllä mieluusti suuni. Täytyy myöntää, että tällaisetkin asiat rassaavat kaiken ajankohtaiseen politiikkaan liittyvän lisäksi. Lukemista riittää. Suosittelen nuoremmille syvällisempää perehtymistä ajankohtaisiin asioihin tutustumalla myös asioiden taustoihin. Lukemisen osaamista kannattaa hyödyntää myös vaikeampaan tekstiin. Olen erityisen huolissani kaiken valeinformaation leviämisestä nuoriin ihmisiin kuten jo on käynyt. 

13.6.2016

Suuri kasa töitä odottaa. Pitää valmistautua tuleviin tehtäviin. Kuten hyvin jo tiedätte, minulla on tosin tapana tehdä töitä jo etukäteen mielessäni ja jakaa jatko sitten osiin, jotta tehdessäni loppuhuipennuksen olen jo ajatellut asian valmiiksi. Mutta tarvitsisin ehdottomasti kaikkeen paljon enemmän aikaa. Ehkä minulla on liikaa tehtäviä, vaikka teen koko ajan priorisointia. Ja omahan on elämäni!

Kaiken kaikkiaan ihmisten kyllä kannattaa pysytellä edes jollakin alueella aktiivisena hamaan loppuun saakka. Tänään käydessäni kaupassa, jouduin ensin hiekoittamaan autoni jäisen ympäristön, etten vahingossakaan kaatuisi palatessani ja nostaessani kauppakasseja autosta. Piha oli muuten oikein hyvin hiekoitettu, mutta sulamattomat polanteet autojen ympärillä eivät.

Käyn sitten kaupassa tai missä tahansa, yritän nauttia joka hetkestä, tutkin kaupan hyllyjä ikään kuin ensi kertaa. Unohdan muun ympäristön, muut ihmiset. Yleensä ostan aina vain tarvitsemani tuotteet listan mukaan, mutta käytän aikaa kiertämiseen ja tutkimiseen.  Voisiko sitä kutsua arjen elämysmatkailuksi?  Suosittelen itselleni jatkossa uudelleen jotakin vastaavaa. Harrastin vieraille poluille astumista erityisesti eläkkeelle jäämiseni aikaan ja sen jälkeen. Sitä jatkuikin useita vuosia, kunnes kaikki vaikeat asiat alkoivat ja tilalle tuli uusia velvollisuuksia.

Seuraavaksi auto pitäisi viedä huoltoon ja katsastukseen. Se kalvaa jo ajatuksissani. Varmistelenko taas liikaa?

Edellä olevan kirjoittaessani, tuli mieleeni, että olen edelleen todellakin se ”naiivi nainen” etuliitteellä vanha, miksi kutsuin itseäni ensimmäisen blogini aikana. Viimeistelen tämän kirjoituksen huomisen jälkeen julkaisukuntoon, sillä nyt ryhdyn töihin.

30.5.2016

31.1.2024

Tänä aamuna aloittaessani kirjoittamisen, Minni-kissa kiipesi syliini aloittaen silmiin tuijottamisen ja keskustelun kissan kielellä ja lopulta kehräämisen. Ihana tunne, kun näen katseesta ja kissan puheesta sen, kuinka paljon kissa rakastaa juuri minua. Ennen Minniä en edes tuntenut itseäni yksinäiseksi.  En toki nytkään, mutta onhan kissa minulle sopiva seuralainen. Kissa teettää loppujen lopuksi aika paljon töitä. Ruokaa on hankittava kaupasta ja pidettävä huoli, että sitä riittää. Kissanhiekkapussit ovat painavia, kissan vessa on puhdistettava usein. Kaikkea muutakin pitäisi tehdä, mutta em. pakolliset velvollisuudet ovat tärkeimmät. Ja sylissä pitäminen.

Eilisen iltapäivän pitkän sukukirjakokouksen jälkeen oli vielä paljon tehtävää enkä päässyt oikein millään rauhoittumaan. Tyttäreni lapsineen poikkesi.  Käteni olivat erityisen kipeät ja oloni levoton eikä yöunikaan korvannut heikkoa oloani. Herättyäni aamulla aikaisin, olin taas päänsäryissä. Otin särkytabletin ja jatkoin uniani.

Kotipihan omapuut kukassa 25.5.2016

Se kannatti. Näin unta, jossa oli ensin levotonta, stressaavaa toimintaa, kaupassa käyntiä ja muuta ja sitten olin saapumassa kotiin, johonkin erilaiseen kuin mikään koskaan. Huomasin kävellessäni, että kevät oli saapumassa, pari mummoa oli istuttamassa jotakin maahan. Tulin lähemmäs asuinpaikkaani ja näin pienen puutarhani ränsistyneenä. Aloin heti suunnitella istutuksia. Pian heräsin virkistyneenä uuteen päivään. Päänsärky oli hävinnyt ja käteni eivät enää olleet kipeät.

Niin se vain on, että palautuminen kaikesta mieltä rasittavasta toiminnasta on välillä vaikeata. Tekemisen, työn, rentoutumisen ja levon välisen tasapainon saavuttaminen ei ole helppoa. Sen kuka tahansa teistä, rakkaat lukijani voi vahvistaa. Kaiken lisäksi se puoli ei ainakaan helpotu ikääntyessämme. Alan ymmärtää hyvin, että jossakin vaiheessa vanhoilla ihmisillä tulee ikävä paratiisiin, mikä sen sitten onkin.

 Tänne sitten valikoitui keväisiä ja kesäisiä kuvia vuodelta 2016.

Häivähdys auringonvaloa

Istahdin läppärini ääreen tarkoituksella aloittaa työnteko päivien tauon jälkeen. Olen kipuillut pienen ongelman kanssa, jonka olen kyllä jo ratkaissut. Samanaikaisesti pakkanen on paukkunut ja tuottanut muita huolia, jotka ovat tosin pääasiassa olleet vasta ajatuksissa. Ajattelinkin ensin tehdä työlistan kaikesta tekemättömästä. Sehän on kautta aikojen ollut minulla tapana. Siinä on hyvä ennakoida tulevia tehtäviä ja laittaa samalla ne työskentelemään itsekseen. Kiire tulee yleensä joka tapauksessa.

Kun asiat kirjoittaa paperille, niin tehtävät, niistä huolehtiminen ja niiden toteuttaminen helpottuvat. Olen kai aina tottunut tekemään ennakoivaa ajattelua, jolla saan elämän järjestykseen. Minulla ei ole oikeastaan ollut ketään, joka olisi auttanut asioissa, kaiken voiman olen aina kerännyt itsestäni. Mutta niinhän asia lienee monen muunkin kohdalla. Itselleen on loppujen lopuksi oltava armollinen siitä, ettei ehdikään hoitaa ja tehdä kaikkea, mitä pitäisi tehdä. Vanhemmiten tulee vielä uusi vaihde, kun alkaa huolehtia liikaa asioista.

Kuten vaikkapa nyt, lähteekö auto liikkeelle? Minne ajan sen, jotta saan päälle jäätyneen lumen sulamaan. Auton huolto, katsastus. Omaan terveyteen liittyvät asiat. Tosiasia on, että kaikki järjestyy. Tarkkailin aikoinaan naapurissani asuvia vanhuksia ja kiinnitin huomioita heidän ongelmiinsa, jotka nyt palaavat usein mieleeni. Kaikki he ovat jo kuolleet. Huolehtimiset ja pelot olivat esimakua tulevasta. Tänä päivänä sairaan vanhuksen elämä on todella karvasta ja kauheata. Se tulee usein mieleeni, vaikkei aivan vielä ole omalta kohdaltani ajankohtaista. Pelko on.

Kovat pakkaset tuntuvat jatkuvan eivätkä houkuttele minua nyt ulos. Minni-kissa kiipeää syliini ja estää kirjoittamisen. On se aika päivästä, kun siitä tulee oikea syliin kerjääjä. Voin jopa kuvitella, että minä olen hänen sylissään. Sylissä pitäjiä ei minulla ole koskaan oikein ollutkaan. Ehkä aivan lapsena. Tarinani odottaa jatkoa ja elää koko ajan mielessäni ja siihen syntyy uusia ulokkeita. Pitäisi vaan saada kirjoitettua ne ideoiden synnyttyä paperille.

Ystävättäreni kaukana oli äskettäin vaikeassa leikkauksessa (pitkien taistelujen jälkeen vihdoin siihen aivan liian myöhään päästyään) eikä voi nyt puhua, koska äänijänne katkesi leikkauksessa. Hän selvisi, mutta joutuu opettelemaan paljon. Hän on vain vähän vanhempi kuin minä.

11.1.2024

Päivät kuluvat tasaista tahtia, samankaltaisina. En ole ehtinyt kirjoittamaan tälle postaukselle jatkoa enkä nytkään jatka kuin muutamalla kappaleella. Olen kirjannut päiväkirjaani joitakin asioita, joita olisi käsiteltävä. En kyllä tiedä, pääsenkö koskaan niin pitkälle.

Tänään aamulla heräsin synkkiin ajatuksiin omasta elämänmenostani ja jaksamisestani. Kuten olen varmaan tuskallisen usein maininnut, minulla on hyviä ja huonoja päiviä, mutta en kirjaa niitä ylös enkä jää niihin kiinni, mutta joskus silti kirpaisee. 

Olikin pakko tänään sitten repäistä. Pesin tukkani, meikkasin ja puin päälleni ja lähdin käymään Lottamuseossa tarkoituksena syödä siellä hernekeittolounas, ja pannukakut ja kiertää myös museo. Niin sitten teinkin. Hämmästelin omaa kömpelyyttäni, vesihana jäi auki, kun olin ottanut vedet ja pöydälle ja jopa lattialle ehti valua vettä. Joku nuori ihminen hengitti pienessä tilassa niskaani ottaessani vettä ja kauhisteli tekoani. No, pyysin tiskiltä ihmisen pyyhkimään, se siitä. Ajattelin syödessäni ja muuten koko ajan myös museossa käydessäni omaa kömpelyyttäni aikaisempaan joustavaan ja nopeaan menooni. Suurin syy on käsissäni, jotka ovat parin viime vuoden aikana muuttuneet tosi kömpelöiksi, todennäköisesti loukkaantumisen sijasta niissä on niveltulehdus. Olen sen ennenkin maininnut. On kai luonnollista, että vanhemmiten ihminen muuttuu jäykemmäksi, vaikka ei olekaan iso ja painava.

Olin ainoa museokävijä sen suunnilleen puolen tunnin aikana, jonka siellä vietin. Olen aikoinaan käynyt tässä museossa monen monta kertaa, joten en oikein keksinyt sieltä mitään uutta. Oikeastaan voisin kirjoittaa lotta-aiheesta artikkelin vaikkapa tämän vuoden Kuolemajärveläinen-lehteen käsitellen siinä asiaa yleisesti ja myös äitini kannalta aina sotakorvauksiin asti. Mietin sitä. Muitakin aiheideoita on kyllä mielessä.

Tuli myös mieleeni, että aiemmin mainitsemani työlista odottaa vielä toimenpiteitäni. Olen hoitanut joitakin pieniä asioita ja jatkanut sukutaulujen kanssa, mutta muihin asioihin puuttuminen on ollut todella raskasta. Se johtuu varmaan mielentilastani. Minusta tulee vähitellen yhtä ujo, kun olin kansakouluaikoinani. Ehkä aloitan huomenna reippaasti. Elämä ei ole tarkoitettu helpoksi vaan siinä mennään vaikeuksien kautta eteenpäin.

13.1.2024

Nukuin yöni mahdottoman hyvin ja näin paljon unia. Herätessäni aikaisin ja hyvillä mielin kirjasin kännykkäni muistiinpanoihin viimeisen uneni. Se oli jatkoa aiemmille, joita en enää muistanut kertoen kevään tulosta erääseen ison kaupungin puutarhaan, jonne menin vanhan työkaverini kanssa. Minulla oli tietysti kamera mukana ja menin aivan sekaisin juoksennellessani ympäriinsä kuvaten kukkivia pensaita ja ihania maisemia. Puutarha oli rinteinen ja siellä kasvoi myös isoja puita, mutta siellä oli myös ikivanhoja hautoja, joita jotkut vanhat naiset olivat hoitamassa. Uni loppui siihen, kun huomasin unohtaneeni laukkuni jonnekin ja lähdin etsimään sitä.

Eilen satoi jälleen noin viitisen senttiä lunta. Olin jo viime maanantaina käynyt Järvenpään Prismassa saadakseni sen parkkitilassa autoni sulamaan. Minulla oli minimaalisesti asiaa kauppoihin, harhailin kauppakeskuksessa kuin Liisa ihmemaassa ja ostin Prismasta vain jotakin pientä.  Nyt sitten auton kanssa oli taas töitä tehtävänä. Onneksi taloyhtiöön oli hankittu uusi lumikola varastetun tilalle. Muistin myös, että olin edellisen vuoden viimeisenä päivänä ostanut Tokmannilta pienen lumilapion, joka nyt tuli myös käyttöön. Olipa se keveä ja sopi kipeisiin käsiini.

Oikeastaan tällainen arkisen elämän raportointi sopiikin talviblogieni tekstiksi. Ajattelin sitä tekemääni tehtävälistaa, johon koskin eilen ensimmäisen kerran lähettämällä kaksi sähköpostia, joihin sain vastauksenkin myöhemmin. Sen jälkeen aloin ajatella niitä tulevia kirjoituksiani, joita olin edellisenä yönä ajatellut ja olisin jopa halunnut nousta tekemään. Se olikin tosi huono yö, koska ajatukset vain risteilivät päässäni. Sellaista on, kun tekee työtä kesken nukkumista. Ehkä sekin on hyödyksi. Mutta päivä sen jälkeen on aika huono. Parin tehtävän jälkeen olin täysin loppu.

Sään heilahtelut olivat myös pahentaneet näitä oireitani ja toisaalta se jatkui vielä tänään. Tavallinen arki on yllättävän raskasta. Vaikka olen yksin kissan kanssa, minulla on yllättävän paljon tekemistä ja suunnittelua, jotta kaikki pysyy järjestyksessä.  Jo yksistään roskat, niiden säilytys, lajittelu ja vienti roskakatokseen on lähes jokapäiväinen asia. Eniten minulla tulee pahvi- ja muovi- ja biojäteroskia. Kaikille pitää olla oma paikkansa.  Mutta tämä on tylsä aihe, vaikkakin minua suuresti rasittava.

Minusta on myös tullut äärimmäisen säästäväinen, en siis osaa enää edes ostaa oikein mitään. Kun lähden mihin tahansa kauppaan, mukanani on aina ostoslista, ei siksi, että muistaisin, vaan olen tehnyt sen tarpeiden mukaan. Tavaroiden karsimista en ole viime aikoina jaksanut jatkaa, mutta myöhemmin kevään koittaessa jatkan, sillä ajatuksissa olen jo vähentänyt paljon.

Tätä kirjoittaessani valtava varispopulaatio lensi talon edessä olevan koivikon koivujen latvoihin ja vieressä olevan talon katolle.

Lopetan tämän typerän postaukseni tähän. Saamattomuuteni kuristaa minua juuri nyt. Mutta ehkä sellaisia aikoja tarvitaan myös.  Olen myös erityisen kyllästynyt Suomessa vallalla olevaan pelotteluun, kauhukuvien ylläpitämiseen kaikilla elämän osa-alueilla koskee asia säätiloja, ikääntymistä, pakolaisia, valtion velkaantumista, liukkautta, terveysongelmia, lamaa, rakennusten purkamista, ihmisten mokia, sotia, tietokoneita, verkkoja, viruksia, tekoälyä jne.  Jotenkin vain maailma meillä on kääntynyt omituiseen asentoon, syynä ovat tietysti maailman ja kotimaamme uutiset, tyhmä eduskunta ja tyhmät ihmiset ja median uutisten valikointi. Onneksi lehdissä, varsinkin Hesarissa, kirjoitetaan myös paljon positiivisista asioista, jotka sentään lohduttavat.

Jatkan tulevalla viikolla työlistani purkamista ja ehkä loppujen lopuksi jatkossa osaan taas kirjoittaa muistakin asioista. Tosin niitä historiallisia juttuja, joista olen paljon kirjoittanut, myös jatkuvasti vähätellään, kun ihmisten pitäisi elää vain tässä ja nyt.

Sopisiko otsikoksi "Musta vai valkoinen maailma"? Kun olen lisännyt näitä tämän alkukuun valokuvia, se voisikin olla "Häivähdys auringonvaloa", koska aurinko pilkahtaa useimmissa kuvissa.