Yritys karkoittaa saamattomuutta ja tylsyyttä

Miten sen sanoisi tai kirjoittaisi, mutta olen suuren osan tätä vuotta ollut lähes masennuksen partaalla? Juutun paikalleni enkä saa mitään sen kummempaa aikaiseksi. Toki teen kaikki rutiinit ja osallistun someen muutamana päivänä viikossa postauksilla. Välillä yritän opetella jotakin uutta asiaa, käyn vähintään kerran viikossa lenkillä, useimmiten samassa paikassa. Vierastan edelleen ihmisiä ja häpeilen itseäni. Kirjoittaminen ei tunnu huvittavan, mutta sujuu, kun rohkenen aloittaa. Onhan tällaisia aikoja ollut ennenkin, mutta että keskellä kesää, jota talvisin niin kovin odotamme.

26.5.2010

Meilläpäin alkoi koulu eilen. Lapsenlapseni vanhin, poika aloitti ensimmäisen luokan ja tyttäreni pojat jatkoivat kouluaan. Koulun aloittanut tuli perheineen lähes yllättäen käymään. En voinut enkä halunnut kieltää vierailua, mutta sanoin, että viikonloppuna sulaneessa pakastimessa oli vain jäätelöpaketti.  Olin onneksi ostanut tyhjään pakastimeen jotakin ja jäätelö oli sitä varten, jos lapsia tulee käymään. Se menikin hetkessä lasten suihin. Olin ollut koko alkuviikon erityisen väsynyt, jalkani olivat kipeät. 

Alex aloitti koulun elokuussa 2019. Mummi oli lähes joka päivä viemässä ja hakemassa. Tässä ensimmäisen päivän kuvia.

 

Tosin olin oikeastaan aika innostunut koulujen alkamisesta.  Viikonloppuna lapsenlapseni Alex oli luonani ja kävimme ostoksilla. Tosin mukaan tarttui vain erikoinen penaali ja lyijytäytekynä. Kävimme uudelleen Keravan purkutaidenäyttelyssä Alexin toivomuksesta ja tällä kertaa kiersimme koko näyttelyn ja osallistuimme jälleen autoarvontakilpailuun. Minnin poikasta piti matkalla käydä katsomassa. Ihan kivaa ja sitä olin toivonutkin oman hiljaisuuteni rikkomiseksi. Muistelin taas omaa koulunalkuani 1.9.1954 ja näin itseni kotini keittiön lattialla koulun jälkeen punaisen koulusalkkuni kanssa toivomassa, että pääsisin pian takaisin. Kyllä lapsille koulun aloitus ja koulunkäynti on edelleen kiva asia. 

Perheeseen syntyi 2020 tyttö. Äitilinjalla on jatkajia. Pojilla on sama äitilinja, mutta se ei heidän kauttaan jatku.

 

Koska en ole saanut yhtäkään kunnon historiallista kirjoitusta aikaiseksi, teki mieleni kirjoittaa äitini ajan kouluista. Tiedän, että koulujen arkistot ovat tallella, niitä säilytetään Kansallisarkiston Mikkelin toimipisteessä eli toisin sanoen, niitä on mentävä sinne tutkimaan. Ohessa tilanne Seivästön kansakoulun osalta, joka minua kiinnostaa erityisesti äitini takia.  1800-luvun puolelta ei kaikkia tietoja ole olemassa tai ne ovat jossakin muualla.

·  II 32 Aa Päiväkirjat (1935–1939)

·  III 32 Ba Nimi- ja arvostelukirjat (1910–1939)

·  III 32 Da Erilaiset toisteet (1920–1939)

·  III 32 Ea Saapuneet kirjeet (1878–1939

Uskon, että saisin kaiken tarvitsemani tiedon näistä aineistoista, mutta se tarkoittaisi matkaa Mikkeliin. Aineiston kaukolainausmahdollisuutta Helsinkiin voisi myös harkita, riippuu kustannuksista. Olisihan se mielenkiintoista.

Koska kirjoitusaiheeni ovat ehkä tänä vuonna olleet melko yksitoikkoisia enkä minulla ole inspiraatiota mihinkään uuteen aiheeseen, ajattelin kurkistaa, mitä roskakorissani on eli hakemistossa ”julkaisemattomat blogit” eli se tarkoittaa syystä tai toisesta kesken jääneitä juttuja tai niiden alkuja. Niitä onkin siellä aika paljon.

Voin valita vain yhden, jotta tästä postauksesta ei tule kuolettavan pitkää, mutta taitaa sittenkin tulla. Palataan hetkeksi ensimmäisen koronavuoden 2020 syyskuuhun ja sitä kautta vielä kauemmas kuten aina muutenkin. Voit hyvin sanoa: Onpahan tylsää tekstiä.

"16.9.2020 – 20.9.2020

Valitan, mutta edellisen blogini ”Slow writing” kirjoittamisesta saakka olen vain odottanut, että pääsen palaamaan vuoteen 2010. Saatan olla käynyt siellä useaan otteeseen ja pahoittelen päällekkäisyyksiä. Sitähän tämä elämä on, on toistuvia asioita, on muutoksia, on iloja ja suruja.

Otan ensin esiin päiväkirjani 14.7.2010 – 17.11.2010.  Omasta mielestäni päiväkirjani ovat erityisen mielenkiintoisia, aivan kuin lukisin jonkun muun päiväkirjaa. Kymmenessä vuodessa on tapahtunut valtavan paljon muutoksia. Sen verran realisti olen, etten usko kirjoitusteni kiinnostavan muita. Mutta olen sen verran häpeämätön, kirjoittava ihminen, että haluan koko ajan pyrkiä eteenpäin. Ehkä kuvittelen löytäväni sen salaisen lippaan tai jutun alun tai lopun, joka oikeuttaa kaiken.

31.8.2010 Kati ja Pelle

Syyskuu 2010 alkoi työkaverini Katin läksiäisillä Nordeassa Vallilassa, jossa minunkin läksiäisiäni vietettiin pari vuotta aiemmin. Kirjoitin 31.8. olleista läksiäisistä vasta 2.9. Olimme olleet työkavereita suunnilleen 1980-luvun puolivälistä (1983–1985), kun uramme maksuliikenneasiantuntijoina alkoi.

Vuosikymmenet sen jälkeen kuluivat saman alueen parissa aina aikaan liittyvin vivahtein. 1980-luvun alussa tulivat ensimmäiset PC:t. Aloitimme Aleksanterinkatu 30:ssa, pääoven vieressä sijaitsevissa avoimissa tiloissa.  Myöhemmin se alue täyttyi automaateilla, mikä olikin sopiva jatke sille historialle. Esittelyhuoneeseemme hankittiin kallis IBM PC.  Sovimme tapaamisia yritysten kanssa ja esittelimme koneilla hoidettavia palveluja. En kirjoita tässä tätä tarkemmin aiheesta. Voit lukea 18.4.2016 kirjoittamani blogin ”Ongelmien ytimessä”. Kerroin siinä haittaohjelman kanssa taistellessani lyhyesti myös menneistä ajoista kohdassa ”Paluu tietokoneiden historiaan”. Kun nyt ajatellaan meitä ja työtämme silloin, olimme selkeästi ja kiistattomasti uuden ajan edelläkävijöitä pankin ja asiakkaan välisessä rajapinnassa.  Nyt näemme, mihin se johti vähän kerrallaan.  Pankkien asiakkaiden digitalisaatio johti yksityisten ihmisten ja yritysten digitalisaatioon monella tasolla. Se on vieläkin meneillään laajemmassa kontekstissa.

En tiedä, mitä muut sen ajan työtoverit, palvelujen kehittäjät, tuoteihmiset, neuvojat, johtajat ja päälliköt asiasta ajattelevat. Mitä ajattelevat asiakkaamme?  Itse näen huikean historian kaaren sieltä tähän päivään. Olen siitä ylpeä ja olen välillä surrut sitä, että se historia vaipuu meidän kanssamme unohduksiin.

Edellä, kirjoittamiseni välissä katselin suorana Euroopan komission puheenjohtajan Ursula von der Leyenin hienon linjapuheen. On kovin tyypillistä, että nykyään elämämme on erityisen katkonaista meille, jotka olemme kiinnostuneita kaikesta ympärillämme. Politiikka ja siihen liittyvät asiat ovat melkein kuin nykyajan teatteria puhumattakaan muista katkoja aiheuttavista asioista.

14.8.2010

Palaan mainitsemiini työtoverini läksiäisiin. Otin tilaisuudessa tapani mukaan suuren määrän valokuvia. Niitä olen silloin tällöin liittänyt täällä oleviin blogeihini. Kirjoitin myös muista työtovereista ja heidän elämässään sattuneista muutoksista. Niitä kerrottiin minulle auliisti.

Tulipa taas mieleeni alkuperäinen syy kirjoittamiseeni. Minullehan aina kerrottiin paljon, mutta itse pääsin harvoin kertomaan omasta elämästäni. Ihan hyvä niin. Vielä nytkin. Nyt ymmärrän mahdottoman hyvin, että on aina turha puhua liikaa (kirjoittaa voi), mutta merkityksellisiä, kauas luotaavia asioita voi kyllä käsitellä. Tämä on ohje itselleni. Montaa tilaisuudessa näkemääni ihmistä en ole sen jälkeen nähnyt. Pelle, HOP:sta aikoinaan työkaveriksemme tullut mies oli siellä vaimoineen. Se oli viimeinen kerta kuin tapasin hänet. Hän kuoli heti seuraavan vuoden alussa. Siitä olen kirjoittanut aiemmin.

Olin myös elokuun viimeisenä päivänä saanut kirjeitse tiedon, että minut oli hyväksytty taidehistorian aineopintoihin. Aloitin kuntosalikäynnit. Korvani vaivasivat, ulkokorvatulehdus kulki mukanani vuosikausia enkä saanut siihen silloin koskaan apua. Minua varoitettiin vain laittamasta vettä korviini, saamani salvat eivät auttaneet. Vasta paljon myöhemmin, muistaakseni yleisestä terveydenhuollosta sain avun uudenlaisesta voiteesta.

Samalla viikolla kirjoittelin kortteja. Leikkasin Hesarista päiväkirjan väliin kolumnin, jossa kirjoittaja kertoi myytävän asunnon erikoisista stailauksista. Omat taloasiat olivat tietenkin silloin jo mielessäni. Kirjoitin myös ystävilleni kirjeitä. Ne ovat kopioina, mutta osa on päiväkirjan välissä kuvaamassa päivien kulkua.

 

Kirjoitin halustani edetä kokonaisuuksista detaljeihin? Mainitsen pelkän kuljeskelun muutaman kilometrin päähän räjäyttävän joka kerta luovuuteni. Se pätee edelleen. Mietin, olisiko pääni kolahtaminen 6-vuotiaani tallin lattialle vintiltä pudotessani aiheuttanut minulle aivovaurion. Keväältä suorittamatta jäänyt Suomen taiteen tentti vaivaa myös mieltäni, se on pakollinen ja päivä sama kuin seuraavan opiskelujakson aloitus.

Toisessa kirjeessä Helmille kerroin vaikkapa meidän molempien tuntemista ihmisistä. Olin päättänyt olla menemättä Turun Kuolemajärvijuhlille ja valitsin sen sijaan Hämeenlinnassa olevan ison korttitapahtuman.

15.9.2010 Helsingin Sanomat kertoi ilmastonmuutoksen paljastavan jään sulaessa uskomattomia aarteita ajalta paljon ennen viikinkejä. Vanhin löytö oli 3400 vuotta vanha nahkakenkä. Näin oli Norjassa, mutta jäätikkö sulaa niin nopeasti, että arkeologit eivät ehdi kerätä kaikkea talteen ennen niiden turmeltumista. Samanlaisia uutisia on tullut paljon lisää koko seuraavan vuosikymmenen.

Eräs nainen korttitapahtumassa sanoi minulle, ettei minun pidä pitää kynttilääni vakan alla. Pohdin sitä, että saatan ulkoisesti antaa varman vaikutelman, mutta olen silti hyvin epävarma. Kun innostun, sitä ei huomaa. Edeltävä vuosikymmen vaikeuksineen on rapauttanut itsetuntoani. Kärsin useiden ihmisten harrastamasta vastakkainasetteluista ja arvosteluista. Asioista voi puhua vertailematta niitä.

Miten sopiva on sitten seuraava Helsingin Sanomien mielipidekirjoituksista leikkaamani lehtileike ”Alkoholistin vaimona sairastun itsekin”.  Niinhän se on. Tulevan vuosikymmenen aikana yhteiskunta eteneekin vauhdilla alkaessaan ymmärtää sellaisia asioita, jotka ohitettiin aiemmin. Meille kaikille kehittyi traumoja eri asioista, oli myös ahdistuksia, stressiä, perheen sisäisiä asioita, työongelmia, sairauksia ja jopa kaukaisempia käsittelemättömiä asioita.

Kun nyt ajattelen asiaa, niin oma blogien kirjoittamiseni on ollut samaa kehitystä. Kun katsomme ongelmia suoraan kohti ja käsittelemme niitä itseksemme ja/tai ystävän kanssa kasvatamme samalla itseämme ymmärryksessä ja kehitämme itsetuntemusta. Oman itsensä kasvattaminen on tärkeätä kaikissa elämän vaiheissa.

Syyskuun aikana käsittelyssä ovat myös usein taloon liittyvät asiat ja edellisenä vuonna häätämäni miehen vaatimukset. Niitä käsittelin myös ”uuvuttavan pitkässä kirjeessä” Elisalle.  Siinä käsittelin kaikkia edellä mainitsemiani asioita ja sitä valtavaa huonommuuden ja ehkä myös häpeän tunnetta. Itse asiassa piilotin sen melkein kaikilta muilta ihmisiltä, koska koin siitä puhumisen vain korostavan sitä. Ihmiset eivät ole aina kovin empaattisia toisen vaikeuksien edessä vaan pahentavat sitä. Joskus koin sen vahingonilona.

Sieniretket, perhe ja lapsenlapset ovat myös mukana päiväkirjassa. Syyskuun loppupuolella sää alkoi huonontua. Välissä oli yhtä kauniita päiviä kuin nyt. Hallaa alkoi esiintyä. Pihakukat paleltuivat. Emäntä kierteli vain Helsingissä erään ystävättären kanssa innoissaan opiskelusta, Kansalliskirjastosta, yliopistorakennuksesta ja Ateneumista. Voi itku. Päiväkirjoissani on niin paljon tekstiä tai sisältöä, että kirjasin tänne vain laihan yhteenvedon syyskuusta 2010.

Kyllä tämä 2020 korona-aika on tehnyt hyvää. Samoin se, että reumaoireet ovat mahdollisimman minimaalisia, jopa niin, että alan unohtaa ne kokonaan. (P.S. oikeasti se ei tehnyt hyvää)

14.10.2020 oli tärkeä tehtävä Karjala-talolla

sunnuntaina 20.9.2020

Olen jatkanut tätä postausta nyt, koska jouduin jättämään sen viime viikolla kesken.  Rentoudun nyt hetken tämän parissa. Eilen ajoin Riihimäeltä tulleen Marjan kanssa Turkuun sukukokoukseen. Tällaiset tapaamiset sekä ystävien että kaukaisempien sukulaisten kanssa ovat tänä päivänä ihana katkos tavalliseen arkeen, josta en valita yhtään.

Kuolemajärven Sirkiät ry:n kolmen vuoden välein pidettävä varsinainen sukukokous jäi koronan takia keväällä pitämättä. Se oli nyt lopulta pidettävä. Käsittelyssä sattui myös olemaan erityisen tärkeitä aiheita. Yhdistyksiltä kuten kaikilta muiltakin on vaadittu tänä vuonna kekseliäisyyttä vaadittavien kokousten järjestämisessä. Pidimme kokouksen Linnasmäessä, Turun kristillisessä opistossa.  Aloitimme kokouksen lounaalla ja sitten jatkoimme kokouksella. Meitä oli paikalla 22 henkeä.  Asioita oli paljon, koska käsittelyssä olivat kolmen vuoden toiminta, tilit ja toimihenkilövalinnat ja muut tärkeät asiat. Osallistujat olivat erityisen aktiivisia, mikä oli kiva asia. Hienointa oli vielä tavata monta vuosien mittaan tutuksi tullutta henkilöä. Suvun vanhimmat, yli 90-vuotiaat sisarukset Toini ja Eila olivat myös paikalla.

Matkalla autosta käsin ihailimme upeita Varsinais-Suomen maisemia, syksyn värejä, aavoja peltoja, metsiä ja kallioita. Linnasmäki sijaitsee myös hienolla paikalla, Lustokadulla, lähellä Vanhaa Tampereentietä. Siitä juolahti mieleeni, että kun lähdemme kotimatkalle kokouksen jälkeen, poikkeamme Koroistenniemessä.

 Kävin kolme vuotta sitten elokuussa 2017 Toinin luona Turussa. Kotimatkalla poikkesin Maarian keskiaikaisella kivikirkolla kierrellen sen ympäri ja tutkien kirkon ympärillä olevaa hautausmaata. Silloin jo mielessäni oli käydä lähistön Koroistenniemessä, mutta syystä tai toisesta se jäi. En edes kirjoittanut Maarian kirkosta blogiini ”Hidasta siirtymää”, jonka pääset lukemaan tästä.  Kaikesta ei todellakaan ehdi kirjoittaa, usein nykyään teemme vain Facebook-postauksen jollei sitäkään.

Mutta nyt kävimme ja pysähdyimme myös läheisellä Maarian kirkolla. Vein Marjan Kasvihuoneilmiöön, jossa ennen Turun moottoritien Lohjan ja Lahnajärven osuuden valmistumista piipahdin usein.  Toki muutenkin sen jälkeen usein ajoin paluumatkalla Turusta sitä kautta. Ehdimme sinne kahville ja munkille.

Tämän vuoden puolukatkin tuli ostettua Kasvihuoneilmiön edessä olevasta myyntipisteestä."

 Kyllähän tämä kirjoittaminen ja vanhan tekstiin ymppääminen hiukan piristi! Mutta otsikko karkoittaa lukijat!

15.7.2020 Tuusulan lampaita

Elämän sivujuonteita

Tuleeko tästä vuoden 2022 viimeinen postaus blogiini? Olin suunnitellut mielessäni tekeväni tänään muuta, mutta jo heti aamulla myöhään herätessäni päätin pysytellä kotona ja avata läppärini muutaman päivän tauon jälkeen. En avaa sen tarkemmin tämän viikon tuntemuksiani liittyen auton korjaukseen ja yöunien vähyyteen, väsymykseen ja päänsärkyyn. Samalla ”pitäisi tehdä”-asiat ovat korostaneet edellisiä vaivoja. Levottomat unet, joista jotkut ovat olleet jo painajaisunien rajoilla ovat melkein saaneet minut kirjoittamaan. Säästän lukijani tältä kertaa niiltä.

 

Jostakin artikkelista (en muista mistä) osui silmiini myös se, että monille muillekin koronan jälkeinen aika ei ollut sittenkään helpotus eikä uuden uljaan, koronan jälkeisen maailman alku. Olin ajatellut samoin. Päin vastoin, monen osalta kolmen vuoden aika jätti lähes korjaamattomia vaurioita, jollei ihminen sitten kuollut pois tai sairastunut. Luin alkuvuodesta 2020 kirjoittamiani blogien alkuja, jotka odottavat ”julkaisemattomat blogit”-kansiossa sitä, että käyttäisin niitä joskus myöhemmin. Liitän tähän muutaman kommentin niistä:

6.3.2000 ” Tänä vuonna ei ole tiedossa Karjalan matkaa, jollen sitten vihdoin uskaltaudu itse lähtemään sinne omalla autolla. Olen keskustellut siitä jonkin verran veljenpoikani kanssa, joka mielellään näkisi myös isoäitinsä kotiseudun. ------  Olen silloin tällöin nähnyt suunnittelemastani matkastani unia. Tiet ja paikkakunnat ovat kaikki päässäni. Nyt retki on helpompi toteuttaa, koska viisumin hankkiminen omatoimimatkalle netin kautta on helppoa ja halpaa. Mutta minusta on myös pitkällisen pähkäilyn aikana tullut entistä saamattomampi. Tiedän toki, että asia vaatii vain päätöksen.  Paras aika olisi varhain keväällä tai alkusyksystä. Unelmointi, asioiden pallottelu mielessä ja mielikuvituksessa, ne ovat kaikkien suunnitelmien toteutusten ainesta.”

No, sinne (Venäjä) ei ole enää menemistä, ei ehkä enää koskaan. Mutta onneksi olen ottanut alueen haltuuni henkisesti.

 

Jatkan aiheesta, mutta sitten lopuksi: ” Kun emme jaksa enää toimia samalla tavalla kuin aiemmin, ylläpitää yhteyksiämme, tehdä asioita, jäämme entistä enemmän yksin, sulkeudumme. Jos aiemmin minulle riitti lähteminen yksinkin, innon ammentaminen itseni sisältä, se ei tunnu nyt aina riittävän.”

Toisin sanoen, omalta osaltani kehitys tähän päivään oli alkanut ennen koronaa. Sen aikana saimme oikeutuksen jatkaa sitä kehitystä, mikä tuntui hyvältä.

10.3.2020 iloitsin aloittaessani blogia. Olin antanut sille nimeksi ”Esiäiti”. Tyttärentyttäreni oli juuri saanut toisen lapsen, tytön. Tämä tyttö oli ensimmäinen naispuolinen lapsi äitinsä ja tyttäreni jälkeen. Olin innoissani ja suunnittelin rotinakorvapuustien leipomista.  Itse asiassa leivoinkin ja isomummi ja mummi tapasivat seuraavana päivänä vastasyntyneen.  Kalenterini mukaan seuraavalla viikolla koronarajoitukset alkoivat, kaikki mahdollinen peruttiin ja ihmiset eristäytyivät osittain.

En kirjoittanut blogipostaustani koskaan valmiiksi. Päättelen, että esiäiti-otsikolla olisin halunnut kirjoittaa syvällisemmän jutun, mahdollisesti lähteä syvemmälle tutkimaan lapsen karjalaisia (Metsäpirtti) esipolvia hänen isänsä taustalta, jotka olin selvittänyt vanhimman lapsen synnyttyä 2017. Saatoin tarkoittaa myös pelkästään itseäni.

”Sanoisinko taas: Aika aikaa kutakin. Esiäiti astuu jossakin vaiheessa syrjemmälle, suorittamaan omaa tehtäväänsä tallentaa perheen muistot. Missä vaiheessa ihmiselle määritellään tehtävä? Milloin hän tajuaa tehtävänsä? Miksi tehtäviä kertyy ylenpalttisesti? Miksi niitä on hyvin vaikea rajoittaa?

 

Ihmisen genomissa on vielä paljon tutkittavaa. Liika puuttuminen siihen on vaarallista. Silti tieteen tehtävänä on selvittää sellaisiakin asioita, joita me ihmiset pohdimme ymmärtämättä täysin. Miksi me kannamme itsessämme myös sellaisia asioita, jotka tulevat kauempaa kuin oma syntymämme. Itse asiassa olen pohtinut sitä silloin tällöin koko elämäni ajan pääsemättä ajatuksia pidemmälle. Ne ovat kyllä heijastuneet kirjoituksiini, suuntautumiseeni ja joskus tekoihini Tekeminen on ollut minulle aina tärkeätä, mutta vanhemmiten näkeminen on sen lisäksi korostunut. Tiedän, etten voi jakaa ajatustani muille, se on hölynpölyä. Voin silti kirjoittaa siitä, koska kirjoitan itselleni selventääkseni ajatuksia. Eiväthän ne ihan kokonaan selvene. Elämä on täynnä salaisuuksia ja monimutkaisuutta.”

Oman taustani osalta ei ole olemassa mitään epäselvyyksiä ja hämärää ja kunnioitan muiden ihmisten yksityisyyttä.  Äitilinjani on senkin jälkeen kasvanut, kun 2020 syntynyt tyttö sai tammikuussa 2022 sisaren. Olen onnellinen, että sukuun syntyy lisää tyttöjä.

Olen ehkä joskus pohtinut omaa paikkaani juuri nyt tässä suvussa. Olen auttamatta suvun vanhin, jonka haara on yhden lapsen kautta jatkunut ollen juuri tämän haaran lapsirikkain. Ehkä vanhin on muiden mielestä pelottava, näin olen ajatellut. Julistin tänään eräälle ystävälleni puhelimessa, että 75 vuotta on vanhuuden raja. Hän kertoi, että oikeasti se on 70 vuotta kuten hänelle oli lääkäri sanonut.

30.12.2020 kirjoitin ”Elämässäni on ollut useita inspiroivia ihmisiä. Odotellessani unta aloin laskea merkittäviä tapahtumia kuin lampaita. ”

Tällä viikolla olen vuorostani huomannut, että uneni ovat kuin yhteenvetoja menneestä elämästä. Se on ehkä vähän samanlaista kuin kuoleman koittaessa elämän kuvat vilistävät silmissä. 

Oikeassa elämässä, ei unessa, vietin mukavan jouluaaton lapsenlapseni perheessä. Leikin kolmen pienen lapsen kanssa ja sain olla mukana joulupöydässä ja tutustua uusiin ihmisiin. Päättelin uneni johtuneen siitä auttaen minua asettamaan elämäni joulut aikajanalle. Yllättäen eri tilanteissa nousivat uskomukset ja ajatukset omista lapsuuden ja nuoruuden jouluista pinnalle ja saatoin lausua niitä päivän kuluessa myös ääneen. Voi kun oppisin olemaan sanomatta mitään. 

Noudatin lapsuuden jouluista oppimiani asioita itsekin myöhemmin. Toisaalta purin ne kaikki pois sittemmin turhana painolastina. Usein poikkeusolosuhteet elämän muutoksissa pakottavat meidät asettamaan asiat sille paikalle, minne ne kuuluvat.

Meillä kuten monessa muussakin perheessä on jouluisin kutsuttu paikalle joku yksinäinen ihminen. Minäkin olin ainakin kerran sellainen omien vanhempieni joulussa. He noudattivat tapaa useina vuosina, erityisesti sen jälkeen, kun me lapset olimme lähteneet emmekä tulleet käymään kuin vasta joulu- tai tapaninpäivänä. Joskus paikalla oli heidän yksinäinen ystävänsä, sukulaisensa tai ehkä jopa naapuri. On ihana tapa kattaa lautanen vaikkapa jollekin tuntemattomalle. Tämä on joulun parhaimpia ominaisuuksia, jota ihmiset tekevät sen kummempaa huomiota herättämättä.

Liitän tähän loppuun yhden julkaisemattoman blogipostaukseni. Voi olla, että sen joitakin osasia olen käsitellyt muissa postauksissa, mutta en varmasti kaikkea. Se on erityisen sopiva varsinkin kahden lauseen osalta ” Kriisit tuovat yleensä pinnalle sellaisia asioita, joita on aikakin ajatella.  Kaikkein vaikeimmat käsittelyä odottavat asiat ovat syvemmällä.” Se itse asiassa jatkaa edellisen blogini ”Mene syvemmälle” teemaa.

 

 

9.4.2020

”En olisi uskonut, että tällaiset karanteenia vastaavat olosuhteet vaikuttaisivat loppujen lopuksi minuun tällä tavalla.  Tarkemmin ajatellen, se ei ole kovin ihmeellistä. Kriisit tuovat yleensä pinnalle sellaisia asioita, joita on aikakin ajatella.  Kaikkein vaikeimmat käsittelyä odottavat asiat ovat syvemmällä. Vaikka olemme niistä tietoisia, elämän kuohu ja toiminta pitävät ne hyvin kurissa pinnan alla. Työnnämme niitä pois tietoisuudesta tarkoituksella. Useimmiten ne ovat asioita, joille emme voi edes tehdä mitään. Ihan hyvä niitä on silti ajatella.

Ajattelemalla nyt ja toisenkin kerran ja vielä senkin jälkeen, keksimme ratkaisuja. Ratkaisu on sekin, ettei tee mitään, antaa ajan vaikuttaa. Olen ollut aiemmin hyvä paikkaamaan asioita kuntoon, rakentamaan siltoja ja parantamaan yhteyksiä. Se ominaisuus ei katoa minnekään, mutta vähitellen kertyy asioita, jotka tekevät siitäkin entistä vaikeampaa. 

 

Kun vanhenemme, kaipaamme entistä enemmän rauhaa ja sopusointua. Tunnistamme todella hyvin pinnan alla olevat väreilyt toisissa ihmisissä. Joskus se tuntuu melkein ajatusten lukemiselta. Alamme vaikkapa vältellä hyökkääviä ihmisiä. Vältämme myös ihmisiä, joiden sisällä erilaiset elementit, tunteet myrskyävät ja kiehuvat.  Ihmiset saattavat olla hyviä piilottamaan tunteensa muilta, he eivät ehkä itsekään tiedä, mitä niillä tehdään tai heillä ylipäänsä on sellaisia tunteita.  He eivät ymmärrä, mutta en minäkään halua olla paikalla, kun tulivuori purkautuu. En enää kaipaa konflikteja ja tunteenpurkauksia, en ainakaan, jos ne kohdistuvat minuun. Silloin olen mahdottoman huono auttamaan.

Pitkän elämän aikana tulee myös asioita, joita ei ymmärrä. Miksi läheinen ihminen katkaisee aivan yllättäen välit eikä häneen saa enää yrityksistä huolimatta minkäänlaista yhteyttä? Jotkut työelämän aikana kokemani asiat eivät myös koskaan selvinneet. Jäin loppuiäksi kysymään, miksi jouduin kohteeksi. Miksi olen epäonnistunut miessuhteissani, sitä olen käsitellyt. Useimmiten näissä asioissa, syy ei todellakaan ole meissä itsessämme vaan siinä toisessa osapuolessa. Tämä ei pysty käsittelemään ongelmaa ja pakenee milloin mihinkin jättäen toisen osapuolen pähkäilemään asiaa loppuelämäkseen.

Useimmiten on siis kysymys ihmisen omista ongelmista, jotka tämä haluaa purkaa toiseen ihmiseen. Ehkä se on pelkkä avunhuuto. Yllättävintä on, että kohteeksi joutuva on itse juuri silloin heikoimmillaan. Olen aiemmin myös maininnut, että konfliktit syntyvät usein silloin, kun toinen ihminen vaistoaa toisessa tapahtuneen muutoksen tai sen ihmeellisen särmän.  Sitä on vaikea selittää, mutta kun ihmisellä on vaikeaa, niin juuri silloin hän on helppo kohde toiselle. En ole mikään erikoisasiantuntija, mutta huomaan yhtäläisyyksiä itse kokemissani tilanteissa kautta vuosien. Tilanteita on vaikea selittää, mutta voin palauttaa ne kaikki mieleeni.  Aivan kuin juuri silloin omat antennit olisivat voimakkaimmin toiminnassa.

Vaikka jokin asia valkeneekin ja jotakin paranee, niin kumma kyllä, ihminen haluaa selvittää ne kaikki. Etsimme aina ensimmäiseksi vikaa omasta itsestämme. Ainakin minä teen niin. Toisen ihmisen kaikkein syvimpään ajatusmaailmaan on vaikea mennä sisälle. Harvoin tämä olisi edes valmis sitä avaamaan, jos sellainen tilanne tulisi. Emmekä aina saa edes tilaisuutta siihen, emme tapaa näitä ihmisiä ehkä uudelleen. Monet osaavat katkaista kaikki siteet takanaan. Se on ehkä helpompaa niin. Alamme myös itse välttää konflikteja, koska emme tiedä, mitä sanoisimme, mitä tekisimme. Joskus alamme vierastaa ihmisiä, niin kuin pikkuvauvat tekevät.

Olen usein herännyt unestani jonkin kirjoitusidean takia. Mielenkiintoiset unet myös herättävät. Nyt saatan herätä ahdistukseen. Tärkeät asiat on selvitettävä. Vai onko? Saanko rauhan ilman selvitystä?

Tänä aamuna aloin taas miettiä testamenttia. Kysymys ei ole varojen testamenttaamisesta vaan elämäni sisällön tulevaisuudesta. Tähän saakka olen yrittänyt ajatella, että se on samantekevää. Kun on kuollut, niin on kuollut. Toisaalta olen itse ajatellut muiden, aiemmin kuolleiden tuntemieni ihmisten osalta toisin.  Tähän saakka. Sitten hekin katoavat minun lähtiessäni. Kaikki skannaamani ja tallentamani kuvat Google-kuvissa häviävät. Kukaan ei maksa pientä kuukausimaksua enää siellä eikä missään muussakaan verkkopalvelussa enää.  Kauanko blogini elävät siellä. Kirjaprojektini seisoo, en ole jatkanut sitä tänä vuonna. 

6.11.2011

Kotona olevat tavarat eivät huoleta minua. Tyttäreni oli huolissaan, jos kirjakaappini kaatuisi päälleni, koska sitä ei ole kiinnitetty seinään. Aikomukseni oli täyttää kirjoilla ylähyllyjä. Nythän niitä ovat lattiat täynnä. Minusta se oli huvittavaa. Jos se kaatuisi päälleni eristyksen aikana ja jäisin alle, voisin kuolla kirjojen alle. Se olisi loistokas kuolema, kirjat tappoivat hänet. Niin ei nyt tietenkään käy, mutta hän ehdotti, että testamenttaisin kirjani jollekin kissojen suojeluyhdistykselle. Minulla oli parempi idea, joku antikvariaatti ottaisi varmaan mielelläni kaikki kirjani. Tulevaisuudessa kirja saattaa jälleen ollakin arvossaan. Nykyäänhän niitä usein mollataan mediassa ja somessa.

Valokuvat huolettavat. Käyn niitä läpi, skannaan ja hävitän. Skannatut ovat joka tapauksessa ulkoisilla kovalevyillä, vaikka osan vien myös Google kuviin. Isäni valokuva-albumeistakin tuli riitaa hänen kuoltuaan. Missähän ne olisivat nyt, jollen olisi niitä saanut. Entä kaikki negatiivit, omani ja isäni? Siellä on paljon kuvia, joita ei ole missään. Valokuvaus oli todella kallis harrastus aikoinaan.

Entä kaikki mapit täynnä keräämääni tietoa. Ehkä ne voivatkin mennä roskiin. Päiväkirjat? Kalenterit? Kirjeet? Kortit? Toisaalta sitten palaan entiseen ajatteluun, mitä siitä kaikesta, menköön. Aika näyttäköön.

 

Tämä aika lienee monelle iäkkäälle, yksinasuvalle ihmiselle paljon kovempaa kuin minulle.  Tai sitten ei. Soitin tässä välissä kolmelle ystävälleni, joista kaksi on yli 90-vuotiasta ja yksi täyttää parin vuoden päästä 90. He voivat aivan hyvin ja olivat reippaita. Vanhempi heistä oli leipomassa rahkapiirakkaa, koska se kuului hänen perheessään pääsiäiseen. Minä myös piristyin.  Ehkä tämä on sitten rankkaa nuoremmille?

Yhteisiä olivat kuitenkin monet ajatuksemme. Minä olen heidän mielestään vielä nuori. Omasta mielestäni en kyllä kovin nuori. Takaseinä häämöttää edessäpäin.

Kun vaan kestäisimme tämän ajan, varsinkin jos vaikkapa kesäkin on peruttu. Minäkään en ole saanut lupaamiani kirjeitä kirjoitettua, innostukseni on hetkellistä eikä edes jokapäiväistä. En jaksa avata kirjoja lukeakseni. Selaan usein aamun lehdet lukematta asioita sen tarkemmin.

Olemme välillä pitäneet whatsup -videopuheluja perheen kesken. Pitää tänään kysellä, miten tyttäreni eilinen muutto sujui. ”

Tässähän sitä jo tuli. Yhteenvetoa. 

Onnellista Uutta Vuotta kaikille lukijoilleni!

Pierre Auguste Renoir: Kukkia vaasissa. National Gallery of Art.