Pimeä marraskuu

Blogipostausten kirjoittaminen on jäänyt marraskuun aikana todella vähäiseksi. Olen aloittanut yhden, jonka jaan ehkä joskus myöhemmin tai sitten en, riippuen aiheesta. Koko marraskuun olen tutkinut, tutkinut ja tarkastanut ja kirjoittanut tekstiä, johon en vieläkään ole aivan tyytyväinen, mutta se on saatava tällä viikolla valmiiksi. Muutakin on saatava valmiiksi tällä viikolla. 

tänään 27.11.2022

Tänään, sunnuntaina heräsin aamulla vasta puoli kymmeneltä. Olin nukkunut tuntikausia todella sikeästi ja näin erikoisia unia. Viimeksi näkemässäni oli paljon Karjala-aiheisia kirjoja. Illalla myöhään näin, että maa oli iltapäivän kuluessa muuttunut valkoiseksi. Aamulla lunta oli hieman enemmän. Tämä kuvaa sitä, että olin eilen todella syventynyt aiheeseeni ja ympäristö katosi tuntikausiksi. Pitäisikö olla huolissaan?

Viikolla, perjantaina kävin asioilla. Kaduin melkein, että lähdin, sillä jo pihalla huomasin, että jalkani, nilkkani olivat kipeytymässä. Kun palasin kotiin olin melkein raajarikko, niin kipeiksi nilkkani menivät. Koska aiemmin ei ollut mitään oireita, yhdistin kipeytymisen siihen, että sää oli todennäköisesti vaihtumassa. Ennakoin lumisadetta. Niinhän sitten kävikin. En ottanut yhtäkään Buranaa ja kipuilin vielä nukkumaan mennessäni. Aamulla kaikki oli taas hyvin. Vanha nainen, tosin olin sitä jo nuorempana, on oikea ilmapuntari ja sään ennustaja.

Tänään oli kiva herätä levänneenä hiljaiseen maailmaan, josta lumi teki vieläkin hiljaisemman. Minni-kissa istui tuolilla keskellä olohuonetta niin, että näki sänkyyn. Hän odotti nousemistani. Hänellä on aivan oma rytminsä, johon en pysty vaikuttamaan. Vein hänet heti katselemaan ikkunasta valkoista maisemaa, jollei hän ollut sitä aiemmin huomannut. Myöhemmin hän kävi itsekin usein ikkunalaudalla tarkkailemassa ulkomaailmaa.  Eihän siellä paljon tapahdu, ei ainakaan viikonloppuisin. Mietin, miten Minni toimisi, jos minulle sattuisi jotakin. Vaikea tietää. Tuskin hän osaisi hälyttää apua. 

 

Marraskuussa on kestämistä. Olinkin unohtanut, että tämä on aina ollut vaikea aika, joka vain on kestettävä ja elettävä läpi ja löydettävä ilonpilkut kuten aina ennenkin. Hiljaisena aikana voi löytää muutakin.

Pari päivää myöhemmin. Nyt on seuraava tiistai-ilta eli 22.11. Tein vielä tänään isoja muutoksia kesken olevaan tekstiini ja huomenna aion lopettaa siihen paneutumisen. Löydän koko ajan uusia asioita. Toisin sanoen kirjoittamisen aikana opin lisää, mutta samalla huomaan, kuinka paljon muuta tekstiin pitäisi saada vielä lisää. Tai poistaa, sillä voin kirjoittaa myöhemmin niistä uusista asioista. Jos muistan. 

Kirjoittaminen on loputon työmaa. Ei edes koskaan voi olla varma, että joku lukee tekstini ja ymmärtää aivoituksiani. Enhän minäkään ymmärrä monien kirjoituksia. Joskus saan jostakin niistä idean, johon ryntään suin päin. Paitsi, että nykyään monet asiat jäävät puolitiehen enkä pysty aina paneutumaan niihin innolla. Tekstiä kirjoittaessani, sain siis monta uutta kirjoitusaihetta, mutta nyt minun on oikeasti päätettävä, mikä minusta tulee isona. Minun on tehtävä valintoja. En kirjoittanut ideoita edes ylös vaan porhalsin eteenpäin.Osaankohan?

Olen sellainen välimaastossa kulkeva. Ihmiset pitävät lyhyistä jutuista, joista minä en taas pidä. Olen pitkien tarinoiden kertoja, olen ollut sitä lapsesta saakka enkä enää osaa muuttua.En haluakaan.

Joka tapauksessa, jos huomenna saan tämän tekstini lähtemään, olen helpottunut. Ehkä alan siivota ja järjestellä tavaroitani. Ehkä aloitan jonkin uuden projektin, niin paljon virtaa sain tuosta kirjoittamisesta ja tutkimisesta sen ohella. 

Torstaina on kerhoilta Karjalatalolla Helsingissä, jonne minun on mentävä. Huomenillalla paneudumme taas Karjalan kannaksen elämään 1900-luvulla. Olen nyt monta kertaa ajatellut, kuinka tämänhetkinen uusi tilanne herättää kirjoittamaan erilaisista aiheista. Alueesta kun tuli viime helmikuussa saavuttamaton. 1700-luvun ihmisten elämän ajattelemisen sijaan voisin taas palata äitini historiaan.

Viime viikkojen aikana minusta on tuntunut, että olen siirtynyt radaltani syrjään, lennän lähes holtittomasti radan ulkopuolella välillä muistaen, minne olin matkalla ja sitten taas pyörin eteenpäin ja unohdan tarkoitukseni. Se tapahtui jossakin vaiheessa kesän ja syksyn vaihteessa. Ikään kuin aivoissa olisi katkennut verisuoni tai jotakin vastaavaa, josta pitäisi toipua. Ajatus on oudolla tavalla vaivannut minua. Joskus jopa olen ajatellut, että jos niin kävi, sillä on ehkä ollut hyvä tarkoitus. Mietin tätä asiaa lisää.

Lauantai 26.11. poikani syntymäpäivä, jota en voi koskaan unohtaa. Pian on kymmenen vuotta siitä, kun hän aivan yllättäen katkaisi välinsä minuun. Tähän päivään mennessä en ole keksinyt syytä tapahtuneeseen. Mitään riitaa ei ollut, kaikki kävi niin nopeasti, päivästä toiseen. Samalla hän katkaisi yhteytensä sisareensa ja tämän perheeseen. Kaiken lisäksi hän asuu parinsadan metrin päässä minusta ison tien toisella puolella. Joka vuosi lähetän hänelle kirjeen, johon liitän hänen aikanaan kotiinsa jättämiä papereita, valokuvia ynnä muuta. Mainitsin kirjeessäni, että näin hänet vilaukselta kerran kaupassa. Liitin kirjeeseen myös kesäkuussa ilmestyneen kyläkirjan, mikä teki kirjeestä paketin. 

2 vuotta

Kirjeessäni mainitsin myös, että tulen joskus kirjoittamaan blogissani tästä kaikesta. Asia on mielettömän vaikea minulle, mutta varmaan myös tyttärelleni ja hänen lapsilleen. En ole salannut asiaa keneltäkään, mutta siitä ei helppo edes kirjoittaa. Huomaan kyllä joskus puhuessani asiasta, että minun odotetaan tuntevan suurta syyllisyyttä ja surua. Se on äitien ja naisten osa. Meillä kaikilla on varmasti asioita, joiden takia tunnemme syyllisyyttä tai miksi sitä voisikaan kutsua. Useimmat asiat tulevat vuosien myötä paikatuiksi. Silti ne saattavat jättää särön tai kolhun ihmisiin.

Ihmisen elämä ei ole koskaan helppo. Ristiriitoja syntyy kaikissa perheissä. Kaikkia asioita ei koskaan puhuta auki. Uskomme tekojen, hyvyyden ja ystävällisyyden auttavan. Niin ei kuitenkaan käy, nekään eivät riitä. Ihmiset kantavat kaunaa asioista, joita toinen ei tunnista eikä tiedä. Puhumattomuuden taakka on raskas.

En voi jäädä vellomaan asioissa, joille en voi mitään. En voi myöskään ottaa syyllisyyttä kaikesta, mitä on joskus tapahtunut tai ei ole tapahtunut. Kirjoittaminen on minun tapani selviytyä. Tiedän myös, että kirjoittamiseni voi olla monelle sukulaiselle vaikea asia ymmärtää minua. Sitä ei koskaan mainita eikä siitä ja käsittelemistäni asioista ei puhuta koskaan yhtäkään sanaa.

 

Tapasin Milon

Olen kohta lähdössä Walk-in-korona- ja influenssarokotukseen. Haen mukaan kaksi autotonta mummoa. Tosin he eivät ole oikeita mummoja kumpikaan, toinen sentään on eräänlainen varamummo minunkin lapsenlapsilleni. Kävin putsaamassa auton lumesta. Sää on aika raaka.

Muuten, sain sen 1700-lukua koskevan kirjoitukseni lähtemään eilen perjantaina. Olin tehnyt siihen tämänkin viikon aikana monen monta muutosta. Olin äärettömän helpottunut. Sukuseuran lehteen ei ole ehkä tulossa paljon juttuja, joten pituuskaan ei haittaa. Aihe on niin kiinnostava minulle, että palaan siihen tai johonkin yksityiskohtaan ehkä näissä blogipostauksissani.

Karjalatalolta lähtiessä 24.10.

Viikko oli muutenkin oikein hyvä. Kerhotilaisuus torstaina oli tosi innostava.

Aiemmin mainitsemani radaltani syrjään joutuminen vaatii myös paneutumista. Pitää muistaa, että ennen muinoin monet olivat haudassa jo 75-vuotiaina. Mutta niin on tilanne nytkin. Tosin ajatteluni ei vielä johda siihen suuntaan.

 

Ihmisen omituisia ominaisuuksia

Sateinen lauantai. Jokin pieni ajatuksenkatkelma johdatti minut läppärille aloittamaan uuden blogipostauksen. En koe juuri nyt pakenevani ylikuormittumista, joka usein tuo minut rauhoittumaan kirjoittamisen parissa. Kun alan ajatella, niin ymmärrän alkulähteen.

Sain eilen yllättävän paljon tehtyä, kun minua jo parisen viikkoa ajatusten ja toiminnan tasolla rääkännyt tehtävä oli päässyt riittävän onnistuneeseen lopputulokseen. Seuraavat odottavat lähitulevaisuudessa ja ovat jo tärkeälle mietinnälle alistettuja.

Sain siivottua arkistohuoneen. Se tarkoitti roskien imuroimista, pöydän kääntämistä eri suuntaan, laatikoiden siirtämistä ja järjestelyä. Tosin se saattaa tarkoittaa, etten taas tarvittaessa löydä, mitä etsin. Imuroin muutkin huoneet ja parvekkeen. Tein ruokaa, josta riittää tällekin päivälle. Kirjoitin somepäivityksiä, muutaman sähköpostin. Ystäväni soitti ja päivitti tilanteensa, hänkin oli saanut paljon aikaiseksi odottaessaan aikaa tulevaan lonkkaleikkaukseen.  Kyllä me olemme hyviä. Siinä tuli myös maailmantilanne taas uudelleen käsiteltyä. Tutkin taas valokuviani, joista löydän jatkuvasti jotakin uutta.

 

Katselin muutaman seuraamani sarjan ja edellisen päivän BB:n koosteen.  En tiedä, olenko aiemmin tunnustanut, että seurasin myös edellistä Big Brother 2021 kautta ja sitä edeltävää Julkkis BB:tä.  Aiemmin en ole sitä koskaan seurannut. Huomaan monien paheksuvan minua, kun kerron tällaista. Katson enää tuskin ollenkaan mitään suoraan TV:stä vaan kaikki tallenteina jälkikäteen. Olen vähentänyt uutisten ja monen ajankohtaisohjelman seuraamista, jollen sitten katso niitä jälkikäteen. Kännykälleni kaikki uutiset tulevat suoraan, luen ne tai poistan heti. Helsingin Sanomiin paneudun syvästi, siellä on hienoja, syvään luotaavia artikkeleita.  Mitä kaikkea on vielä tulossa?  Huomaan maailman muuttuneen myös informaation jakamisen osalta.

No, edellinen oli vain pieni osa kaikesta siitä, mitä teen. Ihmisten käyttäytyminen on mielenkiintoista seurattavaa. Ehkä minussa herää taas pieni psykiatri. Kaikkien muiden urahaaveideni lisäksi se oli myös nuorena mielessäni. Yleensä tutkin itseäni.

Olen keskustellut tyttäreni kanssa paljon mm. ADHD:stä (attention deficit hyperactivity disorder), koska tämä neuropsykiatrinen häiriö on diagnosoituna hänen pojallaan. Viime vuosina tämä oireyhtymä näyttää vain yleistyneen. Terveyskirjastosta voit lukea linkin takaa lisää. Onneksi siihen voi nykyään saada apua. En ole tutkinut aihetta syvällisesti, mutta häiriö on tunnistettu jo kauan sitten ja sitä on tutkittu valtavasti.  Mutta vieläkään kaikki eivät ole tietoisia siitä. Monet aikuiset ihmiset ovat myös nykyään saaneet diagnoosin. DDddd

Koska oireyhtymä on suureksi osaksi perinnöllinen ja kohdistuu voimakkaammin poikiin, olemme aina välillä puhuneet siitä, miten se on ehkä ilmennyt meissä. Ennen ADD:ksi nimetty häiriö on ADHD:n alalaji, tarkkaamattomuushäiriö, jota on ollut vaikea tunnistaa. Kyllä vaan, meillä kaikilla on ko. häiriötä jollakin tasolla, erilaisena. Minulla se on varmaan ilmennyt liian moneen asiaan kerrallaan keskittymisenä, aiheesta toiseen poikkeamisena. Se on saattanut näkyä työelämässä eivätkä kaikki ole sitä ymmärtäneet. Itsenäistä ja omituista ihmistä ovat monet ihmetelleet ja se saattoi olla myös esteenä tehtävissä etenemiselle. Silti olen ollut hyvin pitkäjänteinen, vaikka olen kulkenut omia polkujani. Niin teen edelleen. Omituiset ihmiset alkavat ehkä vasta nyt olla valtavirtaa.

 

En aio syventyä tässä nyt itse tekemääni diagnoosiin. Totean vain, että asiassa on myös lukemattomia hyviä puolia. Tällaiset oireet voivat olla jollekin epäonni, mutta jollekin toiselle suuri rikkaus.

Keneltä menneisyyden henkilöltä tai henkilöiltä olemme perineet ominaisuuden? Miten lapsuuden ympäristö vaikutti siihen.

Palaan siihen, mikä aktivoi tänään aamupäivällä kirjoittamisen.  Sade. Yksinkertaisesti se oli sateinen ilma. Sekin tulee kaukaisesta lapsuudesta. Kun satoi vettä tai lunta, oli kiva keskittyä sisällä kirjoittamiseen ja piirtämiseen. Se oli inspiroivaa.

Jatkan tätä tekstiä tiistaina. Niin vain käy usein, etten löydäkään seuraavina päivinä sopivaa hetkeä kirjoittamiseen. Eilen illalla tosin tutkin ja kirjoitin erästä toista, täälläkin aiemmin mainitsemaani artikkelia. Se kun tuli edellisinä yöllä kummittelemaan mieleeni. 

 

Eilen maanantaina oli kaunis sää ja jopa vähän pakkasta aamulla, jolloin minun oli pakko lähteä katsomaan pitkälle edenneen syksyn maisemia lempipaikallani, jokilaaksossa. Yhdistin siihen kirjastossa käynnin, olin varannut useita kirjoja. Kotimatkalla kävin ruokaostoksilla. Sitten olinkin niin väsynyt, että lepäsin hetken. 

Kyllähän se kaikki tulee täältä blogistani myös esiin. En ole sisäisesti koskaan asettunut aloilleni, vaikka ulkoisesti olenkin pysytellyt samoilla seuduilla. 

 

Kuormitun todella helposti. Siitähän olen viime aikoina kirjoittanut. Aloin ajatella sitä yrittäessäni tänään aamulla etsiä postikortteja lähettääkseni niitä parille ystävälle, joiden syntymäpäivät lähestyvät. Olen jo pitkään ollut lähettämättä mitään kortteja, en edes kiitoskortteja, vaikka olinkin aikoinaan oikea korttiaddikti. Kuormituin niistäkin. Aloin miettiä muitakin syitä ja löytyihän niitä.

Mietin, miksi minulle tuli jossakin vaiheessa vaikeaksi pitää yllä yhteyksiä ystäviin, joiden kanssa olimme aikanaan paljon tekemisissä? Oliko siinäkin taustalla häpeää kaikista epäonnistumisistani? Typerä ajatus sinänsä, mutta se kolahti. Totta toinen puoli.

Olenko ollut häpeissäni myös kaikista onnistumisista? Se on myös mahdollista. Saamme todella harvoin kiitosta, kun teemme jotakin ja opimme olemaan ilman kiitosta ja huomiota. Tässä iässä ihminen on usein todella yksin. Minäkin saan voimaa, jos voin tarvittaessa auttaa jotakin toista tai toisia, mutten silti halua sitoutua sen enempää.  Nämä ajatukseni ja kysymykseni jäävät tällä kertaa roikkumaan.

Kun mennään vuosisata eteenpäin, sen ajan ihminen on oleva aivan erilainen kuin nyt. Haluaisin nähdä sen ajan. Jos nyt yleensä sitä aikaa ihmiskunnalle tulee.

 

Tänään sain vihdoin varattua ajan talvirenkaiden vaihtoon. Rengasfirmani vaihtoi äskettäin omistajaa, uusikin omistaja on alun perin ulkomaalainen. Tällä uudellakin oli asiat hyvin hallussa, sillä soittaessani, hän heti tunnisti, kuka soitti ja autoni rekisterinumerokin oli pöydällä valmiina. Tiedossa on ollut ennen ja jatkossakin loistavaa palvelua. 

Tänään oli Hesarissa artikkeli talvirenkaisiin tulossa olevista muutoksista. Otin sen talteen, koska viimeistään ensi vuonna minun on pakko hankkia uudet renkaat. Nimittäin on aika huvittavaa, että nykyiset talvirenkaani on valmistettu jo 2005. Auton katsastaja tarkisti päiväyksen minulle viime talvena todeten, että ovat edelleen aivan kunnossa.

Jospa huomenna saisin tämän julkaistua. Tuli taas väliin muuta.