Olla omanlaisensa

Kirjoitin viimeksi mansikkapaikoista. Eilen ahkeroin pihalla, sen talon pihalla, jossa vesivahingon takia on valtava remontti meneillään. Olen asunut poissa talossa runsaat neljä kuukautta ja oletan asuvani evakossa vielä pari kuukautta. Jossakin vaiheessa remonttia, ehkä vasta sinne takaisin muutettuani laitan talon uudelleen myyntiin, jollei sitten ostaja ilmaannu sumusta.  Se on hyvin epätodennäköistä enkä uhraa ajatuksia sille enkä ylipäänsä tulevaisuudelle.  

Tämä tapaus, sattuma, kohtalonkäänne tai miksi sitä ja edeltäviä vaiheita voisi kutsua, on muuttanut oman ajatteluni lopullisesti. Paluu menneeseen on mahdoton enkä edes sellaista kuvittele, toivo tai siitä unelmoi. Tämä siksi, että joku saattaa kuvitella minun roikkuvan entisessä huolehtiessani asioista ja yrittäessäni viedä ne kunnialla loppuun saakka. Mutta eräänlainen, käsitteeksi muovautuva mansikkapaikka sekin on. Joka nurkalla kasvaa oikeastikin mansikoita.

Tässä pari kuvaa eilisestä urakasta, ruohonleikkuusta. Mikäs siellä on työskennellesä, kun sääkin oli juuri sopiva.

Kuten tavallista monta kirjoitusaihetta pyörii päässäni. Tänään aamulla kuuden aikaan tuli 70 vuotta täyteen isäni kohtalonhetkistä Valkeasaaressa venäläisten suurhyökkäyksen alkaessa. En etukäteen eilen ajatellut sitä ollenkaan, mutta jokin kumma vain herätti heti aamuvarhain.  Kirjoitin Facebookiin saman tien kirjoituksen, jonka isä on aikansa sosiaaliseen mediaan ladannut.  Hän kirjoitti  silloin Lapin Pokan Sammalselän vieraskirjaan seuraavan tekstin 9.6.1984:

”Tänään 9.6.1944 taivas putosi päällemme Valkeasaaressa, 40 vuotta sitten. Tuhannen lentokonetta, 400 tykkiä rintamakilometrillä ja 3 valiokaartin divisioonaa alkoi kello 6 tuhota Jalkaväkirykmentti Ykköstä. Kirkas päivä pimeni yöksi. Mutta vasta seuraavana päivänä 10.6. vanjan panssariarmeijakunta ajoi läpi.”

Hän ja äitini, joka palveli muonituslottana  JR1:ssä, kertoivat meille lapsille paljonkin tuosta ajasta. Se oli heille aikanaan yhdistävä asia.  Muistot pitkästä sota-ajasta yhdistivät heitä ja monia muitakin ihmisiä. Meitä ne jutut eivät silloin paljonkaan kiinnostaneet.  Monen on toisaalta varmasti vaikea ymmärtää, miksi minä ole nyt mahdottoman kiinnostunut ja jatkan aiheesta uudelleen ja uudelleen. On niin, että itsekin sitten miettii uudelleen, mutta....

Sotapäiväkirjaa juuri siltä päivältä. Isäkin mainitaan siellä.

Täällä http://unikkopellossa.blogspot.com/2014/01/valokuvat-vievat-mukanaan.html ja parissa muussakin aiemmassa kirjoituksessani käsittelen sota-aihetta.

Oma sukupolveni ja ylipäänsä sodassa olleiden vanhempien lapset kantavat itsessään sodan vaurioita kukin omalla tavallaan. Usein se ilmenee tavalla, että asioista ei saisi edes puhua, kirjoittaa eikä edes mainita.  Monet taas ovat innoissaan kaikesta uudesta tutkimuksesta ja haluavat kuulla lisää ehkä selittääkseen itselleen vaikeita kokemuksia.  He haluavat myös, että heitä kuunneltaisiin. Toistaiseksi kuunnellaan vain niitä harvoja jäljellä olevia veteraaneja. Monet  äänet hukkuvat  ja ehtivät vaieta ennen kuin heitä kuunnellaan. Niinhän se menee.  

Viime viikon Hämeenlinnan keikalla poikkesimme Iittalassa käydessämme Kalvolan hautausmaalla ja kirkolla, jossa kuvasin Summan ristiä. Kalvolan sankarihauta-alueen vieressä on talvisodan aikana JR 15:n 5. komppanian III joukkueen Summan alueen korsun katolla ollut ns. Summanristi. Täällä lisää aiheeseen liittyvää tietoa.

Kun tässä helmikuussa olin Keravan kirjastossa Hannu Taanilan tunnilla kuuntelemassa historiantutkija Ville Kivimäkeä  liittyen hänen kirjoittamaansa Finlandia-palkinnon voittaneeseen teokseen   ” Murtuneet mielet. Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939–1945" (WSOY) syntyi jo luentoon jonottaneiden suuriin ikäluokkiin kuuluneiden henkilöiden kesken keskustelua heidän kokemuksistaan.  Kirja perustui Ville Kivimäen Åbo Akademissa tehtyyn väitöskirjaan, Battled Nerves: Finnish Soldiers’ War Experience, Trauma, and Military Psychiatry 1941–44 . Siinä tutkittiin vasta sodan ja sodassa mielensä rikkoneita miehiä.  Varmaan  uusia tutkimuksia sodan vaikutuksista sen jälkeen syntyneisiin lapsiin on myös tekeillä, sillä olisi jo niiden aika.  Aiheet ovat kyllä monella tapaa olleet viime vuosina esillä. Ehkä eivät kuitenkaan tarpeeksi.

Tämän maiseman äärellä Hämeenlinnan Aulangolla voisin viettää koko päivän.

Kuulun siihen porukkaan, mutta en aina sopeudu, sillä käsittelen asioita omalla tavallani. En ole traumatisoitunut vanhempieni kohtalosta enkä kanna enää sodan enkä edes oman elämäni haavoja itsessäni. Toivon yksinkertaisesti voivani ottaa sota-ajan ja sen jälkeisen ajan haltuuni ja vieväni edes osan siitä eteenpäin.  Nuo ajat ovat vaikuttaneet välillisesti meihin ja elämäämme enemmän kuin edes uskomme.  Nyt elämme aivan uutta aikaa, jossa siinäkin kyllä riittää ihmettelemistä yllin kyllin ja useimmille myös haltuun ottamista!

Puutarhatöiden ynnä kaiken muun pienen toiminnan ohella olen sekoillut omien valokuvamassojeni parissa ja yrittänyt saada niiden kanssa jotakin aikaiseksi.  Karjalan matka toi monta asiaa pinnalle.  Aikoinaan ajattelin, että olisi kiva joskus nähdä muidenkin ihmisten valokuvia, kun kaikki nykyään kuvaavat.  Sama kohde tallentuu samanaikaisesti kymmenille muistikorteille.  Mitä niille kaikille kuville tapahtuu, kun vain ani harva tulee näkyville.  Ajattelin myös, että miksi minun on sitten esiteltävä ja jaettava kuviani myös muille näytettäväksi. Tosin en niitä edes mainosta, mutta varmaan aina silloin tällöin joku eksyy  kuviani selaamaan. Mutta loppujen lopuksi harvaa ihmistä kiinnostavat toisen valokuvat.  Esitettävät valokuvat ovat lisäksi usein niin huonolaatuisia, että katsoja saattaa tuntea myötähäpeää. Minne ne kuvat sitten joutuvat?

Kuten myös tämän maiseman äärellä, Kuolemajärven Tammikossa. Suuren, ehkä jo kuolleen tammen juurella (24.5.2014)

No niin tai näin.  Saan kohta valmiiksi Kuolemajärven Karjalaisten kylää koskevan valokuvamateriaalin, mutta ennen kuin julkaisen sen, kirjoitan vielä siihen liittyvän tekstin.  Ajatelkaa, kun googlasin sanalla ”valokuvien esittäminen”, osuin tällaiseen blogiin , jota pitää Kalmistopiiri,  hautausten ja ihmisjäännösten arkeologian sekä luututkimuksen sivusto.  Se on saanut  alkunsa Turun yliopiston arkeologian opiskelijoiden ylläpitämästä hauta-aiheisesta opintopiiristä.  Sinnehän meinasin sitten juuttua lukemaan.  Aiheet liittyvät siis arkeologiaan.  Edellä olevan sanan (blogiin) takaa pääsee kirjoitukseen tunteista.  Onkin jännittävää jossakin vaiheessa lukea, mitä Janakkalan miekkamiehestä on saatu selville. Hänethän löydettiin sieltä aika läheltä omia synnyinseutuja.  Tässä linkki aihetta koskevaan postaukseen:  http://kalmistopiiri.wordpress.com/2014/01/21/janakkalan-muinaishaudan-miekkamies-on-kuollut-keskiajalla/.

Jotkut ihmiset ovat vain niin mahdottoman kohtuuttomia ja hillittömiä kaikessa toiminnassaan, kiinnostuneita kaikesta maan ja taivaan välillä.  Viittaan tietenkin itseeni.  Olen vaistonnut jonkin verran paheksuntaa asian johdosta ja välillä harkinnut jopa oman itseni kutistamista entistä pienemmäksi ja omien juttujeni rajaamista ja salaamista. mutta joka kerta, kun sitä mietin, palaan samaan.  En voi olla muuta kuin tällainen.  Kaikki muutkin olkoot omanlaisiaan.

Entäs hän sitten? Oli ainakin sisarelleni ja minulle suureksi avuksi säkkejä liikutelteassa. ehkä jotakin jää mieleen.

Luurankoja kaapissa

Otsikko on pyörinyt päässäni taas useamman päivän ajan liittyen oman elämäni pieniin luurankoihin. Ne ovat aina olleet asioita, jota olen lykännyt piiloon ”kaappiin” vähäksi aikaa kunnes sitten olen ottanut käsittelyyn.  Yleensä ne ovat tekemättömiä töitä, joita olen ottanut taakakseni harrastusteni parista. Olen luvannut tehdä jotakin, mutta aika vierii. Toisaalta kaikelle on oma aikansa. Ei pidäkään stressata, kyllä ne asiat tunkevat esille jonakin päivänä. Joskus niitä alkaa tehdä unissaan ja herätessä onkin jo puoli työtä tullut tehtyä, solmukohdat ratkaistua ja loppu sujuu sitten leikiten. Niitä on toki nytkin, mutta kyllä ne jaksavat ensi viikkoon odottaa.

Hötköily asioiden suhteen ei muutenkaan ole minua, ei luonteenomaista, ei sitten ollenkaan.  Lieneekö siinä palanen hämäläistä verenperintöäni?  Mutta eipä Karjalan kannakselaisetkaan ole yleisesti kauhean äkkipikaisia luonteita, vilkkaampia kyllä, ehkä hiukan impulsiivisempia.  Sitä samaa esiintyi kyllä Hämeessäkin, isäni oli nuorempana aika äkkipikainen, helposti kiihtyvä. Niin kuin olin minäkin.  Karjalainen äitini oli paljon rauhallisempi, harkitsevampi.  Eivät siis luonnearviot tuota kautta mene ihan nappiin nekään.

Mielenkiintoisen näköinen talo myynnissä Tallinnassa Kadriorgin alueen lähistöllä.

Minun ei ole tarkoitus kirjoittaa niistä oman kaappini luurangoista, joita ei todellakaan ole paljon.  Tuli vaan mieleen, että näin vanhempana tekemättömät työt rasittavat entistä enemmän. Hermot ovat ikään kuin enemmän pinnalla kuin nuorena. Monet asiat satuttavat enemmän, ahdistus on aina lähempänä. Aika kiitää ohitse liian nopeasti, ei ehdi tarttua kaikkeen.  Siitähän olen usein kirjoittanut.  Hyvä ratkaisu on siis elää vain tätä hetkeä pohtimatta ehtimisiään, unohduksiaan ja tekemättömiä töitään.

Elisabet 1, Pietari Suuren tyttärentytär

Se niistä luurangoista! Viime tiistaina vietin päivän Tallinnassa Nordea Pankin senioriryhmän Evergreenien järjestämällä matkalla.  Olikin oikein mukava matka ja uuttakin tuli nähtyä.

Vierailimme viime vuonna avatussa hienossa merimuseossa.  Museoon on muuten tulossa iso Titanic-näyttely  marraskuussa, joka varmaan olisi myös näkemisen ja kokemisen arvoinen.  Kadriorgin palatsi oli minulle ennestään tuttu, mutta tämän vierailun jälkeen pystyin sijoittamaan sen jatkossa paremmin historiaan ja kartalle.

Kadriorgin linnan kulma 24.5.2005

 

Pietari Suuri oli vuonna 1703 valloittanut  suomalaisten heimojen asuttaman alueen Nevajoen suulta Suomenlahden pohjukasta. Hän alkoi rakentaa sille paikalle Pietaria ja myöhemmin 1718 oli vuorossa Kadriorgin (Katariinan laakso) rakentaminen perheen väliaikaiseksi kesäpalatsiksi. Rakennustyöt alkoivat vuonna 1718 ja linna valmistui vasta Pietari Suuren kuoleman jälkeen. Pietarin puoliso Katariina, josta tuli pariksi vuodeksi Venäjän hallitsija Katariina I Pietarin jälkeen ei kuitenkaan linnaan sittemmin ehtinyt. Nykyään Kardiorgin linna palvelee Viron ulkomaisen taiteen museona. 

Tässä toinen myöhemmin rakennettu Venäjän hallitsijoiden palatsi Tsarskoje Selo Pietarin eteläpuolella. Olen ottanut kuvan kesällä 2005 käydessäni siellä.

Sitä vaan aina joudun syrjäpoluille. Melkein mitättömyydestä Venäjän keisarinnaksi luku- ja kirjoitustaidottomana, synnytyskoneeksi, miehen palvojaksi, sitä oli Pietari Suuren toisen puolison Katariinan ura, kunnes hän pari vuotta Pietarin jälkeen kuoli 43-vuotiaana juoppouteen ja keuhkotautiin. Hän oli alunperin liettualaisen talonpojan tytär, joka oli ollut aiemminkin naimisissa ennen kuin tutustui Pietari Suureen.  Tämä  otti hänet lopulta virallisesti puolisokseen ja nosti keisarinnaksi.

Katariina oli synnyttänyt 1704 - 1724 yhteensä 12 lasta, josta suurin osa kuoli vauvoina tai parin kolmen vuoden iässä. Eloon jäi kaksi alunperin jo ennen vanhempiensa avioliittoa syntynyttä tytärtä, Anna ja Elisabeth. Anna kuoli pian äitinsä jälkeen 20 vuotiaana, mutta Elisabethistä tuli Venäjän keisarinna Elisabet I vuosiksi 1741 – 1762.

Anna avioitui Schleswig-Holstein-Gottorpin sukuun ja muutti Saksan Kieliin, missä hän kuoli  keuhkotuberkuloosiin kolme kuukautta sen jälkeen kun oli synnyttänyt 1728 Venäjän seuraavan keisarin Pietari III:n (alun perin Karl Peter Ulrich von Holstein-Gottorp). Tämä nai prinsessa Sophie Auguste von Anhalt-Zerbst-Dornburgin, josta sitten Pietari III: n  1762 kuoltua tuli Venäjän keisarinna Katariina II eli Katariina Suuri.

Olen kerännyt tietoja erikielisistä Wikipedian artikkeleista.

Tämä outo kuva on samalta matkalta 2005. Taustalla Pietarin "Kirkko veren päällä", Kristuksen ylösnousemuksen katedraali, jonka Aleksanteri III rakennutti paikalle, jossa  1881 hänen isänsä Aleksanteri II  joutui  kuolemaan johtaneen attentaatin kohteeksi.

Kaikki tuokin historian siipien havina koskettaa meitä tavallisia ihmisiä ja meitä ennen eläneitä. Katariina Suuri syntyi ja vietti lapsuutensa Stettinissä, jonne tyttäreni sukujuuret johtavat hänen saksalaisen isoäitinsä kautta.  Katariinan tavatessa tulevan puolisonsa, hän oleskeli Eutinin linnassa Schlesvig-Holsteinissa, taas paikka sivuaa tyttäreni suvun nykyisiä asuinpaikkoja kuten aiemmin mainitsemani Kiel.

Pietarista ei ole myöskään Karjalan kannaksen Kuolemajärvelle matkaa kuin 100 kilometriä. Kuninkaiden, ruhtinaiden ja tavallisen kansan tiet ovat olleet lähellä toisiaan.  Niistä köyhän kansan teistä ei vain ole jäänyt paljon tietoa jäljelle, mutta ehkä pieni nokare tietoa tippuu rikkaiden vaunuista omalle matkallemme historiaan. Sairaudet ja lasten kuolemat osoittavat, että rikkaatkaan eivät säästyneet ajan vitsauksilta. Minun pitää nyt vihdoin lukea Laila Hirvisaaren romaanit Katariina Suuresta: Minä, Katariina ja juuri ilmestynyt Me, Keisarinna.  Ensimmäisen osan ilmestyessä olin juuri lukenut Katariinan käännetyt muistelmat enkä jaksanut kiinnostua romaanista.  Jossakin kirjahyllyni kätköissä kirja lienee vieläkin ellen luovuttanut sitä jo eteenpäin.

Kodikas kuva vuosien takaa Vehmaisista. Äidin ja Raijan lukutuokio.

Tallinnan matkalla tuli syksy vastaan kaikessa kylmyydessään ja kosteudessaan. Senkin jälkeen olen täällä kotona palellut ja yrittänyt totutella siihen, että nyt se syksy on täällä ja siihen on vain totuttava.Hyllyt notkuvat mielenkiintoista luettavaa, mutta ulkotöihinkin olisi ehdittävä. Eräs kirja minun oli pakko hankkia itselleni, kun huomasin sellaisen ilmestyneen.

Kuva isästäni juoksuhaudassa huhtikuussa 1942. Kuvan olen skannannut hänen albumistaan, mutta sama kuva on myös kirjassa, josta kerron.

Docendon julkaisemana on äskettäin ilmestynyt Janne Mäkitalon ja Jukka Vainion kirjoittama ”Valkeasaaressa läpimurto, Jalkaväkirykmentti 1 jatkosodassa.” Kirjoittajat toteavat esipuheessa aivan aiheellisesti, että vuosien 1941-1944 tapahtumat  ovat edelleen antoisa tutkimuskohde monessakin mielessä kuten operatiivisen suunnittelun, rykmenttien perustamisen, käytyjen taistelujen analyysien, jokapäiväisen rintamaelämän ja monen muun  sota-aikaan liittyvän asian osalta.

Olen vielä teoksen alussa ja huomaan sen olevan perusteellinen tutkimus aiheesta. Siinä on käytetty paljon myös minulle isäni kautta tuttua materiaalia, kirjoja, muistelmia ja valokuvia.  Yllättävintä oli, että löysin sieltä isäni albumin valokuvat, jotka ovat olleet JR 1:n perinnekillan hallussa, Pentti Siukolan alakokoelmana.  Aika monessa kuvassa myös isäni on päässyt esille, jopa äitini siinä neljän lotan yhteiskuvassa, jonka olen täällä aiemmin esittänyt. Äitini oli käsittääkseni luovuttanut isäni erästä näyttelyä varten suurentamat valokuvat tuolle perinnekillalle. Kirjan tarkka kuvaus Karjalan kannaksen takaisinvalloituksesta kesällä 1941, asemasota Lempaalassa ja rykmentin kohtalonhetket Valkeasaaressa kesäkuussa 1944, viivytystaistelu ja sodan jälkeinen aika, kaikki saavat tarkat selvityksensä.

Tämäkin skannaamani kuva löytyy kirjasta. Koska en ole saanut selvitettyä kirkkoa, en ole julkaissut sitä aiemmin. Isä on toisena vasemmalta viemässä joukkoa eteenpäin 5.8.1941.  Sitä tietoa ei kirjassa ole, mutta päivämäärän sain kirjasta ja myös sen, että taustalla on Ruokolahden kirkko ja JR 1:n miehet ovat marssilla kohti Ilmeetä.

Molemmat vanhempani kävivät koko sodan läpi ja jatkosodan aikana kuuluivat Jalkaväkirykmentti 1:n joukkoihin, äitini lottana ja isäni joukkueen johtajana ja osan aikaa myös komppanian päällikkönä. Jossakin välissä he siellä sitten tapasivat.  Äitini kirje uutena vuotena 1944-45 isälle sairaalaan Helsinkiin kertoo heidän viettäneen aikaa yhdessä Vammelsuussa edellisenä uutena vuotena 1943-1944 ja isä oli lähettänyt äidille kortin, joka sai tämän vastaamaan kirjeellä. Aivan tarkkaan en heidän historiaansa tiedäkään, äiti kertoi haastatteluissa heidän tutustuneen jo Lemillä eli itse asiassa, kun JR1 lähti liikkeelle kesällä 1941. Tuo kirja antaa vastauksia moniin kysymyksiini ja auttaa selvittämään valokuva-albumin kuvia.

Mitenkään poikkeuksellista niissä oloissa ei ollut se, että osa sotapäiväkirjoista ja muusta materiaalista jäi alueelle.   Venäläiset keräsivät osan talteen ja aineistoa löytyy jonkin verran Viipurin arkistosta.  Kirjasta löytyy hävinneestä ja tuhoutuneesta aineistosta luetteloita.

Äiti oli poissa eturintamalta, kun suurhyökkäys alkoi. Hänen kaikki päiväkirjansa, kirjeensä ja valokuvansa ja polkupyörä jäivät silti Lempaalaan.  Se olikin kaikki se, mitä oli kertynyt sitten talvisodan jälkeen, koska aiempi pieni omaisuus oli jäänyt kotiin Kuolemajärvelle, se vähäinen, mitä nuorella ihmisellä silloin oli.

Tässä Karjalaisten kylän bunkkereita Ahvijoen lähistöllä jota kirjassa Ahvenjoeksi kutsutaan.

Olen viettänyt muutenkin aikaani sotaisissa tunnelmissa. Luettavanani on nimittäin myös Eino Pohjamon ”Verinen tanner”, Karisto, vuodelta 2005. Se kertoo tarinaa vahvistetun Erillisen Pataljoona 7:n  taipaleesta talvisodassa 1939-1940.  Kirja on sikäli liiankin mielenkiintoinen, että se vie Sirkiän suvun sijoille Kuolemajärven Karjalaisten kylään. Kirja tekstit tulevat suoraan sanoen iholle saakka, koska paikat ovat suvun vielä kirjoittamattoman historian kautta niin mahdottoman tuttuja. Oli järkyttävää palata kuin unessa tuolle alueelle loka- marras-joulukuussa 1939. Mannerheim-linja  kulki kylän halki. Tutut paikan nimet, väki on lähtenyt joulukuun alussa evakkoon, kodit, koulut, kaikki rakennukset on poltettu. Sain vinkin kirjaan Turun käynnillä, jossa Sirkiän tytöt Eila ja Toini lukivat kirjaa palaten rakkaisiin lapsuuden maisemiin, joista oli tullut sodan tanner.

Summan taistelupaikoilla oleva venäläisten muistokivi, jonka kuvasin 2005. Olimme silloin retkellä, jonka nimi oli Mannerheimin jalanjäljillä. Itse asiassa matkan piti viedä meidät myös Valkeasaareen, mutta niin ei käynytkään. 

Tässä istun sisareni Heljän kanssa Tali-Ihantalan muistomerkillä kesällä 2008.