Vapaapäivä

Uuden vuoden alkaessa haluamme usein tehdä erilaisia lupauksia. En edes aikonut luvata mitään, ne ajat ovat osaltani ohi. Aion kuitenkin kääntää tulevaisuuden lehteä ja ujuttaa itseäni uuteen suuntaan. Kuljen päivä kerrallaan, menen joka päivä pienin askelin eteenpäin. Muutos on alkanut jo kauan sitten, nyt kuljen pitkin polullani kauas ilman sen suurempaa meteliä.

Polulle kauas oli vanhan, nyt internetin syövereihin hävinneen blogini nimi. Siihen innoitti minua eräs isäni ottama valokuva. Silloin oli kesä 1953 ja olin lähdössä kahden nuoremman sisareni, Heljän ja Päivikin kanssa polulle kauas kuten kutsuimme päivittäistä reittiämme pitkin ojan reunassa kulkevaa polkua peltojen keskelle. Ojan varsilla kasvoi ahomansikoita, joita matkalla poimimme. Nuorin sisaristani Raija oli syntynyt vasta saman vuoden huhtikuussa, joten hän ei vielä silloin voinut osallistua retkillemme. Tosin vedimme hänet jo seuraavina kesinä mukaan erilaisiin pelto- ja metsäseikkailuihimme.

Voin milloin tahansa siirtyä paikkaan, jossa kuvassa seisomme, polku alkaa muutaman askeleen päästä edessämme. Kuvasta vinosti eteenpäin oikealle seisoo iso lato, jossa myös usein leikimme. Suunnittelimme sinne isompaa kotia, huoneita, kerroksia. Samaa harrastimme talvella, kun kantavan hangen päälle oli satanut kerros lunta. Piirsimme jaloillamme lumelle lukemattomia uusia taloja huoneineen ja huonekaluineen. Kun menimme leikkien jälkeen posket punaisina sisälle, jatkoin keittiön pöydän äärellä pohjapiirrosten piirtämistä paperilla. Huomaan nyt täysin unohtaneeni tuon minulle silloin erityisen rakkaan harrastuksen. Nyt se tuo mieleeni taidehistorian opiskelun aikana virinneen kiinnostukseni arkkitehtuuriin varsinkin sen jälkeen kun ensin eräässä tehtävässämme erityisen innokkaasti paneuduin tulkitsemaan antiikin ajan temppelien rakennustapoja kirjoittaessani referaattia eräästä pitkästä englanninkielisestä artikkelista. Posket punaisina silloinkin, kun nyt sitä ajattelen. Miksi lapsuuden harrastukseni hävisi aikanaan ja unohtui sitten vuosikymmeniksi?

Samalla kun siirryin kuvan paikkaan, voin siirtyä myös aikaan. Se tuo omituisempia muistoja ja pyörryttävän tunteen. Pysyttelenkin kuvassa ja jatkan paikan tarkastelua. Polulle kauas-kuvassa taustalla näkyy iso koivu, jonka kaatumisen syvän huokaisun kera muistan. Se tapahtui paljon myöhemmin ehkä 1970-luvulla, koska sitä ei näy eräässä myöhemmässä kuvassa, jossa poikani Henri vasta kävelemään oppineena kulkee. Koivun vasemmalla puolella näkyy toisen perunakuopan katto, ne olivat siinä peräkkäin. Oikealla puolella näkyy Eskolan, naapurin rakennuksia. Äskettäin löysin toisen kuvan, jonka ehkä äitini on ottanut samana päivänä. Oli pakko etsiä muutama tuota tilaa ja paikkaa käsittelevä valokuva, jotka olen liittänyt tänne. Kierrän paikkaa lapsuuden ja nuoruuden asuinalueella kuin maani ikuisesti menettänyt. Mutta olen elänyt siellä jokaisella solullani. Samalla tavalla ajattelevat varmaan Karjalassa eläneet ihmiset ja siksi minun on varmaan ollut niin mahdottoman helppo samaistua heidän kokemuksiinsa.

Serkukset Jussi ja Henri matkalla ladolle päin pihapiirin jäädessä taakse.

Tänään vietin vapaapäivää. Olen usein kirjoittanut siitä, että eläkeläinen on aina lomalla. Mutta kun nyt katson taaksepäin, huomaan kuitenkin olleeni kaikki neljä vuotta eläkkeelle jäämisestäni ikäänkuin töissä. Rentoutuminen on jäänyt vähiin. Olen kiiruhtanut asioista toiseen, ikäänkuin jonkinlaisen pakon ajamana jonkun jahdatessa minua. Ymmärrän nyt tuon tunteen mielettömyyden. Valokuvaus ja postikorttien kirjoittaminen ovat olleet ihanaa rentoutumista. Kun kirjoittaa postikortteja, voi samalla olla yksin ja sosiaalinen.

Molemmat lapseni kesällä 1981 maisemassa, jonka tarkalleen tiedän.

Kuvan keskellä kaukana pellon laidalla seisoo maisemassa lato,  jonka läheltä olimme lähdössä polulle kauas ja jossa suunnittelimme suuria taloja.

Joulun aikaan sain runsaasti postikortteja, joukossa myös paljon sellaisilta henkilöiltä, joita en itse muistanut. Postcrossingissakin oli vilkkaampaa kuin aikoihin. Postikorttien keräilystä kirjoitan enemmän joku toinen kerta. Sitä kutsutaan englanniksi nimeltä Deltiology ja saksaksi Philokartie. Täällä siitä kerrotaan suomeksi.

Tänään kirjoitin postikortit: Bodolle Sveitsiin, Ginalle Bahamalle, Pavelille Valkovenäjälle, Chiekolle Japaniin, Sabrinalle Itävaltaan, Suzannelle Espanjaan, Vilmalle Liettuaan, Sonjalle Bosnia ja Herzegovinaan,Tóthille Unkariin, Debralle Australiaan, Luisille Portugaliin ja Monicalle Romaniaan. Meillä postikortteja kirjoittavilla ja saavilla on usein samoja kiinnostuksen aiheita. Vilma saa viimeisen laatikoistani löytämäni  Polulle kauas-postikortin, koska tuon nuoren naisen postcrossing profiilissa oli jotakin, joka herätti minussa jälleen kerran kaihon nuoruuden haaveisiin. Siksi tämä kirjoitus tänään.

Turhautumistako?

Monet asiat tuntuvat koko ajan häiritsevän ja keskeyttävän kirjoittamiseni. Sitä itse asiassa haluaisin nyt vain tehdä. Mutta kun elämää ympäriltä ei voi mitenkään pyyhkiä pois enkä edes halua. Oikeastaan on myös hyvin vaikeaa hypätä oman itsensä yli. Voin taas vain päivitellä, että mitäköhän mielestäni nyt, juuri tänään virtaa näppäimistön kautta näytölle ja blogiini.  Siis antaa mennä...

Tänään juuri heränneenä ja ulkovaatteita riisuttaessa  Alex "ihmetteli", että taasko se mummi räpsii. Pieni söpöläinen, jonka perässä on jo vaikea pysyä.

Tällä viikolla  mietin, että onko "valokuvaushulluuteni" itse asiassa myös jokin liike, pakkoliike, jokin toiminto, jolla käsittelen vaikeita asioita. Joku sanoi, että yksikin kuva riittää. Mutta minulle ei ole koskaan riittänyt. Olen mielessäni laittanut valokuvaamiseni suurempaan ympyrään. Olen aina harrastanut erityisesti tilannekuvia. Yritin muotokuvaamistakin kerran käymällä aikoinaan Kameraseuran kurssin. Ennen kurssia keräsin ainakin sata ottamaani muotokuvaa tai paremminkin ihmiskuvaa. Kurssi käsitteli ihan hyviä asioita, mutta huomasin siellä, että ei se oikeastaan ollut minua varten. Jatkoin siis senkinjälkeen raportoimistani kuvien kautta ja pönötyskuvat vaikka ne kuinka hienoja ovatkin jääköön muille.

Se "yksikin kuva riittää", kuulin sen eräässä tilaisuudessa, tosin ei tilaisuuden sisältöön liittyen vaan muussa mielessä. Tähän tapahtumaan jouduin ystäväni Kaarinan seurassa viikolla. Tulevaisuuden ystävät ry , sen Keskusteleva psykologia-klubi järjestää tilaisuuksia, joissa paneudutaan johonkin tärkeään aiheeseen tunnetun alustajan ja nimettyjen kommentoijien johdolla. Tällä kertaa aihe oli mitä kiinnostavin, itselleni hyvin tuttu ja jo pitkään ajankohtainen: Miten historia elää meissä, Alustajina oli kirjailija Sirpa Kähkönen, kommentoijina olivat psykoanalyytikko Pirkko Siltala ja sodan lapsuudessaan kokenut Teuvo Leinonen.

Viime vuoden tammikuun alkupuolellä kävin kuuntelemassa Sirpa Kähköstä Keravan kirjastossa ja sen jälkeen kirjoitin siitä blogissani. Sirpa Kähkönen käytti nytkin samaa materiaalia, isoisänsä historiasta kummunnutta ja syntynyttä tutkimusta ja omaa itseään, joiden tuloksena on myös syntynyt vuonna 2010 julkaistu teos "Vihan ja rakkauden liekit". En tässä ala läpikäydä kirjan sisältöä, josta löytyy googlaamalla runsaasti arvioita ja kirjoituksia monessakin kirjablogissa. Sen sijaan jatkan aiheesta aivan samoilla aineksilla, joita hän nytkin käsitteli loistavassa alustuksessaan, jota sitten kommentoijat täydensivät. Ja myönnän itkeneeni, kun eläydyin näihin esityksiin varsinkin kun Teuvo Leinonen kertoi evakkoon lähteneiden lasten matkasta pois Karjalasta. Siinä ikäänkuin tapahtui siirtymä oman sukuni ja oman kansani kohtaloihin ja siihen valtavaan taakkaan, jota me sodan jälkeinen sukupolvi kannamme ja olemme myös siirtäneet lapsillemme. Kannamme itsessämme yli sukupolvien taakkaa kaikista niistä kokemuksista, menetyksistä, joita sukumme on kokenut. On hienoa, jos niitä pystyy käsittelemään omassa yhteisössään, muiden kanssa.

Tämä kuva on Keravan kirjaston tilaisuudesta 13.1.2011. "Kuka säilyttää muistoja?"

Tämä aihe on ollut minulle jo pitkään tärkeä ja hyvin monihaarainen. En aina oikein tiedä, miten sitä käsittelisin. Ehkä onkin niin, että me itsekukin käsittelemme sitä omalle luonteellemme sopivimmalla tavalla. Se on pakottanut minut Polulle kauas, kuten edellisen blogini nimi oli. Ja sitä polkua jatkan vieläkin. Se on matka omaan minuuteen, jossa yhtyvät edellisten sukupolvien kokemukset, kohtalot. Kuulostaa varmaan korkealentoiselta enkä usko, että jokaisen tarvitseekaan sitä ymmärtää. Sana ei ole niin hyvin hallussani, että osaisin sen hyvin kiteyttää. Ymmärrän myös hyvin se, että kaikki eivät ollenkaan ymmärrä tätä poltettani, jota olen kantanut itsessäni jo nuoruudesta saakka.

Joka tapauksessa tuollaiset tilaisuudet ovat olleet minulle suureksi hyödyksi ja auttaneet minua näkemään ja ymmärtämään selkeämmin, etten ole yksin kummallisine ajatuksineni.  On olemassa se arkiminä, joka on lähiympäristölle tuttu ja höpsö, mutta sitten on se toinen minä, joka on ajattomasti sidoksissa menneeseen maailmaan ja yrittää houkutella sitä ja sen salaisuuksia paljastumaan ja sitä kautta eheyttämään itseäni ja toivottavasti siinä sivussa muitakin.

Aloitin kirjoittaa tätä juttuani jo alkuviikosta, mutta sitten se on jäänyt muiden asioiden alle. Myöhemmin viikolla menin jälleen Kaarinan seurassa Helsinkiin, tällä kertaa Karjalatalolle, Karjalan liiton, Karjalaisten pitäjäyhteisöjen Liiton ja OK-opintokeskuksen järjestämään Luovutetun Karjalan elämää käsittelevään teemailtaan. Aiheena oli elämänkaari ja käsityöt. Saimme kuulla FL Vera Survon esitelmän tutkimuksistaan nykyisen Venäjän Karjalan alueella asuvien kansojen tekstiilitaiteesta. Meidän sotien jälkeen menettämämme alueen osalta hän saattoi vain todeta, että kaikki oli viety sieltä pois ihmisten mukana. FT Pirkko Sallinen-Gimpl jatkoi sitten luterilaisen Karjalan tavoista ja vaatteista syntymästä hautaan.

Tässä vain pieniä otoksia elämästä. Huomenna on taas meno Helsinkiin, siitä sitten toisella kertaa. On se vaan niin, että kaikki asiat tuntuvat jäävän kesken. Kirjeet kesken sanaa, kortit kirjoittamatta, puhelut soittamatta. Ympärilläni velloo kasa papereita, lehtileikkeitä, tekstejä, lehtiä, kirjoja, jotka odottavat huomioni kiinnittämistä niihin, mutten vaan ehdi.  Elämä on aivan liian kiivasrytmistä, hyvä, että ehdin enää nukkumaan. Saati sitten kirjoittamaan. Ja kun sitten kirjoitan, se kaikki on vain kevyt varjo siitä, mitä olisin halunnut ilmaista. Kaikki jää puolitiehen, keskelle sitä kulkemaani polkua keskeneräisenä, avoimena, irrallisena. Ehkä vain asetan itselleni jälleen kerran liikaa vaatimuksia.

On se maailma vaan niin ihmeellinen !

Vilkkautta verkoissa ja puutarhassa

Tänään  aamu valkeni kauniina. Kummasti sininen taivas valkoisine pilvineen nostaa mielialaa. Pari päivää pääni on ollut vähän erilainen, ehkä lisälääkkeen aloituksen takia. Tai ehkä vain kuvittelen. Asiahan on kuitenkin niin, että nyt mielikuvitukseni laukkaa jo entistä tahtia enkä ehdi tehdä läheskään kaikkea, mitä  keksin.  

Alex näyttää ihan isolta nukelta.

Sairastuminen antaa mahdollisuuden hiljentää vauhtia, joka havaintojeni mukaan näyttää vanhemmilla ihmisillä vain kasvavan. Pitää ehtiä kaikkea ja kaikkeen. Sitäkin ehdin pohtia tänä aamuna, kun mietin miten viisas Luoja on ollut rakentaessaan ihmisen ja tälle ympäristön. Kaikki ei menekään aina halumme ja toiveidemme mukaan. Joskus on vaikea ymmärtää kaiken tarkoitusta, joka kyllä valkenee jonakin päivänä. Suurin rooli on kuitenkin meillä itsellämme. Ehkä jätän tarkemman filosofoinnin toiseen kertaan.

Syvällistä pohtimista olen harrastanut keväästä 2008 kuvablogin alla Polulle kauas blogissani, jonka takana on myös yli 2000 valokuvaa omissa kansioissaan. Portaali oli poissa käytöstä lähes kuukauden ja siksi olin pakotettu tulemaan tänne bloggeriin ja opiskelemaan uusia asioita. Kuvablogi on ollut äärimmäisen helppo ja mukava paikka toimia ja se toimiikin moitteettomasti lähes aina. Koska sen ylläpitäjät toimivat harrastuspohjalta, voi joskus olla pitkiäkin häiriöitä. Tämä kyllä oli harvinaisen pitkä ja luulinkin, että se on loppu nyt. Tulen jatkamaan pääasiallisesti kirjoittamistani siellä sen jo sen hyvien kuvaominaisuuksien vuoksi.

Eli google-sekoiluja on ollut muutakin kuin uuden opettelemista, Google Cromen käyttöönottoa jne. En yhtään ihmettele, jos jotkut vanhemmat ja nuoremmatkin putoavat kärryiltä muutosten seuratessa toisiaan.  Paitsi, että kun siirryin Cromeen kirjoittamaan tätä tekstiä, se? alleviivaa melkein kaikki sanat punaisella, koska tekee kirjoittaessani samalla oikeinkirjoitustarkistusta. Saan sen jo kirjoittamani tekstin osalta pois ruudulta "tarkista oikeinkirjoitus"-palkkia  klikkaamalla, mutta missä se on oletuksena?  Googlen-palvelut ovat ylipäänsä hyvin voimakkaasti käyttäjien itse muokattavissa ja ohjeita löytyy , mutta silloin usein pitää myös ymmärtää HTML-kielen käyttöä. Tulee ihan mieleen vanhat ajat, kun maailma ei vielä ollut peruskäyttäjien kuten nyt, Nykyäänhän käyttöliittymät on tehty helpoiksi.  Eipä tästäkään enempää tällä kertaa.

Pihani pursuaa kukkia. Välillä kitken rikkaruohoja puolisen tuntia, mutta kaikken mieluummin kiertelen valokuvaamassa. Facebookissa on syntynyt keskusteluja kasvikuvista ja luonnosta Pionit ovat tänä kesänä erikoisen suuria ja raskaita. Varjoliljat, sormustinkukat, palavat rakkaudet, kärhöt, keisarin liljat kukkivat parhaillaan. Päivänkakkarat loistavat vielä valkoisina pihan joka kolkasta. Pihan kaikki asumispöntöt ovat tänä kesänä olleet kirjosieppojen valtaamia.

Eilen Alex 4 kk tutki kukkia ja ruohikkoa. Maa ja vihreä ruoho vetivät häntä puoleensa kovasti. Riippukeinussakin hän viihtyi. Pallon käytössä hän on jo erityisen taitava, kun isoveli Arttu on ihan ensi hetkistä saakka treenannut. Ensimmäinen kesä.