Mitä mummot ajattelivat

Herään usein aamuisin unieni pinnalle tuomiin ajatuksiin. Toisaalta myös tekemättömät ”työt” tulevat mieleen. Kaikista helpointa on aloittaa niistä elämänkaariin liittyvistä ajatuksista. Useimmiten näen ne visuaalisesti. Olen jossakin erityisessä tilanteessa tai paikassa. Saatan nähdä siellä myös muita. Omasta ajatuksenkulustani voin olla varma, mutta muiden mukana olleiden ajatukset eivät useimmiten aukea. Tässä elämässä, jota oikeasti elämme, voimme havaita, etteivät ne kohtaisi toisiaan. Siksi on aina paras pysytellä niissä omissa mieleen tulleissa ajatuksissa. Muihin ihmisiin johtavat ovat lähes aina tulkintoja. 

 

Kuva on huono, koska olen sen aikanaan kopinoinut sen ehkä vahingoittuneesta negatiivista tms., mutta mielikuva on sitä vahvempi. On kesä alkukesä 1969, mutta ehkä vielä hiukan viileää, kun rakas viittani on vielä päällä.

 

Nuorin sukumme jäsen, lapsenlapsenlapseni  täytti lauantaina täydet 1 vuotta. Emme tavanneet. Vaatimaton lahja ja kortti odottavat Muumi-lahjakassissa pöydän kulmalla. Olemme kaiken kaikkiaan olleet todella uskomattoman varovaisia koronan takia. En oikein ole päässyt selville, kuka suojelee ketäkin. Kaiken kaikkiaan on nähty, miten äkkiä virus leviää, jos se luikertelee perheeseen. Rokotukset eivät suojaa siltä, vaikka jotkut ovat niin kuvitelleet. Vaikutus tulee vasta, kun suurin osa kansasta on rokotettu. Meidän joukkomme saa kaiken lisäksi vielä odottaa pitkään ennen kuin olemme saaneet rokotuksen.

Tyttäreni perhe on joutunut jo parisen kertaa epäilyksen alaiseksi. Lapset ovat vilustuneet, limaa on kerääntynyt kurkkuun, on yskitty. Äiti on käynyt testissä ja koulua käyvä poika joutui myös menemään testattavaksi. Molemmat testit olivat negatiivisia.  Tästä ei sen enempää. Toivon vaan, että jonakin aamuna voin herätä ja todeta, että olemme päihittäneet koronan. Epäilen silti edelleen, että maailmamme on peruuttamattomasti muuttunut. Oikeastaan salaa toivonkin sitä. Siitä kirjoitan ehkä joskus lisää, jos ylipäänsä pääsen ajatuksissani niin pitkälle.

Palaan uneni herättämään kuvaan. Itse asiassa oikea kuvakin löytyy, jolla voin kuvittaa tämän. Kuva on vain alkupiste. Ajatuksissani menin paljon pidemmälle, mietin meidän äitien ketjua, jossa minä satun nyt olemaan se vanhin. 

Kuvatiedostoni ovat valitettavasti niin hajallaan, että on vaikea löytää juuri niitä kuvia, joita haluaisi. Saksan aikaiset albumini olen antanut aikoja sitten tyttärelleni ja olen joskus yrittänyt skannata kuvia negatiiveista, jotka ovat osittain vaurioituneet.

Oma äitini oli ainoan tyttäreni eli ensimmäisen lapsenlapsensa syntyessä 54 -vuotias eli hiukan vanhempi kuin tyttäreni nyt.  Olin 22-vuotias, kun tyttäreni syntyi ja molemmat sekä tyttäreni ja hänen tyttärensä olivat hiukan vanhempia kuin minä ensimmäisen lapsen saadessaan. Oma äitini oli 32-vuotias, kun minä vanhin lapsista synnyin. Jollei sotaa olisi ollut, tilanne olisi voinut olla toinen.

Aluksi näen itseni työntämässä vanhoja, useiden muiden lasten käyttämiä lastenvaunuja pitkin kivistä pikkutietä kohti kylää tai kylän ulkopuolella olevaa pientä asuinaluetta. Maailmansotien päätyttyä sieltä oli annettu palat maata idästä tulleille pakolaisperheille.  Olin silloisen Länsi-Saksan pohjoisimmassa osavaltiossa Schleswig-Holsteinissa.  Silloin en vielä ajatellut, että sukujemme historiassa oli yhtäläisyyksiä. Muut ajatukset olivat päällimmäisenä. 

No jaa, kuvaajakin oli silloin mukana. Selfieitä en tuolloin vielä harrastanut.

 

Tässä kohdassa perinpohjaisuuteni nostaa taas päätään, sillä aloin mennä tutkimaan entisen Preussin alueen historiaa. Yritän olla  lyhytsanainen. Otan tähän seuraavan tekstin Wikipediasta : ”Preussi (saks. Preußen, puol. Prusy, liettuaksi Prūsija) oli merkittävä saksalainen valtio, joka syntyi Preussin herttuakunnasta ja Brandenburgin markkreivikunnasta. Preussia hallitsi vuosisatojen ajan Hohenzollernin suku, joka onnistui laajentamaan maa-aluettaan hyvin järjestäytyneen ja tehokkaan armeijan avulla. Berliiniä vuodesta 1701 pääkaupunkinaan käyttäneellä Preussilla oli merkittävä vaikutus Saksan historiaan. Preussi oli valtauskonnoltaan protestanttinen.”

 

Jätän väliin alueen pitkän historian, johon voit käydä tutustumassa suomenkielisessä Wikipediassa täällä ja tarkemmin saksankielisessä täällä.

Mutta tämän osuuden liitän mukaan: ” Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Preussista tuli osa Weimarin tasavaltaa osavaltiona. Se tosin menetti asemansa 1932 ja joutui de facto natsivallan alle 1933 ja liittoutuneiden valloittamaksi 1945. Toisen maailmansodan jälkeen Preussi jaettiin Puolan, Neuvostoliiton ja molempien Saksojen kesken, minkä jälkeen Preussia ei enää ole ollut olemassa.”

Siis alue, josta Saksan pakolaisvirrat sekä silloiseen Länsi-Saksaan että Itä-Saksaan tulivat täältä. Saksan itäisiltä alueilta virtasi länteen pakolaisia ainakin 12-14 miljoonaa ihmistä. Tyttäreni saksalaiset isovanhemmat ja vanhimmat puolisisarukset olivat näiden joukossa.

Karjalan alue oli samanlainen riitamaa ja sotien näyttämö kautta vuosisatojen.  Preussin kohdalla mainitaan, että Berliini oli Preussin pääkaupunki 1701 alkaen. Pietari on perustettu vasta noin 1703. Berliini on perustettu jo 1200-luvulla.  

Joulun aikaan 1972 Länsi-Saksan ja Itä-Saksan rajalla Lübeckissä. Christina ja Opa.

 

Mitä kertovat etniset juuremme lyhyesti? Sekä tyttäreni että minä olemme MyFamilyTreeDNA:n mukaan 100 % eurooppalaisia.  Minun suomalaisuusasteeni on 93 %, hänen 39 %. Sukututkimukseni mukaan luvut omalta osaltani pitänevät aika hyvin paikkansa, ainoa omituisuus on yhteys Espanjan sefardijuutalaisiin alle 1 %. Sitä ei tyttäreni tiedoissa näy, tulisiko se äitilinjan kautta. Tiedot elävät ajan mittaan. Baltialaisuus vähenee tyttäreni kohdalla minua pienemmäksi. 5 % -> 4 %.  Loogista on, että hänellä on voimakas itäslaavilaisuus 33 %, lisäksi eteläistä Eurooppaa Balkania ja Kreikkaa 9%. Yllättävää on, että minulla on Skandinavian vaikutus vain pienempi kuin 2 % ja tyttärelläni sentään 4 %.  

Etniset arviot, joita eri firmat tekevät sinne lähetettyjen DNA-näytteiden perusteella ovat tosin vain eräänlaisia arvioita, jotka elävät aineiston kasvaessa.  Mielenkiintoisen lisän tuo nyt tuo tyttäreni DNA, joka tuo mukaan karjalaisten lisäksi muut idän pakolaisiksi joutuneet väestöt.  Kuten meidän karjalaisemme he myös asettuivat muiden suomalaisten joukkoon, myös nämä itäisen alueen saksalaiset olivat samaa kansaa kuin ne, joiden joukkoon he sotien jälkeen joutuivat asettumaan. Heillä oli sama kieli ja paljon muutakin yhteistä. Olisi pitänyt haastatella ex-anoppiani ja kuulla hänen historiastaan. Mutta olin tyhjäpäinen nuori ihminen, jolle aivan muut asiat olivat silloin tärkeitä. 

Serkku Marc ja Christina Saksojen rajoilla joulun aikaan 1972.

 

Kun vanhenemme, muistomme tulevat erityisen lähelle, ne saavat värin, maun, hajut ja tunteen. Usein sanotaan, että vain nykyhetki on tärkeä ja on vaarallista vajota muistoihin.  Se voi olla joillekin niin, mutta ei minulle. Olen vuosien mittaan erityisen kouliintunut siihen ja vasta nyt kannan paneutumiseni kokoaman tiedon tuomaa viisautta kaikkien muistojen lomaan. Näkökulmani on selkeä ja realistinen, ei sellaista vanhan ajan ihannoinnin luomaa höttöä, jolla useimmat ihmiset ajattelevat muistojaan. Tätä on ehkä tarpeetonta mainita, mutta selvennyksen vuoksi kirjoitan sen tähän. Tunkeudun entistä useammin entisajan ihmisten sisimpään asti yrittäen ajatella heitä sen ajan ihmisenä enkä vain meidän nykyihmisten näkökulmasta. En tietenkään onnistu aina kovin hyvin kuten en onnistu ollenkaan oman aikani ihmisten suhteen. Täytyy kuitenkin sanoa, että kun muistelen nuoruuteni ihmisiä, ajattelen harvinaisen paljon ihmisten tarkoitusperiä ja ajatuksia ja peilaan niitä myös vaikkapa nuoren minäni ajatuksiin.

Päivät kuluvat aivan liian nopeasti.  Kuten kaikkia blogejani tätäkin olen kirjoittanut muutaman päivän aamuhetkinä saamatta valmiiksi. Kaiken lisäksi jatkaminen myöhemmin päivällä on tuntunut jopa vastenmieliseltä. Erikoista! Olen nukkunut valtavan hyvin, paremmin kuin aikoihin. Unieni sarja menneen ajan ihmisten kanssa on jatkunut, vaikka en muistakaan uniani, mutta muistan trendin. Tänä aamuna heräsin blogin nimen kanssa. Nyt blogille antamani nimi ei ole aivan sama kuin mieleeni tullut, koska en edes muista sitä.  Kuitenkin se liittyi mummojen pään sisään menemiseen, siis niiden mummojen, jotka ovat jo kauan sitten lähteneet joukostamme. Kysymysmerkkiä en voi asettaa, koska vastaukseni ei voi olla täsmällinen vastaus.

Kotikaivon päällä istuvat serkku Simone ja Christina

Viipurin lumoissa

Olisi aika kirjoitella ihan muita juttuja. En aina muista, että olen nykyään aivan oma ”herrani” ja kaikki, mitä teen on vapaaehtoista.  Varsinaisen työelämän aikana luovutamme työpanoksemme palkkaa vastaan työnantajalle, jolla on sitten jonkinlainen oikeus määrätä tekemisistämme. Kun olemme eläkkeellä, kaikki työmme on oman itsemme ohjaamaa ja vapaaehtoista.  Teemme kaiken myös ilman korvausta yhteiseksi hyväksi.  En voi kuitenkaan aina vapaasti valita sopivaa hetkeä tekemisille ja tapaamisille. Joskus  kiukuttelen, kun tehtävät tuntuvat rasittavan kohtuuttomasti. Jälkeenpäin sitten soimaan itseäni siitä, sillä kaiken kaikkiaan on ollut todella mukavaa mennä mukaan uusiin asioihin ja oppia tuntemaan siinä yhteydessä ihmisiä, joita ei muuten koskaan olisi tavannut. Olisi siis aika kirjoitella muuta kuin tätä, mitä nyt kirjoitan, mutta minä annan sormieni ja ennen kaikkea ajatusteni  kulkea vapaita polkuja.

Kävin tänään vihdoinkin läpi viime kesän Karjalan matkan kuvia.  Pienensin niitä kooltaan  ja siirsin toiseen kansioon ladatakseni ne myöhemmin Googleen.  En parannellut niitä tällä kertaa mitenkään aikaa säästääkseni, kuviin jää siis ihana hetkellisyyden leima siitä tuokiosta, kun sen olen ottanut.  Jouduin silti taas syrjäpoluille kuvien ja erään videon johdattamana.

Viipuri. Äärimmäisen kiehtova kohde, paikka, josta sentään löytyy tietoa monestakin kirjahyllyssäni olevasta kirjasta. Omat ”tutkimuskohteeni”  Kuolemajärvellä Karjalan kannaksella ovat kuuluneet Viipurin lääniin. Varhaisina aikoina osa Kuolemajärveä kuului itse Viipurin pitäjään. Matkaa sinne on vaikkapa Seivästön kylästä noin 75 kilometriä.

Kuva kesältä 2011. Lapsenlapseni kävelevätylös Linnankatua.

Viime kesänä ennen paluuta kotiin poikkesimme jälleen kerran Viipurin linnassa. Kiireellä ja hätäisesti, niin kuin yleensä aina.  Taaskaan en ehtinyt kiivetä torniin valokuvaamaan. Meille oli varattu linnassa opastus, joka olikin hyvin perusteellinen lähtien linnan varhaishistoriasta. Otin pienen videonpätkän siitä, kun opas kertoi eräästä linnan vaiheesta.

Kaarle Knutinpoika Bonde,  josta tuli mm. Ruotsin kuningas Kaarle VIII kolmeen kertaan, vietti Viipurissa kuusi vuotta. Hän lähti Viipurista 1448 suuren saattueen kera Tukholmaan noustakseen siellä koko Ruotsin valtaistuimelle.  Severin Falkman (1831 – 1889), ruotsalainen, Suomessa työskennellyt taidemaalari maalasi aiheesta hyvin tunnetun teoksen.  Sen varmaan monet tuntevat, mutta en ole koskaan aiemmin paneutunut  siihen sen enempää.  Suomen historian  vaiheita on kuvattu näyttävästi  usein vuosisatojen kuluttua tapahtuneen jälkeen. Taiteilija on hakenut tietonsa milloin mistäkin emmekä voi tietää, onko kuvaus totuudenmukainen.  Taitelijan meille jättämä kuva lienee myös värittänyt myöhempiä kertomuksia tapauksesta. Niin on käynyt varmaan myös tuon 1880-luvulla syntyneen maalauksen osalta.

Viipurin aikanaan Kaarle lähteiden mukaan korjautti linnaa monin tavoin ja vietti siellä loisteliasta hovielämää. Opas kertoi, kuinka linnassa tai linnan pihalla viljeltiin jopa kaloja. Kaarlen aikana rakennettiin nk. Paratiisitorni. Älkää kysykö minulta, mikä on paratiisitorni. En löydä siitä tietoa  googlaamalla, mutta varmaan laajasta Viipuri-kirjallisuudesta löytäisin jotakin.

Omistan Juhani O. V. Viisten kirjan ”Viihtyisä Vanha Viipuri” vuodelta 1948, jonka kirjoittaja on omistanut Viipurissa syntyneen ja kasvaneen ja siellä päivätyönsä tehneen äitinsä, Matilda Charlotta Vikstedtin s. Lindberg (1862 – 1921) muistolle. Kirja käsittelee myös Viipurin vanhoja rakennuksia, joista Viipurin linnaa kuvataan aluksi alkaen Into Auerin runolla Kaarle Knuutinpoika Viipurissa. Yksi edelliseen kappaleeseen sopiva säe kuuluu näin:

” Mutt kerran Ruotsista kun viesti vieri, sen kuninkaaksi marski kruunataan,niin kyynel poskipäille monen kieri, jäi kaipuun kannel soimaan Karjalaan. Taas torvet raikui, liput hulmahteli, kun marski pystypäisnä jätti maan! Kai vanha linna jossain vavahteli, sen luopua kun täytyi loistostaan.”

Pyöreän tornin seinäkuvitusta.

Venäläiset arkeologit ovat tutkineet linnan varhaisinta historiaa lisää, koska opastuksemme  tuntui keskittyvän nimenomaan siihen.  Visten kirjassa mainitaan, että tilapäisluontoisia kaivauksia on tehty linnassa 1930-luvulla. Hän toteaa myös, että linnan rakennushistorian perusteellinen selvittäminen on vaikeimpia tehtäviä, mitä saattaa esiintyä ja aihe sopisi tohtorinväitöskirjan aiheeksi. 

Kannattaa etsiä enemmän tietoa aiheesta mm. Karjalan historian osasta II, Viipurin linnaläänin synty (Jukka Korpela).  Sieltä selviää, että ritari Karl Knutson lähti Viipurista 7.5.1448 kuninkaaksi Tukholmaan.  Siinä yhteydessä hän antoi vahasinetillä vahvistetun turvakirjeen kaupungin porvareille ja käski siinä linnan ja läänin vouteja ja virkamiehiä estämään vääryydet.  Samalla hän otti Viipurin kuninkaalliseen suojelukseensa, kaupunki oli  siis jatkossa linnan suojeluksessa. Viittaus vie Suomen keskiaikaisiin asiakirjoihin, jotka  löytyvät  painettuina Reinhold Hausenin  vv. 1910 – 1935 laatimassa julkaisuissa Finland medeltidsurkunder.

Linnat olivat linnanherrojen hallussa. Niitä ympäröivillä kaupungeilla oli keskiajalla oma hallintonsa. Viipurin kaupunki siirtyi vasta 1534 Ruotsin haltuun, mikä yleisesti ajatellen merkitsi keskiaikaisen linnaläänin feodaalihallinnon ja ylipäänsä keskiajan päättymistä Viipurissa. (Jukka Korpela s. 270 ja 314)

Linnankatua alaspäin viime kesänä.

Tuosta mainitsemastani Viipurin linnaläänin historiasta saa jonkinlaisen kuvan sen ajan yleislinjoista,  mutta tavallinen väki jää tietenkin kuten usein myöhemminkin kaiken ulkopuolelle.  Teoksen liitteenä on muuten hieno suurikokoinen näköispainos Viipurin opaskartasta v:lta 1935. Mutta täytyy sanoa, että opiskeltavana on mahdottoman iso kappale Suomen historiaa. Voin vain hiukan maistella sitä näissä kirjoituksissani. Teen sitä oppiakseni. Ja tuli ikävä Viipuriin.

Jos haluat joskus vilkaista google mapsissa sinne merkitsemiäni paikkoja Karjalan kannaksella, käy tämän linkin takana.

Palaan Viipurin historiasta tähän päivään. Muu Suomi vietti tänään erilaista päivää. Eläkeläisenä maalla vaikkakin vain 28 kilometrin päässä Helsingistä, olen kyllä varsin kaukana tämän päivän mielenilmauksista. Täällä on hiljaista ja rauhallista. Mitä nyt ukkonen jyrisi ja tuli vettä kaatamalla. Olen jopa monista asioista eri mieltä, vaikka toki olen naisten puolella.  En  vain jaksa kuunnella ihmisten valituksia suunnitelluista leikkauksista, kun Suomen pääministeri on kuitenkin tuonut asian ytimen mahdollisimman selväsanaisesti ihmisten eteen. Ammattiliitoilla on ollut täysi mahdollisuus esittää ja sopia muista keinoista ensin yhteiskuntasopimuksen kautta ja nyt vaikeamman kautta, mutta ovatko ne nykyään liian byrokraattisia ja hidasliikkeisiä. Parhaimmat ehdotukset ovat tulleet tavallisilta työntekijöiltä.  Ihmiset eivät enää jaksa paneutua asian ytimeen, ottaa selvää asioista ja lukea.  

Oman työelämäni aikana olin yhden vaiheen 1980-luvulla jopa luottamusmiehenä ja myöhemmin asiantuntijatehtävissä 2000-luvulla ammattiosaston toimikunnassa.  Vaikka olin usein sitä mieltä, että ihmisten pitäisi lähteä barrikadeille, en itse koskaan päässyt niin pitkälle. Saimme asiat sovittua työpaikalla. Eräässä palkka-asiassa oli jopa menty työtuomioistuimeen saakka, mikä ei loppujen lopuksi edes kannattanut. Toisella osastolla sama kiista oli sovittu muulla tavalla ja palkankorotus saatu aikaiseksi. Myöhemmin toisessa työssä jouduin taistelemaan ylityökorvauksista. Se oli täysin henkilökohtainen ja kolleegoideni hyväksymä taistelu, joka supistui siihen, että esitin laskelmani ja asian, niin aihe lopahti siihen, koska johtaja sanoi jo itse ajatelleensa asian haluamallani tavalla.  En sitten viitsinyt enää lähteä oikeudessa peräämään maksamatta jääviä ylityötä, koska jatkossa saimme ne korvattua.  

Linna tuntuu rapistuneen entisestään.  Sen näkee kuvistakin.

Tähän samaan on tullut tuo pakolaistulva. On kauheata katsoa uutisia. Mitä Eurooppa keksii noille rajojen taakse suljetuille pakolaisille.  Kylmempi aika on lähestymässä, joukossa on paljon lapsia ja perheitä. Mitä Euroopan unioni keksii asian ratkaisemiseksi.  Sodat vellovat ihmisten kotimaassa, takaisin paluuta ei vielä ole.  Minne tämä maailma on menossa? Väki on ainakin tullut tyhmemmäksi. Siltä tuntuu, jos erehtyy lukemaan lehtijuttujen kommentteja, joissa pakolaisia verrataan eläimiin. Ihmiset ovat pahempia kuin kaikki eläimet.

Kun on itse elänyt vaikeita aikoja 1960- 1990-luvuilla, on vaikea tuntea myötätuntoa tämän päivän mielenilmauksia kohtaan ja toisaalta on helppo tuntea myötätuntoa pakolaisia kohtaan. Omia taustoja vasten ymmärtää myös sen, että voimme antaa omastamme muille ja valtiolle. Elämme yhdessä maailman rikkaimmista maista. Meitä on vaikea monessa suhteessa verrata muihin maihin, kun väkeä maassa on niin mahdottoman vähän verrattuna muihin Euroopan maihin.

Olen itse ollut taistelemassa parempien etujen,ja paremman palkan puolesta aina 1970-luvulta lähtien. Loppuaikoina työssä oli järkyttävää huomata, että nuoret eivät ymmärtäneet  asiaa vaan olivat sitä mieltä, että tulevat yksin toimeen liittymättä ammattiliittoihin. Hankkimiemme etujen purkaminen alkoi jo silloin. 

Nordean  kasvu ja osakkeenomistajien rikastuminen on siis tehty minun ja työkaverieni selkänahasta. Ja miksiköhän eläkeläiset otetaan aina ensimmäisenä esille, kun suuri osa eläkeläisistä saa työeläkettä, jolla ei ole näiden asioiden kanssa mitään tekemistä? Se on sitten toinen juttu.

Joka tapauksessa tässä ollaan ennen kaikkea nyt purkamassa asioita, uusimassa rakenteita, tekemässä asioita, joita olisi pitänyt tehdä ja ainakin suunnitella jo 1990-luvulla. Kyllähän me sen jo silloin tiesimme. On jo aika vihdoin romuttaa vanhat rakenteet! Että silleen.