Rasittavia tehtäviä?

Helle pysyy vielä asunnossa sisällä, vaikka ulkona on jo siedettävää. Ilmasto kiusaa meitä talvet ja kesät. Sen voi välillä jättää huomiotta, mutta sitten jonakin yönä tai päivänä elimistö reagoi. Täytyy kyllä sanoa, että nuorempana nämä asiat jäävät katveeseen, kunnes vanhempana ne tuntuvat riesalta. Luonnon tuhoutumisen seuraukset ovat myös ihmisten kiusana ympäri maapalloa. Pystyvätkö erilaiset toimenpiteet palauttamaan ihanan maailmamme ennalleen vai saammeko jatkossa aina kovempia muistutuksia…

3.7.2022

Silmiini on eri lähteistä osunut teksti, että Suomi oli hiilineutraali vielä 1950-luvun lopulla. Kun lapsuuteni oli loppumassa, elimme siis vielä melkein paratiisissa! Pyrkimys on nyt, että Suomi olisi hiilineutraali 2035. Onnistuuko se? Se jää nähtäväksi. Vanha mummo on skeptinen, vaikka kannatan kaikkia pyrkimyksiä.

Minun ei pitänyt kirjoittaa tästä aiheesta.  Näin käy aina. Valvoin äskettäin pidempään eräänä aamuyönä, heräilin, nukahdin ja heräilin. Sisällä on edelleen aivan liian lämmintä. 

Nämä muutamat kuvat menneiltä ajoilta tulivat kuvakasasta sattumanvaraisesti eteeni. Olimme Senaatintorin piiristä kesäretkellä Turussa ja Naantalissa. Se oli joskus 1980-luvun alkupuolella. Lisään päivämäärän tänne kunhan löydän matkan esitteen, joka on tallella.

Selasin hetken Facebookia ja tutkin Kukka-Maaria Nummen kesän alussa perustamaa yksityistä Syppiläiset-ryhmää. Olen toki liittynyt siihen, mutta en ole vielä osallistunut millään tavalla. Ryhmään on liittynyt jo lähes 700 henkilöä ympäri Suomea. Mietin, miten voisin osallistua. Minulla on nimittäin pilvin pimein materiaalia, olinhan joka paikassa ottamassa valokuvia aina 1970-luvulta eläkkeelle jäämiseeni, tallentamassa papereita, esitteitä ja vaikka mitä.  Tällainen toiminta on puolet tai ¾ minusta. Jo työssä ollessani keskustelimme siitä, mitä kaiken jälkeen. Pitäisikö kirjoittaa ”muistelmia” aiheista vai maksuliikenteen historia. 1980–2000-luvuilla tapahtui valtavan paljon. Suuri muutos useilla tasoilla oli meneillään. 

Kamerani filmille tallentuivat mm. nämä kaksi kuvaa Kultarannassa, jolloin minä pääsin myös ylempään kuvaan.

Tarkkaavainen lukija on ehkä huomannut, että olen ollut monessa muussakin mukana, työelämän aikana ja erityisesti sen jälkeen. Kotini on täynnä aarteita. No, ehkä ne ovat aarteita vain minulle, mutteivat muille. Ne menevät roskiin, kun aika jättää minusta, kaikki laatikot, valokuva-albumit ja mapit. Muistojen murusia ja valokuvia on kiva jakaa ihmisille, jotka arvostavat niitä. Kaikki eivät kuitenkaan koe eivätkä näe esimerkiksi edes valokuvia samalla tavalla kuin minä.  Olen arka jakamaan niitä edes ihmisille itselleen, koska he voivat pahastua siitä, että eivät ole onnistuneet riittävän hyvin kuvassa. Sen olen kokenut. Usein kuvani kertovat tarinoita juuri ihmisten kautta. Ajatukseni oli aikoinaan dokumentoida asioita, ei ottaa potretteja. Kuvista näkee joka kerta erilaisia tarinoita. Siksi niitä nousee esille vähän kerrallaan.

Kerran otettiin joulukorttikuvia Senaatintorin toisessa kerroksessa, jossa oli muistaakseni silloin työhuoneemme. Taisi olla jo vuosi 1996 ja pankin nimi oli Merita Pankki. Tässä yksi kuvista. Teimme yrityspankissa tai yritysosastolla tiimityötä. Sen ajan materiaalia on minulle säilynyt vähän, kuvia kyllä. Kuva lienee ottanut Kimmo Jokiniemi, joka oli pankin valokuvauskerhossa kuten minäkin.

Itse asiassa olen käsitellyt pankissa oloaikaani blogeissani harvinaisen vähän. Muistot ovat osittain haalistuneita, mutta kuten te kaikki tiedätte, valokuvat nostavat ne taas eläviksi. Tiedän, että minun on aloitettava jostakin.

Olin syppiläinen henkeen ja vereen. Alku 1967 kangerteli ja lähdin silloisesta Pohjoismaiden Yhdyspankista sen vuoden syyskuussa paiskaten oven perässäni. Eräässä blogipostauksessani kirjoitin 10.1.2014 seuraavaa:

”Kun kahden kuukauden pesti tavaratalossa loppui, pääsin melko pian sen jälkeen Pohjoismaiden Yhdyspankkiin sen organisaatio-osastolle sihteerin apulaiseksi ja tuuraajaksi.  Eli olin pankissa, joka tuntui maalaistytöstä hirveän ruotsalaiselta, vieraalta ja kaavoihin kangistuneelta. Kun hyvästelin työtoverini syksyllä 1967 lähtiessäni yliopistoon opiskelemaan, en kuvitellut, että myöhemmin vuodesta 1975 alkaen aina eläkkeelle lähtööni saakka työskentelisin tuossa samaisessa pankissa. Pankin nimi vaihtui jo 1975 Suomen Yhdyspankiksi ollen useiden fuusioiden jälkeen eläkkeelle jäädessäni suuri pohjoismainen pankki Nordea.”

Tämä on historiallinen kuva. Olen siirtynyt Vero-osastolta noin 1976 lakiasiainosastolle, joka sijaitsi samassa kerroksessa, pankin Fabianinkadun puolella 6. kerroksessa. Tiimi on koossa, kun kollegoiksi tulivat Terttu ja Leena. Työpöytäni oli toimiston päädyssä, jonne käteni osoittaa.

Niinpä. Olen yleensä maininnut työpaikkani sivujuonteena muista asioista kirjoittaessani. Muut asiat ovat siitä joskus muistuttaneet. En vain ole oikein tiennyt enkä tiedä vieläkään, miten tarttuisin aiheeseen. Oikeastaan minulla ei ole edes aikaa. Ja kiinnostaisiko ketään? Kaiken lisäksi aika paljon olen jo unohtanut ja kaikki merkinnät ovat sattumanvaraisia. Ne vuodet olivat ylenpalttisen kiireisiä.

Tällaisia asioita mietin yöllä selatessani syppiläisten päivityksiä. Kauhean monet jakoivat kuvia pankin mainoslahjoista. Minullakin saattaa olla jotakin tallella, se oli iso asia, mutta minusta aihe ei ole ollenkaan kiinnostava. Valokuvat olisivat. Ja kaikki muu. Tähän postaukseen voisin ripotella joitakin työelämän aikaisia kuvia, vanhoja ja uudempia. Toisaalta ne kaikki ovat jo vanhoja, sillä olen ollut jo iät ja ajat eläkkeellä. 

Olen maininnut aina välillä, että harva ihminen kommentoi blogejani. Onko se vaikeata vai onko siihen jokin muu syy? Virheitäkin niistä löytyy, kirjoitusvirheitä ym. Yleensä suomalaiset ainakin kommentoivat virheistä. Olisikin kiva tietää, miksi blogejani kommentoidaan niin vähän. Sähköpostiakin voi lähettää.  Näinä päivinä tuli hyvin mielenkiintoinen kommentti, joka ehkä jatkuu vielä. Jopa tyttäreni innostui aiheesta. Kerron siitä ehkä myöhemmin, jos on aihetta. Ilahduttavaa oli, että se liittyi talojen, kylien ja sukujen historiaan.

Elämä palaa hiljalleen. On tapaamisia ja keskusteluja ihmisten kanssa. Ehkä joku päivä uskallan lähteä ajamaan kauemmas. Eilen kävin Tikkurilassa eräässä taidenäyttelyssä, jota minulle ehdotti Tuusulanjoen pusikoissa jo parikin kertaa kotiin lähtiessäni tapaamani nainen, jonka kanssa ystävystyin. 

Aiemmin helteillä juhannuksen jälkeen tapasin erään pariskunnan elämäni ensimmäistä kertaa. Vaikka valitinkin kommenttien puutteesta, niin mies on kommentoinut blogejani ja niiden aiheita vuosikausia sähköposteilla ym. Hän osaa itsekin kirjoittaa erinomaisen hyvin ja minulle on kertynyt hänen kirjoituksiaan. Hän ei rohkene julkaista niitä missään. Tapasimme Lottamuseolla. Sen jälkeen kärvistelin helteillä (kissan kanssa) erityisen voimallisesti. Nyt olen vähitellen voinut taas herätä ja keksiä jotakin kivaa tekemistä. Ja sitähän riittäisi.

Tapasin äskettäin myös kaupassa vuosien tauon jälkeen vanhimpien lastenlasteni mummipuolen. Olimme molemmat erityisen mielissämme tapaamisesta ja poikkesin jo hänen luonaan, jossa tapasin myös hänen juuri ennen korona-aikaa kuolleen miehensä Ruotsista kylään tulleen sisaren. Huvittavaa oli, että sekin vierailu venyi tuntien mittaiseksi. Niin me vanhat iloitsemme vähän vapaammasta ajasta. Kävimme myös yhdessä hakemassa terveyskeskuksesta 4. rokotuksen. No, vaikka se ei taida edes auttaa, jos tartunnan saa. 

Olen silti edelleen pelokas. Kauhistelin kuvia Helsingin Pride-kulkueesta ja täpötäydestä Senaatintorista. Useimmat kauhistelevat muusta syystä kuin minä, sillä en uskaltaisi mennä ihmisjoukkoihin, voisin kaatua ja tallaantua. Ajattele, että olimme, Alex ja minä seuraamassa vastaavaa kulkuetta 29.6.2019. Silloin, jos oikein muistan, lähdin kaupunkiin sen enempää harkitsematta enkä edes tiennyt, että siellä oli Pride-kulkue. Kuvasimme molemmat innokkaasti.

Niin, nyt jokaista lähtöä edeltää harkintaa ja kuvittelua. Joinakin päivinä elän kuin hidastetussa filmissä. Siinä on muuten aihe, josta on ehkä kehittymässä blogipostaus.

Pitkitän koko ajan tämän postauksen valmistumista, koska en muilta puuhiltani jaksa keskittyä.  Kaiken lisäksi keksin koko ajan uutta tekemistä. Iso kasa valokuvia ja filmiä (osa 1960-luvulta) odottaa skannaamistani. Irtokuvia työelämän ajoilta, osa ilman päiväystä on valtavan paljon. Aluksi valikoin joukosta joitakin skannattavaksi, myöhemmin lisää. Huh, huh. Siitä kaikesta lisää sitten joskus tai sitten ei.

 

 

Vakaa elämä

Herään kesken untani. Olen vielä jumissa jossakin vuorilla, jonne olin joutunut pitkien ja vaiherikkaiden seikkailujen ja tapahtumien jälkeen. Unissa oli jälleen paljon aikoinaan tuntemiani henkilöitä. Olen lähdössä alas erilaisten kyläkäyntien jälkeen. Ovatko tapaamani ihmiset kuolleet tai sairaita, kun näen heistä unta?  Eihän minulla ole ollut heihin sen kummempaa sidettä – ei koskaan, ei silloin ennenkään. Olen vain tuntenut heidät. Pinnallisesti.

Kreetalla

 

Lähtiessäni menemään pois, joku ojentaa minulle kameran, joka on yllättäen muuttunut kännykäksi, ensimmäistä kertaa unessani. Kirjoitin viimeisimmässä blogissani, että olen alkanut unohtaa ottaa kameran mukaani mennessäni uniini.  Se joku, kameran ojentaja, on joskus tuntemani nainen, jonka nimeäkään en muista. Alan räpsiä kuvia, joista osa on selfieitä taustalla esiintyvän bändin ja muiden ihmisten kanssa. Palaan takaisin. Kuvaan on nyt asettunut toinen paremmin tuntemani henkilö. Oikeastaan hän onkin kaksi henkilöä. Hän haluaa itsensä kuvaan bändin kanssa. Herään ja uni haihtuu.

La Palma

 

Haluaisin takaisin uneen. Se tuntui todellisemmalta kuin tämä nykyinen elämäni. Ulkona sataa edelleen. Oikeassa elämässäni olen paljon vanhempi kuin unissani. Vaikka välillä muistan, että tällaista kuten nyt, elämäni on ollut ennenkin, joskus kauan sitten, tuntuu, että olen unohtanut sen aiemman.  Alan ajatella vaihtoehtoisia elämiä.  Joidenkin tuntemieni ihmisten, tosin harvojen, elämä on muuttunut aivan muuksi heidän kohdattuaan minut. Tuskin se on minusta johtunut, vaikka olen antanut siihen pienen sysäyksen. Minä puolestani olen jäänyt oman elämäni vangiksi. Mitä se oikeasti tarkoittaa? Onko se ylipäänsä totta? Minne joutuivat ”suuret unelmani”.

Kypros?

 

Voisin sanoa, että hän on asettunut vakaasti paikoilleen. Niinhän ihmiset tekivät ennenkin. Aina.  Jossakin elokuvassa mies sanoi haluavansa elää omaa elämäänsä. Hän halusi irrottautua entisestä ja ottaa elämänsä langat käsiinsä. En edes muista, mitä elokuvaa tai sarjaa katselin. Sanat kuitenkin kolahtivat, koska mies käytti sanasta sanaan minun sanojani, niitä, jotka lausuin aina jättäessäni entisen elämäni taakse. Viimeksi en sanonut sitä, koska en halunnut. Silloin vaihtoehdot puuttuivat.

Oli vuosi 1992 ja olin liittynyt SYP:n kamerakerhoon. Niistäkin ajoista on mapitettuja valokuvia ja tekstejä.

 

Elänkö enää omaa elämääni? Luin äsken 1990-luvulla aloittamaani päiväkirjaa, vihreäkantista A4-kierrevihkoa, jonka päällä lukee 2.1.1996 – 31.5.2003.  Etsin aikaa eräille valokuville ja löysinkin etsimäni. Olin silloin kirjoittanut todella harvakseltaan ajatuksiani. Alussa kirjoitin kirjeen muodossa osoittaen tekstit silloiselle miesystävälleni. Niitä on nyt ikävä lukea. Näin, kuinka hajalla ja sekaisin olin. Olin monta kertaa peruuttamassa alkuun ja lopettamassa suhdetta. Vaikka elämäni oli yleisesti vakaata, halusin ehkä sekoittaa sitä kunnolla.  Myöhempien tapahtumien valossa, jotka tulevat myös kirjoittamastani tekstistä esiin, olisi ollut viisainta tehdä niin. 

Joistakin (tai useimmista)1990-luvun matkoista tuli tehtyä valokuva-albumit. Taitaa olla vappu 1996 ja ensimmäinen Kreetan matka takana.

 

Tyttäreni on nyt suunnilleen saman ikäinen kuin minä vuosikymmenen lopussa.  Oliko elämäni silloin enää omaa elämääni? Milloin oma elämä muuttuu toisen elämäksi?  Huolimatta suunnitelmistani, jos niitä edes oli, en tiennyt, mitä se oma elämä olisi voinut olla. Ihminen kaipaa rakkautta, turvaa ja huolenpitoa. Jossakin vaiheessa, myöhemmin, ymmärrän, ettei se kaipaamani elämä tule koskaan koskemaan juuri minua. Voin silti edelleen iloita muiden onnesta. Me ihmiset saatamme olla jossakin vaiheessa elämäämme todella sekaisin, vaikkemme juuri silloin tunne olevamme.

Kyproksella, tarkkaa ajankohtaa en juuri nyt muista.

Olin varma, että pystyn parantamaan kaiken. Kitkuttelin vuosikymmenen, ennen kuin pystyin katkaisemaan sen suhteen. Tuohon aikaväliin sattuivat myös vanhempieni kuolemat. Mikä sotku? Iloa tuottivat vanhimpien lastenlasteni syntymät. Töissä oli rankkaa, paljon ylitöitä, ulkomaan työmatkoja, isoja muutoksia sekä töissä että kotona. Asuntokauppoja, jotka koskettivat useita perheitä, muuttoja. Kesällä 2000 kirjoitin jopa olevani kaikkien huolten vanki, mikä esti minua elämästä täyttä elämää. Samalla tajusin asian ytimen, kiitollisuuden, ilon pienistä asioista ja itsensä hoitamisen…

Myöhemmin puhuttelen vihkoa rakkaaksi päiväkirjaksi. Pohdin itseäni. Käyn vanhan koiran kanssa lyhyillä aamulenkeillä ennen töihin menoa. Jouduin ottamaan aikoinaan edellisessä elämässä hankitun Frisse-snautserin hoitaakseni hänen loppuelämäkseen. Olen aina huolissani hänestä. Minulla on kiire kotiin viemään häntä ulos. Myöhemmin hänellä ilmenee kaikenlaisia ongelmia terveyden suhteen. Syksyllä 2003 hänet nukutetaan. Lääkärintodistukset ovat vihon välissä.  Mietin paljon myös omaa vanhenemistani. Siitä ajasta on nyt melkein tasan 20 vuotta. Toisaalta ei mitään uutta. Toisaalta paljonkin. Paljon valokuvia on olemassa. Huomaan, että vaikeat ajat, joita emme silloin edes tajua vaikeiksi, opettavat meitä. Minusta tuli tarkkanäköisempi ihmisten suhteen.  Opin, etten koskaan enää ottaisi yhtäkään kotieläintä.

Äitini viimeistä kertaa lapsuuden maisemissaan kesäkuussa 1997.

 

Elämä yllättää meidät koko ajan.  Vaihtoehtoisten elämien ajattelu siinä sivussa on kiehtovaa. Loppujen lopuksi me pyrimme useimmiten vakaaseen elämään.  Emme silti ole siihenkään tyytyväisiä. Meissä kun on virtaa ja mahdollisuuksia niin moneen muuhunkin. On usein sattumaa, minne kuljemme.

Olipa se uni, koska se sai minut kirjoittamaan!  Totta on, etten silti pysty käsittelemään tuota aikaa enkä mitään muutakaan elämäni aikaa täysin.  Kaiken lisäksi myöhemmin tulee aina asioita, tapahtumia ja ihmisiä, joita on myös ymmärrettävä ja käsiteltävä. Olisimmeko kypsempiä elämään, jos saisimme siihen opastusta ja terapiaa jo lapsesta alkaen? Vai onko meidän aina opeteltava ihmissuhteet ja tunteet vaikeimman kautta.

Ulospäin elämäni vaikuttaa varmasti vakaalta. Ehkä liiankin. Mutta minusta olisi ollut paljon muuhunkin, jos olisin uskaltanut rikkoa raja-aitoja.