Tuleeko mistään valmista?

Olen kirjoittanut tätä Unikkopellossa-blogiani vuodesta 2012 lähtien. En viitsi tarkasti laskea, kuinka monta postausta/vuosi/kk olen jakanut.  Viime aikoina noin 3–4/kk, joskus aiemmin paljon enemmän. Aloittaessani tämän uuden postauksen tarkistin, että blogini postauksia on koko aikana luettu 259.199 kertaa. Siitä ei sen enempää.

Kuvat tässä postauksessa eivät ole oikein mistään kotoisin kuin vain huhtikuun alun valokuvia eri päiviltä.
 

Ennakoitu lumisade alkoi samalla, kun aloitin kirjoittaa tätä eli 5.4.2024. Lunta on luvattu yli 8 cm. Koska en jaksa oikein mitään muuta tänään, aloitan kirjoittaa. Laitoin kaalikeiton liedelle. Kun kaalit ja sipulit ovat pehmenneet, on muuten uudensadon kaalia, niin lisään sinne keittojuureksia ja jauhelihan. Siinä on minulle parin-kolmen päivän ruoka. Siirsin myös pölynimurin valmiustilaan, koska pölyä ja roskia on jostakin taas kertynyt. Pilvisenä päivänä ne eivät onneksi näy,

Eilen aamulla kävelin lääkärille, sinne on lyhyt matka. Olin yllättynyt kuinka paljon lunta ja jäätä oli tullut edellisestä alkuviikon lumisateesta. Toisin sanoen paikoin oli erityisen liukasta. Sitten kävikin niin, että kaaduin aivan terveyskeskuksen ovien edessä, koska satuin kävelemään juuri siitä. Ihmettelin kyllä, että miksei siinä ollut yhtään hiekkaa, ehkä ohi kaartavat autot ovat sen vieneet mukanaan. Eräs nuori nainen lastenrattaiden kanssa tuli auttamaan, mutta pyysin vain hiukan tukea, koska minun oli ylipäänsä vaikea nousta siitä asennosta.  Sanoin, ettei sattunut. Tunsin kyllä, että vähän sattui. Kävelin toiseen kerrokseen odottamaan lääkäriä.

Se olikin oikein hyvä käynti. Nuori lääkäri tutki niveleni käsissä ja jaloissa tarkkaan, myös niska jne. Hän puhui koko ajan itsekseen. Huomasin myös, että hänellä oli päätteellään avoinna monta sovellusta ja oli ollut ilmeisesti myös vaikea löytää minun tietojani. Olinhan edellisen kerran käynyt lääkärin luona alkuvuodesta 2020. Sanoin, että kysyy vain minulta, tiedän kaiken. Olin tietty valmistautunut. Loppujen lopuksi sain kolmeen sormeeni ja toiseen nilkkaani kortisonipistokset. Vaikka meillä oli paljon aikaa, niin silti joitakin asioita jäi käsittelemättä ja koska hän halusi seurata, miten pistokset paransivat olotilaani, sovimme soittoajan sijaan kuun loppupuolelle uuden ajan.

Taisin mainita kaatuneeni, tosin se ei vielä vaivannut. Kun lähdin kävellen kotiin, niin oli pakko jättää kaupassa käynti väliin, koska nyt se alkoi todella vaivata. Loppupäivän aikana tulin kyllä siihen tulokseen, että olin vain venähdyttänyt vasemman sääreni ja polveni, jotka olivat vääntyneet alleni kaatuessani. Oli aika tuskallista nousta ylös, jos istuin.  Samoin tietty asento sattui. Tiesin kyllä, että selviän siitä nukuttuani yön yli. Niin kävikin.

Asiat ja tapahtumat unohtuvat nopeasti ja joskus liiankin helposti. Tämä kirjoittaminen jää kesken, sillä kaalikeitto valmistuu yllättävän nopeasti.

sunnuntaina 7.4.

Minni kiipesi heti aloittaessani kirjoittaa syliini, ”puhuen”, kehräten ja minua tuijottaen. Hän haluaisi hypätä olkapäälleni, mutta silloin minun on lopetettava kirjoittaminen. Kävin juuri hakemassa 5 litran kissanhiekkapussin autosta, olin ostanut sen jo viime viikolla, mutten jaksanut silloin kantaa sisälle muiden ostosten kanssa.  Hurjaa, että yhden pienen pussinkin paino on liikaa käsilleni. Ruokaostoskassin/t joudun useimmiten nostamaan olkapäilleni saadakseni ne autosta sisälle. Alkuviikosta tilaan renkaiden vaihdon, mutta samalla minun pyydettävä apua kesärenkaiden autoon nostamiseen. Jätän suosiolla viikon kauppakäynnin huomiselle.

Toipumiseni on hiukan edistynyt. Pistoksia olisi ehkä pitänyt antaa enemmän tai sitten vaikutus tulee hitaammin.  Kaatumiseni pahensi tilannetta sikäli, että aluksi istumasta ylös nouseminen sattui. Tuli elävästi mieleen kevät 2012. Tämä on silti ohimenevää.

Ajattelin myös omaa laiminlyöntiäni, että olen päästänyt tilanteen näin pitkälle, olen mitätöinyt kipujani ja kestänyt kuten suomalaisen pitääkin kestää, jättänyt seuraamisen pitkään vähemmälle ja vain puskenut eteenpäin.  En ole myöskään halunnut kuormittaa terveydenhoitoa, koronapandemian aikakin jätti jälkensä. Nytkin saatuani ajan, ajattelin, että minun vaivani ovat pieniä, monet muut tarvitsevat apua enemmän. Kuten olen aiemmin maininnut joissakin postauksissani, tämä on ”perinnöllinen vika”, siis tämä omien vaivojen vähättely. Ei pitäisi sittenkään. Olin itsekin yllättynyt, kuinka tarkkaan dokumentoin aikoinaan alkaen 2012 alkukesästä diagnoosin saatuani toipumistani. Olisiko aika kirjoittaa päivitys blogiin ”Näin selviän nivelreumasta”? Katsotaan.

Nyt on aika aloittaa taas työnteko, kirjoittaa tarvittavat jutut, vastata vastaamattomiin sähköposteihin, valmistautua kevääseen ja kesään. Melkein kuin herätä unesta?

On jotenkin jännä havaita, että vanhan naisen elämä kulkee tiettyä rataa pitkin eteenpäin. Sitä on läheisten vaikea ymmärtää, ehkä juuri siksi, että se on jo niin pitkä. Rinnalla kulkee läheisten, perheen elämä omaa rataansa, johon saan osallistua tarvittaessa, pyydettäessä. Muuten varon visusti sekaantumasta siihen. Katselin juuri kalenteristani tasan neljän vuoden takaisia merkintöjä. Silloinhan meidät vanhat oli laitettu karanteeniin ja kehotettu perhettä hoitamaan ruokaostokset. Minullekin tarjottiin pari kertaa palvelua ja käytinkin sitä, mutta sitten aloin itse hoitaa asiani. Pelkkää kalenteriani katsomalla, sen ajan synkkyys palasi mieleeni. Vaikka olihan siinä hyviäkin puolia, opittiin pitämään yhteyttä verkon kautta.  

Tässä linkki yhteen koronaepidemian alkuajan blogipostaukseeni 20.3.2020. Klikkaa päiväystä, niin linkki aukenee.

Lisään tähän muitakin postauksia: 27.3.2020 ”Edelleen poikkeustilassa”. Covid, korona, siitä tuli sittemmin sivujuonne kirjoituksissani. Aika oli otollista kirjoittamiselle ja tutkimustyölle. Kyläkirja oli silloin tekeillä. Mutta en jatka niistä nyt. Tulee edelleen vahvana mieleen, kuinka se aika vaurioitti meitä vanhoja, mutta varmaan myös nuoria.

Tuossa 20.3.2020 blogipostauksessani mainitsin kiihkeän unen, jonka olin kirjannut muistiin. Löysin sen päiväkirjastani. Koska en aio nyt etsiä tähän postaukseeni muuta aineistoa, kerron erikoisen uneni, johon myös kamerani liittyvät.

Kuten usein ennenkin, unen tapahtumapaikka oli Helsingissä. Eräs tuntemani lääkäri (en tunne muuten lääkäreitä?) teki yliopistolla leikkauksen. Paikka sijaitsi Helsingin keskustassa, ei sairaalassa. Kysymyksessä oli maksan tai jonkun muun elimen siirto. Olin katselemassa operaatiota talon sisällä. Leikkaussali sijaitsi kirjastojen välissä. Henkilöistä muistan vain lääkärin, joka oli minulle jostakin syystä tärkeä, vaikken tiennytkään, kuka hän oli. Ennen leikkauksen loppumista lähdin hakemaan kameraani, jolla olisin ottanut hänestä valokuvan, koska kukaan muu ei ollut varautunut siihen.

Tulin takaisin kameran kanssa. Näin jo kadulta ikkunasta, että leikkaus oli ohi. Ryntäsin käytävään kuvaamaan. Yritin monta kertaa ottaa kuvan lääkärin poistuessa paikalta juhlimaan muun joukon kanssa. Käytävässä oli pimeätä. En saanut kameraa toimimaan yrityksistäni huolimatta, salama ei välähtänyt eikä mikään muukaan toiminut.

Menin hakemaan kaikki muut kamerani, vaikka tilanne oli jo ohi. Etsin tutun kameraliikkeen, jossa ei ollut kuitenkaan ketään minulle tuttua. Kesken jonotuksen siellä alkoi kokous. Tulin ulos. Löysin toisen liikkeen, jossa oli töissä paljon ihmisiä. Liike toimi kadulla. Mukana oli sisareni, joka ei puhunut mitään.

Lopulta eräs nainen alkoi tutkia kameroitani yksi kerrallaan. Jopa eräs mies tuli ihailemaan niitä. Kaikki tutkittiin ja ajattelin haluavani kaikki korjattavaksi, koska jokaisessa oli ongelmia.

Uni jatkui. Kameroiden viat löydettiin, kuvat menivät kamerassa sekavaan järjestykseen. sanoin, ettei se ollut ongelma, koska vien kuvat omassa systeemissäni päiväjärjestyksessä, missä ne ovat kamerassa. Naisen mielestä juuri se oli ongelma, joka vaikutti kuvaukseen. Ajattelin, miksen ottanut siitä kirurgista kuvaa puhelimellani? Heräsin.

 11.4.2024

Uskomatonta mutta totta. Saan vain vähän aikaiseksi. Aktiivisuus lisää aktiivisuutta. Tänä aamuna kirjoitin Markkulan sukuseuran hallituksen eilisen etäkokouksen pöytäkirjan lähes valmiiksi. Olikin tärkeä kokous, koska vasta nyt valmistelimme vuosikokousta. Oli paljon asioita ja pöytäkirjasta tuli pitkä. Lupasin sen ensi viikoksi. Tämä postaus olisi myös aika saada valmiiksi.

Seuraavana päivänä.

Vaikka monet asiat odottavat viimeistelyäni, niin päätin ottaa tämän päivän omakseni, sillä huomenna on syntymäpäiväni. Syntymäni tarinan varsinainen syntymäni odottaa vielä kirjoittamistani. Se kyllä valmistuu joku päivä, sillä tiedän, mitä kirjoitan.

Päivän omaksi ottaminen tarkoittaa sitä, että teen vain omia juttujani. Olen ollut huomaavinani, että pieni masennus on kulkenut mukanani viime aikoina. Se ei ole toki vakavaa vaan liittyy elämään normaalina vaiheena silloin tällöin. Syvälle masennuksen syövereihin kaltaiseni ihminen ei pääse vaipumaan, ne ovat vain hetkiä. Uskon itse asiassa, että kaikilla vanhoilla ihmisillä on sellaisia hetkiä, vaikka monet sen todennäköisesti kieltävät.

No jaa, saanko valmiiksi? Otsikko on taas hutaistu, minulla oli paljon parempi, mutta unohdin sen.

Minni tuli istumaan näppäimistöni viereen ja tarttuu minuun tassullaan. Syliin haluaa. Toisaalta hän tekee samaa monta kertaa päivässä. Päivässä on vielä aikaa siihenkin, joten toivotan kaikille lukijoilleni hyvää huhtikuuta ja kevään etenemistä.

 

Onnellisuus on sisäänrakennettu ominaisuus.

Hiljainen aamupäivä. Ajattelin aloittaa uuden blogikirjoituksen, jota en tietenkään saa valmiiksi tänään. Tämä tulee jälleen olemaan sekavaa tarinaa tavallisesta elämästäni, arkipäivästäni. Kirjoitin eilen valmiiksi erään lehtikirjoitukseni ja pian vuorossa ovat toivottavasti artikkelini sukukirjaan. 

enemmän kuin teksti niin kuvien takana on onnellisuutta

Viime sunnuntaina maa oli jälleen peittynyt lumeen, eikä pakkasilma ole edesauttanut lumen sulamista pois. Talon parkkipaikalla oleva autoni on edelleen lumen peitossa. Ehkä minun on kuitenkin käytävä puhdistamassa se, koska viimeistään torstaina on menoa. Sää tuskin ehtii lämmetä niin paljon, että lumet sulaisivat.

Olen ehkä maininnut ranteeni kipeytymisestä, niveltulehduksesta ym. Viikko sitten maanantaina vihdoin soitin terveyskeskukseen pyytääkseni lääkärin tapaamista. Soittopyyntööni vastattiin lauantaina ja luvattiin palata seuraavalla viikolla, kunhan ensin olisi keskusteltu lääkärin kanssa. Eilen soitettiin takaisin ja todettiin, että lääkärikäynti olisi tarpeen viikon sisällä.

Odotan nyt soittoa terveyskeskuksesta, jossa kerrottaisiin minulle lääkäriaika. Itse asiassa minulle on yritetty soittaa jo eilen, mutta en vastannut, koska en tajunnut, että se on terveyskeskuksesta. Olisikohan minun pitänyt soittaa takaisin siihen vastaamattomaan numeroon? Viimeksi kävin oikealla lääkärillä syksyllä 2019, sen jälkeen on tapahtunut paljon muutoksia.

mutta en selittele sen enempää

Selviän päivän tällä hetkellä ottamalla aamuvarhain yhden särkylääkkeen (Burana). Olin huolestunut, koska aloin seuraavana yönä herätä vasemman ranteen ikävään jomotukseen ja olisi ollut pakko ottaa jälleen lääke. Siitähän huoleni alkoi. Viime yönä herätessäni, ajattelin asiaa perinpohjaisesti. Tajusin, että olin tehnyt oikein halutessani lääkärin palvelusta. Minusta tuntui lähes samalta kuin aikoinaan 2011–2012 sairastuttuani. Ranteet, käsivarret, jalat ja polvetkin olivat kipeät. Jos olen paikallani, en tunne muuta kipua kuin sen ranteen. Särky jäsenissäni on vierasta. Minun on osattava kertoa lääkärille, että särkylääkkeen avulla pystyn liikkumaan normaalisti. Hänhän saattaa ihmetellä, miksi en vaikuta kärsivältä sairaalta.

Sanotaan, että liike on lääkettä. Minulle liike on lääkettä useimmiten vain hyötyliikunnan kautta. Muistin nimittäin sairastumisen alkuajan, kuinka vedin jalkoja perässäni toteuttaessani runsasta liikkumista. Seuraavan päivän lojuin sohvalla väsyneenä ja jalat kipeinä.

Naiivi nainen kirjoittaa tällaiset asiat blogiin kaikkien luettavaksi. Siis vaikkei se kiinnostaisikaan ketään. Blogipostauksiani luetaan ihme kyllä harvinaisen paljon. En tosin tiedä lukijoista mitään, paitsi joistakin harvoista. Se ei ole edes oleellista, koska kirjoitan lähinnä itselleni. Somessa jossakin kommentissa joku kirjoitti, että blogit ovat vanhanaikainen juttu, kukaan ei niitä enää lue, kaiken pitää olla podcasteja ja lyhyitä videoita tai muita päivityksiä.

Minä olen itse asiassa usein raivona (ehkä liian voimakas sana), kun näen Instagramissa tai Facebookissa näitä videoita tai päivityksiä, jotka katkeavat kesken ja ovat epämääräisiä. Kukaan ei jaksa tai osaa enää lukea eikä keskittyä tai olla ylipäänsä kiinnostunut muiden jutuista.

Kukaan ei myöskään lue enää asioiden taustoja, ei ole perillä tosiasioista, ei halua edes tietää niistä vaan suoltaa eteenpäin suoranaisia valheita.

Tämä Suomen hallituksen ja työelämän välinen kiista on herättänyt myös minussa todella voimakkaita tunteita. Olen alkanut rajoittaa omaa sekaantumistani aiheeseen vähän kerrallaan, koska kaikki kommentit ja keskustelut ovat lähinnä herättäneet minussa liian paljon ajatuksia. En kuitenkaan voi tehdä mitään.

Eräänä päivänä äskettäin kirjasin paperille omia muistojani ammattiyhdistyselämästäni ynnä muusta. Ihmettelin, kuinka harva uskaltaa/haluaa puolustaa työntekijöiden oikeuksia tässä nykytilanteessa. En tiedä, mutta asia on ollut minulla jo alusta alkaen veressäsi, en tiedä, mistä olen sen napannut. Heti oman työelämäni alusta lähtien, jopa ollessani Saksassa kaksi kuukautta töissä kaupassa kesällä 1971. Aloitin pankkialalla Suomessa jo 1970 ja jatkoin kevääseen 1971, jolloin lähdimme takaisin Saksaan. Kun palasin tyttäreni kanssa Suomeen 1972 keväällä, menin taas kesäksi töihin pankkiin. Syksyllä aloitin kauppaopiston. Kesän 1973 jatkoin pankkityöllä. Edellisiin kausiin sisältyi jotakin lakkotouhuja, mutten muista tarkemmin.

Kun alkukesästä 1975 muutin pääkaupunkiseudulle, aloitin taas pankissa. Aina vaihtaessani pankkia ja työpaikkaa pidin tärkeänä, että palkkani olisi edellistä parempi. Helsinkiin tullessa, kieltäydyin hyvästä paikasta syystä, että pankki ei suostunut palkkatoivomukseeni.

Kesästä 1975 alkaen tehtäväni työssä alkoivat olla asiantuntijan tehtäviä. Silloin oli jo ilmiselvää, ettei palkkani koskaan riittänyt yksinhuoltajalle. Minusta tuli taistelija, ensin sellaisenaan ja myöhemmin luottamusmiehenä. Yleensä yritimme sopia palkoista ja toimenkuvista. Turbulenssia riitti. Talvella 1990 oli todella pitkä lakko alkaen 19.1.1990 ja päättyen 4.3.1990. Asuin silloin Tuusulassa ja kuljeskelin metsissä koiran kanssa. Mutta en muistanut, että se oli noin pitkä. Saimme muistaakseni palkkoihin silloin hyvän lisän.

Olin myöhemminkin erilaisissa kärhämissä puolustamassa työntekijöitä koskivat ne sitten palkkoja, lisiä, työoloja tai muutoksia. Loppuun saakka.

Tämän hetken tilanne onkin minusta vaikea ymmärtää. Työntekijöitä syyllistetään siitä. Hallitus teki itsestään työnantajan. Saa nähdä, miten käy.

20.3.2024

Käy siis, miten käy. Terveystilanteeni ei ole kovin innostava juuri nyt. Puhelua ei ole kuulunut. Kantaan oli merkitty, etten ole vastannut puheluun, lupasivat yrittää joku päivä myöhemmin.  Ärsyttää, kun pitää puhelinta koko ajan vieressä.

Jaan blogeissani julkaisemiani kuvia myös Instagramissa, josta ne siirtyvät myös Facebookiin. Siellä kerron enemmän kuvien ajankohdista.

Suomi on taas valittu maailman onnellisimmaksi maaksi. Mikä on se, joka tekee minut onnelliseksi. Kun ajattelen niitä harvoja käyntejä muissa maissa, tiedän, mikä. Se jokin on minussa sisäänrakennettu ominaisuus, joka on kulkenut mukanani syntymästäni saakka. Sen kautta olen kasvanut tähän maahan ja vaikken hyväksy kaikkea kuten en nykyajan polarisaatioita, ihmisten turhaa valitusta, vaikkapa siitä, että väestö vanhenee ja kaikkeen kommentointia ja historiatietämättömyyttä, liiallista nopeutta/hätäisyyttä, niin olen onnellinen vaatimattomaan elämääni.

Minäkin olen valittanut tässä postauksessani, koska olen tuntenut oloni aika ajoin kurjaksi enkä tiedä, saanko riittävän avun. Olen silti aina loppujen lopuksi saanut. Huomaan, että olisin voinut valittaa paljon useammin. Se ei vain ole ominaisuuteni, kuuluu siihen sisäänrakennettuun, syntymässä saamaani. Nyt ihmettelen sitä, miksi tavallisten ihmisten pitää taistella niin kovasti, että saavat paremmat olosuhteet, miksi maallinen rikkaus kiertää meidät. Silti tyydymme olotilaamme.

Kuten jo esivanhempamme sanoivat, mitään emme saa mukaamme lopullisesti poistuessamme.

Olikohan tämä tässä tällä kertaa. Seuraavat ideat kolkuttelevat.

 

Viileämpi viikko

Kulutan aamuisin paljon aikaa lehtien lukemiseen. Usein lukeminen keskeytyy omiin inspiraatioihini ja muihin tekemisiin, joskus harvoihin menoihin. Jatkan sitten myöhemmin päivällä. Inspiraatiotkaan eivät useimmiten johda toimenpiteisiin. Aamuisin on vain sen verran virkeä ja aikaansaava, että joku idea saattaa edetä tai sitten ei.

Tällaisena aikana sillä ei ole edes paljon merkitystä. Saska Saarikoski on kirjoittanut Hesarin nettiin 60 päivää Poikkeustilassa-palstaa. Viimeisin kolumni julkaistiin myös sunnuntain printtilehdessä, josta sen vasta nyt luin. Hän on saanut lukijoilta paljon palautetta omaan palstaansa ideoiden, elämäntarinoiden, kommenttien, kritiikin ym. muodossa. Jatkossa hän on luvannut kirjoittaa epäsäännöllisesti. Sarja on kaikkien luettavissa verkossa.

Minusta oli lohdullista lukea, että hän tuntee joidenkin aiempien kirjoitustensa näyttävän tyhmiltä ja ne nolottavat häntä. Niinhän olen minäkin viime aikoina tuntenut omien blogieni suhteen. Olen jakanut vanhoja kirjoituksiani Facebookissa, mutta näen tilastoista, että vain muutama tulee sitä kautta lukemaan niitä. Tosin blogejani luetaan paljonkin. Suurin osa löytää niihin googlaamalla.  Uusimpaan blogiini ei löydetä, jollen linkitä sitä luettavaksi. Minua nolottaa ja hävettää entistä useammin. 

Keväällä 2016 olimme näuhin aikoihin jo paljon pidemmällä.

 

Maailma on täynnä puhetta ja kirjoitusta.  Enhän minäkään etsi asioita kuin sattumalta osuttuani johonkin mielenkiintoiseen linkkiin tai etsiessäni tietoa. Facebookissakin on turha kirjoittaa jotakin pidempää, sillä harva lukee sen loppuun saakka. Sanomalehdistä luetaan vain otsikot. Jopa Hesarin otsikot ovat usein ärsyttäviä, vaikka sisältö on aivan asiallinen ja usein jopa otsikosta poikkeava.

Minulla on iso ruokapöytä, jota saisi vielä pidennettyä tarvittaessa. Se ei ole omani, vaan ystävältä lainassa tuolien kera. Olen valmis luovuttamaan sen heti, kun ystävällä on sille muu sijoituspaikka. Pöydälle kasaantuu päivän mittaan tavaraa kullekin sivustalle. Loppujen lopuksi vapaaksi jää vain toisessa päässä oleva kohta, jossa istun aamupalan ja syömisen yhteydessä, päivän mittaan useimmiten. Joskus siirrän läppärin siihen kirjoittaakseni eri paikassa kuin normaalisti. Tätä kirjoitan vaihteeksi juuri siinä pöydän päässä,  vieressä kesken jäänyt sunnuntain Hesari, muistikirja, iso työvihko (niitä suuri kasa vanhoja odottaa hävittämistä toisaalla) ja kalenteri. Lisäksi lähellä ovat puhelin, tabletti ja kamera.

Kuten myös keväällä 2019 eli viime vuonna.

Nyt pöydällä ei ole muuta kuin toisella sivustalla pari Karjala-lehteä ja mappi, johon kerään sekalaista, säilytettävää materiaalia (vanhat vuosimapit pitäisi käydä läpi ja heittää pois tarpeettomat paperit). 

Pöydän toisessa päässä on verenpainemittari.  Minua pyydettiin toimittamaan terveyskeskukseen neljän päivän verenpainetiedot. Olen tilannut netistä ajan verikokeeseen tälle viikolla. Käyn reumalääkitykseni takia nk. turvakokeissa kolmen kuukauden välein.  Viime vuoden ongelmien takia tai henkilökunnan töiden vähentymisen takia koronan hiljennettyä, minulle on soitettu terveyskeskuksesta jo pariin otteeseen ja muistutettu turvakokeista ja muistakin lisätyistä verikokeista. Aiemmin huolehdin pitkään niistä yksin ja tarkistin tulokset Omakannasta. Mietinkin tässä, että olemmeko me yli 70-vuotiaat nyt muutenkin tarkemmin seurattua väestönosaa? Muualtakin olen kuullut, että lääkärit ovat aktivoituneet soittelemaan, vaikka tieto on siis Omakannassa. Hammaslääkäriltä ei ole vielä tullut soittoa peruuntuneille ajoilla.

Tulisiko terveyskeskuksista tulevaisuudessa oikeasti nimensä veroisesti terveyskeskuksia, joissa etukäteen pidettäisiin huolta ihmisten terveydestä ennen kuin sairaudet ilmaantuvat tai pääsevät siihen pisteeseen, että tarve olisi sairauskeskukselle?  Sitähän toivoin jo yli kymmenen vuotta sitten.

Tässä kuvassa näkyy Tuusulan Sarvikallio vastapäisellä rannalla. Kuva 16.5.2016 Lottamuseon kohdalta Tuusulanjärven yli.

Nyt kun kukaan ei käy kylässä luonani, ruokapöytä täyttyy nopeasti. Kun joku on tulossa, tyhjennän pöydän nopeasti ja siistin kotiani muutenkin. Tällaisena aikana olen elänyt vähän kuin pellossa, tosin olen siivonnut kiitettävästi. Tänä aamuna ajattelin, että olisikin oikeasti mukava juttu,  että minulla olisi oikein iso pöytä, paljon isompi kuin tämä. Sijoittaisin sen keskelle olohuonetta. Pöydällä voisivat lojua kaikki keskeneräiset työni omissa kohdissaan. Siirtyisin oman mielialani mukaan milloin minkin tehtävän pariin.

Ei ole mitenkään erikoista, että tällaisena aikana mieleen tulee erikoisia ajatuksia. Mutta on niitä minulla ollut ennenkin.

Vapautuminen koronan pelosta on meilläpäin (täällä koronapesäkkeessä eli HUSin alueella)  hiukan hellittänyt. Liian vapaaksi sitä ei ole tarkoitus päästääkään. Jokainen voi entistä paremmin käyttää omaa harkintaansa. Niin olen toiminut. 

Menossa hiusten leikkuuseen... Voi hirveetä, kun sitä on vanhentunut.

Eilen kävin lopulta kampaajalla leikkauttamassa hiukseni. En enää kestänyt pidentyvää tukkaani, lyhyempi tukka helpottaa elämää. Oma kampaajani on ollut koko korona-ajan töissä. Asiakkaita riitti nytkin. Monet kävivät leikkaukseni aikana kysymässä vapaata aikaa. Kauppakeskus oli täynnä ihmisiä. Poikkesin kampaajan jälkeen S-kaupassa, vaikka lauantaina puolenpäivän jälkeen siellä oli erityisen paljon ihmisiä (kuten aina), lapsiperheitäkin. Ihmiset säilyttävät hienosti turvavälit. Jos näen kasvonaamioisen ihmisen, kierrän tämän kaukaa. Samoin kerran pelästyin yhtä yskivää miestä, joten kiersin kaukaa. 

Aika paljon lähti... Tämä on sitä häpeilyn estoa. Mennään suoraan kohti ja esitetään niitä valokuvia, joissa ikä näkyy.

Kasvomaskeista keskustellaan ja kohistaan kauheasti. Koen kohinan tuskalliseksi. Ymmärrän, jos sairas ihminen tai sairaiden kanssa tekemisissä oleva ihminen käyttää sellaista, siksihän minäkin pelästyn. Ymmärrän myös niiden käytön tilanteissa, joissa turvavälit ovat mahdottomia pitää.  Tiheät ihmisjoukot muualla maailmassa ja suurkaupungeissa tekevät asian myös ymmärrettäväksi. Mutta meillä täällä maalla, jossa ei edes kävelyllä lähistöllä kohtaa kuin pari ihmistä, ne ovat tarpeettomia. 

Lastenlasten luovuutta. Axel esitteli kerran Skypessä. Kuva CD.

Välillä osun lukemaan mielipiteitä Facebookissa tai lehtiartikkelien perässä. Ei todellakaan pitäisi. Ovatkohan ihmiset tällä hetkellä entistä vihaisempia joko tästä tilanteesta tai muusta kuten omasta mielialasta johtuen? Nykyaikana lienee turha toivoa sopusuhtaista ja ystävällistä elämää. Tavallisetkin ihmiset ovat oppositiopuolueiden edustajien tavoin politisoituneet ja jankuttavat samoja asioita eli kaikki on hoidettu lähes pieleen. Tilanne on meillä nyt hyvä. Kukaan ei todellakaan, eivät edes asiantuntijat voi varmasti tietää, mikä on tulevaisuus. Nyt on jokaisen aikaa käyttää tervettä omaa järkeä. 

Veini esitteli Skypessä.

Oikeastaan minun piti kirjoittaa enemmän luontoasioista. Eilen Skype-keskustelussa 3-vuotias, lapsenlapsenlapseni Veini viimeiseksi esitti toivomuksen päästä tänne kotinurkilleni puistoon tarkoittaen varmaan tuota pientä lähimetsää, jonka läpi viimeksi äitienpäivänä kuljimme.  Olen aina ollut lapsenlapsilleni sellainen ”metsämummo”. Aionkin ehdottaa seuraavassa skype-keskustelussa, että he alkaisivat kutsua minua metsämummiksi. Veinillä sattuu olemaan kuusi mummia, joten olisi aiheellista. Hän oli erityisen huolissaan kahden yksin asuvan mummin osalta, joihin en minä kuulu, vaikka asunkin yksin. Veinin kahdella pikkuenolla on vain kaksi mummoa.

Tämä riittääkin tältä päivältä. Ehkä jaan sen edellisen blogini myös tänään. Alkoi muuten ukkosen ilma! Kesä lähestyy kohisten.

Koivu alkuviikosta.