Lokakuun merkkipäiviä syksyn väreissä

Aloitan jälleen uuden blogipostauksen kirjoittamisen, mutta en tiedä, milloin tämä on julkaisuvaiheessa. Oli hyvä lähteä eilen (torstaina) ulkoilemaan pilvisyydestä huolimatta. Pilvet väistyivät myöhemmin ja kevyt auringonpaiste kultasi maiseman. Nyt maa on jälleen märkä ja sää harmaa. Minulle sopii oikein hyvin lähteä tänään  leikkauttamaan hiukseni, sillä edellisestä kerrasta on pian kolme kuukautta. 

 

Fjällbon puiston vanha huvimaja. Rohkenin kiivetä pitkin jyrkkää rinnettä ylös.

Koronaepidemian nk. kiihtymisvaiheesta huolimatta aion elää normaalisti. Jos keväällä vanhemmat ihmiset ja riskiryhmät eristettiin, niin nyt väestöä lietsotaan pelolla. En voi välttyä siltä vaikutelmalta. Me suomalaiset olemme kuuliaisia ihmisiä, tottelemme esivaltaa ja uskomme ohjeita. Minua huolestuttaa nyt tämä valtava vaahtoaminen, jolla voi olla pahempia seurauksia. Tällaiseen kansaan sekin tehoaa. Nyt ikään kuin kokeillaan toisenlaista linjaa. Nyt on onneksi niin, että me tiedämme vain enemmän ja voimme käyttäytyä tilanteiden mukaan.

Anna pikkutyttönä silloisella kotipihallaan.

Tällä viikolla on kolme tai neljä tärkeätä syntymäpäivää. Niistä kaksi jo ohitettua olivat ystävieni merkkipäiviä. Toisen unohdin ja toista muistin onnitella Facebookissa. Huomenna vanhin lapsenlapseni täyttää vuosia. Seuraavana päivänä 10.10. vietämme Suomen kansalliskirjailija Aleksis Kiven syntymäpäivää. Hän on erityisen tärkeä Keski-Uusimaan pitäjille, Nurmijärvelle ja Tuusulalle ja muillekin, kuten Siuntiolle. Ihmettelen aina, miten hän vaikeissa olosuhteissa sai kirjoitettua mestariteoksia. Olen ennenkin miettinyt hänen sukuhistoriaansa ja kirjoittanut siitä. Tässä linkki kyseiseen kirjoitukseen. Tosin siinä pohdin myös omaa sukuani sivuavaan, erään toisen suvun haaraan. Aleksis Kiven sukua on tutkittu muutenkin tosi paljon. 

 

Olen ehkä käsitellyt häntä joissakin muissa blogeissa, ainakin täällä ”Vanhoilla urilla” ja myös muualla, mutta blogieni joukosta on yllättävän vaikea löytää edes hakutekijöitä käyttäen niitä, joissa olen kirjoittanut pienen pätkän hänestä.

Lapsenlapsiani olen aika ajoin vienyt tutustumaan Aleksis Kiven syntymäkotiin Nurmijärven Palojoelle ja kuolinmökki tässä lähistöllä on paljon käymämme kohde. Seurasaaressa oli kopio Siuntion Fanjunkarsin mailta siirretystä tuvasta, jossa Aleksis Kivi siellä asuessaan kirjoitti teoksiaan mm. Kullervoa ja Nummisuutareita. Mökki siirrettiin 1912 Seurasaaren ulkomuseoon 1912, mutta ikävä kyllä se paloi samana vuonna. Samalle paikalle rakennettiin uusi rakennus.

Jatkan kirjoittamista seuraavana päivänä (perjantai). Aion pikapikaa poiketa tänään onnittelemassa Annaa ja vien hänen pihalleen keväällä ostamani hortensian. Minun on päästävä siitä eroon ennen pakkasia. Sillä, siis hortensialla on hyvä kokeilla, onnistuuko sen talvehtiminen pihalla. Parvekkeellani se joka tapauksessa paleltuisi. Poikkean samalla Kukkatalossa hakemassa muutaman ruukun muita sisäkasveja varten. 

Pieni blogin lopussa mainitsemani hautakivi näkyy hyvin tässä kuvassa.

 

Eilen sain tukkani leikattua, mutta ikäväkseni kampaajani ilmoitti, että hän lopettaa. Hän on leikannut hiukseni jo muutaman vuoden, muistaakseni neljä vuotta. Olen käyttänyt samaa kampaamoa 2000-luvulta saakka ja siirtynyt yhden kampaajan lopettaessa kiltisti toiselle. Hän on saman ikäinen kuin tänään syntymäpäiväänsä viettävä lapsenlapseni. Yllättävää on, että hän aikoo muuttaa miehensä kanssa ensi keväänä Espanjaan ja tehdä sieltä käsin etätöitä, siis muuta työtä kuin kampaamista. Kun on nuori eikä ole vielä lapsia, voi kokeilla kaikenlaista uutta.

Fjällbon maisemia ylhäältä päin.

 

Minä aloin taas ajatella uudelleensyntymistä. Olisin täydellisen valmis syntymään uudelleen tähän maailmaan nähdäkseni, minne menemme tulevaisuudessa, siinä, mitä minä en enää näe.  Jos saisin mahdollisuudenm niin minusta tulisi  jonkinasteinen nettiaktivisti ja maailman parantaja. Aktivismia toteuttaisin ihmisten tasa-arvoisuuden,  luonnon elinvoimaisuuden ja ilmaston puolesta. Nyt en rohkene sekaantua asioihin, koska pelkään sitä valtavaa vihaa, joka ympäröi meitä joka puolelta. Vanhana sitä on vaikea kestää ja ymmärtää. Siitä on myös vaikea keskustella kenenkään kanssa, koska melkein aina mukaan sekaantuu poliittisia mielipiteitä ja vastakkainasetteluja. Niitä on ollut ennenkin. Vanhat ja viisaat sanoivat aikoinaan minulle, että sen ja sen ihmisen kanssa ei kannata puhua politiikasta eikä uskonnosta. 

 

Elämä oli hankalaa nuoruudessani ja myöhemmin, kun piti taistella perusasioista, opiskelusta, lasten hoitopaikoista, toimeentulosta. Silloin en voinut päästää vallakumouksellista ominaisuuttani vallalle.

Tällä hetkellä maailma on paljon valmiimpi. Kaikki on helpompaa, joustavampaa. Siinä ihmiselle jää aikaa muuhun. Meillä Suomessa asiat ovat paremmin kuin melkein missään muualla.  Maailmassa on kuitenkin vielä erityisen paljon tehtävää. Siksi aktivisteja, edelläkävijöitä ja vallankumouksellisia tarvitaan.

Tällaisia ajatuksia putkahtelee mielessäni usein, kun voin hyvin. Pitää koputtaa puuta, jotta tilanteeni pysyisi samanlaisena. On kuitenkin päiviä, jolloin olen väsynyt ja nilkkani saattava oireilla tai päätä särkee, mutta tätä aikaa en voi verrata moneen aiempaan viime vuosien varrella.  Kuten muutamat ystäväni sanovat, niin ikä tulee eteen tuoden omat rajoituksensa. Kuten olen ennenkin todennut, kaikki eivät sitä myönnä.

Uudestisyntyneenä jatkaisin myös kirjoittamista. Nyt on kuitenkin paras keskittyä tähän hetkeen, tähän päivään juuri nyt. Koronan vaikeuttaessa monia asioita, voi hyvin seurata ensin, miten se vaikuttaa maailman kehitykseen. Mielenkiintoista, kun yrittää vältellä sitä valtavaa vihaa, jota se myös aiheuttaa. Jollei koronaepidemia aiheuta sitä, niin aina löytyy joku muu asia.

Tässä elämässä olen siis kaukana aktivismista. Olen mieluummin hiljaa muiden riehuessa. Kuuntelen muiden mielipiteitä, mutta inhoan itseäni, jos alan esittää voimakkaasti kantaa. En halua loukata ketään.

Nyt on jo sunnuntai. Kirjoitukseni keskeytyi eilen, kun sain ystäväni vieraakseni. Kävimme Aleksis Kiven syntymäpäivän kunniaksi läheisellä Tuusulan kirkon vanhalla hautausmaalla. Aleksis Kivi haudattiin sinne talvella 1873 eli tarkemmin lauantaina 4.1.1873. Hän oli kuollut uudenvuoden aattona 31.12.1872. Löysin SKS:n Vähäisiä lisiä blogeista kuvauksen hänen hautajaisistaan. ”Kiireellä kuoppaan osa 1- Aleksis Kiven peijaisten valmistelu”  löytyy täältä.  Jatko löytyy täältä. Muualtakin löytyy samasta aiheesta.

Aleksis Kivestä löytyy paljon aineistoa eri paikoista, sillä hänestä tehtiin sittemmin Suomen kansalliskirjailija. Hänen ulkonäkönsä selviää mm. SKS:n digitaalisista arkistoista. 

 

Aleksis Kiven kuolinmökki Tuusulassa ei myöskään ole sama rakennus, joka nyt seisoo paikalla. Talo oli paljon suurempi, mutta paikka on sama. Samoin hautapaikka ei ole aivan nykyisen muistomerkin kohdalla Tuusulan vanhalla hautausmaalla. Eilen paikalle jokavuotisella pyhiinvaelluksella oleva mieshenkilö muistutti siitä ja näytti oletetun haudan paikan muutamaa metriä lähempänä kirkkoa käytävän kohdalla. Muistomerkki pystytettiin 1877 Hämäläisosakunnan toimesta ja se suunnitteli Johan Erland Stenberg. Muistomerkki haluttiin sijoittaa lähemmäs kirkkomaan porttia, joten jo silloin haudan oikea paikka jäi kauemmas.

Eilen sattui olemaan erityisen kaunis päivä, aurinko paistoi koko ajan. Kirkossa oli meneillään suuret häät. Aleksis Kiven merkkipäivä veti samaan aikaan paikalle muita kävijöitä. Mekin kiersimme kauniin hautausmaan jälleen lähes kokonaan ja sen jälkeen poikkesimme suuren kuusien luo ja rannalle, lempipaikalleni. 

 

Tänään kirjoittaessani oli jälleen pilvistä, mutta kovin tyyntä. Yksikään tuulenväre ei heiluta keltaisia koivuja.  Huvittavaa kyllä, keksin tälle postaukselle yöllä herätessäni jo nimenkin, mutta enpä taas muista sitä. 

Jälkikirjoitus. Aleksis Kiven muistomerkin vieressä on pieni hautakivi, jossa  lukee "Här hvilar J.A. och A.J. Linder". Ei vuosilukuja. Tutkin tänään samantien, kenen hauta on. Jotenkin teksti viittaa lapsiin. Minulla oli onnea, että pystyin selvittämään sen. Se on toisen blogin aihe. 

Tuusulan sankarihautausmaan Pro Patria graniittisen muistomerkin Paluuton tie on suunnitellut kuvanveistäjä Rakel Koivisto

 

 

”Tulee päivä, jolloin hänen nimensä….”

Ihmisten historia on äärimmäisen mielenkiintoista. Ette ole voineet olla huomaamatta, että paneudun usein tuntemattomiksi jääneiden kaukaisten sukulaisten sukujuurien tutkimiseen. Kiinnostavaa on myös tutustua ei-sukulaisten elämään ja tutkia heidän syntyperäänsä.  Luen parhaillaan tänä vuonna julkaistua Teemu Keskisarjan kirjaa ”Saapasnahkatorni – Aleksis Kiven elämänkertomus” (Kustannusosakehtiö Siltala 2018). Siinä sivussa selailen myös Hannes Sihvon perinpohjaista kirjaa ”Elävä Kivi – Aleksis Kivi aikanansa”(SKS. Gummerus Kirjapaino Oy. 2002).

Tässä yhteydessä harrastin sukututkimusta rippikirjoista noin puolisen tuntia Aleksis Kiven äidin, Tuusulan Nahkelasta olevan Anna Stina Hambergin (1793 – 1863) osalta löytäen saman, joka täsmää professori Yrjö Blomstedtin sukututkimukseen Genos-lehdessä 1984 .

Silti minua kumma kyllä tai ei niin kumma sentään, alkoi tässä kohdin kaivertaa eräs oma tutkimukseni, jonka olin jättänyt kesken. Se liittyi erääseen blogikirjoitukseeni, josta muokkasin tekstin toukokuussa 2017 ilmestyneeseen Markkulan Viestiin otsikolla ”Se aika ei ole kaukana.”  Siihen saamani kommentin pohjalta pääsin kiinni varhaisempiin aikoihin oman hämäläisen sukuni osalta. Virheitä saattaa silti vielä esiintyä. 

Äskettäin eli 21.11.2018 kirjoitin Anna Matintyttärestä, hämäläisen sukuni esiäidistä, joka syntyi jo 1600-luvulla ja kuoli iäkkäänä 1777.  Anna ja hänen molemmat miehensä olivat olleet aiemmin avioliitoissa ja lapsia oli kaikissa suhteissa syntynyt eri paikoissa Janakkalaa. 

Veli- ja sisarpuolia eleli sitten 1700-luvun puoliväliä lähestyttäessä milloin Janakkalan Vähikkälässä ja milloin Rengon Vehmaisissa tai muualla Janakkalassa. Sauvalan torpassa (Seppälä 1754 – 1760) asusteli eräs Johan Antinpoika s. 1706, tämän vaimo Sofia s. 1712, pojat Paulus ja Johan Juhonpoika. s. 23.5.1741.

Juuri tämän perheen jälkiä lähdin aikanaan seuraamaan. En mitenkään ole edelleenkään pystynyt varmistamaan, että he olisivat vaikkapa Annan toisen miehen ensimmäisen avioliiton kautta sukua.  Viereisessä torpassa kun asui sukua Annan ensimmäisen miehen ensimmäisestä avioliitosta. No mutta niin lähekkäin he asuivat, että tunsivat ainakin toisensa. Kaiken lisäksi torpasta lähti porukkaa Rengon Vehmaisten kylään. 

Hassua ajatella, että he kaikki ovat liikkuneet siellä samoilla seuduilla parisen sataa vuotta aiemmin kuin minä 1950-luvulla.  Tosin Vähikkälän, kotikylääni Vehmaista lähimmän kylän ohi olen aina vain kulkenut sivuillle poikkeamatta.  Lapsina kävimme Valajärvellä uimassa, siellä oli silloin yleinen uimapaikka. Sinne ei näytä enää olevan kulkua samaa kautta kuin aikoinaan. (mutta pääsee muuta kautta, tuli nyt tarkistettua) Vuosisadat ja jopa vuosikymmenet ovat muuttaneet ihmisten kulkureittejä. Sivupoluille voi olla nykyään kaikessa kiireessä vaikea lähteä.

1700-luvun alku on vaikeata tutkittavaa. Olen lähtenyt tähän saakka liikkeelle sukujen kautta. Matkalla kohtaan paljon uusia kysymyksiä ja aiheita, jotka vaativat lisää tiedon kaivamista ja asioihin perehtymistä. Kaikissa perheissä on samannimisiä ihmisiä ilman sukunimiä. Torppien asukkaat vaeltavat edestakaisin pakosta tai paremman elämän toivossa. Torpan haltijoiden suvut vaihtuvat. Onko mitään kirjallista tietoa tai kirjallisia sopimuksia edes olemassa? Kaikkeen kirjoitettuun historiaan ilman lähdetietoa ei voi täysin luottaa. Ja lopuksi vielä uudet asiat eli näkyisivätkö sukulaisuudet edes DNA-tutkimuksissa? Toisaalta, onko sillä enää edes merkitystä?

Olin aikanaan tutkinut hetken tuota Johan Antinpojan perhettä, koska hän ja kolme lastaan muuttivat Tuusulaan noin 1770. Miksi he lähtivät?  Johan  Antinpoika oli saanut vaimonsa 1712 syntyneen Sofia Juhontyttären kanssa muutamia lapsia. Paul syntyi jo 1730-luvulla ja häipyi Lopelle. Johan syntyi 1741. Nimi on melkein yleisin hämäläinen etu- ja sukunimi. Hänet voisi sekoittaa keneen tahansa. Rippikirjassa on kuitenkin syntymäpäivä.  Jos oikein tulkitsin merkintöjä hänestä tulee rakuuna vai onko hänen yli 10 vuotta vanhempi ”qvinnoperson” vaimonsa jonkun sotilaan leski. ”Qvinnoperson” tarkoitti, että nainen oli saanut aviottoman lapsen.  He saavat muutaman lapsen ja siirtyvät Janakkalassa muualle. Sitä haaraa pystyn hyvin seuraamaan.

Sofia Juhontytär kuolee 1762 ja Johan Antinpoika löytää Lopen Vojakkalasta uuden puolison Riitta Ristontyttären, jonka kanssa solmii 1764 avioliiton. Kuolo korjaa Riitankin Tömisevän torpassa Janakkalan Vähikkälän Sauvalassa 6.4.1770. Sitten tulee merkintä  rippikirjassa ”till Tusby med attest”.

 

Olin aikanaan löytävinäni heidät Hyrylästä, Paijalasta ja Nahkelasta.  Isällä oli jäljellä kolme täysikäistä lasta, nuorinkin jo 19-vuotias: Henrik Johansson s. 1743, Helena Johansdotter s. 4.3. 1747 ja Anders Johansson s. 25.2.1751.

Lähdin tutkimaan uudelleen, koska olin epäillyt aluksi vanhimman veljen Henrik Johanssonin olleen seppä. Olin kirjannut muistiinpanoni ja jättänyt asian kesken, kun ei ollut mitään aihetta sillä hetkellä jatkaa. Tosin en paljon aiheita tarvitse.

Aleksis Kiven sukujuuret 

Aleksis Kiven äidinisä oli seppä ja nimeltään Anders Johansson ja syntymäaika oli lähellä tuon em. nuorimman veljen syntymäaikaa ja nimikin oli sama.  Blomqvistin Genos-artikkelissa kerrotaan: 

 

”Antti Juhaninpoika Hamberg (1800-luvun alkuun Hannula), s. Tuusula 4.9.1753. Asui kotona Nahkelan Hannulassa isännän veljenä ilmeisesti sepäntöitä tehden, oli 1775 lyhyen aikaa muualla. Kyläseppä, sitt. pitäjänseppä Tuusulan Nahkelassa, mainitaan taitavaksi viikate- ja kirvessepäksi. K. Tuusula 17.3.1818, 64-vuotiaana. - Puoliso Tuusula 14.3.1786”

Syntymäajat eivät aivan täsmää ja rippikirjassakin hän on merkitty Hannulan talon pojaksi ja isännän veljeksi. 

Johan Antinpojan perhe Tuusulassa 1770 eteenpäin

Ei se mitään, sitkeästi jatkoin tutkimista antamatta periksi, koska halusin tietää, minne oman tutkimani perheen tie johti. Samalla mietin syitä, miksi ihmiset lähtivät kauas toisella paikkakunnalle. Voi olla, että joku perheestä oli lähtenyt jo aiemmin. Sitten kun löysin yllättäen Janakkalan kappalaisen Matias Castreniuksen allekirjoittaman selkeän muuttokirjan Tuusulan seurakunnan asiakirjoista (seurakunnista tulleet muuttokirjat 28.5.1770), oli aivan pakko jatkaa penkomista.

Niinpä lopulta löysinkin perheen Ylikeravalta Keravan kartanosta (Humleberg) Tuusulan seurakunta > Tuusulan seurakunnan arkisto > Pää- ja rippikirjat > Rippikirja 1769-1777 /jakso 10. Johan Andersson on merkitty tilan lampuodiksi eli vuokraajaksi, mitä se nyt merkitseekään. Todennäköisesti hän viljeli tilaa jonkun omistajan puolesta. Netin historiatiedot omistajista ovat lyhyitä eivätkä kerro tarkkoja tietoja. Rippikirjan sivulla syntymäajat on merkitty hienosti, samoin tilalle tulovuosi. Yleensä Tuusulan rippikirjojen sivuilla on erituisen paljon puutteita syntymävuosista. Väkeä on valtavasti ja liikkuvuus suurta. 

Tytär Helena vihitään pian eli 16.10.1771 rakuuna Johan Hummelbergin kanssa.  Henrik löytää puolison Ulrika Juhontyttären Sipoosta ja vihkiminen tapahtuu samoilla päivämäärillä kuin sisaren.  Tilanhoito siirtyy isältä Henrikille. 

Helena kuolee Keravan Kurkelassa pian kaksosten Erkin ja Helenan 18.3. tapahtuneen synnytyksen jälkeen 21.3.1774. Poika Anders Juhonpoika on syntynyt 1772. En pysty tarkistamaan lasten kohtaloa. 

Henrikin perheeseen syntyy kolme poikaa 1772, 1774 ja 1780. Merkinnän mukaan perhe lähtee Sipooseen noin 1783. Ehkä, mutta he saattavat ollakin edelleen Keravan Humlebergissa tai sitten yllättäen Tuusulan Lahelan Mikkolassa. Nimittäin Henrikin ja Ulrikan vanhin poika Johannes avioituu Nahkelan Setälästä olven Anna Kustaantyttären kanssa 1797 ja toisen kerran 1806 Maria Berglundin kanssa.

Vanha isäntä, joka kuljetti perheensä uusille asuinsijoille,  Johan Antinpoika kuolee  4.11.1789 ollessaan jo 85-vuotias.

Mutta edelleen tämän perheen nuorimman 1751 syntyneen Antti Juhonpojan kohtalo on auki.Ehkä on paras jättää tämä tähän, kun en kuitenkaan ole tutkimassa tuusulalaisia sukuja. Mutta niin vain aina haluaa aukaista yhden rippikirjan lisää. Suku häviää sieltä Mikkolan alueelta, kun taloon tulee Winqvistin perhettä.

Älykkyydestä

Jo pitkään on medioissa siteerattu tutkimusta, joka väittää lapsien perivän älykkyytensä äidiltään. Älykkyysgeenit kun kuulemma siirtyvät sukupuolikromosomin kautta sijaiten siis X-kromosomissa ja niitä naisella on kaksi miehen yhden sijaan, niin ne siirtyvät hänen lapsilleen ja sitä kautta eteenpäin. Toisaalta vain 40-60 % älykkyydestä tulee perinnöllisyyden kautta, muuhun vaikuttavat monet ulkoiset vaikutteet ja ihmisen oma toiminta ja luonteenpiirteet, jopa vanhempien tunteet lasta kohtaan. Tutkimuksia tehdään koko ajan ja media mässäilee usein niillä raflaavimmilla jutuilla. Toisaalta tässä tapauksessa ei ollut kysymyskään älykkyyden periytyvyydestä. Otin tämän kohdan vain sattumalta mukaan. Kätevyys ja pään viisaus taitavat silti olla sukua toisilleen.

Kirjoja lukiessa tulee monta muutakin yhteensattumaa tai tietoa, jotka on tiennyt aikaisemmin. Jälkeenpäin sitten saattaa osata yhdistää ne kokonaisuudeksi uuden tiedon kanssa ja varmaan muistaa jatkossa asian paremmin. Jos muistaa. Aivojen kapasiteetti on täpötäynnä ja koko ajan tietoa valuu jonnekin syvemmälle eikä se olekaan tarvittaessa esille otettavissa. Sen olen kyllä huomannut.

Kopion seuraavan kohdan edellä mainitsemastani Blomqvistin tekstistä:

”Erkki Eskonpoika Hannula, s. Tuusulan rippik:n mukaan 1684 (vht sotamies Narvassa Esko Pentinpoika ja vaimonsa Anna Antintytär, s. Tuusulan kuolleitten luettelon mukaan 14.12.1650, k. Tuusula 25.5.1736, 86-vuotiaana). Tuli veljensä Juhani Eskonpojan kuoltua 1710 ruttoon tämän noin 1709 viljelyyn ottaman Tuusulan Nahkelan Hannulan isännäksi 1711 lähtien. Rakensi tilalle pienen (kotitarve)vesisahan, joka mainitaan 1729. Oli taitava seppä, muurari ja kirvesmies. Kirkonrakennusmestari, rakensi Tuusulan uuden kirkon 1732-34, kellotapulin 1746 sekä myös pappilan rakennukset. Seurakunnan talonpoikaisen väestönosan johtomiehiä, kirjoitti mm. 1731 Porvoon tuomiokapitulille tuloksiin johtaneen valituskirjelmän toimitetun kirkkoherranvaalin johdosta.

Monitaitoinen mies, soitti mm. viulua yhdessä kolmen muun kanssa kirkon vihkiäisissä. Allekirjoitti asiakirjoja merkiten nimensä Erich Hannula. K. Tuusula 15.2.1752, 68-vuotiaana - Puoliso  [25. 1) (jo 1711) Regina Klemetintytär, jonka vanhemmat olivat Nahkelan Penttilän talollinen Klemetti Antinpoika (isäntänä 1680-1694), ja 2. vaimonsa Margareta, mainitaan vuodesta 1682 Penttilässä ja vielä 1706; 1. vaimo mainitaan 1656-70; 2) jo 1722 Anna Jaakontytär, s. Tuusulan rippik:n mukaan 1691, k. Tuusula 22.11.1775, 84-vuotiaana.”

Myllykoski on siinä lähellä Nurmijärven Palojokea ja mainitaan kirjassakin. Mukava retkeilypaikka.

Äidin puolen tuusulalaisten sukujen kautta tuli jälkipolville valtavasti kädentaitoja ja muuta osaamista. Aleksis Kivi erottautui erilaisena lapsena lähtiessään muista poiketen kaupunkiin kouluun.  Opintie oli tuona aikana 1800-luvulla paljon raskaampi ja vaikeampi tie kulkea kuin meidän aikanamme, mitä koko Kiven elämä osoittaa. Hänen osaltaan se oli edelläkävijän tie, suomen kieli oli kohteena. Kiitos siitä. Ymmärrän hyvin, että hänestä on edelleen paljon ammennettavaa. Minullekin, joka olen suuren osan elämästäni elänyt hänen jalanjälkiensä lähettyvillä. 

Eli Aleksis Kiven äidin Anna Stina Hambergin isän seppä Antti Juhonpoika Hannulan myöh. Hamberg isänisä rakensi Tuusulan kirkon, kellotapulin ja pappilan rakennukset 1700-luvulla. Saman kirkon hautausmaalla lepää hänen lapsenlapsensa. Mieltä kutkuttava yhdistelmä, jota varmaan seuraavan kerran ajattelen kävellessäni tuossa lähistöllä olevan kirkon hautausmaalla.

Vaikkemme sitten sukulaisiksi osoittautuneetkaan.

Blogini otsikko tulee erään Aleksis Kiven ystävän, Emil Nervanderin runosta 1864 ”Torpan poika”, jonka hän kirjoitti ruotsiksi tajuttuaan Kiven lahjat:

”Tulee päivä, jolloin hänen nimensä on säteilevä rakastettuna kuin kevätpäivän aurinko yli suomalaisen syntymämaamme.” (kirjan Saapasnahkatorni luvussa Jumalan valittu ase s. 85)