Havannointia ja havahtumista

Jotkut päivät ovat huonompia kuin toiset. Se on itsestään selvää. Jonakin aamuna herään päänsärkyisenä enkä oikein tule edes aamupuuron ja kahvin jälkeen kuntoon, vaikka olen ottanut heti aamusta yhden päänsärkytabletin. Menen pitkäkseni sohvalle ja nukahdan uudestaan, vaikka olen nukkunut yön hyvin. Niin on varmaan meillä kaikilla. Päivä sinne tai tänne ei paljon tunnu pidemmän päälle. Kaiken lisäksi huonoina päivinä ei oikein pääse vauhtiin, edes niissä keskeneräisissä ja tekemättömissä töissä, jotka suurimmaksi osaksi ovat vanhuksella vain harrastuksia.

28.10.2004 lähipellolta. Nyt otin jo digikuvia.

Sellainen aamu oli tänään, lokakuun 4 päivänä.  Poikkesin eilen illansuussa tyttäreni kanssa Luhdan outlet-myynnissä täällä Hyrylässä. Eihän siellä ollut minulle mitään, olisin voinut sen jo arvata. Osa vaatteistani on vähitellen hajonnut päältäni ja olisin tarvinnut jotakin uutta. Mikään ei osunut silmiini tai ei ollut sellaista, mitä voisin päälleni pukea. Olen äskettäin pistänyt jakoon ja roskiinkin ison osan vaatteistani. Osahan on todella hajonneita eivätkä kelpaisi kenellekään. Uutta ostan siis erityisen harkitusti. Ihmettelen nykyään usein, miten ennen tuli ostettua niin helposti kaikenlaista. Mietin myös sitä, onko maailma hankintojen ja valintojen osalta muuttumassa. Vanhan ihmisen ajatuksista ei oikein voi vetää johtopäätöksiä muihin.

Koska en jaksa nyt paneutua mihinkään muuhun, aloitan tämän blogipostauksen kirjoittamisen. 

24.10.2004 Tämäkin pelto Mikkolan koulua ja Martta Wendelin päiväkotia vastapäätä on nykyään täyteen rakennettu...

Olen välillä selvitellyt papereitani, hävittänyt osan, valitettavan pienen ja mietin jäljelle jääneiden sijoitusta. Matkapäiväkirjojeni joukosta tuli käsiini päiväkirja. No, niitä on tässä välillä tullut enemmänkin, vanhempiakin. Sain siitä alun tälle kirjoitukselle, sillä onhan tarkoitukseni käsitellä aiheita sekaisessa järjestyksessä, inspiraation ohjatessa sattumien kautta eteenpäin.

Päiväkirja liittyy vuosiin 2004–2005. Se oli erityisen vaikeaa aikaa minulle. Suhteeni silloiseen kumppaniini oli vaikeassa vaiheessa. On mielenkiintoista tutkia, miten olin sen huomannut vai olinko vielä luottavainen, että kaikki voisi parantua. Taisin olla. Mutta katsotaan.

28.8.2008 kotiinpaluu Pariisista kotiseudun maisemien yllä.

Aloitin päiväkirjan huhtikuun lopussa. Olin ostanut uuden muistikirjan, jota ihailin ja muistelin jatkuvaa, lapsuudesta alkanutta innostustani paperitavaroista, kynistä ja kirjoista. Kerron pihahommista, Maantiekylästä keräämistäni vuokoista, joita laitoin kirjojen lehtien väliin kuivumaan. Kirjoitin usein bussilla matkalla työhön Helsinkiin. Mietin sitä, että saan viikkokausia pyytää muilta apua puutarhan hoitoon, mutta laiska ja saamaton mies ei tee mitään. Kun hän sitten tekisi jotakin, hän tarvitsee apulaisen eli minun pitäisi olla samanaikaisesti valmis avustajaksi, vaikkei se juuri sillä hetkellä sopisikaan minulle.

Miksi siis muutimme omakotitaloon, jos asiat olivat niin ja näyttivät jatkuvan myös samalla tavalla? Huvittavaa sinänsä, että samat ongelmat ovat edelleen ajankohtaisia, vaikkei yhtäkään miestä ole näköpiirissä ja omakotitalokin on jo kuusi vuotta sitten myyty. 

Kotona 9.11.2004.

 

Vaikka kuinka halusin silloin ja nyt tehdä luovaa työtä, valokuvata, viljellä kasveja, kirjoittaa, matkustaa nojatuolissa (näin kirjoitin silloin), niin koko elämäni palkkatyön lisäksi oli siivousta, pyykinpesua ja järjestelyä, haravoimista, ojien siivoamista, tavaroiden etsimistä, siivoamista siivoamisen jälkeen, kaupassa käyntiä, ruoan laittoa, astioiden pesukoneeseen laittamista. Sitähän se on nytkin. Sitähän se oli äidilläni. Useimmat naiset ovat aina olleet ylikuormitettuja. Tämä asia tulee myöhemminkin eteen lukiessani ja setviessäni päiväkirjojani tai äidin päiväkirjoja. Ehkä en enää jaksa jauhaa aiheesta tämän jälkeen. Osa meistä naisista on kuitenkin oikein tyytyväinen osaansa rutiinien hoitajana, kun muutakaan ei ehkä ole.

Kotona 26.11.2004. Voi sentään?

Mies oli vihdoin siivonnut tai oikeastaan vain tyhjentänyt ulkovaraston, kaikki tavarat olivat levällään pihalla. Minun pitäisi pestä varasto, jotta tavarat saataisiin sisään. En vain ehdi tehdä sitä heti vaan vasta muutaman päivän päästä viikonloppuna.

Eräänä iltapäivänä istun keikkuvassa bussissa kotimatkalla myöhään iltapäivällä. Kirjoitukseni on keikkumisen takia horjuvaa, bussin alla on Helsingin mukulakiviä. Olin käynyt vaateostoksilla. Ympyrä kiertyi taas tämän tekstin alkuun. Arvostelin kyllä silloinkin itseäni kirjoittamalla ”Hyvä mummo, ajattelee vain itseään.”  Samassa tekstissä palaan taas edellisenä vuonna kuolleeseen äitiini ja hänen elämättä elämiseensä.  Ajattelen myös entistä saksalaista anoppiani, jonka syntymäpäivä on juuri sinä päivänä. Hän oli syntynyt 28.4.1909.

Voi sentään, onpa mielenkiintoista lukea omasta elämästä. Yksi vaateostoni oli ollut 10 markan poplari ja jokunen bleiseri. Se poplari oli niin kiva, että se roikkui vielä parisen viikkoa sitten vaatekomerossani, kunnes laitoin sen pois. Bleiserit lähtivät jo pari vuotta sitten. 

Kuva sairaalasängystäni. Olen todennäköisesti skannanut kuvan negatiivista. Kuvien kehittäminen oli kallista.

Olin silloin muuten 57-vuotias. Kohtuni oli poistettu alkuvuodesta Hyvinkään sairaalassa myooman takia, vaikka se ei ollut aiheuttanut mitään ongelmia. Muistan, kuinka pyysin myooman leikkauksen yhteydessä sen lääkäriltä nähtäväksi todeten sen olevan höttöä kuin löysä lankakerä, hajoamassa. Ajattelin, että lääketieteessä on vielä paljon kehittämisen varaa.

Otin joitakin kuvia peilin kanssa, pitääpä etsiä. En kuvannut silloin vielä digikameralla, hankin sellaisen myöhemmin samana vuonna.  Enpä tällä kertaa päässyt pitkälle. Jokainen sivu tuo mukanaan niin paljon ajatuksia.

Herranjestas, olisiko tämä se kuva?

 

Muutamaa päivää myöhemmin jatkan tätä hölmistyneenä. Huomaan olevani heräämässä muutokseen tai jo aiemmin alkaneen muutoksen jatkumiseen. Vuodenaikojen vaihtelut ja erilaiset ajanjaksot, jotka potkivat meitä voimakkaammin, herättävät ja johtavat meitä takaisin poluille, jotka ovat jo kauan sitten auenneet. Ruoho väistyy tieltämme, kun kuljemme ojan vieren polkua. Tulee lapsuus ja kaikki myöhemmät luontoreitit, jopa aikoinaan tekemäni matkat palaavat mieleen.

Unohdumme välillä liikaa toistamaan asioita päivästä toiseen, innostumme jopa rutiineista ja kotitöistä (ne on kuitenkin tehtävä), mietimme kiinteästi elämässämme kokemiamme häpeän hetkiä ja vaikeita aikoja ja niiden kertaantumista.

Tarvitsemme hiljaisuutta ymmärtääksemme irtautua. Vaikka emme useina päivinä saa mitään ”järkevää” aikaiseksi, olemme saattaneet olla koko ajan mielen aktiivisessa ja tietoisessa tilassa, joka on juuri siinä kohdin ja jopa aina tärkeätä.

Kotona 6.12.2004

On mahdottoman helppoa lähteä tekemään asioita muiden ohjaamana. Ystävänne saattavat antaa ohjeita, mitä teidän pitäisi tehdä, miten toimia. Saatatte ärsyyntyä ohjeista. Niinhän minulle on usein käynyt ja olen jopa kirjoittanut tai maininnut tällaisia tilanteita. Samanlaisia ohjeita ja käsityksiä on sosiaalinen media täynnä, ihmisiä, jotka pitävät itseään täydellisinä ohjaajina toistaen koko ajan samoja fraaseja. Paras yrittää pysytellä poissa niin paljon kuin pystyy.

Ihmiset käyttäytyvät usein konemaisesti. Minäkin olen taas pitkään tehnyt niin. Korona-aika pisti menemään tiettyinä aikoina kauppaan ja valitsemaan sopivan ajan luontoretkille. Sekin on osa konemaisuutta, jolla on taipumus jäädä päälle. Aiemmin oli pakko käydä erilaisissa tapahtumissa. Se katkesi koronavuosien ajaksi. En ole ottanut tapaa uudelleen käyttööni. Moni asia karsiutui elämästäni. Oikeastaan ne eivät karsiutuneet vaan lopetin ne itse tietoisesti. Sota on sotkenut myös ajatuksia, koska siihen olen välillä mennyt syvälle. Olen vähentänyt uutisten aktiivista seuraamista.

5.9.2004

 

Mietin nyt, miksi minulla on hirveä hinku tutkia oman itseni mennyttä elämää omien päiväkirjojeni kautta. Välillä yritän estellä intoani vaipua päiväkirjojen syövereihin. Se ei ole konemaista toimintaa. Tutkin ja teen havaintoja minusta ja ympäröivästä maailmasta oppiakseni jotakin ja … kirjoittaakseni.

Tässä välissä Minni-kissa kiipesi ensin pöydälle, ojensi tassunsa minua kohti ilmoittaen, että hän haluaa tulla syliini. Nyt hän kehrää sylissäni läppärin ja minun välissä. Maailma on kohdillaan. Ihminen ja kissa ovat onnellisia.

Maailma on itse asiassa aina kohdillaan. Pitäisi olla aina kamera valmiina. Olisiko ikkunani edessä vieraillut tätä kirjoittaessani talitintti, keksimäni äitini ”alter ego”. Minni innostui, yhden kuvan ehdin saada, kun talitintti lensi paikalle useamman kerran.

Pari päivää myöhemmin mietin, miksen loppujen lopuksi mennytkään Kuulutko sukuuni-tapahtumaan, vaikka vielä eilen uhosin siitä.  Siinä ei ole tosin mitään miettimistä. Tarvitsen vielä tätä hiljaisuutta, kaiken lisäksi nukuin epämääräisesti nähden paljon unia, enkä olisi jaksanut lähteä. Ulkona myrskysi vielä julmasti. Kaikki ovat syitä, jotka eivät merkitse mitään. Olemme hyviä keksimään selityksiä.

Eilen ahersin iltamyöhään sukutaulujen kanssa, olen hajamielinen, mikä kostautuu unohduksina. Tänään aamulla jatkoin tavaroiden, vaatteiden ja laukkujen pakkaamista. En muista, mainitsinko aiemmin, että minulla on meneillään tavaroista irti päästäminen, ei tosin kuolinsiivous vaan luonnollisesti alkanut projekti. Osan olen jo vienytkin, nyt eteisessä on taas pusseja valmiina vietäväksi, jopa kirjapusseja.

Parvekelasit heiluvat edelleen kovaa, myrsky näköjään jatkuu viikonlopun yli.

Kaiken lisäksi pinnalle  on noussut, kirjoittamista odottamaan, jatko isoäitini tuntemattoman isän tarinalle. Olen melko varmasti jo jonkin aikaa sitten löytänyt hänet ja jään usein pohtimaan 1800-luvun lopun tapahtumia, joista kukaan ei ole kertonut. Mainitsin aikanaan aiheesta isoäitini adoptioisän tarinan yhteydessä. Olin siinä jo lähellä salaisuuden takana olevia seikkoja, mutta nyt ne ovat ajateltuani DNA-tutkimuksia tarkemmmin (autosomaaliDNA)kirkastuneet.  Olen alkanut nähdä aiheesta kaiken lisäksi unia. Voit lukea aiemmin joulukuussa 2019 kirjoittamani blogipostauksen täältä.  Kirjoitin siitä myös viime keväänä miettien jo silloin, miten etenen. Tässä linkki silloin kirjoittamaani postaukseen. Yli vuosisadan takainen asia ei varmaan ole tiedossa ko. sukuun kuuluvilla henkilöillä, mutta on ehkä aiheellista olla heihin yhteydessä. 

Havahtumista

Kirjoittelin tässä vähän aikaa sitten aikakäsityksestäni. On aika oletettavaa minulta, että jos otan jonkin asian käsittelyyni, se palaa takaisin ja tutkailtavakseni montakin tietä, vaikka jääkin joskus kesken. Sellaista tämä ihmiselämä on. Aiemmin keväällä, maaliskuussa aloitin kirjoituksen Anthony de Mellon kirjoista. 

Kun nyt aloitan samasta aiheesta, en voi todellakaan tietää, jääkö tämäkin kesken. Se on ihan sama kuin kaikkien elämämme hankkeiden ja asioiden. Kaikkia ei voi viedä loppuun ja monet asiat yksinkertaisesti vain jäävät kesken. Kaltaistani pitkäjänteistä ihmistä se vaivaa usein. Viime aikoina olen erityisen paljon ajatellut asiaa sekä asioiden että ihmissuhteiden kannalta. Ymmärrän olevani erityisherkkä ihminen kaikkien pohjaväreiden osalta ja välittäväni liikaa. Siksi on joskus vaikea sopeutua tähän pinnalliseen maailmaan, jossa tunteet pitää piilottaa eikä ole edes soveliasta katsella asioiden taakse. Saati niistä ei pidä puhua. Mutta onneksi minun ei tarvitsekaan puhua vaan voin kirjoittaa. On vain ylimääräinen onni, jos voi puhua niistä jonkun toisen kanssa.

Luonnon kanssa keskustelu on tärkeää. Olin eilen aamupäivällä pihatöissä ja ihmettelin kasvien kasvuvoimaa.  Aina joku selfiekin kuten tämä ynnä muu kuva tulee otettua.

Liitän de Mellosta maaliskuussa kirjoittamani jutun tähän sellaisenaan jatkaakseni sitä:

”Innostuin tässä sukututkimusten lomassa kirjoittamaan. Varmaan monet lukijoistani tuntevat Anthony de Mellon kirjan ”Havahtuminen” (Anthony de Mello: Havahtuminen. (Toim. J. Francis Stroud.) Like. 2010.) Tutustuin kirjaan muutama vuosi sitten (2010), kun eräs pohjoisen ystävistä puhui siitä ja etsi kirjaa itselleen. Kirja sitten sattumalta tupsahti eteeni Helsingin Akateemisessa kirjakaupassa ja ostin sen saman tien hänelle ja itselleni. Olen vuosien myötä jakanut eteenpäin lähes kaikki nk. elämäntaito-oppaat ollessani sitä mieltä, että en tarvitse niitä enää. Kyllä tähän saakka eläneet jo osaavat toimia ilman oppaita.  Mutta usein ei enää olekaan kysymys meistä itsestämme vaan muista ja heidän käytöksestään ja siitä, miten me sen koemme. Elämä itsessään opettaa niin paljon, kun vain sitä tarkkailee. Opimme koko ajan lähes intuitiivisesti lisää sekä itsestämme että toisista ihmisistä.

Siinä pienellä alueella kasvaa vaikka mitä. Ahomansikoita, pihlajaa, tammi, ruoho, vadelmaa, akileijaa,,,

Olen tainnut jo aiemmin kirjoittaa tunteiden hallitsemisesta. Jouduin tutkimaan asiaa uudelleen erityisesti oikeudenkäynnin vaiheilla, kun asianajajani sanoi minun tarvitsevan lääkitystä ja terapiaa, koska olen niin labiili ihminen. Kun hän sen sanoi, olin puhunut juuri omasta asiastani, koska minusta se oli se juttu, johon meidän piti keskittyä. Olin keskeyttänyt hänen itsekehunsa, joten jotakin hänen piti sanoa loukatakseen minua. Tajusin sen siinä, mutta en ollut vielä valmis uskomaan, että hän, että yleensä joku kohteli minua niin huonosti. Suosittelen kaikkien apua tarvitsevien tutkivan tarkemmin sitä henkilöä, jolta ovat apua pyytämässä. Oma sisäinen ääni voi olla se luotettavin kuin muut ympäriltä tulevat neuvot. Olen jo aiemmin kirjoittanut tästä samasta tilanteesta, mutta kaunistellen. Nyt en enää tunne tarvetta kaunistella. Joskus vain tarvitsemme aikaa ymmärtääksemme.

Raparperipiirakkaa saa pikapuoliin.  Nyt en vielä katkonut varsia. Sen sijaan tutustuin naapureihin aidan takana, jotka olivat keräämässä raparperia.  Kukas tulisi syömään?

Eteen tulee tilanteita, joissa olemme hukuksissa ja yksin, kuten minä olin tuolla hetkellä. Voin nyt jälkikäteen kiittää näistä rankoista kokemuksista, sillä niiden kautta olen oppinut paljon muista ihmisistä ja ennen kaikkea itsestäni.  Näen nyt jopa kaikki menneisyyden konfliktit uudella tavalla. Voimakkaasti tunteva ihminen on terve ihminen. On väärin piilottaa tunteensa, kahlita ne, kieltää ne. Sen sijaan voimme opetella hallitsemaan niitä. Sitähän olin opetellut jo nuoruudesta saakka, mutta jollekin se toden totta on vaikeampaa kuin jollekin toiselle.

Niin rasittava aidanne, mutta vuosien mittaan tutuksi käynyt. Hurmehappomarja. Kukkiessaan ja muutenkin niin mahdottoman kaunis kuten me ihmisetkin

No, miksi sitten otin tuon kirjan esille juuri nyt.  En laittanut sitä varastoon muuttaessani evakkoon ja sattumalta se vain taas tipahti tipahti suoraan käteeni kirjahyllyä penkoessani. Ehkä en neljä vuotta sitten keskellä kuohuja pystynyt keskittymään kirjan sanomaan tai ehkä tavallaan pystyin, mutta ei ollut sen aika vielä. Nyt se kolahti kunnolla.  Ei siis muuta kuin kysymys: Haluatko olla onnellinen, haluatko olla vapaa? Heitä pois kaikki virheelliset käsityksesi. Näe ihmisten läpi. Näe itsesi läpi. Jos näet itsesi läpi, näet kaikkien muidenkin läpi. Silloin rakastat ihmisiä. Olet luopunut kaikista harhaluuloista.”

Eräänä päivänä toin pihalta sireenin oksia maljakkoon. Ne tuoksuivat voimakkaasti ja ilahduttivat minua suuresti. Pari päivää myöhemmin ne olivat kuihtuneet. Ne eivät pitäneet vankeudesta. 

Nyt

Viime aikoina on käynyt niin , että minun on ollut aivan pakko ahmia de Melloa täydellä sydämellä selvitäkseni eteenpäin omalla tielläni. Olemme itse oman itsemme pahimpia vihollisia. Olen tällä välin lainannut kirjastosta myös kaikenlaisia muita kirjoja, joita en siis katsonut enää tarvitsevani. Luin jopa Tommy Hellstenin kirjoja ensimmäistä kertaa löytäen sieltä kaiken saman, jonka jo tiesin. Hän on hienosti kiteyttänyt kaikki asiat ja on varmaan myös lukenut de Mellon kirjat. Hän on paljon ymmärrettävämpi, konkreettisempi ja helppolukuisempi ja oppeja on helpompi toteuttaa käytännössä ja eläessä toisten ihmisten kanssa. 

Voikukkia vastaan taistelu on aina ollut aika toivotonta.  Niiden kauneudesta voi jopa nauttia. Olen usein ihmetellyt ristiriitaa omassa mielessäni.

Kaikista lainaamistani ja lukemistani kirjoista en ole löytänyt itselleni paljonkaan uutta. Mutta lukeminen auttaa näkökulman vaihtamisessa ja pistää ajattelemaan. Kun löydän uusia asioita ja näkökulmia, pyrin niistä aina välillä kirjoittamaan. Miten voin soveltaa oppimaani?  Se oppihan on tullut luokseni juuri silloin kun sitä tarvitsen ja auttaa oman elämän ymmärtämisessä. Ei siinä mitään, jatketaan vaan elämistä. Joskus on aikoja, kun meitä muistutetaan kovalla kädellä asioista. Se on hyvä asia, vaikka sydän saattaa silloin olla vereslihalla. Meitä muistutetaan varmasti ihan oikeaan aikaan. Toinen asia on, osaammeko tarttua siihen juuri silloin.

Olivat ne edellisellä viikolla kylvämäni siemenet jo itäneet. Tässä kehäkukkia. Tulossa.

Viimeksi olen lukenut de Mellon pienen kirjan ”Rakkauden tiellä”. Sillä tiellä me kaikki olemme ja se on ihmisen tärkein tie. Siellä oli monta kappaletta, jotka pistivät minut itkemään ja pistävät jatkossakin. Kun tajuaa mitä havahtuminen  on, ei halua tältä tieltä enää koskaan pois. Mutta ihminen itse on koko elämän ajan jopa itselleen salaisuus. Tänään on tutkittavana jokin osa-alue ja huomenna toinen.

No jaa, leikkasin viikko sittten ruohon vähän huolimattomasti, säästelin siinä kasvavia päivänkakkaroita ja lemmikkejä. 

Voimme jatkuvasti puhua ja kirjoittaa yleisesti onnesta ja elämän tarkoituksen löytämisestä, mutta kysymys ei olekaan niistä, vaan siitä, miten me itse havahdumme muutokseen. Se on niin suuri asia ja niin vaikeaa siihen on luiskahtaa, että välttelemme sitä ja harva uskaltautuu sille tielle.  Elämässä tulevat vaikeudet yrittävät sinne johdattaa, mutta aina emme silloinkaan ymmärrä. Elämä aukenee muutoksen jälkeen eteemme uusin silmin, mutta mikään entinen ei ole poissa. Jatkamme elämäämme melkein kuin uudesti syntyneenä.   Paradoksi taas, sitähän tämä kaikki on.

Mitähän kuvia tänne lisään? No, tuli sitten eilisen päivän valokuvia.