Jotkut päivät ovat huonompia kuin toiset. Se on itsestään selvää. Jonakin aamuna herään päänsärkyisenä enkä oikein tule edes aamupuuron ja kahvin jälkeen kuntoon, vaikka olen ottanut heti aamusta yhden päänsärkytabletin. Menen pitkäkseni sohvalle ja nukahdan uudestaan, vaikka olen nukkunut yön hyvin. Niin on varmaan meillä kaikilla. Päivä sinne tai tänne ei paljon tunnu pidemmän päälle. Kaiken lisäksi huonoina päivinä ei oikein pääse vauhtiin, edes niissä keskeneräisissä ja tekemättömissä töissä, jotka suurimmaksi osaksi ovat vanhuksella vain harrastuksia.
28.10.2004 lähipellolta. Nyt otin jo digikuvia.
Sellainen aamu oli tänään, syyskuun 4 päivänä. Poikkesin eilen illansuussa tyttäreni kanssa Luhdan outlet-myynnissä täällä Hyrylässä. Eihän siellä ollut minulle mitään, olisin voinut sen jo arvata. Osa vaatteistani on vähitellen hajonnut päältäni ja olisin tarvinnut jotakin uutta. Mikään ei osunut silmiini tai ei ollut sellaista, mitä voisin päälleni pukea. Olen äskettäin pistänyt jakoon ja roskiinkin ison osan vaatteistani. Osahan on todella hajonneita eivätkä kelpaisi kenellekään. Uutta ostan siis erityisen harkitusti. Ihmettelen nykyään usein, miten ennen tuli ostettua niin helposti kaikenlaista. Mietin myös sitä, onko maailma hankintojen ja valintojen osalta muuttumassa. Vanhan ihmisen ajatuksista ei oikein voi vetää johtopäätöksiä muihin.
Koska en jaksa nyt paneutua mihinkään muuhun, aloitan tämän seuraavan blogipostauksen kirjoittamisen.
24.10.2004 Tämäkin pelto Mikkolan koulua ja Martta Wendelin päiväkotia vastapäätä on nykyään täyteen rakennettu...
Olen välillä selvitellyt papereitani, hävittänyt osan, valitettavan pienen ja mietin jäljelle jääneiden sijoitusta. Matkapäiväkirjojeni joukosta tuli käsiini päiväkirja. No, niitä on tässä välillä tullut enemmänkin, vanhempiakin. Sain siitä alun tälle kirjoitukselle, sillä onhan tarkoitukseni käsitellä aiheita sekaisessa järjestyksessä, inspiraation ohjatessa sattumien kautta eteenpäin.
Päiväkirja liittyy vuosiin 2004–2005. Se oli erityisen vaikeaa aikaa minulle. Suhteeni silloiseen kumppaniini oli vaikeassa vaiheessa. On mielenkiintoista tutkia, miten olin sen silloin huomannut vai olinko vielä luottavainen kaiken paranemisesta. Taisin olla. Mutta katsotaan.
28.8.2008 kotiinpaluu Pariisista kotiseudun maisemien yllä.
Aloitin päiväkirjan huhtikuun lopussa. Olin ostanut uuden muistikirjan, jota ihailin ja muistelin jatkuvaa, lapsuudesta alkanutta innostustani paperitavaroista, kynistä ja kirjoista. Kerron pihahommista, Maantiekylästä keräämistäni vuokoista, joista laitoin kirjojen lehtien väliin kuivumaan. Kirjoitin usein bussilla matkalla työhön Helsinkiin. Mietin sitä, että saan viikkokausia pyytää apua puutarhan hoitoon, mutta laiska ja saamaton mies ei tee mitään. Kun hän sitten tekisi jotakin, hän tarvitsee apulaisen eli minun pitäisi olla samanaikaisesti valmis avustajaksi, vaikkei se juuri sillä hetkellä sopisikaan minulle.
Miksi siis muutimme omakotitaloon, jos asiat olivat niin ja näyttivät jatkuvan myös samalla tavalla? Huvittavaa sinänsä, että samat ongelmat ovat edelleen ajankohtaisia, vaikkei yhtäkään miestä ole näköpiirissä ja omakotitalokin on jo kuusi vuotta sitten myyty.
Kotona 9.11.2004.
Vaikka kuinka halusin silloin ja nyt tehdä luovaa työtä, valokuvata, viljellä kasveja, kirjoittaa, matkustaa nojatuolissa (näin kirjoitin silloin), niin koko elämäni palkkatyön lisäksi oli siivousta, pyykinpesua ja järjestelyä, haravoimista, ojien siivoamista, tavaroiden etsimistä, siivoamista siivoamisen jälkeen, kaupassa käyntiä, ruoan laittoa, astioiden pesukoneeseen laittamista. Sitähän se on nytkin. Sitähän se oli äidilläni. Useimmat naiset ovat aina olleet ylikuormitettuja. Tämä asia tulee myöhemminkin eteen lukiessani ja setviessäni päiväkirjojani tai äidin päiväkirjoja. Ehkä en enää jaksa jauhaa aiheesta tämän jälkeen. Osa meistä naisista on kuitenkin oikein tyytyväinen osaansa rutiinien hoitajana, kun muutakaan ei ehkä ole.
Kotona 26.11.2004. Voi sentään?
Mies oli vihdoin siivonnut tai oikeastaan vain tyhjentänyt ulkovaraston, kaikki tavarat olivat levällään pihalla. Minun pitäisi pestä varasto, jotta tavarat saataisiin sisään. En vain ehdi tehdä sitä heti vaan vasta muutaman päivän päästä viikonloppuna.
Eräänä iltapäivänä istun keikkuvassa bussissa kotimatkalla myöhään iltapäivällä. Kirjoitukseni on keikkumisen takia horjuvaa, bussin alla on Helsingin mukulakiviä. Olin käynyt vaateostoksilla. Ympyrä kiertyi taas tämän tekstin alkuun. Arvostelin kyllä silloinkin itseäni kirjoittamalla ”Hyvä mummo, ajattelee vain itseään.” Samassa tekstissä palaan taas edellisenä vuonna kuolleeseen äitiini ja hänen elämättä elämiseensä. Ajattelen myös entistä saksalaista anoppiani, jonka syntymäpäivä on juuri sinä päivänä. Hän oli syntynyt 28.4.1909.
Voi sentään, onpa mielenkiintoista lukea omasta elämästä. Yksi vaateostoni oli ollut 10 markan poplari ja jokunen bleiseri. Se poplari oli niin kiva, että se roikkui vielä parisen viikkoa sitten vaatekomerossani, kunnes laitoin sen pois. Bleiserit lähtivät jo pari vuotta sitten.
Kuva sairaalasängystäni. Olen todennäköisesti skannanut kuvan negatiivista. Kuvien kehittäminen oli kallista.
Olin silloin muuten 57-vuotias. Kohtuni oli poistettu alkuvuodesta Hyvinkään sairaalassa myooman takia, vaikka se ei ollut aiheuttanut mitään ongelmia. Muistan, kuinka pyysin myooman leikkauksen yhteydessä nähtäväksi todeten sen olevan höttöä kuin löysä lankakerä, hajoamassa. Ajattelin, että lääketieteessä on vielä paljon kehittämisen varaa.
Otin joitakin kuvia peilin kanssa, pitääpä etsiä. En kuvannut silloin vielä digikameralla, hankin sellaisen myöhemmin samana vuonna. Enpä tällä kertaa päässyt pitkälle. Jokainen sivu tuo mukanaan niin paljon ajatuksia.
Herranjestas, olisiko tämä se kuva?
Muutamaa päivää myöhemmin jatkan tätä hölmistyneenä. Huomaan olevani heräämässä muutokseen tai jo aiemmin alkaneen muutoksen jatkumiseen. Vuodenaikojen vaihtelut ja erilaiset ajanjaksot, jotka potkivat meitä voimakkaammin, herättävät ja johtavat meitä takaisin poluille, jotka ovat jo kauan sitten auenneet. Ruoho väistyy tieltämme, kun kuljemme ojan vieren polkua. Tulee lapsuus ja kaikki myöhemmät luontoreitit, jopa aikoinaan tekemäni matkat mieleen.
Unohdumme välillä liikaa toistamaan asioita päivästä toiseen, innostumme jopa rutiineista ja kotitöistä (ne on kuitenkin tehtävä), mietimme kiinteästi elämässämme kokemiamme häpeän hetkiä ja vaikeita aikoja ja niiden kertaantumista.
Tarvitsemme hiljaisuutta ymmärtääksemme irtautua. Vaikka emme useina päivinä saa mitään ”järkevää” aikaiseksi, olemme saattaneet olla koko ajan mielen aktiivisessa ja tietoisessa tilassa, joka on juuri siinä kohdin ja jopa aina tärkeätä.
Kotona 6.12.2004
On mahdottoman helppoa lähteä tekemään asioita muiden ohjaamana. Ystävänne saattavat antaa ohjeita, mitä teidän pitäisi tehdä, miten toimia. Saatatte ärsyyntyä ohjeista. Niinhän minulle on usein käynyt ja olen jopa kirjoittanut tai maininnut tällaisia tilanteita. Samanlaisia ohjeita ja käsityksiä on sosiaalinen media täynnä, ihmisiä, jotka pitävät itseään täydellisinä ohjaajina toistaen koko ajan samoja fraaseja. Paras yrittää pysytellä poissa niin paljon kuin pystyy.
Ihmiset käyttäytyvät usein konemaisesti. Minäkin olen taas pitkään tehnyt niin. Korona-aika pisti menemään tiettyinä aikoina kauppaan ja valitsemaan sopivan ajan luontoretkille. Sekin on osa konemaisuutta, jolla on taipumus jäädä päälle. Aiemmin oli pakko käydä erilaisissa tapahtumissa. Se katkesi koronavuosien ajaksi. En ole ottanut tapaa uudelleen käyttööni. Moni asia karsiutui elämästäni. Oikeastaan ne eivät karsiutuneet vaan lopetin ne itse tietoisesti. Sota on sotkenut myös ajatuksia, koska siihen olen välillä mennyt syvälle. Olen vähentänyt uutisten aktiivista seuraamista.
5.9.2004
Mietin nyt, miksi minulla on hirveä hinku tutkia oman itseni mennyttä elämää omien päiväkirjojeni kautta. Välillä yritän estellä intoani vaipua päiväkirjojen syövereihin. Se ei ole konemaista toimintaa. Tutkin ja teen havaintoja minusta ja ympäröivästä maailmasta oppiakseni jotakin ja … kirjoittaakseni.
Tässä välissä Minni-kissa kiipesi ensin pöydälle, ojensi tassunsa minua kohti ilmoittaen, että hän haluaa tulla syliini. Nyt hän kehrää sylissäni läppärin ja minun välissä. Maailma on kohdillaan. Ihminen ja kissa ovat onnellisia.
Maailma on itse asiassa aina kohdillaan. Pitäisi olla aina kamera valmiina. Olisiko ikkunani edessä vieraillut tätä kirjoittaessani talitintti, keksimäni äitini ”alter ego”. Minni innostui, yhden kuvan ehdin saada, kun talitintti lensi paikalle useamman kerran.
Pari päivää myöhemmin mietin, miksen loppujen lopuksi mennytkään Kuulutko sukuuni-tapahtumaa, vaikka vielä eilen uhosin siitä. Siinä ei ole tosin mitään miettimistä. Tarvitsen vielä tätä hiljaisuutta, kaiken lisäksi nukuin epämääräisesti nähden paljon unia, enkä olisi jaksanut lähteä. Ulkona myrskysi vielä julmasti. Kaikki ovat syitä, jotka eivät merkitse mitään. Olemme hyviä keksimään selityksiä.
Eilen ahersin iltamyöhään sukutaulujen kanssa, olen hajamielinen, mikä kostautuu unohduksina. Tänään aamulla jatkoin tavaroiden, vaatteiden ja laukkujen pakkaamista. En muista, mainitsinko aiemmin, että minulla on meneillään tavaroista irti päästäminen, ei tosin kuolinsiivous vaan luonnollisesti alkanut projekti. Osan olen jo vienytkin, nyt eteisessä on taas pusseja valmiina vietäväksi, jopa kirjapusseja.
Parvekelasit heiluvat edelleen kovaa, myrsky näköjään jatkuu viikonlopun yli.
Kaiken lisäksi pinnalle kirjoittamista odottamaan on noussut jatko isoäitini tuntemattoman isän tarinalle. Olen melko varmasti jo jonkin aikaa sitten löytänyt hänet ja jään usein pohtimaan 1800-luvun lopun tapahtumia, joista kukaan ei ole puhunut. Kerroin aikanaan aiheesta adoptioisän tarinan yhteydessä. Olin siinä jo lähellä salaisuuden takana olevia seikkoja, mutta nyt ne ovat ajateltuani DNA-tutkimuksia tarkemmmin (autosomaaliDNA)kirkastuneet. Olen alkanut nähdä aiheesta kaiken lisäksi unia. Voit lukea aiemmin joulukuussa 2019 kirjoittamani blogipostauksen täältä. Kirjoitin siitä myös viime keväänä miettien jo silloin, miten etenen. Tässä linkki silloin kirjoittamaani postaukseen. Yli vuosisadan takainen asia ei varmaan ole tiedossa ko. sukuun kuuluvilla henkilöillä, mutta on ehkä aiheellista olla heihin yhteydessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti