tiistai 21.10. Sain kirjoitettua kutsun ensi viikon Kuolemajärvikerhon tilaisuuteen. Se odottaa vain lähettämistä. Viikon aikana yritän sitten valmistella pientä alustusta ja harkitsen, otanko läppärini mukaan, jotta voin näyttää joitakin kuvia, jollei osallistujilla ole mitään. Kaikki on nykyään minulle mahdottoman vaikeaa. Siksi jatkan tätä erikoista asioiden käsittelyä ja yritän pitää elämäni rauhallisena. Josko tavoittaisin jälkeen jääneen itseni!
 |
| Karjalatalon takkahuone tyhjänä (kuva 25.11.2021) |
Tajusin, että taas olisi edessä talvirenkaiden vaihto autoon. Viime vuonna ensimmäinen lumi satoi maahan 1.11. ja sitä tulikin aika paljon. Sain renkaiden vaihdon onnistumaan vasta 4.11., jolloin oli teillä jo jäätä. Olen unohtanut, että itse asiassa silloin olin ostanut uudet nastarenkaat (Hankook Winter i”Pike RS2 W429 91T), jotka silloin vaihdettiin autooni. Siitä muistinkin, kuinka huonossa jamassa olin silloin, kuljin kepin kanssa, mikä olikin hyvin tarpeen, koska kadut olivat todella liukkaita. Kaikki tekeminen oli suunniteltava oman olotilan mukaan. Esitin pärjääväni erinomaisesti eikä se näy blogipostauksistani. Nyt sentään kerron rehellisesti olotilastani. Viime vuonna oikein kunnon talvi yritti tulla lopulta vasta marraskuun loppupuolella, silloin olikin mahtavat lumikinokset. Minulle viime talvi oli todella kova. Ottamissani valokuvissa olen todella reippaan näköinen. Halusin selvitä. Sitähän tämä elämä on ollut jo pitkään.
Ehkä siinä vaiheessa myöhemmin, kun aloin toipua pahimpien ruumiillisten kipujen vähennyttyä, aloin kärsiä henkisesti ja olin loputtoman väsynyt. Kaikki tavarani ovat sekaisin sekä asunnossa, arkistoissa, laitteillani ja omassa päässäni. Olen siksi pitkään rajoittanut elämääni vain tärkeimpiin asioihin, mikä lienee hyvin näkynyt myös blogipostauksissani. Vaikka haluaisin olla enemmän Somessa (Facebook, Instagram) niin huomaan vältteleväni sitä aktiivisesti. Joskus yritän, mutta yritykseni lopahtaa nopeasti. Inhoan ihmisten päivitysten meteliä, liiallista kovaa musiikkia, mainontaa. Ympärilläni on useimmiten täydellinen hiljaisuus.
22.10. Ihmettelen kaikkea. Aivan kuten eilen kirjoitin, haluan tavoittaa jälkeen jääneen itseni. Kun alan kirjoittaa, niin saatan syystä tai toisesta keskeyttää kirjoittamisen tunniksi tai pidemmäksi ajaksi. Niin tapahtui ennen tätä edeltävää lausetta. Siinä välissä puhuin puhelimessa, tein ruoan itselleni ja söin. Luin muutaman luvun kirjasta ”Toiveet ja kohtalo”. Lukiessani ja samalla kahvia juodessani, alkoi väsyttää kuten yleensä syömisen jälkeen. En halunnut nukkua, joten tulin jatkamaan tätä tekstiä. Ehkä pitäisi lähteä ulos, vaikka vain pienelle kävelylenkille. Idän suunnan pilvet ovat melkein mustia, mutta muuten on kirkasta ja valoisaa. Voisin ehkä vähitellen löytää jälkeenjääneen itseni jalanjälkiä.
Välillä koen pieniä hetkiä, kun tunnen tavoittaneeni sen polun alun, johon askeleeni pysähtyivät.
Osa edessäni seisovista pihan koivuista on pudottanut jo kaikki lehtensä. Yhdellä koivulla lehdet ovat vielä tallella, puu keinuu hiljaa kevyessä tuulessa. Lapsuuden kotini ympärillä oli myös paljon koivuja. Muistan yhden koivun, yhden seitsemästä etupihalla. Siihen tulivat lehdet ensimmäisenä syksyllä ja lähtivät viimeisenä. Alan ajatella niitä. Useilla muillakin ihmisillä lapsuuden kodin ympäristö säilyy mielessä samanlaisena kuin sen oli silloin kauan sitten, vaikkei siitä ole enää mitään jäljellä verrattuna entiseen. Jokainen mäki, kivi, kasvit, pellot, metsät ja polut pysyvät meissä, niistä on tullut ominaisuuksiamme. Ällistyttävää on, että minuun ovat myös tietyt Karjalankannaksen maisemat ja pihapiirit tulleet tutuiksi, vaikka olen tutustunut niihin vasta vanhoilla päivilläni. Sitä voisin ajatella joskus.
 |
| 30.10.2024 todellisuus ei vielä näkynyt kuvissa. |
myöhemmin
Olin todella aikeissa lähteä kävelylle tehtyäni ensin vähän siivousta auton peräkontissa ajatellen lähiaikoina tapahtuvaa autonrenkaiden roudausta vaihtoa varten. Puuhailu auton kanssa väsytti niin paljon, etten sitten lähtenytkään minnekään. Alkoi tulla jo pimeätä. Vältin kuitenkin ne päiväunet. Minni oli tyytyväinen, kun tulin takaisin ja on siitä lähtien ollut lähelläni.
23.10. Pilvinen ja sateinen päivä. Olen uupunut ja entistä uupuneempi sen jälkeen, kun kävin Tokmannilla ja Hyrrässä. Kissanruoka oli taas melkein loppu ja samalla olin tehnyt listan muistakin tarvitsemistani ja ostettavista asioista. Olotilastani on sanottava, että se on vaihtelevaa. Tasainen ja säännöllinen elämä, onkohan sillä mitään merkitystä?
Vaatimukseni saattavat myös olla liian kovia, pyrin mielessäni samanlaiseen vauhtiin ja toimintaan kuin nuorempana eikä se ole enää mahdollista.
Kun tulin kotiin kahden ostoskassini kanssa, näin, että uusia asukkaita oli muuttamassa taloon. Hissille tullessani, rouva tuli esittelemään itsensä kädestä pitäen, mikä on ihailtavaa koronavuosien jälkeen. Lopetimme silloin kaikki kättelyt ja halaukset, mikä on ollut valitettava asia. Uudet asukkaat ovat asuneet lähistöllä useassa paikassa, Keravalla ja Hyrylässä. Toivottavasti viihtyvät täällä hyvin.
Minulla on paljon tehtävää itseni kanssa. On todellakin hyväksyttävä, etten jaksa niin kuin joskus ennen. Toisaalta on järkyttävää, että pohdin näitä asioita täällä ja toisaalta se on aivan ok. Sellainen olen ja saan olla sellainen kuin olen.
 |
| Minnin tassut |
lauantai 25.10. en ehtinyt kirjoittaa ensimäistäkään sanaa, kun Minni, läheisriippuvainen kissani, kiipesi läppärin viereen tuijottamaan ja halusi kiivetä olkapäälleni ja saikin viivähtää siinä hetken. Mutta on mahdotonta kirjoittaa kissa olkapäällä. Hän pitää kyllä siitä huolen, että pidän välillä taukoja.
Eilen olin koko päivän työn touhussa. En päässyt varsinaisesti siivoamaan enkä valmistelemaan tulevia tehtäviäni, jotka kyllä valmistuvat kaiken ohessa, ensin päässä, tutkimalla ja sekoittamalla asuntoani lisää. Sain kaksi laatikkoa kirjoja valmiiksi vietäväksi kierrätykseen. Iso määrä odottaa tutkimista ja valintaa. Tätä teen jatkossa koko ajan. Samalla hävitän papereita, lehtiä ja kaikkea keräämääni. Tutkiessani löydän lisää aiheita, joista minun pitäisi vielä kirjoittaa.
Entistä paremmin minulle on selvinnyt, että olen todella kokenut eräänlaisen burnoutin työn paljouden takia, johon on tietysti vaikuttanut myös fyysinen tilani. Yleensä työuupumus lasketaan pelkästään työikäisen väestön ongelmaksi. En ole tutkinut asiaa muualta, mutta oman uupumiseni juuret lähtevät jo eläkeiän alusta. Näen sen asian kaaren mielessäni. Tosin olen kestänyt stressiä, tehtävien paljoutta, henkilökohtaisia ongelmia uskomattoman hyvin, aina aivan viimeiseen pariin vuoteen saakka. Oma luonteeni on pitänyt minut koossa, ihme kyllä. Ja kirjoittaminen. Jossakin vaiheessa 2023–2024 välillä kamelin selkä katkesi ja jouduin pinnistelemään lujaa pitääkseni itseni pinnalla. Päiväkirjoistani selviää paljon.
Rakas lukijani, tämä voi olla sinulle tylsä aihe, mutta minulle käytännön sanelema. En tule luopumaan mistään elämääni rikastuttaneista aiheista. Päinvastoin ne ilahduttavat minua eivät stressaa. Näin on muun muassa sukututkimuksen kanssa. Tulen aina hyvälle tuulelle, kun alan ratkoa jotakin kysymystä ja tutkia asiaa syvemmin.
Nyt aamulla, joka on harvinaisen lämmin, seurasin ikkunasta vastapäisten talojen pihoilla haravoivia miehiä, ilmeisesti rivitalojen asukkaita. Tuli melkein ikävä omaa entistä syksyä, jolloin melko varmasti tällaisena päivänä olisin kiiruhtanut pihatöihin, joita omakotitalossa riitti.
 |
| 26.10.2025 |
28.10. tiistai illan suussa. Syvä hiljaisuus. Aamupäivän pihalla oli meteliä tuntikausia, kun talon ympäriltä, parkkipaikalta ja muualta puhallettiin ja kerättiin pudonneita lehtiä. Malla soitti eilen ja kertoi, ettei hän sairastumisen takia pääse huomenna Kuolemajärvikerhoon. Eihän se mitään. Ajan illansuussa Karjalatalolle katsomaan, tuleeko sinne ketään. Valitsin "vaikean" aiheen enkä usko, että kerhoon tulee montaakaan ihmistä. Minullakin on takki tyhjä. Luotan siihen, että syntyy keskustelua. Tässä rinnalla olen käynyt itseni kanssa toisenlaista keskustelua. Pitäisikö minun kokonaan irrottautua kerhosta? Kukaan muukaan meistä järjestäjistä ei ole kovin innostunut ja minua on alkanut painostaa. Tiedän toki, että tämä liittyy myös yleiseen alakulooni ja vaikeisiin päiviini. Kaikki tuntuu turhalta.
Kaiken lisäksi nämä muutama alkuviikon päivä on sitä unissakulkijan maailmaa. Innostun välillä joistakin asioista paljonkin. Tässä palaan siihen, mikä on tullut aiemminkin esille. Eli jatkan vain niitä asioita.
torstai 29.10. Olisi korkea aika saada tämä postaus valmiiksi. Mutta minne minulla on kiire?Tietenkin illan suussa Helsinkiin, mutta päivää riittää. Ehdin vielä väsähtääkin. Lopetin eilen tästä illasta stressaamisen. On kaunis aamu. Sisälläni ajattelen koko ajan, ajatusten virta olisi hyvä saada katkaistua. Se ei varmaan katkea mitenkään, jollen jatka oman itseni tavoittamista. Äiti eli talitintti ja jopa sen kaveri lensivät parvekkeen kaiteelle. Nälkäisiä vai näkivätkö ne Minnin parvekkeella? Maailmankaikkeus voisi kertoa jotakin oleellista. Olen mennyt mahdottoman solmuun enkä osaa löytää tietä ulos. Odotan jonkin ulkopuolisen voiman auttavan minua ja aukaisevan silmäni ja varoittavan minua, etten menisi harhapoluille. Kaikkiin ajatuksiini sisältyy kysymyksiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti