Keskusteluja ystävän kanssa ja muita menoja

On lauantai 23.8. ja aamupäivä.  Tässä aamun huomioita. Blogin teksti pitäisi kunnolla käydä läpi aina  ennen julkaisua. Kävin äsken tarkistamassa viime torstaisen (21.8.) postauksen, jota olin vielä korjaillut ennen julkaisua. Huh sentään, siellä oli paljon epäjohdonmukaisuuksia, joita kävin nyt muokkaamassa. Voi olla, että niitä jäi vieläkin. Ikävä kyllä tekstiäni oli jo paljon luettu. Lukija voi vetää ja vetää johtopäätöksen, että mummeli taitaa olla sekoamassa päästään. Ei ole ihme, jos on seurannut minua. Kuka meistä on virheetön? 

Mainitsen usein, että kesä on jäänyt väliin. Elokuun alussa ehdin sentään  kierrellä ystävän kanssa Vanhankylän niemessä. 

Hesarin luku jää usein kesken. Viikonloppuisin nautin paperisen lehden lukemisesta. Arkisin luen lehdet vanhalla tabletillani, jota käytän vain siihen tarkoitukseen. Silloinkin lukeminen keskeytyy, kun lähden kesken kaiken tutkimaan jotakin asiaa. Niin kävi nytkin. Siitä ei sen enempää.

Kun vain lähtisinkin tutkimaan, mutta toimintani on kuin kääntyisin jollekin polulle, joka vie odottamattomiin ja yllättäviin suuntiin. Onneksi osaan tarpeen tullen palata lähtöpisteeseen ja tehdä, mitä kulloinkin oikeasti pitäisi tehdä. Kuka ymmärtää tällaista tekstiäni? Se tarkoittaa sitä, että ajatukseni ja mielikuvitukseni vievät minua itseäni kiinnostavien asioiden parien ja arkipäivän vaatimukset ja tehtävät tahtovat jäädä sivuasiaksi. Mutteivat kuitenkaan loppujen lopuksi jää.

Eilen oli taas kiva päivä. Tapasimme jälleen hyvän ystäväni kanssa. Lähdimme käymään Järvenpään Prismassa. Oli sen verran kolea päivä, välillä jopa satoi, etten edes halunnut lähteä luontoretkelle, joihin olen tänä kesänä kerta toisensa jälkeen pettynyt. Järvenpään Prismassa oli uudistetun Prisman avajaisviikko, paljon lisää ostettavaa ja käyttötavaroissa 25 prosentin alennus. Ruokapaikka Puffa on myös vetänyt meitä syömään. Minusta on ollut kiinnostavaa lähteä ihmisten ilmoille. Jonkun seurassa, yksin ei huvita, sillä niin ihmisiä vierastava minusta on tullut. Samalla saa hyötyliikuntaa.

 

Ostokset jäivät kohtuullisiksi, koska ostan nykyään vain tarpeeseen, heräteostokset ovat jääneet historiaan. Ostin uuden repun. Kotoa otin taas yhden laatikon kirjoja mukaan jättäen autohallissa olevaan Kierrätyskeskuksen boxiin. Nyt aloitan seuraavan laatikon täyttämisen.

Olin kaivannut esiin aikoinaan tallentamani Messenger-keskustelut, joita kävin ystäväni kanssa alkaen 26.11. 2013. Satuimme molemmat silloin osallistumaan Keravan Seudun Sukututkijoiden tilaisuuteen Keravan kirjastossa. Minä en huomannut häntä, mutta hän oli tunnistanut minut ja siksi otti minuun yhteyttä.

Kirjastossa oli silloin syyskokous ja sen jälkeen Markku Pihlajaniemi kertoi piikojen ja renkien työsopimusasioista. Olin silloin sukututkijaurani alkuvaiheissa ja keräsin tietoa kaikesta mahdollisesta. Vajavaisia muistiinpanoja tein päiväkirjoihini.  Kaikki blogini marraskuulta 2013 ovat täällä.

Kun nyt tarkistin, mitä kirjoitin blogeissani 2013, niin liitän tähän vielä linkin joulukuuhun 2013.

Mutta sitten asiaan. Aloitimme keskustelut Messengerissä vielä samana iltana 26.11.2013 ja niitä oli elokuuhun 2014 mennessä kertynyt yli 200 sivua (A4). Aikomukseni oli lukea niitä ystävälleni ääneen. Niin teinkin.

Istuimme kotini parvekkeella ja aika suorastaan katosi ympäriltämme. Emme edes huomanneet, että ulkona oli lyhyt kaatosade. Pääsin lukemisessa päivään 14.12.2013. Keskustelumme verkossa olivat olleet hyvin intensiivisiä, monipuolisia ja täydellisiä, ne olivat uuden ajan kirjeitä. Oma laaja vanhan ajan kirjeenvaihtoni oli juuri niihin aikoihin lakkaamassa kokonaan. 

Tapasimme aikoinaan kasvokkain vasta kuukautta myöhemmin. Saatuani ensimmäisen viestin, tunnistin hänet heti. Siksi keskustelumme jatkui sujuvasti. Olimme molemmat unohtaneet, kuinka usein ja paljon vaihdoimme viestejä ja kuinka laaja aiheiden kirjo oli. Meistä tuli ystävinä tärkeitä toisillemme.

Olin tavannut hänet ensimmäisen kerran jo 1973 Riihimäellä aloitettuani kauppaopiston. Hän kuului siskoni ystäväpiiriin.  Keskusteluaiheita riitti laidasta laitaan.

Samaan aikaan marraskuussa eli 22.11.2013 olin huomannut, että asumassani talossa oli vesivahinko, joka sittemmin pitkän tutkimusvaiheen jälkeen osoittautui laajaksi. Oli kiireistä aikaa ja menoja oli paljon. Olin kiitollinen ystävyydestä ja keskusteluista, jotka saivat minut etääntymään raskaasta elämänvaiheesta.  Syvälliset keskustelut ovat aina olleet meille tärkeitä. Sekin on hyvin harvinaista ihmisten kesken. 

Sitten olenkin yhtäkkiä jo tiistaiaamussa 26.8.2025. Aurinko paistaa ja on + 11 ° C.  Suljen parvekkeen oven, jotta voin istua sen vieressä kirjoittamassa. Minni-kissa on aina pyrkimässä ulos ja sitten taas sisälle. Olisittepa nähneet, kuinka Minni riemuitsi, kun sunnuntaina illansuussa palasin kotiin. Hän juoksi ympäri asuntoa, hyppi huonekalujen yli ja läpi ja palasi lopulta aina luokseni. Nyt hän asettui pöydälle viereeni. Öisin hän nukkuu vierelläni. Toisenlainen elämänkumppani ei minua edes kestäisi.

Sunnuntaina osallistuin Markkulan sukuseuran kesäretkeen, joka tänä vuonna suuntautui Hausjärvelle. En varmaan koskaan opi täysin tuntemaan synnyinseutuni lähikuntia. Kesäretkemme ovat useina vuosina suuntautuneet lähiseuduille Hämeessä, joskus myös kauemmas. Tiedonjano pitäjistä on jo olemassa, mutta retkien jälkeen se kasvaa entisestään. Sukututkimuksissa tarvitaan paikallistuntemusta.

Oli jälleen mahdottoman hauska retki, ihania ihmisiä ja paljon kertomuksia, hyvä ruoka, kahvit, hautausmaa ja paljon historiaa, keskusteluja sekä osallistujien että Hausjärven oppaiden kertomana. Kiitos kaikille! Muutama meistä rupatteli vielä ohjelman päätyttyä liittyen sukututkimuksiin, kunnes sitten pääsin kotimatkalle.

Päivästä kertyi pitkä huolimatta kohtuullisesta ajomatkasta. Sää oli onneksi aurinkoinen.  Etukäteen epäilin kestävyyttäni, koska pistän viikoittaisen Trexan-annoksen reiteeni sunnuntaiaamuisin.  Mutta selvisin päivästä hyvin. Yöllä heräilin jatkuvasti ja eilisen päivän vietin päänsäryssä ja huonovointisempana kuin yleensä maanantain.  En saanut mitään aikaiseksi. Meillä kaikilla on omat ristimme.

Tiistaipäivä on yleensä myös huono samasta syystä. Aamuyöstä juutuin taas unen johdattamana miettimään asioita ja suunnittelemaan. Minulla on paljon käytännön asioita hoidettavana ja kuten lukijani ovat ehkä huomanneet, tuskailen usein niiden kanssa.  Vaikka olen keväästä alkaen pystynyt ottamaan rennommin, niin tehtäväni eivät helpotu syksyn ja talven tullessa. 

Löysin kyllä Maria Margareta Rekolan haudan helposti. Kuvat jäivät toissijaisiksi tällä matkalla. Hajavalo häiritsi, mutta onhan syytä myös laitteissa ja kuvien ottajassa.

 

Eilinen retki liittyi tavallaan myös omaan sukuuni ja nimenomaan isoisoäitiini Hetaan, josta äskettäin kirjoitin.  Hausjärven hautausmaalla pääsin käymään hänen äitinsä sisaren eli tätinsä Maria Margareta Abrahamintytär Rekolan s. Seppälä haudalla, josta sain nyt otettua kuvan. Blogini ja tekstini Heta ja Kalle Siukolasta odottaa jatkoa, joten aion palata tähän asiaan myöhemmin. Sain jaettua tarinaani joillekin, mutta koska se ei varsinaisesti liittynyt sukuseuraan, jätin asian vähemmälle.

On aika tehdä jotakin täällä sekaisessa asumuksessani. 

28.8.2025 No jaa. Koko ajan teen jotakin, mutta eteneminen on hidasta. Eipä ole ollut edes aikaa tuijottaa koivumetsää parvekkeelta.

perjantai 29.8.2025 Vielä hetki, niin elokuu ja samalla kesä on loppunut. Olen pettynyt, sillä tunnen, ettei tänä vuonna tavannut kesää ollenkaan. Mitähän oikein odotin?

Eilen jouduin keskeyttämään kirjoittamisen enkä edes muista, mikä oli syy siihen. Viime viikon aikana tuli kaksi suruviestiä. Molemmat koskettivat minua, koska tunsin molemmat henkilöt heidän Kuolemajärvi-taustansa ja yhteisen toimintamme takia. Esitin oman osanottoni ja tein muutamia muitakin toimenpiteitä mm. välitin tiedon ja jopa lisäsin molemmat oman sukunsa tauluihin Kuolemajärven Sirkiän suvun jälkipolviin, jotta he näkyvät myös tänä vuonna ilmestyvässä sukukirjassamme.

Keskiviikkona pidimme illalla Sirkiän sukuseuran hallituksen kokouksen etänä. Pitkiä sukukirjakokouksia etänä olemme kesän aikana pitäneet lähes joka viikko. Etäkokoukset ovat helpotus entisiin kokouksiin, jolloin usein jouduin ajamaan pitkiäkin matkoja. Kuolemajärven pitäjäjuhlat ovat Raisiossa sunnuntaina 14.9. Pitkän edestakaisen matkan vuoksi jätän sen väliin kuten jätin viime vuonna.

Keltaisia koivun lehtiä lentelee vastapäisessä koivikossa. Suostuin jälleen ottamaan Alexin täksi viikonlopuksi luokseni. Hän tulee jo tunnin päästä, kun on päässyt koulusta. Tarkoitukseni oli käydä kaupassa ennen sitä, mutta käymme myöhemmin yhdessä.

Päätän tämän tekstin aloituksesta viikon päähän. On sateinen lauantai, kotipäivä Alexin kanssa, Minni osallistuu kaikkeen meidän kanssamme.  Häntä ei paljon kannata paimentaa. Erimielisyyksiä tulee välillä, koska hän tietää kaiken paremmin. En aio kommentoida tätä asiaa sen enempää. Vanha nainen ei jaksa. On muutakin ajateltavaa ja tehtävää vaikka kuinka paljon.

 

 

Kesäretkiä eri aikoina

Ehkä monilla muillakin on tekemistä tähän aikaan, sopeutumisessa ja kaikessa muussa. Aika ennen koronapandemiaa on kuin jokin toinen aikakausi verrattuna aikaan sen jälkeen. Olen muistaakseni kirjoittanut, etten aloita tästä aiheesta, mutta en voi välttää, että se häivähtää aika ajoin mielessä eri asioita käsitellessäni. Silloin surumielisyys valtaa mieleni. Kun palaan vaikkapa vuoteen 2018, se on kuin paluu historiaan. Sen jälkeen hyvin moni asia on kokenut muutoksia, ehkä juuri sellaisia, jotka jättävät meihin arpia. Niitä on silti katsottava suoraan, vaikka tuntuukin, ettei pysty. Tavalla tai toisella ne ovat tulppa myös monen muun menneen asian käsittelyyn. Vaistoan, että tämä sama asia eri muodoissaan kalvaa monia muitakin ihmisiä. Se tekee minut surulliseksi.

 Maailma on muutenkin sen jälkeen muuttunut vihamielisemmäksi, joskus sietämättömäksi. Silti me yksittäiset ihmiset olemme samoja, kipeitä sisältäpäin, yllättäen kasvaneita ja vanhentuneita, muuttuneita. Rutiinit pyörivät samalla tapaa, mutta jokin on muuttunut. Toisaalta minäkin haluan muutosta, mutta erilaista, hellittämistä ja rauhoittumista.

Se oli äestämistä. Kuvistani alkaa näkyä paluuni yksityiskohtiin. Tästäkin pellon reunalla tehdystä tutkimusmatkasta on paljon valokuvia. Ehkä palaan lasten katseen mukana myös omaan lapsuuteeni.

Selailin koneellani kevään 2018 valokuvia, joita en ehkä koskaan ole edes katsonut kovin tarkkaan. Kuvat herättivät monia tunteita ja muistoja, tekivät ne eläviksi. Kuljin taas lomamatkalla Kreetalla, josta kirjoitin muistaakseni vain yhden blogin, joka sisälsi myös muistoja menneistä matkoista. Matkablogeja on vielä paljon kirjoittamatta enkä nyt tiedä, onko sellaisen aika koittanut. Joka tapauksessa niitä on odottamassa, sillä tuskin enää matkustan oikeasti minnekään.  Voin silti jatkossakin kuvitella matkoja eri paikkoihin. Maailma on niin mahdottoman täynnä turisteja ja täpötäysiä paikkoja, etten halua sellaista. Viimeinen etelän matka Espanjan Andalusiaan 2019 osoitti sen. Täälläkin on ja on ollut totuttautumista ihmisjoukkoihin, joita kyllä edelleen enimmäkseen välttelen. Tarvittaessa silti kestän niitä, osaan soluttautua joukkoon, mieluiten anonyyminä.

En ole nautiskelija muuten kuin kauniin luonnon suhteen. Ruoka ja juomat eivät kiinnosta muuten kuin elämisen kannalta. Vaatteita en osta muuta kuin tarpeeseen. En käytä hajusteita, mutta meikkaan itseäni ja värjään tukkaani, jotta paremmin kestäisin itseäni, en muiden takia. Minulla on kotona paljon tekemistä. On lukemista, tavaroiden läpikäyntiä ja sukutaulujen käsittelyä ja blogien kirjoittamista. Museot eivät enää erityisesti kiinnosta minua, mutta paikat ja historia erityisen paljon.

Himoitsen uutta kameraa, vaikken olekaan tyytyväinen valokuviini.

Tuon aloituksen tähän postaukseeni kirjoitin jo monen monta päivää sitten, mutta koska se pätee edelleen, jatkan siitä. En oikein usko, että saan tekstiäni tänäänkään valmiiksi. 

19.8.2023 Panssarimuseossa, yleiskuva, Leopard-panssarivaunu, jonka päälle sai kiipeillä. Sen edessä oli esillä Ukrainan sotaan liittyvää materiaalia.

Eilen olin Markkulan sukuseuran perinteisellä kesäretkellä. Olimme päättäneet jo kauan sitten, että se tehdään Hattulaan. Kohteeksi valikoitui sitten Parolassa oleva Panssarimuseo. Ihmisjoukoista puheenollen, se näytti olevan monen muunkin vierailukohteena. Meitäkin oli sentään 30 hengen porukka, jota varten oli pyydetty esittely. Saimmekin esittelijäksi asiantuntijan, Panssariprikaatissa sotilasuransa tehneen Rainer Syrjälän (kapteeni evp.). Hän osasi kertoa valituista panssarivaunuista erittäin paljon, jopa yksityiskohtaisesti.  Puolentoista tunnin esittelyn aikana ummikko helposti putoaa kärryiltä. 

Minulla olisi ollut vain tyhmiä kysymyksiä omiin kokemuksiini perustuen. 1960-luvun lopulla olin Länsi-Saksassa ja työnsin silloisen kotikyläni raitilla lastenvaunuja, kun ohitseni porhalsi valtavan korkea amerikkalaisten Nato-sotilaiden panssarivaunu. Se rikkoi kyläläisten puutarhoja ja taisi vaurioittaa myös kylän läpi kulkevaa rautatierataa. Kaikkihan korvattiin. Mutta se oli kyllä pelottava näky. Olisin ehkä kysynyt, olivatko amerikkalaisten panssarivaunut isompia kuin suomalaiset museopanssarivaunut? Toinen kysymys olisi koskenut panssarivaunujen kuljetusta paikasta toiseen ja niiden painoa. Niitähän on kuljetettu Ukrainaan kai myös lentokoneilla. Sitten lopussa kysyin jotakin aivan tyhmää eli voiko oppaaseemme ottaa yhteyttä, jos tulee kysymyksiä. Meidänhän pitää kirjoittaa jotakin sukuseuran lehteen ja ehkä olisimme tarvinneet joitain tarkennuksia. En kyllä tarkoittanut kysellä omia kysymyksiäni. Amerikkalaiset panssarivaunut ovat ehkä meillekin oleellisia nyt, kun olemme Natossa.  1960–1970-luvuilla ajatus Natosta tuntui kauhistuttavalta. 

Poikkesimme sitten lähistöllä Parolannummella katsomassa siellä seisovaa Parolan leijonaa. Koska aihe kiehtoi mielikuvitustani aivan liian paljon (jo etukäteen) , kopioin kuvauksen paikasta tähän.

Kuvaus (Museovirasto: Valtakunnallisesti merkittävät rakennetut kulttuuriympäristöt RKY)

”Parolannummi on poikkeuksellisen pitkään sotaväen kokoontumis- ja harjoituskenttänä toiminut leirialue, josta on kehittynyt pysyvä majoitus- ja harjoitusalue. Parolannummi on toiminut lisäksi monien merkittävien historiallisten tapahtumien näyttämönä.

Kuiva ja pääosin avoin kangaskenttä on edelleen alkuperäisessä käytössään. Alueella on muutamia puolustusvoimain varastorakennuksia. Alueen etelälaidalla on Aleksanteri II:n 1863 tekemän sotaväen katselmuksen kunniaksi pystytetty muistomerkki, Parolan leijona. Samaan aikaan annetun kieliasetuksen 100-vuotisjuhlassa 1963 paljastettu muistokivi on samalla alueella leijonapatsaan kanssa.

Historia

Hämeen linnan laitumet sijaitsivat ainakin jo Kustaa Vaasan aikana Nummen kylän alueella. 30-vuotisen sodan aikana 1600-luvulla Parolannummelle koottiin seudun jalkaväkimiehet ja hakkapeliitat. Sotaväen harjoituskenttänä Parolannummen käyttö alkoi 1777.

Ruotsin kuningas Kustaa III vieraili leirillä kolmasti seuraamassa harjoituksia ja Kustaa IV Adolf kerran. Vallan vaihtumisen jälkeen Venäjän keisari Aleksanteri I vieraili Parolannummella kerran ja Aleksanteri II kahdesti.

1863 kesäleirillä tapasivat Venäjän keisari Aleksanteri II ja J.W. Snellman toisensa. Tämän tapaamisen seurauksena keisari allekirjoitti Hämeenlinnan lääninhallituksen talossa 1.8.1863 julkaistun asetuksen, jonka mukaan suomen kieli tuli maassamme yhdenvertaiseksi ruotsin kanssa.

Aleksanteri II:n vierailun kunniaksi Parolannummelle pystytettiin 1868 ruotsalaisen kuvanveistäjän Andreas Fornanderin tekemä pronssileijona eli Parolan leijona. Pronssileijonan pystyttäminen pyrittiin yhdistämään myös kieliasetukseen. Kieliasetuksen satavuotisjuhlassa 1963 samalle paikalle paljastettiin suomen kielen oikeuksien kivi.”

12.7.2019 Alex tutustumassa panssarivaunuun sisältä

Kun lapsenlapseni oli vuoden Intissä eli varusmiehenä nimenomaan Parolassa Panssariprikaatissa. Hänen alokasryhmänsä oli 2/19-ryhmä. Olin todella innoissani, kun pääsimme katsomaan aluetta 12.7.2019. Silloin siellä vietettiin Hämeen Panssaripataljoonan perinnepäivää ja Suomen Panssarijoukkojen 100 vuotista merkkipäivää ja samalla vietettiin kesän alokkaiden saapumiserän läheisten päivää.  Lähdimme sinne perheen kera, mukana tyttäreni poikineen ja hänen tyttärensä ensimmäisen lapsensa kanssa. Se oli minulle ja ehkä muillekin ikimuistoinen päivä. Oli taistelunäytöksiä ja panssarivaunujen kulkue ja saimme tutustua koko alueeseen. Pikkupojilla oli hauskaa.

12.7.2019. Hämmästyin ottamieni kuvien määrää, suurin osa kameralla.

Sitten tulikin korona-aika seuraavana vuonna. Alussa mietin sitä, miten paljon asioita jäi varjoon edeltävien liian kiireisten vuosien 2018–2019 aikana. Samanaikaisesti oma vointini ei ollut kovin hyvä. Monta asiaa käsittelemättä. Nyt saan ehkä asiat käsiteltyä.  Ainakin mielessäni. Ympyrä on sulkeutunut. Neljä vuotta. Lukija saattaa ihmetellä, miksi kaikki asiat pitää käsitellä?

12.7.2019 panssariprikaatilla on omat valokuvaajaalokkaat...

Minusta tuntuu vähän siltä, että yritän ottaa mennyttä aikaa kiinni. Olen jäänyt jumiin jonnekin matkan varrelle. Elämä on jatkunut ja olen viivytellyt jossakin, eksynyt enkä ole löytänyt sille polulle, jonne minun pitäisi mennä. Tämä ei tietenkään pidä aivan paikkaansa vaan on minun kokemusperäinen käsitykseni koronajan vaurioista meissä ihmisissä. 

Alokkaan äiti on jäänyt kuvan ulkopuolelle.

jatkuu... Niin kävi kuin ajattelin eikä minulla ole nytkään aikaa kirjoittaa tai valikoida kuvia postaukseen. Edellisestä kirjoitusessiosta on nimittäin jo kulunut kolme-neljä päivää. On paljon tekemistä enkä ehdi tehdä kuin pienen osan. Sitten pitää laiskotella ja kerätä voimia. Olen sen verran tunnollinen ihminen, että tunnen syyllisyyttä, etten ole edes ehtinyt paneutua riittävästi sukukirja-asiaan.

Ehtiäkseni tehdä kaikki asiat, tarvitsisin kotiapulaisen, joka hoitaisi siivouksen, ruoanlaittamiset, pyykinpesut, kaupassa käynnit, kissan tarpeet. Sää alkoi myös pilkata minua, sillä sateiden jälkeen alkoi juuri aurinko paistaa. Luontoretket ja valokuvaukset haluan hoitaa kyllä itse.

12.7.2019 meteliä riitti taisteluharjoituksessa ja panssarivaunukulkueessa.

Vitkastelu myös tulee välillä esille. Lähdin viemään roskia pihalla olevaan roskavarastoon. Kertyykö teillä kaikilla muillakin roskia yllättävän paljon? Työtä riittää lajittelussa, onneksi meillä on täydellinen roskavarasto, jonne voi viedä kaiken: sekaroskan (sisältää mm. kissanjätteet, siis sen, jonka kerään päivittäin kissanveskistä), biojätteen (pussi pitää viedä lähes päivittäin, koska se alkaa hajota niin nopeasti), muoviroskat (miksi kaikki pitää pakata muoviin, pussi täyttyy nopeasti), pahvit (sitäkin kertyy paljon), lasia ja metallia kertyy onneksi vähemmän.

12.7.2019 maanviljelystä ja sotia, sitähän Suomen historia on ollut...

Otin pihalle mennessäni mukaani häkkivaraston avaimen. Olen vältellyt sinne menoa viikkokausia, vaikka mielessä on ollut. Varastohan on tupaten täynnä banaanilaatikoita täynnä kirjoja, tauluja pakattuina, myös käyttämättömiä ja paljon muuta entiseen taiteelliseen toimintaani liittyvää. Tarkoitukseni oli vilkaista käyttämättömiä kehyksiä, joita voisin tarjota ilmaiseksi paikallisella roskalavalla. Etsin sitten hetken vielä laatikkoa, jonne olin tammi-helmikuussa kätkenyt muistojani, runot ja tekstit 1960-luvulta ja kaikki vanhat asiapaperit. Banaanilaatikot ovat äärettömän painavia minun heikoille käsilleni ja tila, jossa siirtelen laatikoita, on liian pieni. Ilokseni löysin juuri sen laatikon melkein alimmaisena ja nappasin jotakin mukana. Laatikko oli muuten täynnä vanhoja asiakirjoja.  Voin olla iloinen tästäkin ennen seuraavaa käyntiä varastossa. 

 

Kesä loppui

Aloitan tylsästi.  Kesän loppuminen näin jyrkästi eli sään erittäin suuren kylmenemisen takia, ei ole mielelle paras mahdollinen tapahtuma. Olin lukevinani jostakin, että hallaakin on tulossa. Puutarhan hoitaja eli nyt pelkkä kokemusasiantuntija tarkkailee sään muutoksia. Silloin pitää varautua ja peittää arat kasvit. Ainakin alavilla mailla,  Niinhän tein aikanaan, kun minulla oli vielä puutarha.  Lasitetulla parvekkeelle lämpö ehkä säilyy kauemmin. Lähes kaikki huonekasvini ovat olleet kesän parvekkeella kokien Suomen lähes trooppisen kesän. 

Renko Vehmainen 18.7.2021 Harviantien alku

Ensimmäisenä kylmänä tämän syksyn päivänä kävin kahdessa kaupassa viime talvena usein pitämäni takki päällä eikä se ollut yhtään liikaa. Koko aamupäivän (ja myös seuraavina päivinä) on kaiken lisäksi tuullut paljon. Kumman paljon yksi ihminen tarvitsee tavaroita taloudessaan. No, onhan minulla nyt täällä toinenkin henkilö, eli rouva kissa. Tällä viikolla on ollut joka päivä jokin meno. Eläkeläisillä on silloin koko päivä varattu, olettehan huomanneet.  Se ei kyllä koske minua. Toisaalta olen kyllä sellaisten päivien jälkeen todella väsynyt.

Huomasin, että auto on tosi kurainen renkaista ja niiden ympäristöstä. Missä olen ajanut? Märkiä pikkuteitä oli Rengossa, lapsuuden kotikyläni laitamilla, jossa kävin viime viikolla tervehtimässä ensimmäistä ystävääni kaukaiselta lapsuuden ajalta. Niin pian, kun kynnelle kykenimme, aloimme tavata Tuulan kanssa kotiemme välisellä pellolla ja toistemme kotona. Ystävyytemme jatkui koko keskikouluajan, kuljimme usein pitkät koulumatkat linja-autolla kouluun ja takaisin Hämeenlinnaan Rengon takimmaisesta kolkasta yhdessä. Kävimme kyllä eri kouluja, Tuula oli tyttölyseossa ja minä yhteiskoulussa. 

Kun palasin Saksasta 1970-luvulla, kävin tervehtimässä häntä, en edes muista kaikkia tapaamisiamme. Viimeksi tapasimme syyskuussa 2018, kun vierailin heidän luonaan Urjalassa. Puhelimessa sentään juttelemme useammin.

 

Minulla oli aihe viedä hänelle Rengon ensimmäinen kyläkirja, johon olin saanut ilokseni kirjoittaa kolme artikkelia.  Teimme myös huomioita lapsuutemme ja nuoruutemme ajoista. Sain vahvistuksen omille ajatuksilleni monissa asioissa. Ajalla on tapana kullata asioita tai sitten emme muista mitään ja alamme keksiä muistoja. Olen kirjoittanut päiväkirjaa 10-vuotiaasta alkaen. Katkoja on kyllä tullut aina välillä.

Lampi Vehmaisissa

 

Keskustellessamme tuli mieleeni, että olisin voinut koulumatkaa kuvaavaan artikkeliin kirjoittaa myös niitä ikäviä asioita, joita muistin. Näköjään en kuitenkaan muistanut niitä kokonaisina. Jotkut asiat olivat niin järkyttäviä, että olin pyyhkinyt niiden yksityiskohdat pois mielestäni. 

Esimerkiksi, muistan kyllä koulutiellä paikan mäkien välissä, jossa tapahtui jotakin. Pojat alkoivat tapella isojen keppien kanssa ja veri lensi. Mielessäni on vain välähdys siitä ja näen silmissäni pojan ylemmältä luokalta. Hänellä oli keppi, suuri puunoksa kädessä. Ystäväni kertoi loukkaantuneensa tässä tilanteessa, hänen toiseen jalkaasa tuli syvä haava, jonka paraneminen kesti kauan. 

Saattaa olla, että ehkä toinenkin ikävä muisto liittyy juuri tähän samaan päivään. Olen siis silloin vasta ensimmäisellä luokalla kansakoulussa. Ajoimme metsätaipaleella pyörillä yläluokkalaisen tytön pelotellessa, että olemme tehneet jotakin pahaa ja meitä ajetaan takaa. Hän lähtiajamaan edellä tiellä metsän läpi kohti kotikylää. Henkihieverissä veren maku suusssa ajoimme metsäisen alueen ja Talvitienmäen ohitse aina Pyntiölle menevän tien risteykseen (tien nimi on Harviantie), jossa tämä erityisen ilkeä tyttö ohjasi meidät kääntymään ko. tielle eli isolta tieltä oikealle kaartuvalle metsätielle. Seuraajat, joita hänen mukaansa meidän piti paeta, olivat jo kuulemma kintereillä. Me käännyimme paitsi minä, joka en oikein osannut vielä ajaa polkupyörällä vaan ajoin sensijaan tien risteyksen vasemman puolen ojaan ja sain piikkilanka-aidan piikit nenääni. Enempää en muista. Tämä tyttö oli keppi kädessä riehuneen pojan isosisko.

On se vaan kumma, että polkupyöristä ei ole oikein tullut otettua valokuvia. Tämä kuva on kotipihalta ehkä jo 1970-luvun alkupuolelta ja taaempi poppelia vasten nojaava pyörä voisi olla se vanha pyörä.

 

Siihen aikaan lapset opettelivat ajamaan aikuisen pyörällä. Opin ajamaan vasta 7-vuotiaana. Sitä edelsi monta kaatumista ja verisiä polvia. Koulumatkalla sattui muitakin ojaanajoja. Kerran isäni ajoi autolla ohitse, kun olin nousemassa ojasta.

Jos muistan oikein, äitini polkupyörä oli Cresdent-merkkinen ja ollut hänellä jo sodassa. Sillä hän taisi kulkea sodasta rauhaan.  Muonituslottana hän kulki paikkojen väliä polkupyörällä, kuten silloin kerran, kun metsästä tuli tumma mies kädet ylhäällä ja halusi antautua sotavangiksi. 

Siinä tosi vanha kuva, minä olen oikealla ja ystäväni vasemmalla meidän hiekkalaatikolla. Nämä kuvat ovat arvokkaita myös, koska niissä näkyy taustalla olevia vanhoja kellarirakenteita.

Keskustelimme myös siitä, kuinka ankaria vanhempamme siihen aikaan olivat.  Lapsia ei saanut kehua liikaa, onnistumisista ei kiitetty, muiden perheiden lapset olivat aina parempia. Ei ollut ihme, jos siinä maailmassa pieni ihminen keräsi itseensä asioita, jotka vaikuttivat myöhemmin aikuisena. Ne ovat niitä traumoja, joita 1950-luvulla eikä edes myöhemmin vielä pidetty tärkeänä. Ne ilmenevät ihmisissä monilla eri tavoilla. Kaiken lisäksi he itse eivät edes ole tietoisia näistä traumoista. Siihen päälle tulevat vielä edellisten sukupolvien traumat, jotka ovat siirtyneet geeniperimän kautta. Miten niitä voi edes käsitellä, jos ei tiedä, mistä on kysymys, jos ei tunne historiaa ja jos vanhemmat eivät ole paljastaneet mitään. Kaikki on vain hyvin auringon alla!

Se oli hieno päivä ja vasta illan suussa pääsin lähtemään ihanalta paikalta kotikylässäni olevan lammen rannalta. Meillä on vielä paljon käsittelemättä. Elin-ikä ei riitä siihen. 

Edellisellä viikolla meillä oli Tammelan Mustialassa Markkulan sukuseuran vuosikokous ja kesäretki, jossa tutustuimme Suomen vanhimpaan maatalousoppilaitokseen. Sielläkin oli kivaa.

Näiden tapahtumien myötä helteinen kesä alkoi kaartua syksyyn.  Kylmän tuntua nilkkani kipeytyivät. Minä kun ahdistun helposti pienistäkin jutuista, vaikken aina tarkalleen edes tiedä, mistä.  Onko sellaista ihmistä olemassakaan, joka ei kasaisi päälleen kuormaa lähiympäristön koettelemuksista, huolestuisi jo pelkistä ajatuksista. 

Vanhuus on raskas vaihe elämässä monesta syystä. Niitä syitähän olen koko ajan tutkimassa. Kaiken muun ohella. Meillä on silti nykyään mahdottoman monia keinoja purkaa niitä erilaiseen toimintaan. Jaksaminen voi talviaikaan tulla esteeksi. Ja kylmyys. Ja lumi. Ajatukset voivat stressata. Kylmyys sao minut ehkä ajattelemaan niitä päiviä, kun puolitoista tuntia kaivoin autoa esiin lumesta. Toisaalta liikuntahan ei ole pahasta. Kaikessa on osa hyvää ja osa huonoa.

On myös ihmettelemisen aihetta siinä, miten on voinut käydä niin, että minusta ja ystävistäni on hetkessä tullut vanhoja. Miksen ymmärtänyt sitä aiemmin? Vaikuttiko pandemian aika siihen, että aloin ymmärtää. Ilahduttavaa on, että ihminen ei ole koskaan valmis.

 

Muutama ajateltu kesätapaaminen jäi tapahtumatta.  Hiljaa kiiruhtaminen tuli myös pandemian myötä. Ehkä toteutamme väliin jääneet tapaamiset muussa muodossa. Ilahduttavaa kesän aikana oli se, että tutustuin pariin ihmiseen sattumalta. Muutenkin oli yllättävää, kuinka helposti jouduin keskusteluihin ventovieraiden ihmisten kanssa. Jotenkin osaan nyt aloittaa, lopettaa ja jättää kesken. Jospa oppisin vielä tyytymään siihen, mitä minulla on ja olemaan välittämättä kaaoksesta ympärilläni ja saamaan aikaiseksi jotakin merkittävää. Pitää taas alkaa katsella niitä unia, joita kyllä näen koko ajan, mutten paina mieleeni.

En pysy perässä näiden postausteni kanssa. Aloitan ja sitten tulee paljon kaikkea muuta hoidettavaa, että kirjoittaminen jää odottamaan muutamaksi päiväksi. Kaikesta en voi kirjoittaa, vaikka usein tekisi mieli.

Eilen tuli monta kertaa heitettyä ilmaan ajatus: ”Entä sitten, kun minä joskus tarvitsen apua?” Näin ajattelee moni vanhetessaan. Kiitos, että minulla on vielä auto, jota saan ajaa. Kiitos, että hallitsen tietotekniset asiat, salasanat ja pankkijutut. Autan myös mielelläni ystäviäni heidän ongelmissaan. Se on usein helpompaa ja mukavampaa kuin omien asioiden hoitaminen.

Ja tämän postauksen olisin voinut jättää väliin!