Marraskuussa matkustan eri tavalla

Viikonlopun aikana hurahdin taas hetkeksi sukututkimuksen pariin.  Siitä on yleensä paras hankkiutua eroon ennen iltaa, koska muuten tutkimukset  saattavat herättää kesken yötä. Ajatelkaa nyt sitä määrää ammoin kuolleita ihmisiä, jotka saattavat seurata vielä häiritsemään unia, minne he mielihyvin saavat tulla inspiraatioita tuodakseen mutta eivät valvottamaan  Ihmisten polut jäävät joka kerta lopettaessani kesken.Joudun  jättämään suvun useimmat haarat  sinne 1900-luvun alkuun. Jos saisin kiinni nuoremmista, sukujen ketju tulisi täyteen ja saisin ehkä rauhan.

Olen usein miettinyt luopuvani kaikesta tuosta mielenkiintoisesta, jota olen harrastanut viimeiset vuodet ja painua jonnekin muualle, pois sateisesta ja harmaasta, mutta niin rakkaasta kotimaasta. Voisi olla mukava hellittää hiukan. Ehkä aloittaisin kirjoittaa aivan jotakin muuta, päästäisin henkeni irtoamaan ja iloitsemaan jälleen luonnosta ja maailman värikkyydestä. Onko mikään ihme, että ihminen välillä kyllästyy ja kaipaa lomaa. Lomahan on eläkeläiselle vieras asia. Mutta voinhan aina matkustaa mielikuvituksessani ja unohtaa hetkeksi tuon jatkuvan sateen ropinan.

Maaliskuussa 2008 katselin Pietarin kirkon tornista alas Vatikaanin museon pihalle. Silloin emme ehtineet sinne ollenkaan, mutta nyt vietimme siellä koko päivän, kävimme myös hengähtämässä tuossa pihalla.

Roomassa

Omituista kyllä, kun olin sulkenut Sukujutut-ohjelman, matkustin jälleen kerran Roomaan. Pariisihan sen piti nyt olla, mutta otin Rooma-kortin. Olin keväällä opiskelutoverieni kanssa viikon matkalla Roomassa. Palattuani kätkin kaiken sieltä hankkimani aineiston, kirjat, kortit isoon arkkuun ja työnsin kaikki Roomaan liittyvät kirjat kirjahyllyn uumeniin. Olin kyllästetty Roomalla hetkeksi. Tein matkalla ottamistani valokuvista kansiot ja jaoin linkit kansioihin matkalla mukana olleille. En yksinkertaisesti jaksanut ajatella kuvien tarkempaa tutkimista, aiheisiin ja Rooman taiteeseen palaamista. Onneksi matkan kohteista on olemassa matkakertomus, jonka eräs meistä teki. 

Olen usein miettinyt erästä tapaamista Roomassa, sillä se kuvaa minun matkojani minne sitten matkustankin. Tutustun sattumalta ihmisiin, jotka johdattavat minua uusiin asioihin vähän samalla tapaa kuin ne kirjahyllystä tippuvat kirjat aina silloin tällöin lähtevät viemään mukanaan.  Kevään matka oli niin tiivis ja täynnä ohjelmaa, että sen jälkeen kaikki oli päässäni ja muistoissani yhtenä sekamelskana. Taisin siitä mainitakin, kun kirjoitin matkasta toukokuun alussa. Tässä linkki siihen kirjoitukseeni.

Olen matkoillani tottunut olemaan oma matkaoppaani, mutta tällä kertaa en ollut tehnyt minkäänlaista ohjelmaa, koska huomasin jo matkan suunnitteluvaiheessa, että se onnistui muilta paremmin. Itse asiassa pari meistä oli siellä täydentämässä vielä puuttuvia opintopisteitä.  Omalla matkaohjelmallani en koskaan olisi pystynyt näkemään niin suurta määrää kohteita kuin nyt näin.  Mutta näinkö todella kaiken, omaksuinko taideteokset, otinko ne vastaan sieluni silmin, muistanko niitä?  Luulen tarvitsevani sulattamiseen enemmän aikaa, olen hidas, ehkä vailla tarpeellista sivistystä. Niin kävi myös Ahvenanmaan ekskursion jälkeen keväällä 2012. Kaikki sekin on edelleen sulattamatta ja käsittelemättä.

Tässä tytöt kiiruhtavat peräkanaa kirkkoon.

 

Jeesuksen pyhimmän nimen kirkko ja jesuiittalähetyssaarnaajat Kiinassa

Roomassa vierailimme hyvin monessa merkittävässä kirkossa kohteena erityisesti kirkoissa olevat taideteokset. Tämä kirkko ei ehkä ollut vierailukirkoista tärkeimpiä. Nimittäin matkamme viimeistä edellisenä iltapäivänä tulimme Jeesuksen kirkolle (Il Gesù), jonka oikestaan muutenkin sivuutimme lähes joka päivä, koska se sijaitsee sen verran keskeisellä paikalla Rooman keskustassa. Meistä kolme asui Campo dei Fiorin kulmalla ja toinen kolmen ryhmä Pantheonin vieressä.

Tässä kuva maaliskuulta 2008. Heljä istuu vasemmanpuoleisen oven edustalla ja seuraa, kuinka nuori mies voimistelee rappujen alapuolella (ei näy tässä kuvassa).

Il Gesù on jesuiittaveljeskunnan pääkirkko, joka on rakennettu 1500-luvun loppupuolella.  Sitä on suunnitellut kuuluisa Giacomo Barozzi da Vignola , italialainen arkkitehti, joka on ehkä tunnetumpi pylväsjärjestelmistä kirjoittamastaan teoksesta. Fasadiin on vaikuttanut toinenkin tunnettu arkkitehti eli  Giacomo della Porta, jolla oli sormensa pelissä myös myös Pietarinkirkon suunnittelussa ja Capitolium-kukkulan rakentamisessa Michelangelon lisäksi. Jostakin kumman syystä taidehistorian opiskelun puitteissa kiinnostuin erityisesti arkkitehtuurista. Mutta kaikkein eniten olen kuitenkin kiinnostunut historiasta yleensä, on se sitten yleistä historiaa, uskontojen historiaa tai pienen ihmisen historiaa. Joskus lapsena jesuiitat herättivät mielessä kauhua, mustina miehinä, jotka käyttivät kidutusta, inkvisitiota ihmisten käännyttämiseen. Mutta se ei ole mikään ihme, että saimme sellaisen kuvan, koska Ignatius Loyolalla, järjestön perustajalla, oli ajatuksena vastauskonpuhdistus meitä protestantteja vastaan.

Sittemmin harhaluuloni ovat rapisseet. Uskonnoissa ei ole mitään pelättävää vaikka ihmisissä saattaakin olla. Mahtipontinen kirkko teki minuun vaikutuksen suuruudellaan. Kirkon keskilaivan katossa korkealla loistavat värikkäät ja runsaat barokkityyliset  freskot, jotka on luonut Baciccia 1670-luvulla. Niitä kirkossa vierailija saattoi ihailla myös lattialle sijoitettujen peilien kautta.

Olen aiemmassa blogissani kirjoittanut Franciscus  Xavieristä, joka teki lähetystyötä Kaukoidässä ja Japanissa.  Rooman Jeesuksen kirkossa tapasin hänet uudelleen sekä kirkon ulkopuolella että sisällä, ulkona patsaana ja sisällä hänelle pyhitetyssä kappelissa. 

Pyhiinvaellusreitit, apostolit ja ilman muuta myös kristinuskoa muualle vieneet lähetyssaarnaajat ovat lapsesta saakka kiinnostaneet minua. Tuo kaikki johtunee varmasti ikiaikaisesta kiinnostuksestani löytöretkiin. Jos olisin elänyt toisena aikakautena ja ollut jotakin muuta kuin talonpoikaista sukua, niin ehkä piian sijasta minusta olisi voinut tulla maailmanmatkailija. Pyhä Francisco Xavier (1502 – 1552) teki aikanaan lähetystyötä Kauko-idässä, Japanissa ja Kiinassa, jossa hän aikoinaan kuolikin.  Hänet haudattiin eri vaiheiden jälkeen Goaan Intiaan, mutta oikea käsi, jolla hän kastoi ihmisiä, on tuotu tähän Rooman kirkkoon pyhäinjäännökseksi.

Matteo Riccin kuva museossa muistutti tätä, mutta ei kuitenkaan ollut tämä kuva, jonka olen ladannut netistä.

Kun kiipeää ylös katon tasalle, löytää museon, josta voi katsella samalla tapaa kuin Pietarinkirkossa alas kirkon alempaan osaan. Samalla voi tutustua museoon.  Sinnehän mekin kiipesimme. Otin muutaman valokuvan alaspäin ja olisin ottanut enemmänkin, mutta huoneessa ollut nainen tuli sanomaan, että ei liikaa valokuvia. Olin kuvitellut tuota isokokoista vaaleaa naista vierailijaksi, mutta hän olikin museon opas.  Jäimme keskustelemaan erään maalauksen eteen, joka oli saanut minut pysähtymään ja kyselemään tuosta muista maalauksista poikkeavasta muotokuvasta.

Matteo Riccin kartta Kauko-idästä 1602

Siinä oli kuvattuna henkilö nimeltä Matteo Ricci (1552 – 1610). Hän kulki myös Kaukoidässä ja kuoli Kiinan Pekingissä, jonne hänet on haudattu. Ricci oli minulle uusi tuttavuus, johon opas kehotti minua tutustumaan etsimällä jälkeenpäin hänestä tietoa. Sillä tiellä olen nyt. 

Matteo Ricciä arvostettiin erityisesti Kiinassa. Kuten Xavier aiemmin myös Matteo sopeutui paikallisiin oloihin täydellisesti ja sillä tavalla saavutti luottamuksen.  Hän osasi täydellisesti kielen ja osasi kietoa katolisen kristinuskon taitavasti  yhteen Kiinan valtauskonnon kungfutselaisuuden kanssa. Hänen kerrotaan olleen myös matemaatikko, astronomi ja kartografi. Molemmat sekä Francisco Xavier että Matteo Ricci oleskelivat Kiinassa Ming-dynastian aikana. Silloin Kiina oli lähes kaikessa edellä länsimaita, tehtiin löytöretkiä ja käytiin kauppaa kunnes seuraavan dynastian aikana 1600-luvun puolivälissä maa alkoi sulkeutua ja pysyikin suljettuna 1800-luvun puoliväliin saakka. Lähdetietojen mukaan katolinen seurakunta kuitenkin kasvoi aina melkein 1700-luvun puoliväliin, jolloin paavi määräsi Kiinan lähetystyön loppuneeksi.

Käsittääkseni 1500-luku on kaiken kaikkiaan mahdottoman kiintoisaa aikaa, se oli uuden ajan alku monessakin mielessä. Taiteen mullistukset renessanssin kypsyessä Euroopassa täyteen kukoistukseen, katolisuuden kyseenlaistaminen,  Lutherin uskonpuhdistuksen leviäminen, jesuiitat. Me täällä kaukana Pohjolassa tulemme historiassa vasta selkeästi näkyviin, meistä alkaa olla tietoja paperilla.

Merjan kastajaiset ja luterilainen lähetyssaarnaaja

Kun minä synnyin, pidettiin suuri kastetilaisuus. Olin vanhin lapsista, odotettiin pojan syntyvän. Isän pöytäkalenterin sivuilla syntymäni aikana luki ”Poika syntyy”. Ei tullut poikaa vaan tyttö ja tytön jälkeen vielä kolme muuta tyttöä kunnes lopulta syntyi POIKA 12 vuotta minun jälkeeni. 

Äidin vieraskirjassa lukee 25.5.1947 ”Niin kuin kaunis tähdenlento ompi lapsi pieni, hento tullut teille iloksi vaivaan tuomaan kutsun kotiin taivaan.” Sen on kirjoittanut minut kastanut pappi nimeltä Erland Sihvonen.  Hänen nimensä perässä on hänen vaimonsa Hilja Sihvosen nimikirjoitus. 

Erland Sihvonen 1911

Kun kirjoitin tuossa kiinnostuksestani Kiinan lähetystyöhön, niin se johtuu varmaan tuosta Erland Sihvosesta, joka oli myös toiminut Kiinassa samassa tehtävässä kuin nuo jesuiitat. Hän oli aloittanut työskentelyn Kiinassa 1902 ja oli siellä kolmeen otteeseen aina vuoteen 1929 saakka.

Löysin netistä mielenkiintoisen kirjoituksen Kiinan lähetystyöstä vuosina 1925 – 1929. Pekka Lundin tekemä tutkimus Kuilunreunalla kertoo vaikeista ajoista Kiinan historiassa ja miten lähetystyöntekijät ovat sen kokeneet. Kun aikanaan bittiavaruuteen hävinneessä blogissani käsittelin tätä samaa aihetta, löysin myös Erland Sihvosen mandariinikiinalaisen asussa kuvattuna Lähetysseuran näyttelykiertueen aikana 1911. Kuvan olen silloin printannut  ja liimannut vieraskirjan väliin.  Pienenä pulleana vauvana  omaksuin tuolta iäkkäältä (74 v) rovastilta erään koko elämän aikaisen kiinnostuksen aiheen, jos näin voi sanoa. Välillä aihe pongahtaa esille ja pistää minut kirjoittamaan.

Täytyy kuitenkin myöntää, että mikäs virtuaalimatka Roomaan tämä oli, kun käsittelin Roomaa vain viitteenä, mutta ehkä tähän väliin lisäämäni kuvat tuovat sitäkin puolta esiin. Ja tärkeämpää on olla matkalla kuin päämäärä. 

Jollei nyt

niin ei sitten.  Olen  pitkään aikonut kirjoittaa luurangoista ja sen sellaisesta,  mutta se on aina jäänyt. Viime viikolla uutisoitiin eri lehdissä Helsingin Senaatintorilla,  aivan yliopiston edessä äskettäin tehdyistä arkeologisista tutkimuksista. Kaukolämpöputki poksahti rikki torin laidalla syyskuun alussa. Hämeen Sanomissa kirjoitti toimittaja Eeva Nikkilä-Kiipula  8.11., että putkirikko rikkoi vanhan hautausmaan rauhan ja oli arkeologeille lottovoitto. Paikalla olleesta vanhasta hautausmaasta tutkittiin alue, joka oli kooltaan reilut 30 metriä pitkä ja vain pari metriä leveä. Kaivannosta löytyi 260 vainajaa.

Vanha postikortti Senaatintorista. Näkymä yliopsiton suuntaan.

Senaatintorilla oli kolme kirkkoa ennen Tuomiokirkkoa, jonka rakentaminen aloitettiin 1830.  Kirkko vihittiin käyttöönsä vuonna 1852. Kun Helsinki siirrettiin Vanhastakaupungista Vironniemelle suunnilleen nykyisen Senaatintorin paikalle, siihen rakennettiin ensin kivestä Kristiinan kirkko 1649. Tämä kirkko paloi viisi vuotta myöhemmin, elokuussa 1654.

Seuraavaksi paikalle rakennettiin pieni puinen Pyhän Hengen kirkko. Se poltettiin venäläisten saartaessa kaupunkia ja kaupunkilaisten paetessa isonvihan aikana keväällä 1713. Sen jälkeen rakennettiin puusta Ulrika Eleanoran kirkko, joka valmistui 1727 ja purettiin sata vuotta myöhemmin. Kirkkojen yhteydessä ollut hautausmaa jäi nykyisen Senaatintorin alle.

Tässä Kimmo  Pälikön piirtämässä postikortissa on kuvattu eräänä talvena torille rakennettu Ulrika Eleonoran kirkkoa kuvaava rakennus. Lumirakennus oli tosin vain puolet alkuperäisen rakennuksen koosta.

Senaatintori on ollut minulle hyvin merkityksellinen paikka aina 1960-luvulta lähtien. Aloitin tammikuussa 1967 työt Pohjoismaiden Yhdyspankissa aivan torin laidalla Unioninkadun puolella. Tosin sillä kertaa olin pankissa vain 9 kuukautta siirtyen seuraavaksi Helsingin Yliopistoon kadun toiselle puolelle opiskelemaan kirjallisuutta, estetiikkaa ja psykologiaa. Sekin aika jäi lyhyeksi, koska lähdin kesätöihin Saksaan ja melkein jäin sille tielle.

Vaikka melkein vannoin olevani palaamatta niille seuduille,  niin "rikoksentekijän" sanotaan palaavan rikospaikalle. Niin tein minäkin, vaikka olin lähtenyt melkein sillat takanani polttaen. Aloitin kesäkuussa 1975 uudelleen Pohjoismaiden Yhdyspankissa, joka tosin melkein samantien muutti nimensä Suomen Yhdyspankiksi. Sitten hurahtikin aikaa melkein 30 vuotta samassa rakennuksessa kunnes työpaikkani vaihtui Korkeavuorenkadulle ja lopuksi Helsingin Vallilaan, josta lähdin eläkkeelle. Pankin nimikin ehti vaihtua Meritaksi ja lopuksi Nordeaksi ja useita muita pankkeja fuusioitiin meihin. Ja eikös mitä eläkkeellä ollessani veri alkoi taas vetää samoille seuduille. Kaksi vuotta vierähtikin sitten yliopiston tiloissa taidehistorian parissa. Täytyy sanoa, että nytkin on ikävä sinne päin.

Tein postikortin itsestäni Senaatintorilla, kun ystäväni Elisa oli ensin ottanut sopivan kuvan.

On kummallista, etten enää osaa kirjoittaa lennokkaasti vaan selittelen kaikenlaista. Jouduin  hakoteille, kun vanha blogiympäristöni hävisi kesäkuussa. Koin jatkuvuuden hävinneen ja kaikki oli aloitettava alusta. Perinpohjaisesti. Niinkuin arkeologit kaivauksissaan. Niinkuin minäkin lapsesta saakka olen ollut kaivamassa luita. Aluksi ne olivat linnunluita. Olisinkin ollut kauhuissani, jos eteeni olisi tullut ihmisen luuranko. Nyt se ei enää tunnu niin pahalta vaan on osa ihmisen ruumiin kiertokulkua sielun kierrellessä vapaana ties missä  ja milloin. Miten kuten olen kuitenkin ohittanut nämä kaivausalueet sekä Senaatintorin että Rengon vanhan hautausmaan, josta jatkan tovin. En vain niinä lyhyinä aikoina,  kun kaivaukset ovat olleet tekeillä ole liikkunut kyseisillä seuduilla.

Rengon keskustaa postikortissa joskus 1960-luvun alkuvuosina, sellaisena kun minä sen muistan. Näissä näkymissä kuvattiin aikoinaan mm. Ilmari Kiannon kirjaan perustuvaa  elokuvaa Punainen viiva (1959). 

Synnyinkuntani Rengon Pyhän Jaakon  kirkon ympäristössä suoritettiin vastaavanlaisia tutkimuksia kuin nyt Senaatintorilla vuonna 2008. Kirkko sijaitsee nykyisen Hämeenlinnan, entisen Rengon kunnan Muurilan kylässä. Museovirasto oli paikalla, kun kirkon ympäristöä jouduttiin kaivaamaan salaojituksen ja sadevesiviemärien rakentamisen yhteydessä.

Näihin töihin liittyi sekä kirkon rakennushistoriallisten vaiheiden selvittämistä että kirkon lähiympäristön muiden rakenteiden ja historiallisen ajan hautojen tutkimista. En siteeraa täältä löytyvää yksityiskohtaista raporttia sen enempää kuin että siihen tutustuminen ei ehkä sovi herkkähermoisille kuten aikanaan oli tapana sanoa.

On oletettavaa, että jonkun vainajan luut saattavat olla omien esivanhempieni luita. Isänpuoleinen sukunihan on elänyt Rengossa ammoisista ajoista. Toisella kädellä etenen pikkuhiljaa niissäkin tutkimuksissa.  Kaivauksissa otettiin vasen reisiluu DNA-näytteeksi tulevaisuudessa mahdollisesti tehtäviä tutkimuksia varten. Raportin sivuilta 146-152 löytyy yhteenveto ja tulkinta. On mielenkiintoista jatkossa tutustua tutkimusjohtaja FM Kati Salon tekeillä olevaan väitöskirjaan, jossa hän paneutuu ristiretkiajan ja historiallisen ajan tautihistoriaan. Aineistoa on kaivettu aiemmin Porvoosta, Lappeenrannasta ja Pälkäneeltä.

Rengon kirkon itäseinustaa. Aivan keskellä hauta, jossa isäni isoisä ja tämän vaimo ja enoni Jaakko.

Rengon kirkko lännen suunnasta kuvattuna. Raportin kartasta käsitin, että kaivauksia tehtiin kirkon tällä puolella. Kartta löytyy liitteestä 9.

Minä sen sijaan jatkan maltillisempia sukututkimuksia. Tällä hetkellä lähinnä yritän todellakin pitää maltin mielessä, kun huomaan välillä innostuvani liikaa.

En voinut viime keväänä Ahvenanmaan ekskursion yhteydessä olla kuvaamatta Askaisten kirkon kellarin avonaisesta arkusta pilkottavaa luurankoa. Askaisten kirkko oli Louhisaaren kartanoa hallisevien Flemingien kappelikirkko. Mutta mielenkiintoista on myös se, että sen hautausmaa on täynnä tuttuja nimiä, sillä sinne on haudattu monet Kuolemajärveltä evakkoon aikanaan lähteneet ihmiset. Sukututkimus kävelee vastaani kaikkialla.

Heitin jo pois sen pienen luun, joka osui käteeni Ahvenanmaalla, kun tutustuimme Hammarlandin Pyhän Katariina Aleksanterilaisen kirkkoon. Otin siitä kuvan, mutta tarkennus osui kirkon seinään, joten... Lapsi vanhassa naisessa  elää edelleen.