Mietin, mistä kohdasta aloittaisin. Tarkoitukseni on pyrkiä ensin aikaan noin 100 vuotta sitten. Käsittelin näitä asioita, kun olin kirjoittamassa tekstiä Kaloisten kyläkirjaan. Kuten viime vuosien teksteistäni on käynyt ilmi, kyläkirjojen ja sukukirjojen kirjoittaminen on hektistä puuhaa. Kun ollaan kirjoitusvaiheessa, on kiire saada valmista. Tutkimus on usein tehty kiireellä, vaikka siihen olisi pitänyt käyttää paljon enemmän aikaa. Lopputulos tuskin on koskaan paras mahdollinen. Olisi ollut ehkä viisainta olla sekaantumatta tällaisiin projekteihin.
Mutta enhän ole pystynyt olemaan erossa. Kaloisten kyläkirjaa oli yritetty saada aikaiseksi jo vuosia ennen kuin tulin mukaan (2017). Aloitus sattui juuri samaan aikaan, kun olin tekemässä muuttoa omakotitalosta vuokra-asuntoon kerrostalossa. Sen jälkeen koimme yhden projektin vetäjän kuoleman ja korona-ajan. Aineistoja oli jo paljon valmiina ja kokenut kirjojen tekijä Pekka Peltotalo veti projektin loppuun ja kirja ”Kaartjoen rannoilta – Elämää ja ihmisiä Kaloisten seudulla” julkaistiin kesäkuussa 2022.
Tekovaiheessa tapasin vanhoja luokka- ja koulukavereita kansakouluajoilta 1950-luvulla. Olin mukana useassa muistelutilaisuudessa. Rohkenin mennä vanhaan kotiini. Avasin ensimmäinen päiväkirjani vuodelta 1957, josta kirjassa julkaistiin otteita. Huomasin, että olin edennyt kauas niistä ajoista. Kuljin koulumatkani uudelleen isäni omina kouluaikoinaan piirtämän kartan kanssa. Sain vanhoja asiakirjoja käsiini. En ollut nähnyt niitä koskaan aiemmin. Palasin kotikyläni historiaan. Jouduin lopettamaan tekstin 1980-luvulle, koska en saanut mainita tilalla sittemmin asuvia. Julkistustilaisuus 11.6.2022 meni vahingossa ohitse, se olisi ollut ainoa tilaisuus pieneen juhlaan. Huomasin, etten ollut edes merkinnyt sitä kalenteriini. Eräs kirjoittajista on menehtynyt kirjan valmistumisen jälkeen.
Tehdessäni tutkimuksia pitkään artikkeliini "Paluu Vehmaisten kylään ja Siukolan talon historiaan", kirjoitin myös blogipostauksia joistakin aiheeseen liittyvistä asioista, olinhan kirjoittanut niistä jo usein aiemminkin. Samanaikaisesti olin jo pitkään tutkinut edelleen äitini sukua ja kotiseutua Karjalan kannaksen Kuolemajärvellä. Olen kirjoitellut vapaamuotoisia tekstejä kannustaakseni itseäni, keskustellen sillä tavalla itseni kanssa, koska minulla ei ole oikeastaan koskaan ollut aiheisiin liittyen muita keskustelukumppaneita.
Sirkiän sukukirjan tekemisestä päätettiin syyskuussa 2020 eli molempien kirjojen osalta mentiin ristiin. Kalentereitani selatessa huomaan, että minulla oli samoihin aikoihin paljon muutakin tekeillä, kursseja, matkoja, artikkeleita, pöytäkirjoja, kokouksia, tutkimuksia. Pyörryttävää, kun nyt ajattelen.
Olisi ollut ja olisi edelleen kiva pysähtyä kaiken sen ääreen, mitä on tehnyt. Siihen ei ole koskaan ollut aikaa tai minusta ei ole ollut siihen. Kaiken lisäksi arkistoni ovat sekaisin, ovat asiakirjat sitten mapitettuja tai tiedostoissa. Niiden järjestämiseen ei ole myöskään koskaan ollut aikaa. Ne ovat hallittavissa, mutta teettävät paljon runsaasti työtä.
Samaan aikaan aina tähän hetkeen saakka ja vielä eteenpäin olen elänyt useita vaikeita aikoja, jotka kyllä tulevat esiin blogeissani. Sellaista ihmiselämä on kaikessa kauneudessaan ja kauheudessaan!
Omat vaikeuteni eivät kuitenkaan ole mitään verrattuna sukujeni aiempien sukupolvien elämään.
Kyläkirjaan kirjoittaessani tallensin vastaisen varalle oman perheeni ja Vehmaisten kylän kannalta mielenkiintoisia asiakirjoja tiedostoihin ja osan kopioin mappeihin. Nyt ajattelen, että aloittaisin jostakin asiakirjasta ja antaisin sen johdattaa minua eteenpäin. Kirjoittaminen käy ehkä hitaammin kuin kuvittelen. Kun jakaa asiat pienempiin osiin, voi tekstiä hallita helpommin. Ehkä sen helpommin sanottu kuin tehty?
Ensimmäiseksi osuin kopioon Heta Siukolan perukirjasta. Olin ottanut kopion alkuperäisestä asiakirjasta, joka oli minulla lainassa.
Ensimmäinen sivu perukirjasta.
Hetan mies Kalle Kustaa Heikinpoika Siukola oli syntynyt 7.3.1851 ja kuoli ennen vaimoaan 24.5.1917. Avioliittoon heidät oli vihitty 7.4.1872. Heta oli silloin 21-vuotias. Ensimmäinen lapsi Edla Sofia syntyi 8 kk myöhemmin 4.12.1872.
Hetan äidinpuoliset sukujuuret olivat Lammilla Syrjäntaan kylässä, jossa Heta ja hänen nuoremmat holhottavat sisaruksensa oleskelivat isoisänsä luona omien vanhempiensa kuoltua varhain. Osan tarinasta olen kertonut blogissani, kun Hetan äidin rikas sisar Maria Margareta Rekola s. Seppälä kuoli Hausjärvellä, Karhin kylässä ja jätti jälkeensä ison perinnön muistaen testamentissaan lähes kaikkia sukulaisiaan kuten Hetaa.
Hetalla oli kaksoisveli Kustaa Erkinpoika Eskola, joka kuoli 5-vuotiaana 9.5. 1854 pudottuaan kaivoon. Se lienee ollut nk. rajakaivo, joka sijaitsi minunkin aikanani Eskolan ja Siukolan tonttien rajalla. Hetan seuraavaksi syntyneestä, isänsä mukaan nimensä saaneesta veljestä Erik Johan Erkinpojasta s. 1850 polveutuivat sitten Eskolan tulevat isännät.
Sisarukset Heta ja Erik Johan asuivat sittemmin naapureina ja näkivät toistensa elämää läheltä. Erik Johanin perheessä murheet jatkuivat, sillä hänen ensimmäisen vaimonsa, Ahoisten Eskolasta olevan Ulrika Adolfintytär Eskolan s. 1850 kanssa saaduista 10 lapsesta kaikki, lukuun ottamatta vanhinta, seuraavaa Erkki Juhoksi nimettyä s. 1871, kuolivat, useimmat ensimmäisenä vuotenaan syntymän jälkeen välillä 1875–1885. Kahden viimeisimmän syntymä- ja kuolinajat ovat rippikirjassa epäselviä. Äiti Ulrika kuoli 36-vuotiaana vuonna 1887. Murheita oli runsaasti molemmissa perheissä ja taloissa, jotka seisoivat lähes rinnakkain kylässä.
Perimätieto ei ole kertonut meille jälkipolville oikeastaan mitään. Kirkonkirjat eivät paljasta paljon enempää. Kun myöhemmin tutustun muihin säilyneisiin asiakirjoihin, tiedän enemmän.
Meidän on vaikea kuvitella, miten ihmiset niihin aikoihin selvisivät. Siitä tuskin edes keskusteltiin vaan hampaat purtiin yhteen ja kestettiin. Ehkä me jälkipolvet kannamme taakkana sen ajan läheisten ihmisten hurjia kokemuksia mielessämme, traumoissamme, tunteissamme. Mielessäni palaan joskus lapsuuteni /nuoruuteni tunteisiin kotipihalla, kun koin vahvan aavistuksen siitä, että menneisyys kätkee meiltä jälkipolvilta paljon tärkeitä asioita. Jospa vaikkapa Hetan kengät oli heitetty hänen kuoltuaan vanhan aittarakennuksen keskellä olevaan romuhuoneeseen. Emme kuitenkaan olleet kovin innokkaita tutkimaan pölyisiä vanhoja tavaroita.
Siukolassa Hetan ja Kallen perheeseen syntyi Edla Sofian lisäksi viisi muuta lasta, joista neljä kuoli vauvana tai pikkulapsina. Edlan lisäksi isoisäni Kalle Kustaa s. 7.4.1879 jäi eloon.
Edla Sofia Siukola avioitui 1893 Lopen Topenolle Tirran sukuun. Hän synnytti kahdeksan lasta, joista vain yksi Arvo Aleksanteri s. 8.4.1904 ja kasvoi aikuiseksi. Hänestä en tiedä sen enempää kuin, että hänet mainitaan joissakin asiakirjoissa.
Edellä mainitsemassani kyläkirjassa on luonnollisesti puutteita. Esimerkiksi Eskolan tila mainitaan kirjassa vain parissa kohtaa mm. kirjoittamassani artikkelissa. Kirjoitin isojaon jälkeen ja myöhemmin tehdyistä talojen siirroista, jossa nimenomaan Eskolan päärakennus ynnä muita rakennuksia siirrettiin kyläkeskuksen oltua mahdottoman ahdas. Isojako oli pitkä prosessi ja se oli Rengossa suunnilleen valmis 1852. Sen jälkeenkin tapahtui kaikenlaista, jotka muuttivat kylämaisemaa. Kotimäessä oli pitkään talojen kiviperustuksia, joissa leikimme. Samoin puutarhojen kukkia kasvoi erikoisissa paikoissa. Aikaa on kulunut aivan liian pitkään.
Isäni kirjoittama teksti kuvan alla
Koska monet asiat liittyvät toisiinsa, olisikin hyvä
ottaa selville, miten pitkät maastoprosessit talojen siirtoineen vaikuttivat em. perheiden elämään. Tiedän itsekin kokemuksesta, miten ahdistavia asuntoon ja asumiseen liittyvät asiat ovat. Asumisolosuhteet olivat aika ajoin surkeat,
joten taudit pääsivät iskemään. Siinä olisi tutkimissarkaa. Kiinnostavaa olisi myös tutkia mäkitupatorppien sijainteja. Ne ovat suurimmaksi
osaksi hävinneet maastosta jo aikoja sitten.
Selatessani vanhoja lehtiä, osuin Hämeen Sanomien 12.6.1889 julkaistussa numerossa 47 uutiseen, että Rengossa oli kotivalkeasta syttynyt tulipalo 27.5., jossa paloi Maarpakan torppa kokonaan, torpassa oli uutisen mukaan 19 huonetta. Se oli yksi Eskolan torpista. Torpissa asui yleensä talollisten perheisiin kuuluneita ihmisiä.
Talo, jossa Siukolan perhe asui 1800-luvun loppupuolella, tulee näkyviin muutamassa isäni 1930-luvulla ottamassa kuvassa. Oletan, että pitkäomainen talo purettiin 1940-luvulla sotien jälkeen ennen syntymääni. Uusi talo vanhuksia varten rakennettiin 1911 ja tämä talo oli myöhemmin lapsuutemme koti. Tarkoitus oli käsittääkseni rakentaa uusi, iso talo, mutta siitä ei tullut mitään. Olisiko se ollut parinkin sukupolven mielessä? Isoisäni kuoli 46-vuotiaana oman isäni ollessa vasta 7-vuotias. Hänen sisaruksensa olivat nuorempia.
Tästä kertomuksesta huomaa, että moni lapsi jäi aikanaan pienenä orvoksi. Paineita tuli monelta taholta. Edellisten sukupolvien taakka saattaa painaa meitäkin hyvinvointiyhteiskunnan ihmisiä.
Etenin kauas alkuperäisestä. Olkoon tämä ensimmäinen osa jatkokertomuksesta. Pohdintani lähti isoisoäitini perukirjasta. Seuraavassa osassa aion kertoa lisää, kunhan ensin kerään, mietin ja sisäistän asioita ja omia päätelmiäni.
Hetan kuolinilmoitus oli Helsingin Sanomissa ja Hämeen Sanomissa 19.6.1922
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti