Valittajamummi, lukumummo...

Huomaan usein selatessani juttujen aloituksia, joita olen kätkenyt jonnekin läppärini alahakemistoon pois työpöydältä tai jopa paperikasoihini, että ne tulevat myöhemmin eteeni tavalla tai toisella. Ikään kuin ne vaatisivat, että kirjoittaisin ne valmiiksi, jatkaisin, muokkaisin ja kehittäisin niitä. Kirjoitusaihiot elävät melkein kuin omaa elämäänsä, vaikka ne ovat vain sanoja peräkkäin. Usein niissä on kuitenkin aiheena jotkut kauan sitten kuolleet ihmiset. Henkien maailma pysyy ulottumattomissamme. Voimme silti kunnioittaa kaikkia niitä ihmisiä, jotka ovat ammoin kuolleet, muistelemalla heitä kirjoittaen.

Tämän blogin kuvat ovat sitten yhtä sekamelskaa, vain sattumanvaraisesti väliin liitettyjä...

Ongelma on se, ettemme tiedä heistä mitään sen enempää. Kirjailijat kirjoittavat hienoja romaaneja löytäen arkistotietoja täydentämään kaiken mielikuvituksestaan. He käsittelevät usein henkilöitä, jotka ovat tunnetumpia tai kuuluisia. Minä en ole kirjailija ja kirjoitan vain moderniin elämään kuuluvia blogeja (jotka kyllä pitäisi tallentaa jonnekin muuallekin kuin verkkoon) aivan tavallisista ihmisistä, heistä, joista ei ole jäänyt tallelle paljon mitään. Ehkä löydämme joitakin asiakirjoja, mutta niitäkin kovin vähän, kun menemme kauas taaksepäin. Vanhimmat valokuvat ovat usein viime vuosisadalta. 

Olin juuri viime viikolla aloittanut kirjoittaa juttua seuraavaan Markkulan Viestiin. Tänään sattumalta osuin kirjoituksen alkuun marraskuulta 2016, jossa kirjoitin samasta aiheesta, mutta eri lähtökohdasta. Oli tavallaan onnekas sattuma, että löysin sen juuri nyt.

...eri ajoilta ja eri paikoista

Jaoin tänään uudelleen Facebookiin 26.10.2016 kirjoittamani blogin ”Sukellus kirjekasaan.” Toisaalta se muistutti, että pitäisi taas sukeltaa sinne ja moneen muuhunkin asiaan. Toisaalta käsittelin siinä asioita, joita voisin tutkia lisää. Sota-aika oli vanhempieni historiassa niin merkittävä aika, sen jälkimainingit tulivat hiukan näkyviin kirjeissä. Niissä mainittiin joskus tärkeitäkin henkilöitä, joita he olivat rintamalla ollessaan tavanneet. Sodan aikana rakentuneet yhteydet taisivat kovin usein katketa sen jälkeen. Paluu arkeen oli hieno asia, mutta myös raskas. Työtä oli paljon, uusi elämä oli edessä. Nuoruus oli menetetty sodassa eikä varmaan enää jaksettu pitää yllä kaikkia yhteyksiä. Ehkä he tapasivat joitakin sodanaikaisia ystäviä, mutta siitä ei ole jäänyt tietoja.

... kun välillä tuntuu raskaalta katsoa monia kuvia viime vuosilta

Useimmiten olen kirjoittanut paljon vanhemmista asioista. Tiedän, että ne eivät ole ehkä useimpien mielestä kovin kiinnostavia. Kirjoittaessani kokoan ajatuksiani. Elämme häkellyttävän sekavaa aikaa, tietoa tulvii monesta suuntaa. Osa tiedosta on valheellista ja väritettyä tarkoituksena vaikuttaa poliittisesti. Menen entisiin aikoihin kotini hiljaisuudessa, lukiessani ja kirjoittaessani. Rentoudun. Ikääntyessämme tarvitsemme entistä enemmän hiljaisuutta ja rauhaa. Toki kaiken ikäisille se on tärkeätä. Ajatukset selkenevät.

... joskus taas ne tuottavat iloa

Vietin viime viikolla yhden iltapäivän Helsingin kirjamessuilla. Oikeastaan en henkisesti edes ollut siellä. Väenpaljoudet, kulku ruuhkassa, meteli, valot, kaikki tuntuvat joskus olevan liikaa. En jaksa seurustella, en ole koskaan pitänyt small talkista. Koko ajan keskustelimme seurassani olleen ystävättären kanssa melkein sisäänpäin kääntyneinä. Tapaamme harvoin, ehkä kerran vuodessa. Keskustelemme aina kaikesta mahdollisesta. Eräässä yhteydessä hän käytti sanaa priorisointi. ”Karvani” nousivat taas pystyyn. Priorisointihan tarkoittaa minkä tahansa tekemisten asettamista tärkeysjärjestykseen.

Nyt tätä kirjoittaessani muistan, että kun aikoinaan kymmenisen vuotta sitten tapasimme useammin asuessamme lähekkäin, keskustelimme usein myös sanoista. Jo silloin tapahtui niin, että inhosin joitakin sanoja. En muista enää niitä kaikkia, mutta väittelimme niistä silloin.  Priorisointi-sanaa käytetään nykyään usein puhuttaessa mm. terveyden- eli sairaudenhoidosta. 

... kaikki päivät ovat erilaisia

Työelämäni aikana esimieheni käyttivät tuota sanaa paljon. Minulle sanottiin joskus, että minun pitäisi enemmän priorisoida hoitamiani asioita. Olisiko niin, että esimiehet pitivät alaisiaan tyhmempinä kuin olimme. Olihan aina itsestään selvää, että osasin itsekin asettaa tekemäni työt tärkeys- tai kiireellisyysjärjestykseen. Inhoni sanaa kohtaan tulee varmaan jo työelämän ajoista. En itse käytä sitä koskaan. Olen silti taitava asettamaan omia nykyisiä työtehtäviäni siihen järjestykseen, mikä niille kuuluu. En ehkä saisi kutsua niitä työtehtäviksi, koska ne ovat vapaaehtoisia enkä saa niistä mitään korvausta kuin tekemisen ilon. Niitä ei voi ehkä kutsua edes harrastuksiksi tai olen huomannut, että niitä ei mielletä samanarvoisiksi esim. liikunnan, käsitöiden, lukemisen, valokuvauksen ynnä muiden harrastusten kanssa.

... lokakuun lopussa on valmis käymään talviunille herätäkseen keväällä

Siksi nämä nk. työtehtävät lomittelevat omien harrastuksiksi luettavien ja perheeseen liittyvien asioiden kanssa. Joitakin asioita tippuu aina pois jo pelkästään jaksamisen takia. Monia työtehtäviin liittyviä asioita on pahasti kesken ja jääkin kesken. Niitä tippuu sieltä varastosta vähitellen eteeni. Tavalla tai toisella.

Mielekäs elämän sisältö on ihana asia. Meistä jokaisella se on erilainen.

Sain sentään tämän blogini otsikkoon erään asian, josta en edes aio kirjoittaa sen syvällisemmin kuin mitä nyt seuraavaksi kirjoitan. Lapsenlapseni sanoi tässä äskettäin, että hänen äitinsä sanoo minua valittajaksi. Siitä tuli nimitys ”valittajamummi”. No on hän myöhemmin sanonut äitiäänkin valittajaksi että tasoissa ollaan.

...lasten elämää on tullut seurattua

Asia on niin, että läheisemme ja ystävämme eivät usein näe meitä kokonaisuutena vaan tarttuvat johonkin asiaan, kun ”valitamme” heille vointiamme ja sitä, ettemme ehdi ottaa lapsenlasta juuri tarpeen vaatiessa hoitoon. 

Minulla on silloin tällöin hyviä tutkimus- ja kirjoitushetkiä ja muita menoja liittyen ”työharrastuksiini” enkä aina mielelläni keskeytä tai jätä niitä väliin. Pitkään jatkuneet nilkkaongelmani väsyttivät ja ovat pitkään raastaneet minua ja jaksamiseni oli niin ja näin. 

Olen aina ollut kaikkivoipainen ja apuni on ollut käytettävissä. En ole itse oikeastaan koskaan saanut apua keneltäkään (paitsi joissakin harvoissa tilanteissa) enkä edes odota saavani sitä edes tulevaisuudessa. Autan jatkossakin kaikkia apuani tarvitsevia oman kapasiteettini puitteissa. Tässäkö pitäisi sitten harrastaa sitä inhottavaa priorisointia? 

Samat kysymykset saattavat pohdituttaa muitakin lukijoitani.  Meillä jokaisella on omanlaisemme elämäntaival, joka saattaa sisältää tärkeäksi kokemiamme tehtäviä.  Kukaan toinen ei saisi asettaa toisen taivalta kyseenalaiseksi ja tuomita sitä. Yritetään vain ymmärtää toistemme elämän vaikeita kohtia arvostelematta niitä sen enempää.

... on asioita, joita on jo melkein unohtanut

”Lukumummo” olisi kiva ja kovin tärkeä tehtävä, jos siihen olisi aikaa niiltä muilta tehtäviltä. Lapsenlapseni kertoi nimittäin, että heillä on koulussa lukeva mummo. Sen tarkemmin hän ei ole yksilöinyt sitä edes pyytäessäni. Tuli vaan taas mieleen, kun aikoinaan äskettäin eläkkeelle jäätyäni tarjoudun töihin, nyt armeijapalvelusta suorittavan lapsenlapseni kouluun. Kerran hain hänet koulusta hänen pyörryttyään rokotuksen saatuaan. En ollut vielä aloittanut moniakaan nyt aikaani vievistä vapaa-ajan työharrastuksista, joten minua kiinnosti silloin kovasti sen ajan kouluelämä. Kyselin, että olisiko työskentely koulussa mahdollista. Jätin yhteystietoni. Pari vuotta myöhemmin lapsenlapseni tuli sanomaan, että nyt minua oli kysytty, mutta yhteystietoni eivät olleet enää tallessa. Liian myöhään, minulla oli jo niin paljon muita tehtäviä. Tänä syksynä asia on palannut useastakin syystä mieleeni, kun seuraava lapsenlapseni on aloittanut koulun.

... toisinaan on jo päässyt yli, mutta sitten taas ei

Lukevan mummon tehtävä olisi tosi hauska. Sittemmin olen kyllä lukenut lapsenlapsilleni, jos he sitä ovat halunneet. Valittavan mummon rooli ei minuun oikein istu. Mutta lapset ovat tulevaisuus. Ymmärrän hyvin, että elämäntehtäväni ei kiinnosta heitä nyt yhtään. Joku päivä se saattaa kiinnostaa. Silloin en enää ole sitä kokemassa.

Aihe eli nuorempien mukaantulo jatkamaan puhututtaa usein, erityisesti karjalaiseen yhteisöön liittyvissä tapahtumissa. Eilen istuimme Pääkaupunkiseudun uusikirkkolaisten tapaamisessa. He olivat kutsuneet sinne meitä kuolemajärvisiä, muolaalaisia ja kivennapalaisia kertomaan toiminnastamme. Sielläkin se tuli esiin. Samoin sukuseurassamme olemme välillä huolissamme, miten käy, kun me aktiiviset emme enää jaksa jatkaa. Moni seuraavien polvien henkilö kokee yhteyden Karjalaan niin ohueksi, ettei se enää aja toimintaan. Nimittäin toiminta ja tekeminen on se, mikä on tärkeätä. On äärimmäisen hienoa, että evakkojen sukupolvi, kirjoitti talteen historiat ja kaiken kehyksen menneille ajoille. Siitä on kenen tahansa parempi jatkaa ja löytää lisää.

Kaikenlaisia mummoja ja pappoja (minun perheeni nimitykset) tarvitaan myös tulevaisuudessa. Nytkin voisin lisätä tuohon vielä ”itkumummon”. Minun selitykseni sille on ihminen, joka vain itkee mennyttä aikaa uskaltamatta edes katsoa tosiasioita. Kahdeksankymmentä vuotta sitten tähän aikaan elettiin kohtalokkaita aikoja ennen talvisodan syttymistä. Itkettävä aika oli edessä. Kotieläimetkin itkivät. Siitä varmaan lisää myöhemmin, jos ehdin niiltä töiltä…

Ja esteistä ja omasta tilasta kertominen ei ole valittamista vaan suoraa puhetta!

Aamukahvin aikaan

Aamulla ensimmäiseksi valmistan kaurapuuron ja suodatan kahvin. Niitä nauttiessani luen Keski-Uusimaan ja Helsingin Sanomat.  Joskus luen tarkemmin, joskus hutaisten. Silloin tällöin palaan vielä myöhemmin johonkin mielenkiintoiseen artikkeliin. 

Christian Krogh. Villa Britannia 1885 (norjalainen taiteilija, kuva otettu netistä)

Nyt on pakko aloittaa uusi blogi, joka ei ehkä valmistu tänään, kun on paljon muutakin tekemistä. Lehteä lukiessani ja kahvia juodessani, juuri ennen heräämistäni näkemäni uni pyöri päässäni jopa niin, että aloin miettiä seuraavan blogini otsikkoa, jonka päätin olevan niin neutraali kun se nyt on. Unet haihtuvat päästä hyvin nopeasti, joten avattuani läppärini, on paras aloittaa kirjoittaminen välittömästi.

Tämä ei ole puistosta. Vanha kuva, joka sattui eteeni

 Otin unessa useita valokuvia kauniista puistosta. Minulla oli järjestelmäkamera, jota kohotin aina välillä ylös, jotta sain puiston upean ympäristön vangittua. Nimittäin puisto oli täynnä elämää, paljon ihmisiä. Olin vähän aikaisemmin herännyt nurmikolta, jossa olin viettänyt yöni. Eräs ystävättäreni oli tullut paikalle ja asettunut siihen viereeni keskustelemaan. Se ei ollut mitenkään harvinaista, koska uni kertoi, että olin jo aiempina päivinä herännyt samalla tavalla. Juttelimme niitä näitä, kunnes sitten päätimme nousta. Hän oli tullut kaukaa, joten kysyin häneltä, syökö hän puuroa. Muistin, että minulla ei ollut kotona yhtään leipää. Hän sanoi, ettei puuro käy. Jäin miettimään, josko pakastimessa olisi jotakin. 

Asuin puiston viereisessä talossa, mutta nukuin yöni puistossa!  Noustuani otin useita valokuvia hurmaavasta kaariholvien kehystämästä puistosta. Sitten keräsin talon kulmalla odottavat pyykkini? ja lähdimme taloon aamiaiselle.

Jo aikoinaan syöty puuro.

 

Leipätilanne kotona oli tänä aamuna täsmälleen sama kuin unessa.  Noustuani ylös, mietin, mitä uni merkitsi. Sitä ei tarvitse paljon miettiä. Elämäni on muuttunut paljon. Olen suurimman osan ajasta yksin. Se ei ole mikään ongelma, sillä nautin yksinolosta. Aika kuluu liian nopeasti, jotta ehtisin kaikkeen, mitä suunnittelen. Uusia asioita en ehdi aloittaa, mutta aikataulutan tehtäviäni. 

Joskus meillä kaikilla on sama edessä, olla yksin, tehdä kaikki yksin. Ohitamme kohtaamamme ihmiset niin, ettemme enää odota heistä tulevan ystäviä. Joskus niin käy silti, mikä on hieno asia. Emme enää ehdota uutta tapaamista kuten aikoinaan, jätämme kaikki tapaamiset sattuman varaan. Sekin on aivan hieno asia, jonka olen vasta nyt ymmärtänyt. Minulla ei ole aikaa ”small talkiin” eikä asioihin, joista en muutenkaan välitä.

Kuvaamassani unessa oli paljon enemmän kuin kirjoitin tuohon. Herätessäni siinä ruohikolla, tajusin, että voisin lähteä viikoksi yksin jonnekin eikä kukaan edes huomaisi poissaoloani.  Se tuntui irti päästämiseltä, iloiselta tunteelta. Kukaan ei tarvitse minua. Olen kyllä ennenkin ajatellut sitä.  Ne kiinnikkeet, jotka pitävät minua vielä kiinni, ovat omia keksintöjäni. Ne ovat järjesteltävissä.

26.8.2004. Kuvathan eivät sitten enää liity mitenkään päivän aiheeseen vaan pulppuavat arkistoistani ja mielestäni vapaasti. Niitä kun on niin paljon. Kirjamessuilla otin tällä kertaa vin pari kuvaa. Sekin oli asioiden tärkeysjärjestykseen asettamista!

Kirjamessujen annista

Perjantaina vietin ystävän kanssa aikaa Helsingin kirjamessuilla. Kirjamessut ovat aivan ihastuttava tapahtuma. Tuntuu vain, että se on liian suosittu. Tungoksessa kiertely ei ole aina mikään ilo eikä nautinto. Joka lokakuu sinne on kuitenkin mentävä. Kaikki kiinnostava on kerätty yhteen paikkaan. Mitä jaksamisesta ja kipeistä jaloista. Aina välillä kun istahtaa kuuntelemaan (jos mahtuu) jotakin esitystä, siinä saa levättyä tarpeeksi. 

Useita kirjailijahaastatteluja olin merkinnyt etukäteen messulehteen, jonka joka vuosi tilaan suoraan kotiin heti sen ilmestyttyä. Samoin tilaan kokoaikalipun keväällä, koska saan sen silloin halvemmalla kuin aikuisen yhden päivän lipun. Joskus olen mennytkin sinne toiseksi päiväksi.

En kirjaa tähän kaikkea kuuntelemaani, en pystyisi, sillä niin paljon siellä on omaksuttavaa.  Eräs merkitsemistäni oli käydä kuuntelemassa, mitä Mia Kankimäki kertoo itsestään ja kirjastaan ”Naiset, joita ajattelen öisin”. Se olikin mielenkiintoista ja oli taas naurettavan lähellä omia ajatuksiani ja suunnitelmiani aikoinaan ja erityisesti tämän vuosikymmenen alussa. 

Hankin nämä kirjat näköjään maaliskuussa 2013 tai jonkun jo aiemmin.

 

Silloin, siis vuosikymmenen alussa hankin Amazonilta kirjat ”Frauen, die lesen, sind gefährlich” (Naiset, jotka lukevat, ovat vaarallisia) ja ”Frauen, die schreiben, leben gefährlich” (Naiset, jotka kirjoittavat elävät vaarallisesti). Kirjat on kirjoittanut Stefan Bollman ja ne ovat ilmestyneet jo 2000-luvulla, myös englanniksi.  Huh sentään, siellä on nyt muitakin vastaavanlaisia.  Hillitsen itseni tällä kertaa. Tuolloin kirjoja luettuani, olisi tehnyt mieli kääntää ne. Suunnittelin myös näyttelyä lukevista ja kirjoittavista naisista taustalla maailman taide. Se olisi ollut hienoa jatkumoa omille valokuvanäyttelyilleni. Kohtalo, sattuma tai mikä lie, teki asioista sittemmin vaikean ja suuntaudun muualle. 

Mutta nyt luen iltaisin Mia Kankimäen kirjaa, jossa hän aivan ihanasti yhdistää oman elämänsä inspiroivien naisten elämään tutkimalla heitä ja matkustamalla heidän jalanjäljissään. Siellä on muiden muassa kaikkien tuntema kirjailija Karen Blixen, tutkimusmatkailija ja kirjailija Mary Kingsley ja taiteilija  Artemisia Gentileschi ja monta muuta. Artemisiaa ajattelin aikoinaan myös muiden unhoon jääneiden naistaiteilijoiden ohella kerätessäni netistä näiden taidetta.  Kaiken lisäksi Mia Kankimäellä on paljon muita naisia, jotka odottavat pääsemistään hänen tuleviin kirjoihinsa. Helsingin Sanomat/Arla Kanerva  kirjoitti 7.10.2018 tästä kirjasta otsikolla ”Esikuvallisten naisten jäljillä”.

Esimakua talvesta. Maaliskuun lopulla eli 22.3.2010 näytti tältä.

 

Luen aina iltaisin pienen pätkän tuosta kirjasta. Se auttaa hyvään uneen ja ehkä neuvoa antaviin uniin.

Kaikista parasta tänä päivänä on se, että taiteilijat ja kirjailijat kertovat oman taiteensa takana olevasta ihmisestä, itsestään ja siitä, mikä heitä innoittaa. Sama koskee muutakin kirjallisuutta mitä suurimmassa määrin. Miten koemme asiat nyt, miten suhtaudumme menneeseen ja tulevaisuuteen.

Takaisin päin tullessa näytti tältä.

Aamupäivällä satuimme kuuntelemaan Tiedetorilla keskustelun aiheesta ”Tutkimuksesta tietokirjaksi”. Huomasin vasta paikan päällä, että mukana keskustelussa oli myös Anne Kortelainen. Allekirjoitan hänen ajatuksensa täysin.  Anna on tuonut omien ajatustensa mukaisesti kaikkiin tietokirjoihinsa oman näkemyksensä ja eläytyen tutkimuksen ja kirjoittamisen aikana kohteensa elämään.  Olin äskettäin Tuusulan kirjastossa kuuntelemassa hänen kertomustaan Saara Hildenin elämänkerran synnystä. Kirjan olen sittemmin ostanut ja se odottaa lukemistani ja eläytymistäni lukijana. 

Eläkeläinen voi vain kaapia oman osuutensa haastatteluista, jotka pääasiassa ovat useimmiten kohdistettu työelämässä aktiivisesti oleville. Puhutaan sitten aivotutkimuksesta (Huotilainen, Saarikivi. ”Aivot työssä”) tai priorisoinnista (Saku Tuominen. Juu ei. Pieni kirjan priorisoinnista), ollaan työelämän kiireiden äärellä.

19.3.2010  vieraani kotipuussa puutarhassa, joka elää vain muistoissa, kuvissa ja mielikuvituksessa.

Onneksi me vanhat osaamme soveltaa ja siirtää tiedon omaan itseemme ja pohtia, mitä hyötyä meillä on lukea ko. kirjoja. Oli aivan sattumaa, että osuin kuuntelemaan priorisoinnista, jota kirjaa voin kyllä suositella kaikille.  Vihasin sanaa työelämäni loppuvaiheessa. Se tuntui tulevan silloin muotiin, mutta ei aivan samassa merkityksessä kuin tuo kirja siitä kertoo. Jotakin samaa oli silloinkin. Yritin aikoinaan priorisoida jättämällä turhista turhimpia palavereja väliin, mistä kyllä sain kuulla. Samaa teki Saku Tuominen.  Etätyötä ehdotin jo ennen kuin se oli edes mahdollista sovellusten puuttuessa. 

 

Priorisointihan on asioiden tärkeysjärjestykseen asettamista. Sille voisi jo keksiä suomenkielisen sanan, lyhyemmän kuin tuo edellä oleva, joka sitten hiipii suomalaiseen sanastoon. 

Ihanaa, että kalenteri on lähes tyhjä. Mutta mitähän se unen puhdas pyykki kuvasi?