Maailma menee menojaan

Aloittaessani tämän tekstin kirjoittamista, Minni-kissa kerjää syliini ja tunkee pakosti kehräten ja halaten pöydällä olevan läppärin ja tuolilla istuvan minun väliini. Ikään kuin emme olisi jo tänään tarpeeksi halailleet. Tällä kissalla on omat aikataulunsa, jotka eivät ole aina minun aikataulujani. Ei se mitään.

 

Toki pääsen taas vain aloittamaan tämän tekstin. Jatkan samalla tapaa kuin ennenkin, pieniä arkisia asioita ja välissä voi olla jokin suunnitelma.  En oikein osaa tarttua mihinkään. Tässä voisin kirjoittaa, että niinhän se on ollut aina.

Aamuisin eteeni tulevat vanhat kuvat, jotka olen joskus aiemmin syystä tai toisesta valikoinut kaikkien kuvieni joukosta, innostavat minua joskus, mutteivat aina. Ideat kirjoittaa jotakin. Oma ajankäyttöni huolestuttaa. Se on aina pohdituttanut, koska en näytä saavani mitään sen kummempaa aikaiseksi. Kun kirjoitan niin pääasiassa kirjoitan itselleni.

Kaikkien mielestä pandemian aika ei ole päättynyt, vaikka meistä monelle se on päättynyt. Kun palaan kuvissani ja samalla elämässäni aikaan ennen vuoden 2020 alun, voisin itkeä. Niin paljon tuntuu muuttuneen. Ehkä samat ajatukset ja ongelmat olivat jo ennen sitä olemassa, mutta nyt ne ovat mielessäni suorastaan kärjistyneet. 

Jäin miettimään, että vuosia on pyyhkäisty pois noin vain. Minulla oli tapana käydä Ainolassa Sibeliuksen syntymäpäivänä. Tämä kuvan olen ottanut 8.12.2019.

 

Aluksi oli toivoa paremmasta ajasta, mutta sitten ei enää ehkä ollutkaan. Monet, eri väyliä pitkin esille tulevat asiat nostattavat minussa uskomattomia ajatuksia, jotka pitäisi käydä läpi, käsitellä. Ihmisten mieli on pohjaton. Enkä tarkoita ainoastaan omaa mieltäni. Monen muun mieli eri tasoilla on mukana.

Lukuisat asiat jäävät meiltä katveeseen. Ne ovat usein vaikeita asioita, asioita, jotka on helppo työntää syrjään. Kuuntelin eilen Iida Rauman haastattelun, joka oli taltioitu Keravan kirjastossa jo 17.3.2022 hänen nyt kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon voittaneen teoksen ”Hävitys” johdosta. Haastattelijana maanmainio Seppo Puttonen, joka on aina erityisen hyvin perehtynyt aiheena olevaan kirjaan.  Tässä linkki kyseiseen perinpohjaiseen haastatteluun.  

Kirja käsittelee monia sellaisia teemoja, joita olen paljon ajatellut ja koskettanut näissä blogeissani kuten historiaa, kaiken vanhan hävittämistä, muistia ja lukemista.  Mutta vanhempien käyttämä valta lapsiin joko suoraan tai koulujärjestelmän ja rakenteiden kautta, herätti mielenkiinnon tutkia sitä omassa historiassa. Joka tapauksessa tämä kirja pitää lukea.

On kyllä sääli, etten ole vieläkään ehtinyt lukea kaikkia tänä vuonna hankkimiani kirjoja. Monta kirjastosta hakemaani kirjaa odottaa edelleen, että tarttuisin niihin. Taitaa olla niin, että häkellyttävä, median voimakkaasta ohjaama nykyaika rasittaa myös meitä aikoinaan, hyvin lukemaan ja ymmärtämään oppineita ihmisiä.

Edelliseen liittyen mieleeni ryöpsähtää paljon mielikuvia kouluajoilta. Meidän aikoinamme 1950–1960-luvuilla ei paljon puhuttu kiusaamisesta. Se olikin sisään rakennettua, sen ajan järjestelmän valtaa. Toisin sanoen kyllä se kaikki paska on seurannut janana perässämme nykyaikaan.  Aivan samoin kuin naisten alistaminen. On hyvä avata kaikki ja antaa uuden, paremman ajan koittaa.

Teen siinä oman osani tutkimalla omaa sukuhistoriaani entistä tiukemmin.

Tämä ja seuraavat kuvat saattavat liittyä armeijaan lähtöön joulukuussa 1939

Talvisodan alkamisesta tuli 30.11. kuluneeksi 83 vuotta. On vaikea uskoa, että vuodesta 1939 on kulunut jo niinkin kauan. Minun ikäpolveni ei saanut siitä ajasta mitään tietoa, ei ainakaan koulussa, muttei muutenkaan. Paitsi, että kyllä se aika kulki molempien vanhempieni perässä, naapurien, opettajien ja kaikkien vanhempien vanavedessä. Imimme sen itseemme sanattomasti ymmärtämättä mitään siitä.

Kun sota oli ohi, siitä ei enää yleisesti puhuttu. Sodan aikana vanhempieni kokemaa sotaa venäläisten suurhyökkäyksen aikana ei Suomen lehdistössä noteerattu sen kummemmin. Vielä 12.6. Helsingin Sanomat kirjoitti lähinnä suomalaisten torjuneet kaikki hyökkäykset. Lehdessä lueteltiin sillä viikolla joka päivä, kuinka monta bolsevikkien lentokonetta ja panssarivaunua oli tuhottu. Berliinistä lehden suomalainen kirjeenvaihtaja Eero Petäjäniemi kertoi hyökkäyksen herättäneen kyllä mielenkiintoa, mutta sitä pidettiin lähinnä paikallisena aktiona eikä ole mikään todellinen suurhyökkäys. Karjalan kannas ei asiantuntijoiden mukaan edes tarjoa mahdollisuutta suurhyökkäykseen jne.  

 

Suurhyökkäys tapahtui jo 9.-10.6.1944. Totuus oli, että Suomen sodanjohto vähätteli asiaa. Vielä seuraavan päivän lehdessä Berliinistä ihmetellään, mikä lienee Karjalan kannakselle tapahtunut bolsevikkien hyökkäyksen tarkoitus, onko se vain hämäämistä. Saksassa sitä ei ole edes virallisesti noteerattu. Vielä 14.6. HS kirjoitti suomalaisten voitoista ja torjunnoista Karjalan kannaksen länsi- ja keskiosissa. Minne unohtui Valkeasaari. Saksalaiset uskoivat vakaasti suomalaisten voittoon ja kertovat venäläisten valtavista menetyksistä.  16.6. HS kertoo, että ajalla 9.6.–14.6. välisenä aikana lento- ja ilmatorjuntajoukot ovat pudottaneet 121 konetta ja lukemattomia panssarivaunuja on tuhottu.  Tiedotuksissa mainitaan kyllä ”virallisesti tiedotetaan”. 

kuvissa kun on joitakin samoja henkilöitä, tosin nimeämättömiä

17.6.1944 kerrotaan, että evakkoon lähdöt ovat taas alkaneet.  Otsikko on ”Kolmas kärsimystie”.  Ensin lähdettiin YH:n aikana ja sitten talvisotaa pakoon ja nyt. Karjalainen äiti ja lapsi ovat taas hakemassa turvapaikkaa. Sitten 18.6. kerrotaan, että Humaljoki, Kuolemajärvi ja Perkjärvi on luovutettu. Nyt uutinen on etusivulla.

Totuus on, että Suomi oli tuolloin saksalaisten käsikassara, minkä takia tiedot olivat omalla tavallaan värittyneitä. Euroopassa oli suuri maihinnousu meneillään, missä venäläiset olivat mukana. Pieni Suomi sai pärjätä omillaan. Siinä kurimuksessa olivat molemmat vanhempani. Myöhemmin on kerrottu, että pommitusten jyly kuului Helsinkiin saakka. Totuus on nykyään kirjojen kansien välissä ja sen kokeneiden kertomana.

ja on talvi...

Sodan jälkeenkään ei kai kukaan täysin uskonut kaikkea. Suomen sodanjohto petti sotilaat. 17.6. isäni haavoittui Kaukjärven tienoilla niin vakavasti, että kantoi sotaa karvaasti koko loppuelämänsä. Niin kai mekin hänen perheensä.

Minulla olisi nyt kysymyksiä. Koska emme tienneet mitään eikä meille edes koulussa kerrottu mitään, miten olisimme edes uskoneet. Saksalaisia ei koskaan mainittu paitsi vuosikymmeniä myöhemmin.  Kaikki valkeni vasta paljon myöhemmin, vähän kerrallaan. Onneksi vedin aikanaan tulen kirjeitä turvaan. Nyt pähkäilen asioita. Vähän kerrallaan, kun itsekin olen jo lähellä loppua.

 

Äskettäin olen taas kerran pohtinut isäni sotaan lähtöä. Koska talvisodan syttyessä hänellä oli vielä sotaväki käymättä, niin sotilaspassin mukaan hän lähti 7.12.1939 2/Vii AutoP varusmieheksi. Sieltä hän siirtyi 19.1. Rauk.Koulk 5:een aina 5.3.1940 saakka. Ne ovat kyllä todellisia paikkoja, koska useita muitakin on Sotapolku.fi:ssa kirjattu niihin. Mutta missä koulutus pidettiin? Kirjeenvaihtoa ei ole siltä ajalta. Käsissäni on vain yksi tyhjä kirjekuori, jonka Irma Isola, ystävä, koulu- ja kirjeenvaihtokaveri Riihimäen ajoilta, on lähettänyt ensin mainitulla osoitteella. Kirje on ohjattu kotiin, siinä on Hämeenlinnan leima 23.1.1940. Olen muuten pähkäillyt samaa asiaa 8.2.2013 kirjoittamassani blogissa. Tätä haluaisin nyt kysyä isältäni.

Ehkä minun on tyydyttävä siihen, että aluksi isäni oli koulutuksessa Viipurin Autopataljoonassa jossakin Viipurissa ja siirtyi sitten reservialiupseerikouluun n:o 5 jonnekin.  Liitän tähän pari kuvaa, joiden osalta olen miettinyt, olisiko ne otettu juuri ennen lähtöä Helsingissä.

Ennen sotia isäni oli ollut aktiivinen suojeluskuntalainen, ensin Riihimäellä ja sitten Helsingin Tykistön suojeluskunnassa 12.pr? (olisiko patteri). Tämän nimen hän on kirjoittanut Suojeluskuntalaisen alkeisoppaan ensimmäiselle sivulle. Kiväärimieshän hän oli sitten. Useat valokuvat saattavat olla harjoituksissa. Ennen sotaa hän oli kannaksella rakentamassa esteitä. Niihin liittyviä kuvia löytyy, mutta liittyvätkö ne juuri tähän vaiheeseen? Eräs kirje paljasti hänen olleen Humaljoella tai niillä suunnilla. 

 

Olisi pitänyt haastatella isää tai kuunnella häntä tarkemmin.  En ole vieläkään käsitellyt kaikkia näitä asioita, suurin osa ajastani on mennyt katkelmallisesti tutkimiseen ja selventämiseen. Sota-aihe ei ollut minun lapsuuteni ja nuoruuteni tärkeä asia. Syykin on selvä, meidän lasten ei tarvinnut sitä pohtia, se ei kuulunut meille paitsi, että sitten paljon myöhemmin se kuului!

Nyt pari päivää myöhemmin on sunnuntai 4.12.2022. Tasan vuosi sitten Minni-kissa tuli ensimmäisen kerran luokseni, vaikka sillä kertaa hän palasi vielä joksikin aikaa kotiinsa. Olinhan aina sanonut, etten ota enää koskaan kotieläimiä.  Vähän aikaa, kun menemme eteenpäin, Minni on ollut luonani jo vuoden. Olen sopeutunut, ostan kissanruoat ja haen painavat kissanhiekkapussit kaupasta. Me olemme tottuneet toistemme seuraan, mikä nyt ei ole mikään ihme. Älyttömän kuuma kesä tuotti meille joskus vaikeuksia, ehkä nyt voisi tavallaan sanoa, että niin tämä talvikin.

Minni nauttii olostaan, hän on rauhallinen, omien tapojensa säntillinen toteuttaja eikä väänny minun tahtooni, jos sitä joskus esitän. Minä puolestani kipuilen oman ajatusmaailmani kanssa. Kun silloin tällöin luen aiempia tekstejäni, huomaan kyllä, että ajatukset ovat olleet aina minussa. Ehkä koska ne ovat vain niin kovin inhimillisiä.  En oikein osaa enkä edes voi keskustella niistä kenenkään kanssa, kukaan tuskin ymmärtää. Satunnainen lukija voi joskus ehkä löytää yhtymäkohtia omaan elämäänsä ja ajatuksiinsa. Tai sitten ei. En tiedä.

Nyt tämän vuoden loppukuukausina minusta tuntuu taas todella vaikealta. Ikään kuin kaikki olisi jo sanottu ja tehty. Vaikkei ole kuitenkaan.  Eilen vietimme luonani toiseksi vanhimman lapsenlapseni syntymäpäivää. Hän täytti jo 22 vuotta. Synttärin vaatimaton vietto oli alun perin minun ideani. Kaikki jälkeläiseni lukuun ottamatta tietysti sitä yhtä, olivat paikalla lyhyen hetken. Tyttäreni teki ja toi täytekakun. Meteli oli kova. Olisin taas halunnut ottaa pari kuvaa meistä koko poppoosta. Se on aina erityisen vaikeaa eikä oikein onnistunut nytkään. Arvostelijoita riitti, olisi pitänyt kunnolla harjoitella etukäteen. Niin on muuten käynyt usein ennenkin, vaikka olen valmistellut kuvan ottamista laittamalla jopa kunnon kameran jalustalle. Nyt olin ottamassa kännykällä jalustimella, kun siinäkin voi käyttää ajastinta. No, minun aikani on ohitse. En ehkä enää jatkossa järjestä mitään enkä ota yhteiskuvia.

Saatan olla hiukan masentunut. Ehkä minun on nyt alettava suunnitella jonkinlaista irti päästämistä, uutta elämää, jota aikoinaan mietin kovasti eläkkeelle lähdön aikoihin. Kaikki suunnitelmat estyivät, kun eteen tuli paljon muita asioita. Laitetaan mietintämyssyyn. Monet pieniltä tuntuvat asiat ovat johtaneet tähän.

Olen ollut myös hyvin surullinen ikätoverieni sairauksista. Kaksi hyvää ystävääni on tässä kuussa menossa lonkkaleikkaukseen. Toisella jo tällä viikolla leikkaukseen menevällä on ollut vuoden sisällä kaksi muutakin suurta leikkausta. Molemmat naiset ovat olleet aikoinaan lähinaapureitani. Toista näen usein, toinen asuu kaukana Itä-Suomessa.  Olen aiemmin maininnut miettineeni usein, mistä vanha ihminen saa apua, kun tarve syntyy. Vierestä seuranneena ja kuljetusapua tarjonneena, olen nähnyt läheltä, mitä ihmiselle tapahtuu, kun sairaus iskee eikä siihen olen yhtään varautunut. Miten puolessa vuodessa on jo siinä kunnossa, että käveleminen on vaikeata ja kivut valtavat.

Naapurini tässä talossa kertoi myös meitä aika paljon nuoremmista ihmisistä, kun mies ensin kuolee yllättäen ja sitten heti perään vanhaan taloon iskee ulkopuolelta suuri vesivahinko.  Oli mielenkiintoista, mutta myös surullista kuunnella tätä. Oma tarinani on tavallaan yhteneväinen tämän kanssa. Jos jonkun on nyt vaikea ymmärtää, miksi asun vuokra-asunnossa, hissillisessä kerrostalossa ja heitän rahani hukkaan maksaessani vuokraa, niin syy on entisessä elämässäni.  Suosittelen kaikille, että mietitte omaa elämäänne ja miten hoidatte sen, jos tapahtuu jotakin odottamatonta. Rahalla tietysti saa apua, mutta kaikilla ei ole isoja eläkkeitä ja omaisuutta.

Olen kai juuri nyt lähellä katkeraa (pois se minusta), mikä näkyy tekstistäni. Minun on haettava postista sinne syystä tai toisesta palautettu paketti, jonka äskettäin lähetin syntymäpäiväksi (mainitsin siitä edellisessä postauksessani), ja maksettava siitä sama hinta, jonka maksoin sen lähettäessäni. Elämän ironiaa parhaimmillaan ja rajuimmillaan.

Minni kehrää vieressäni. 

 

 

Havaintoja tietoisuuden rajoilta

Äskettäin eräänä aamuna heräsin seuraaviin ajatuksiin ja kirjasin ne saman tien ylös. Kävi kuten usein käy, noustuani ylös, elämä toi jotakin muuta eteeni enkä ehtinyt jatkaa. Tiesin sen ja siksi minun oli pakko kirjata edes osa mieleeni pulpahtavista ajatuksista.

Ihminen on suurempi kuin itse tietää tajuten sen vain hetkittäin.

Näkymä tähän aikaan vuotta 2016 (17.1.) kotikujalta kohti taloa. Postilaatikolla käydessä, tosin iltapäivällä.

Ymmärsin sen äitini kautta. Ehkä hänkin ymmärsi sen. Sitä on vaikea tuoda julki. Väärinymmärrys on helppoa muiden taholta. Sitten se katoaa.

Minä pääsin hetkeksi sisään, ytimeen. Ihminen elää elämänsä pienentäen itseään. Muut auttavat siinä. Vaihtoehdot ovat vähissä.

Oli myös 17.1.2016

Rämmin unessa etsien vieraille ihmisille tietoa ihmisistä, joista en tiennyt mitään, en edes tiennyt heidän liittyneen sen naisen sukuun, jota he olivat tulleet katsomaan. Kukkien kanssa.

Heräsin ajatellen äitiäni, josta olin taas oivaltanut lisää, kokonaisen maailman. Kuten hän, kuten minä, kuten ehkä me kaikki, piilotamme valtaosan itsestämme. Aloitamme sen jo lapsena emmekä pysty koskaan palaamaan takaisin. Tai ehkä pystymmekin.

Voimme yrittää. Tapoja on monia. Voin kertoa omastani ja kuvitella muiden. Sanoja ei melkein ole, kokemus on niin mahdottoman voimakas. Melkein kolmekymmentä vuotta myöhemmin, hän palasi ensimmäisen kerran kotiseudulleen, lapsuuden kotinsa pihalle, muistaen kaiken. Se oli järisyttävä kokemus. Se oli kokemus, jota useimmat hänen sisaruksistaan eivät koskaan elämänsä aikana halunneet kokea. Erilaiset kokemukset välittyivät myös heidän lapsilleen.

Olemme osa vanhempiemme ja sukumme geeneistä.

Se oli valtavan iso kylä. Sitä oli pikkulapsen vaikea tajuta. Kylä oli täynnä salaisuuksia. Oli ihana kasvaa aikuiseksi. Tajusi, että elämä oli loppujen lopuksi omissa käsissä. Perhe oli köyhä eikä pystyisi tukemaan opiskelua.

Hän kuljetti koko elämänsä mukanaan niitä kaikkia muistoja, joita ehti kertyä. Valokuva kotipihalta kertoi paljon omasta perheestä ennen sen hajoamista taivaan tuuliin. Se toi mieleen ystävät, jotka sittemmin menivät omia teitään. Pois. Kauas. Joskus hän löysi lehtileikkeen, joka kertoi ystävien elämästä. Hänestä tuli tuntematon. Hän häpesi usein uutta elämäänsä, koska entinen katkesi tylysti. Hän ei voinut itse valita.

Hänen lapsensa eivät koskaan ymmärtäneet. Oli sentään joitakin ystäviä, jotka olivat kokeneet samaa. Miehensä kanssa hänellä oli myös yhteisiä kokemuksia, mutta he olivat yhdessäkin yksinäisiä.

Usein ihminen taantuu vanhetessaan, kun toistaa samoja rutiineja päivästä toiseen, vuosia, jotka muuttuvat vuosikymmeniksi. Haluaisi kirjoittaa kuten nuorena, mutta vähäiset yritykset supistuvat pahan olon kirjaamiseen. Sitten ei sitäkään. Aika loppuu.

Sodan vaikutus oli suuri, niin valtava, että sitä on kenenkään nuoremman edes mahdollista käsittää.

Yritän pitää montaa elämää käsissäni. Ymmärtää niiden suuruuden, huipun, elämättömyyden, elämän ja seuraukset. Menen niihin sisälle. Meneeköhän kukaan joskus minun elämääni? Jätän jälkeeni sentään niin paljon kirjallista materiaalia. Äiti olisi halunnut jättää, mutta hän tuli ulos sodasta tyhjin käsin.

Äitini kodin pihapiiri 5.7.2008. Paikka lienee ollut niin hyvä, että paikalla aikoinaan olleen talon pohjalle on siirretty toisaalta niemestä säilynyt suomalaistalo. Meri häämöttää taustalla.

Jatkan tätä useita päiviä myöhemmin. On sunnuntai ja aamupäivä. Söin puuron ja join kahvin. Samalla luin sanomalehdet, ensin Keski-Uusimaan ja sitten aloitin Hesaria, johon saatan juuttua pitkäksi aikaa. 

Kauhistuin Keski-Uusimaan Kuolleet-sivua. Kaikki kuolleet yhtä lähes ikätoveriani huolimatta olivat minua vuosia nuorempia. Muistin edellä olevat ajatukseni ja tekstini. Muistin myös kaikki muut keskeneräiset projektini. Päivät ovat liian lyhyitä. Ulkopuolinen maailma on pelotteita täynnä.

Perjantaina 14.1. oli Helsingin Sanomissa kulttuuri-osiossa Lyhyesti-teksti ”Säveltäjä Jouko Linjama on kuollut”. Kirjoitus kuvasi hänen saavutuksiaan. Hän ja vaimonsa olivat vuosikausia naapureitani sillä kujalla, jossa asuin kokonaiset 17 vuotta ennen muuttamistani nykyiseen asumukseeni. 

Viereisestä naapurista, Pauli Huuhtasesta, olen kirjoittanut parissakin aiemmassa blogissani (https://unikkopellossa.blogspot.com/2016/07/kaikella-on-aikansa.html).  Linjamat asuivat samalla puolella kujaa seuraavassa omakotitalossa. He muuttivat muualle asumaan ennen minun lähtöäni.  

Edellisen kaltaiset uutiset pysäyttävät kertoessaan elämän katoavaisuudesta. Omakotitalossa asuessani tuli usein vaihdettua muutama sana naapureiden kanssa, vaikkapa postilaatikolla käydessä, joten he tulivat läheisemmiksi kuin täällä kerrostalossa.

En ole vielä ehtinyt käsitellä edes läheisen ystäväni ja sukulaiseni Toinin kuolemaa joulukuussa. Sama koskee montaa muutakin viime vuosina kuollutta, minulle merkityksellistä Karjalasta lähtöisin olevaa ihmistä.  Myös Pauli Huuhtanen s. 1930 Jääski ja Jouko Linjama s. 1934 Kirvu olivat lähtöisin Karjalan kannakselta. 

Tuon punaisen ympyrän sisällä sijaitsi aikoinaan isovanhempieni ja äitini koti Suomenlahden rannalla.
 

Palaan alkutekstiini ja oivalluksiini unen ja toden rajamailla. Ne liittyivät äitiini ja kesken oleviin laajempiin kirjoituksiini vanhemmistani.  Haluan koko ajan kaivautua syvemmälle heidän historiaansa. Äitini oli juuri sillä hetkellä mielessä. 

Tässä sama alue vanhan kartan mukaan. Isovanhempieni omistama tila oli nimeltä Lahtela.

 

Olin saanut Kansallisarkistosta tilaamani, äitini ja hänen vanhempiensa tekemät korvaushakemukset koskien heidän sodassa menettämäänsä omaisuutta.  Isovanhempani lähtivät evakkoon kaksi kertaa sodan alta. 

Äitini lähti myös pakoon kaksi kertaa. Ensimmäisestä kerrasta olen kertonut täällä, kun hän pakeni helmikuussa 1940 jäätä pitkin Koivistolta. Toisen kerran hän joutui lähtemään suurhyökkäyksen alta kesäkuussa 1944.  Jälkimmäisestä en tiedä yksityiskohtia, koska haastattelussa keväällä 2000 hän ei kertonut siitä vaiheesta tai en osannut kysyä eikä hän enää myöhemmin halunnut kertoa. Sellainenkin aika voi aina ihmiselle tulla, myös niille puheliaille.

Tässä karttaotteessa Koivistolta, äitini asui kuvassa meren rannassa olevien pallukoiden kohdalla. Siitä lähti tie Koiviston rautatieasemalle. Talot kuuluivat kauppias Simo Lahdelle.

Hakemuksiin on kirjattu yksityiskohtaisesti kaikki omaisuus. Korvausanomuksia on tehty talvisodan ja jatkosodan jälkeen. Talvisodassa omaisuus tuhoutui täysin. Talot poltettiin, samalla tuhoutui kaikki muu. Sama toistui 1944 jatkosodan jälkeen. Mitään ei voinut ottaa yhteiskuljetuksiin mukaan. Jos halusi saada myöhemmin tavaroita junakuljetuksilla, ne todennäköisesti pommitettiin rautatieasemalle.

Isovanhempani ovat antaneet yksityiskohtaiset kiinteistö- ja irtaimistoselvitykset ensimmäisen kerran 1940. Kuolemajärvelle palattiin 1942, kun alue oli sotatoimialuetta jatkosodan asemasodan aikana. Isovanhempani rakensivat sinä aikana uuden talon. Jatkosodan jälkeen tehtiin uusi anomus ja saadusta päätöksestä valitettiin.  Tätä jatkui aina 1950-luvun puoliväliin.

T

Tammikonlahti teki talonpaikasta suojaisan. Kuva on myös 5.7.2008. Kuvassa talo Lahtelan rantaa.

Äitini osalta oli vain yksi 25.6.1945 päiväyksellä Karunassa hänen itse tekemänsä hakemus. Käsiala on niin kovin tuttua. Hän oli ollut sodan syttyessä kirjoilla Koivistolla ja samoin 1.1.1944.  Hakemusta tehtäessä hän asui jo Rengossa, tulevan miehensä luona. Hänen omaisuutensa oli hakemuksen mukaan ollut vanhempien kodissa Seivästön kylässä.  Siinä ei ole mitenkään eritelty, mitä oli siellä 1940 ja mitä 1944, mutta hakemus sisältää tarkasti eriteltynä kaiken hänen omistamansa ja tuhoutuneen. Myös kaikki hänen omistamansa kirjat. Joka tapauksessa kaikki tuhoutui sodassa. Korsussa ei voinut pitää mukana paljon.  Äitini korvausanomuksen päätöspäivä oli 3.5.1946.

Hakemus tehtiin Valtiovarainministeriön lomake D:lle, jossa ”kunnioittaen anotaan, että sodan johdosta 31.5.1945 jälkeen menetetystä ja vahingoittuneesta omaisuudesta maksettaisiin korvausta seuraavasti:” Kohdassa 5 luetellaan menetetty ja pelastettu irtaimisto pääkohdittain. Liitteenä on sitten äitini käsin kirjoittama yksityiskohtainen luettelo irtaimistosta.

Pelastettu irtaimisto eli kaikki se, mitä hänelle entisestä elämästä jäi, sisälsi tyynyn, huovan, tyynyliinan, päällysvaatteet, alusvaatteet ja jalkineet, jotka tietenkin vähennettiin haettavasta korvauksesta. Arviointilautakunta arvioi hakemuksen Urjalassa 12.4.1946. Kokouksessa olivat saapuvilla lautakunnan puheenjohtaja Yrjö Poussa ja jäsenet Paavo Ivendorff ja Tatu Muurinen. Äitini tekemiä summia oli alennettu ja päätös sisälsi eriteltynä vähennysten määrn¨än. Alun perin äitini hakemuksessa vaatima korvaus oli noin 56.000 markkaa ja alennuksen jälkeen 40.000 markkaa.

Hakija sai tiedon päätöksestä 19.5.1946 ja siitä tuli lainvoimainen 3.7.1946. Päätös annettiin hakijan asiamiehille todistajien läsnä ollessa nimismiehen toimesta. Päätöksestä olisi toki ollut mahdollisuus valittaa, vaikka valtionasiamies Paavo Ivendorff oli päätöksen perään kirjoittanut ”Tiedossani ei ole syytä valittaa tästä päätöksestä.”

Tarkkaa maksupäivää ei ole tiedossani. Äitini hallussa olevassa Valtiokonttorin kuitissa on vain päätöksen numero, korvaussumma ja 4 prosentin korko aina 12.4.1946 saakka. Puolet rahasummasta maksettiin rahana ja puolet valtion obligaatioina. Kun 40.000 markkaa muuntaa 2021 arvoon se on runsaat 5000 euroa.

Tällainen lappu löytyi äidin jälkeen. Se on lähetetty hänelle tasan vuosi ennen minun syntymääni!

 

En voi edelleenkään olla miettimättä, miten vaikeata on joutua jättämään kotinsa, maansa kaikkien muiden sodan aiheuttamien menetysten lisäksi. Mikään rahallinen korvaus ei koskaan kata henkistä menetystä, jota meidän rauhan ajassa elävien on vaikea ymmärtää.

Tällaisten asiakirjojen välittämän kertomuksen kautta meille jokaisella on mahdollisuus päästä lähemmäs isovanhempiemme, vanhempiemme historiaa ja ajatuksia. Näen koko ajan silmissäni äitini nuorena naisena, joka tuossa vaiheessa ei vielä ymmärtänyt, mitä edessä oli. Ennen sotaa hänellä oli suuria odotuksia tulevaisuutensa suhteen ja 1945 hän ajelehti tietämättä, mihin tarttuisi. Olen aiemmin käsitellyt niitäkin asioita joidenkin kirjeiden kautta. Hänhän menetti myös kaikki sodanaikaiset ja sitä edeltävään aikaan liittyvät kirjeet ja päiväkirjat. Niille ei voi edes laskea rahallista arvoa.

Tämä kaikki on myös meidän lasten ja meitä seuraavien sukupolvien historiaa.

Korvaushakemuksia säilytetään Arkistolaitoksen Mikkelin toimipisteessä, mutta ne saa kaukolainaksi muualle noin 45 euron hintaan, jolloin niitä voi mennä lähellä olevaan toimipisteeseen tutkimaan, jollei lähde sitten Mikkeliin. Täältä löydät lisäohjeita http://wiki.narc.fi/portti/index.php/Valtiokonttorin_korvausasiakirjat

Minulla oli tiedossa tarvittavat korvausnumerot, joten tilauksen teko oli helppoa. Koska hinta nousi noin 90 euroon, minulle soitettiin ja ehdotettiin halvempia vaihtoehtoja eli kaukolainausta tai tuloa Mikkeliin. Silloin olisin voinut valokuvata sivuja ilmaiseksi. Pidin pääni, koska en tiennyt, milloin vaikkapa lähtisin Mikkeliin. Sekin maksaisi ja ehkä siellä pitäisi myös yöpyä.

Korvaushakemusten tekoa varten oli myös laadittu ohjehinnastoja, joista yksi hinnasto on hallussani. Sain sen aikanaan lähes sattumalta jonkun ojentamana.

On erityisen hienoa, että Suomen valtio pystyi nopeasti säätämään korvausjärjestelmää varten lait ja organisaatiot, kun järjestettävänä oli monia muitakin asioita satojen tuhansien ihmisten tarvitessa sijoituspaikkoja ja maata.

Ikävä kyllä, nämä asiat eivät ole kaikkien tiedossa. Vieläkin puhutaan, että ihmiset muuttivat Venäjältä ja luullaan heidän jopa puhuneen Venäjän kieltä. Aikojen kuluessa tämä aikakausi häviää entistä enemmän ihmisten mielestä, jos me sitä aikaa enää lähinnä olevat emme siirrä tietoamme eteenpäin.

17.1.2016