Kulttuurin takana ja edessä

Eräs vaikeimpia asioita ihmisen elämässä on ymmärtää toisia ihmisiä, nähdä asioiden taakse, kohdata kaikista vaikeimmat asiat. Elämä ei ole toden totta tasaisella tiellä kävelemistä vaan siihen kuuluu alituinen kompuroiminen ja joskus kaatuminen. Oman itsensä tuntemaan oppiminen vie myös koko elämän eikä ole varmaa olemmeko koskaan valmiita. Ajattelen, että pitää olla myös valmis jättämään elämä kesken kaiken, kuolla, vaikka suunnitelmat eivät ole toteutuneet ja tehtävät valmistuneet. Näemme usein käyvän niin lukiessamme jonkun tunnetun ihmisen muistokirjoitusta.

Kaikki kuvat tässä blogissa ovat suunnilleen samalta päivältä kuin nyt eli 13.8-14.8 vuosina 2010-2011. Tämä kuva on 14.8.2010 kävelylenkkini varrelta. Tähän aikaan viljapellot kutsuvat!

Anteeksi lukijani, että kirjoitan välillä tällaisia itsestään selvyyksiä, jotka te varmasti tiedätte paremmin kuin minä. Itse asiassa, joskus on vaikea päästä kirjoittamisen alkuun. Oliko se aasin silta, jota silloin käytämme. Toisaalta tuohon alkuun sisältyy aika paljon sellaisia asioita, joita olen alitajuisesti viime aikoina myös pohtinut. Tänä kesänä.

Nilkkani on rajoittanut minua, vaikka joskus jopa ajattelen sen olevan vain tekosyy olla menemättä kaiken maailman pippaloihin ja yrittää keskittyä elämään tässä ja nyt, rauhoittua. Toisaalta olotila on kovin tuttu jo viime syksystä alkaen. En vain ymmärtänyt sitä täysin tai en ehkä hyväksynyt ajatusta vaan kielsin sen kunnes se oli kohdattava.

Asioiden ja ilmiselvien totuuksien kieltäminen on inhimillistä. Vaikenemisen ja kieltämisen perimä on meissä suomalaisissa todella syvällä. Se luikertelee kaikkeen toimintaamme.

12.8.2010 piti vaihtaa verkkokeinu. Vanhemmat lapsenlapseni ovat jo aikuisia.

Tänään kirjoitan joistakin viime aikoina mieleeni juolahtaneista asioista, joista kaikista voisin kirjoittaa paljon enemmän. Kaikki aikanaan. 

Viime viikolla kolmas lapsenlapseni aloitti koulun. Jouduin voimakkaasti mukaan alkuun eikä ole ollenkaan pois suljettu, että se jatkuu tällä viikolla. Tuollaiset hetket vievät auttamatta ajattelemaan omia kokemuksia koulun aloituksesta ja miten hankalaa ja raskasta oli omien lasten koulun alkaessa. Kaikki kokemukset poikkeavat toisistaan, mutta jotakin yhteistäkin löytyy.

Mummo antoi vihdoin avata säästölippaat. 12.8.2010

Mieleemme jäävät voimakkaimmin kaikki iloiset asiat. Minua nauratti, kun näin jälleen itseni 7-vuotiaana istumassa kotini keittiön lattialla punaisen salkkumallisen koululaukkuni kanssa. Siihen aikaan koululaisilla ei ollut vielä reppuja. Oli keskiviikko 1.9.1954. Netistä löytää nykyään kuvauksia tuon ajan päivistä, tapahtumista, ilmiöistä ja ihmisistä. Tuona vuonna omassa kansakoulussani oli 1. luokan oppilaita vain 10, mikä saattaa olla aika vähän, kun ajattelemme tuota aikaa, jolloin suuret ikäluokat aloittivat koulunsa. Edellistä vuosikertaa eli 1946 syntyneitä olikin muutama enemmän. Olen kirjoituksissani aiemmin usein sivunnut omaa kansakouluani eli Kaloisten kansakoulua Rengossa. Rakennukset ovat vielä tallella, mutta koulua ei niissä ole enää aikoihin käyty.

Tuhkalan puistoa Lahelassa 14.8.2010

Isäni kävi aikoinaan 1920-luvulla samaa kansakoulua, isovanhempani lienevät käyneet koulunsa muualla Rengossa, mutta kyllä hekin osasivat lukea ja kirjoittaa. Sitä edeltävässä sukupolvessa lienee ollut jo enemmän luku- ja kirjoitustaidottomia. Vanhoista asiakirjoista näen, että ainakaan isovanhempieni vanhemmat eivät osanneet kirjoittaa, koska viralliset asiakirjat on allekirjoitettu puumerkillä. Kansakoulut alkoivat kiertokouluista ja vasta 1800-luvun lopulla pitäjään alettiin perustaa ”korkeampia kansakouluja”.  Kirjoitan aiheesta ehkä joskus myöhemmin lisää. Täältä pääset lukemaan kansakoululaitoksen historiaa. 

Arttu ahkerana 12.8.2011.

Vahvan muiston mukaan istuin siis punaisen laukkuni kanssa keittiön lattialla. Olin tullut koulusta ja olisin halunnut lähteä sinne heti uudelleen. Olin innoissani. Omat lapseni ja lapsenlapseni ovat ennen koulua olleet päiväkodissa ja nykyään myös esikoulussa, joten kokemukset ovat toisenlaisia. On myös ero siinä, että minun lapsuudessani maaseudulla vanhemmat olivat kotona, mutta myöhemmin äidit olivat töissä tai jopa usein yksinhuoltajia. Silloin koulun alku oli huomattavasti vaikeampaa, jopa tuskallisen vaikeata kuten jo päiväkotiaika. Työläisten ja toimihenkilöiden työpäivät erosivat. Useimmat lapset tuotiin päiväkotiin varhain aamulla.  Toin aina lapseni viimeisenä päiväkotiin ja hain viimeisenä. Käytännössä olin myös aina huolehtimassa asiasta yksin.  Näen itseni työntämässä rattaita paksussa lumessa viedessäni lasta hoitoon. Toisaalta näen myös, kuinka kannoin lumisateessa tytärtäni halki Riihimäen kotimatkalla päiväkodista. Jouduin vielä palaamaan takaisin, koska olin unohtanut laukkuni päiväkotiin. Lumisateet ja lumi tuntuvat usein vahvistavan muistoja. Tuolloin oli alkutalvi 1973 ja tyttäreni oli 4-vuotias.

Paljon muitakin muistoja tulee mieleen, yksittäisiä hetkiä. Ne voivat olla asioita, jotka palaavat joskus uniin symbolisella tasolla. Emme koskaan pääse menneisyydestämme eroon. Silti meidän on vaikea mennä toisen ihon alle ja kokea ja tuntea hänen kokemuksensa. Vasta vanhana saatamme ymmärtää siitäkin jotakin, mutta emme aiemmin. Olen silloin tällöin jopa näissä kirjoituksissani yrittänyt asettua omien vanhempieni ajatusmaailmaan. Emmehän silloin puhuneet emmekä nytkään puhu asioista vapaasti voidaksemme olla lähempänä toistemme maailmaa. 

Puhumattomuus on siis edelleen tabu. Saatamme puhua välikäsien kautta, mutta emme keskustele suoraan. Opetamme saman tavan lapsillemme. Ihon alle on vaikea nähdä, kun on kiire ja muut asiat ovat päällimmäisenä. Kirjoittaminen, piirtäminen tai mikä tahansa taiteilu ovat oiva väline itse kullekin käsitellä tai tuoda sisälle jääviä asioita näkyviksi, myös toisten nähtäviksi. Jollei sitten sitäkin pidetä liiallisena avoimuutena ja paljastamisena kuten minun blogejani jotkut saattavat pitää.

Nyt jo lähes unohdin, mistä muusta minun piti nyt kirjoittaa. Ehkä ne aiheet tällä kertaa jäävät vain maininnaksi, joihin saatan palata joskus myöhemmin. Molemmat liittyivät karjalaiseen verenperintööni. Muuten, vaikka karjalaisia saatetaan kuvailla avoimiksi ihmisiksi, tuo puhumattomuuden ja sulkeutuneisuuden perintö koskee myös heitä. Voi tuntua, että he ovat erilaisia, mutta huit hait. Hyvin he silti ovat sopeutuneet uusiin olosuhteisiin jouduttuaan jättämään kotiseutunsa iäksi.  Jotkut ovat jopa unohtaneet täysin alkuperänsä ja juurensa. Toisaalta monet muutkin ylipäänsä eivät jaksa olla kiinnostuneita juuristaan. Eikä tietysti tarvitsekaan. En yritä mitenkään tässä puolustella omaa suurta kiinnostustani.

Tuusulassa vietettiin viime viikolla valtakunnallisia kotiseutupäiviä.  Samalla Kotiseutuliitto täytti 70 vuotta. En osallistunut mihinkään tilaisuuteen, vaikka kaikki tapahtui tässä lähistöllä vain kivenheiton päässä. Aihe sinänsä on kiinnostanut aina. Osallistuin sentään kuuntelemalla avajaispäivän 8.8.2019 ”Kulttuuri liikuttaa”-seminaarin annin. Kyllä kannatti. Tässä linkki taltioituun seminaariin. Suosittelen. Kaikki osuudet olivat todella hyviä.

Kun luennoitsijat kertoivat omista kotiseuduistaan, niin en voinut olla ajattelematta jälleen kerran omia tuntemuksiani. Museoviraston erikoisasiantuntija Leena Marsio palautti mieleeni aineettoman kulttuuriperinnön. Olen joskus jakanut siitä linkkejä Facebookissa ja miettinytkin asioita, mutta nyt kävin tarkemmin tutustumassa laajaan materiaaliin. 

Ystävä kuvaamassa puutarhaani 12.8.2011

Unescon yleiskokous 2003 hyväksyi sopimuksen aineettoman kulttuuriperinnön suojelemisesta.  Sopimukseen on liittynyt 177 valtiota. Suomessa luettelointi on aloitettu 2016. Tähän mennessä Suomen elävän perinnön kansalliseen wikiluetteloon yhteisöt ja järjestöt ym. ovat ilmoittaneet runsaasti aiheita. Unescon luetteloon Suomi voi vuosittain ehdottaa vain yhtä aihetta. Opetus- ja kulttuuriministeriö on ehdottanut tältä vuodelta kohteeksi saunomista. Ensi vuodelle on ehdotettu kaustislaista viulunsoittoa. Tästä linkki kyseiseen kohtaan.

Tuusulan taiteiden yö oli sinä vuonna 12.8.2011.

 

 

Sivuilla on valtavasti tietoa, jota en edes yritä täällä sen enempää kommentoida. Luentoa kuunnellessani minulla välähti. Kukaan ei ole vielä ehdottanut monimuotoista, rikasta luovutetun alueen edelleen elävää karjalaisuutta.  Kun nykyään puhutaan karjalaisuudesta, tarkoitetaan yleensä nykyisen Suomen Pohjois- ja Eteläkarjalan karjalaisia,  ei siirtokarjalaisten ja heidän jälkeläistensä ylläpitämää kulttuuria. Karjalan liitto tarkoittaa sillä seuraavaa (kopio liiton sivulta): ”Karjalaisuus on elämää, toisen ihmisen huomioimista, tietoisuus suvun juurista, elämäntapa, kodin ja suvun perintö, runoja, lauluja, taidetta, unelmia, uuniruokien, potatkakkaroiden ja riisryynpiiraiden tuoksua. (Karjalan Liiton aluevastaavat)”.

Minun käsitykseni on laajempi, mikä tulee esille myös avatessa Karjalan liiton sivuja eteenpäin. Onpa vaikea aihe laajuutensa vuoksi. Entä ”karjalainen identiteetti” tai ”karjalaisuus ilmiönä”. Välähdykseni tuli nyt kuitenkin kirjattua tänne blogiini.

 

Ystävän taidetta.

Toinen asia, jota tulin miettineeksi viikolla. Koska minulla on DNA-tulosten mukaan juurissani eniten suomalaista, balttilaista ja itä-eurooppalaista perimää eikä juuri mitään viitteitä Venäjään, niin aloin taas kerran pohtia, mistä sukunimi Sirkiä (äitini sukunimi) voisi tulla. Ajatteluni lähtökohta oli eräässä Karjala-lehdessä 2007 olleessa artikkelissa, joka osui lehtileikevarastosta käsiini. 

”Muinaispreussiheimot Suomen asuttajina keskiajalla”-otsikon alla Ilmari Kosonen käsitteli aihetta. Hän kirjoitti, että Muinais-Preussista lähteneet pakolaiset ja Liivinmaalta lähteneet suomenheimoiset olivat merkittävä ryhmä Suomen asuttajina keski-ajalla. Hän mainitsee, että se näkyy myös vahvasti suomalaisessa suku- ja paikannimistössä. Artikkelista ei tässä sen enempää. 

Mutta se vei minut tutkimaan sanojen etymologiaa. Sirgis ja Zirgis liittyy baltialaiseen sanastoon tarkoittaen hyvää ja kaunista hevosta. Zirgas-nimellä se esiintyy liettuan kielessä ja taas Sirgas on vanha preussilainen oria tarkoittava sana.  Siellä mainitaan myös eloisa, minkä me voimme kääntää sirkeäksi. Tässä linkki latvialaisen zirgs-sanan etymologiaan. Tein siitä oman tulkintani. En ole koskaan hyväksynyt sitä, että sukunimi olisi tullut nimestä Sergei kuten jotkut ovat osoittaneet. 

 

Meidän tuntemat ensimmäiset Sirkiät ovat olleet ratsumiehiä ja tulleet sodasta Kuolemajärvelle  ja Uudellekirkolle. Ei sitten mikään ihme, että tuollainen sana olisi tarttunut nimeksi 1700-luvun alkupuolella, jollei nimeä ole aiemmin ollut. 

Muut pohdinnat jäävät sitten myöhempiin blogeihin.

Ennen ja nyt - elämän kiertokulkua

Kuten jotkut tietävät olen koukussa valokuvaukseen, olen ollut lapsesta saakka. Kun otan paljon valokuvia, olen hyvällä tuulella. Kun en ota, olen ehkä hieman allapäin tai väsynyt. Jos unohdan kameran kotiin, silloin kyllä kaikki ei ole kohdallaan. Voisin kirjoittaa aiheesta vaikka kuinka paljon juttuja, mutten kirjoita. Valokuvauksen tekniikka ei ole koskaan erityisesti minua kiinnostanut, ainoastaan lopputulokset, valokuvat. Monta kertaa olen aloittanut opiskelun, mutta sitten päätän taas vain mennä ja laukaista.

Aikoinaan harrastin kilpailemista. Olin vuosikymmenen työpaikkani kamerakerhossa, josta tosi pitkän ajan kerhon sihteerinä. Äskettäin kulkiessamme Helsingin Liisankatua pitkin törmäsin taas tähän aiheeseen. Jotenkin kuvittelin, että Telefoton liikettä ei enää olisi ollut siellä. Mutta siellähän se oli ja myöhemmin ensin vierailtuamme Sotamuseossa ehdin vielä piipahtaa liikkeeseen ennen sen sulkemisaikaa ja tavata lyhyesti monivuotisen kilpailujemme tuomarin Ali Hyvärisen. Hankimme myös palkinnoiksi tulevat lahjakortit hänen liikkeestään. Ostin sieltä myös ensimmäisen digikamerani Canon Powershot A80:n ynnä muuta valokuvaukseen liittyvää tavaraa ja vieläpä pienen Olympus-merkkisen digitaalisen sanelimen. Ihme ja kumma, Ali Hyvärinen muisti minut edelleen, vaikka aika paljon aikaa on jo noista ajoista kulunut. Voin hyvin suositella hänen liikettään kaikille valokuvauksen harrastajille.

Kuvien arvostelu meneillään keväällä 2005. (3.2.2005) Ali Hyvärinen keskellä.

Olihan se aikaa!  Koko toiminta huipentui suureen näyttelyyn, jonka SYP:n ja KOP:n yhdistynyt Nordean kamerakerho järjesti alkuvuodesta 2008. Olin sitä rakentamassa melkein verissä päin, sillä näyttelyä pystyttäessämme löin pääni kaiteeseen ja sain haavan otsaani. Samana vuonna kesäkuussa jäin eläkkeelle, vaikka jatkoin töissä vielä koko seuraavan syksyn erikoistehtävässä.  Huomaan nyt, kuinka paljon asioita jäi käsittelemättä, kun toiset asiat rytistivät minut alleen. Mikään ei kuitenkaan estä palaamasta niihin aina välillä, kirjoittamalla ja samalla etsimällä tiettyjä elämän käännekohtia, jolloin on oivaltanut jotakin, vaikkei sitä ehkä silloin vielä olekaan tajunnut.

Yllättävä löytö isäni albumeissa. Merkittävä paikka, bussipysäkki, josta lähdin ja johon tulin vuosikaudet.

Onhan niin, että meidän aikamme ei suosi hitautta eikä pohtimista. Kaiken pitää olla hetkessä valmista ja kaiken lisäksi suurenmoista, ylenpalttista ja näyttävää. Teet niin tai näin, aina olet jotenkin vääränlainen ihminen. Mutta ei se niin ole. Me kaikki olemme omanlaisiamme ja siinä juuri riittäviä. Kun seuraa mediaa niin tulee kyllä usein mieleen, että kaikki ei kuitenkaan ole kunnossa. En osaa puuttua siihen aiheeseen sen enempää, koska minun elämäni on nyt tässä ja nyt. Hanki elämä, niinhän taidetaan sanoa. Monelle voisin sanoa, ohita, älä anna niiden vaikuttaa sinuun liikaa. Jauhakoon ne loputtomiin omaa tyytymättömyyttään.

Vasta paljon myöhemmin ymmärtää merkitykselliset ajanjaksot, ne, joita ei koskaan enää saa takaisin. Eläisin mielelläni uudelleen niitä aikoja kun lapseni olivat vielä pieniä tai nuoria ja riippuvaisia minusta. Mennyttä ei saa kiinni eikä sitä voi pidätellä, mutta tällä tietämyksellä eläisin ne ajat paremmin. En toki roiku niissä enää sen enempää, mutta valokuvien kautta nekin palaavat mieleen.

Äitienpäivänä näki, kuinka erityisesti muisteltiin omia äitejä.  Muistelemme äitejämme usein muulloinkin sekä hyvässä ja pahassa.  Yritän aina välillä käydä läpi äitini jälkeensä jättämiä papereita. Olen ennenkin maininnut, että hän on säästänyt ilmiselvästi ne merkityksellisimmät. Niiden perusteella pystyn ajoittamaan hänen elämäänsä. Emmehän me lapsina tienneet mitään aikuisten asioista. 

Olisiko 1960-lukua tai jo aiemmin, koska muistaakseni silloin tuolla oli jo yksi rakennus. Asuimme jonkin aikaa tuossa Rengon kuunantalon takana näkyvässä pienessä kerrostalossa. Kävin silloin lukiota Hämeenlinnassa.

Paperien joukossa on Helsingin lääkäriluettelo (1949), kirjeitä, onnitteluja, kuitteja, reseptejä, lotta-ajan todistuksia, sota-ajan lauluja jne.  Olen aina silloin tällöin skannannut noita arvokkaita kellastuneita papereita ja mapittanut alkuperäiset.  Jokaisesta paperista voisi kirjoittaa oman jutun. Se kuitenkin vaatii aina lisätutkimusta, joten jutut eivät synny helpolla eivätkä ainakaan tällaisessä katkelmallisessa elämänvaiheessa, mitä nyt vietän.

Jokin aika sitten keskustelimme Facebookin ”Juuret Kuolemajärvellä” –ryhmässä kansakouluaikaisista valokuvista.   Äitini kouluajasta kirjoitin lyhyesti blogissani otsikolla Tehtäviä jonossa 26.2.2014. Kaukaisella 1920-luvulla kouluaika jäi melko lyhyeksi. Äidilleni ei jäänyt yhtäkään valokuvaa kouluajoiltaan. Vaikka kirjoihin liitettyjen kuvien joukossa ei sattumalta ole kuvia, joissa hän olisi, niin oletan, että varmaan jonkun henkilön hallussa on ollut niitäkin kuvia. Kouluasioita olisi aiheellista lähteä tutkimaan Mikkelin maakunta-arkistoon, jossa säilytetään usean Kuolemajärven koulun oppilasluetteloita ja arvosteluja. (Nimi- ja arvostelukirja). Mielenkiintoisia asiapapereita lienevät myös koulujen opetussuunnitelmat.

Äitini sanoi häntä haastatellessani, että kiertokoulu aloitettiin jo 4-vuotiaana. En kuitenkaan löydä Kuolemajärven historiasta enkä Seivästön kyläkirjasta tietoa, aloittivatko lapset kiertokoulun noin varhaisessa vaiheessa. Isonsiskon mukana nuorempi ehkä lähti oppia saamaan ja asuihan siellä Tammikonniemessä runsaasti muitakin lapsia. Tiedonnälkä oli suuri. Äiti kertoikin oppineensa lukemaan 4-vuotiaana. Olen useana kesänä haaveillut etsiväni Tammikosta Lautarantaan kulkevan tien tai polun. Googlen kartasta sitä on vaikea erottaa.  Ja kuka sitä edes nykyisin käyttää?

Rengon vanhan hautausmaan ankeaa tunnelmaa. Naapurin hautakivestä tuskin saa selvää, mutta kyllähän siinä on Eskolan Hiljan hauta.

Tässä viikolla vein sisareni hänen palatessaan etelän lomamatkalta kotiinsa Hämeenlinnaan. Sattui vain olemaan todella huono keli. Olin ajatellut paluumatkalla poiketa Rengossa, Hämeenlinnan syrjäisessä kylässä. Onkin monta vuosikymmentä vierähtänyt siitä, kun olen sen paikkakunnan nähnyt noin huonon sään koettelemana. Hautausmaalle kulkiessamme tuuli oikein tarttui meihin ja pyöritti melkein mukanaan vieden. Lapsen tavoin ajattelin, että vanhempani ja kaikki muut ammoin tuntemani henkilöt olivat nousseet haudoista  ”riehumaan” sinne hautakivien keskellä. Tunnelma oli todella aavemainen, kevään vihreä luonto ja harmaa sadeusva ympäröivät meitä. Kävimme haudalla ja jätin sinne terveisten kera kotipihaltani keräämäni keltaiset narsissit. Tuntui, että tuuli vain yltyi. Kiersimme kirkon sateen vihmoessa ja tuulen yrittäessä kääntää sateenvarjot ja jatkoimme Rengon halki kotikylääni.

Tämä ja seuraava kuva Anjalan kirkolta 19.10.2013.

Matkalla pysähdyin kuvaamaan auton ikkunasta kouluani ja sitten myöhemmin vielä kotipaikkaani. Ulos ei enää huvittanut mennä. Jälkikäteen ajateltuna tunnelma oli vähän samanlainen, kuin lokakuussa 2013 lähtiessämme äitini sisaren, tätini Kertun hautajaistilaisuudesta Anjalan kirkolta. Yhtäkkiä alkoi lumisade, joka pyöri ympärillämme kuin elävä olento. Siitä huolimatta lähdin kiipeämään Anjalan kirkon takana olevaa rinnettä löytääkseni Wrede-suvun haudan. Tuuli ulisi korvissani, kun kiipesin läpi sammaleen peittämien kallioiden. Ikään kuin en olisi saanut mennä sinne juuri silloin. Henget yrittivät estää minua. En löytänytkään Matilda Wreden hautaa sillä kertaa. Kamerani akusta alkoi myös loppua virta. Sillä kertaa en siis kappelia ja hautoja löytänyt vaan kiiruhdin takaisin autolle, jossa sisareni minua jo odottikin. Tielle päästyämme lokakuinen lumisade oli loppunut.

Lainasin oheisen tekstin Museoviraston Valtakunnalliset merkittävät kulttuuriympäristöt-sivulta:

"Kirkon luoteispuolella Kirkkovuorella sijaitseva vanha hautausmaa jäi 1800-luvun lopussa Wrede-suvun käyttöön. Suvun punatiilinen hautakappeli on vuodelta 1860 (G.Th. Chiewitz). Lisäksi tunnelmallisella hautausmaalla on mm. Kakolan vankien Mathilda Wreden haudalle pystyttämä obeliski vuodelta 1934.”

 Sivulta löytyy myös muuta tietoa Anjalan historiallisesta ympäristöstä.

Tätini Kertun siunaustilaisuudesta 19.10.2013

Pöydälläni sattui lojumaan vanhempieni arkistosta tippunut kutsu Rengon kunnan kansakoululaitoksen 80-vuotisjuhlaan 25.10.1964.  Olen kopioinut kutsun tähän.  Tuskin kiinnitin asiaan silloin mitään huomiota. Elin omissa haaveissani, 17-vuotias hupakko. 

Kaivoin esiin päiväkirjani ja juuri tuon päivän. Olin aivan oikeassa.  Päivä oli sunnuntaipäivä. Olin koko aamun lukenut historian kokeisiin, mutta en päässyt etenemään, koska olin joka asiasta etsimässä lisätietoa. Samalla kuuntelin musiikkia radiosta. Myöhemmin kirjoitin ” Kunpa voisin elää vain kirjoittamiselle. Se olisi suurin onni, mikä minua voisi kohdata.”

Edellisenä kesänä on ollut hetkiä, joista luen kuin ne olisivat sattuneet jollekin toiselle. Olen sotkenut kynällä kaikkien henkilöiden nimet enkä voi siis saada selvää nimistä, jollei asiayhteys auta minua.  Haaveilen koko ajan ja morkkaan itseäni, olen huonompi kuin ystäväni. Olenko ylipäänsä edes edistynyt noista ajoista muulla tavalla kuin vanhenemalla?

Kaloisten kansakoulurakennukset. Isäni diakuvia. Vasemmalla vanha alkuperäinen koulurakennus ja oikealla 1957 valmistunut.

Jos aika, kun kansakouluja perustettiin Suomen maassa kiinnostaa lukijaani, poikkea lukemassa Tero Parkkosen Jyväskylän yliopistolle tekemä pro-gradu (2008) ”Kansakoululaitoksen perustaminen 1800-luvun puolivälistä 1900-luvun loppuun”. Nimessä on virhe, koska aihetta käsitellään vain vuosisadan vaihteeseen ja lähinnä vain kuntakokousten näkökulmasta verraten myös alueita ja tasa-arvon toteutumista.

Nappasin tekstistä lähinnä sen tiedon, että Karjalassa ja itä-Suomessa oltiin innokkaampia opetuksen kehityksen suhteen, vaikka olihan sielläkin vastustusta kuten voi lukea Kuolemajärven historiasta sivuilta 297- 298, jossa luku kertoo, että kunnan kansakoululaitoksen alkuhistoria antaa havainnollisen pienoiskuvan koko maamme koulutoimen perustamiseen liittyvistä vaikeuksista. 

Kuolemajärvelle perustettiin ensimmäinen kansakoulu Seivästön kylään jo 1878.  Historiateoksessa kylän mainitaan olevan koko kunnan syrjäisin kylä. Miten nyt asiaa sitten katsotaan, on minun mielipiteeni. Seivästön kylän historia kertoo asiasta vielä seikkaperäisemmin.

Renkoon kansakoulu perustettiin vasta 1884.   Ennen kansakoulujen perustamista ja vielä senkin jälkeen varsinainen alkeisopetus saatiin kiertokouluissa, juuri sellaisessa, mitä äitinikin kävi. Oli vaikea ymmärtää, miksi käytiin kiertokoulussa, jos kansakoulu oli perustettu. Asia selveni vasta luettuani 1984 ilmestyneen Jyrki Lempisen kokoaman  ”Koulua Rengossa 100 vuotta”. Nimittäin kuntakokouksessa 1894  ”Ahoisten, Vehmaisten, Kaloisten ja Asemin kyläläiset ovat ehdottaneet että he vaativat ylhäisemmän kansakoulun piiriinsä.”  Uuden kansakoulun rakennustoimikuntaan valittiin  myös Kaarl Siukola (huom. nimen erikoinen kirjoitusasu) Vehmaisten kylästä eli isäni isoisä. Siinä vaiheessa rakennettiin koulu Ahoisiin (Tuomenojan koulu). Kaloisten kansakoulu, jota aikoinaan kävin valmistui vasta 1921.  Tätä aihetta olen sivunnut aiemminkin.

Muurilan mylly Rengossa joskus ennen. Se purettiin 1977.  Isäni  valokuvia.

Mutta palaan vielä niihin valokuviin. Toissayönä tuskailin unessani kolme kameraa roikkuen kaulallani, kun kamerat eivät toimineet odottamallani tavalla. Osallistuin johonkin suureen karjalaisjuhlaan, jossa oli paljon väkeä. En enää muista, milloin kamerat ja valokuvaus tulivat myös uniini. Nyt silloin tällöin erityisesti salamakuvaus tuottaa unissani vaikeuksia.  Niin on muuten todellisessakin elämässä, akun virta käy vähiin silloin, kun vielä pitäisi kuvata jotakin erityisen tärkeää aihetta. Tungen tänne blogiini valokuvia, jotka eivät aina välttämättä liity aina aiheeseen, mutta saanpas niitä kuvia esille, sellaisiakin, joita en ole vielä esittänyt. Lukija saa sitten päättää, lukeeko tekstin vai katsooko kuvia vai molempia.

Tältä Muurilan koski näyttää nyt, myllyn paikka tuossa sillan kupeessa.