torstai 24. kesäkuuta 2021

Ajatuksia kesähelteellä

Kesäpäivän seisauspäivänä aika seisoo hetken, jos oikein tarkkaan havainnoi. Niin se tekee jok’ikinen päivä aina, kun haluamme. Juhannusviikko. Hirveät helteet. Olisi kiva viettää aikaa varjossa veden äärellä. Mutta ei, sitä onnea en ole oikeastaan koskaan kokenut sillä tavalla, kun sen tähän kirjoitin. Muulla tavalla kyllä en ole jäänyt osattomaksi, koska minulla on oikea asenne. 


 

Joskus lyhyen hetken verran tajuan jotakin osattomuudestani. Palaan nopeasti omalle uralleni.  Asia on niin, että meidän jokaisen on elettävä omaa elämäämme, ei toisten. Elämämme on näennäisistä puutteistaan huolimatta meidän omamme, ihana, värikäs ja rakas. Kun koronarajoitukset ovat hellittäneet, meillä on voimakas tarve elää ja kokea. Ehkä juuri siksi, vanhat ajatukset aktivoituvat.  Silloin heräävät taas menneet tunteet, jotka olen aikoja sitten jättänyt taakseni.Vai olenko sittenkään?



Vastaavanlaisia ajatuksia on herännyt muutenkin koko tämän ajan, kun olen usein kulkenut vain omissa kuvitelmissani. Olen ollut enemmän yksin kuin koskaan. Voi olla, että moni muu ihminen repeää tällaisena aikana, tilaa matkoja, huvittelee. Vanhan ihmisen elämä kulkee omaa tietään siitäkin huolimatta, että mieli on kuin nuoren tytön. Kuvitelmaelämästä voisi luoda rinnakkaiselämän. Minussa se aktivoituu hyvinä hetkinäni.

Illalla nukkumaan mennessäni otin jo uimapuvun esiin. Ajattelin, että haen heti aamupäivästä Alexin uimaan kanssani. Jos vaikka uimapaikat olisivat vielä tyhjempiä kuin yleensä. Jotta minäkin uskaltaisin tai paremmin kehtaisin kävellä veteen. No, se voi mikä tahansa aamupäivä tällä viikolla. Olen taas vanhana yhtä ujo ja arka näyttäytymään vähäpukeisena ja/tai myös puettuna. Minne pohjaton epävarmuus ulkonäöstä häviäisi? Olen sama ihminen kuin lapsena. Vaikka olen vuosikymmenen aikana yrittänyt taistella sitä vastaan tietäen tuntemusteni olevan järjenvastaisia, se on tänä eristäytymisen aikana ilmaantunut entistä voimakkaampana. Sanoo sitten kuka tahansa mitä tahansa.


 

Siinä ei auta aina edes se peräänkuuluttamani rohkeus, jota minulla on ollut yllin kyllin.  Edellinen vain osoittaa, ettemme ole koskaan valmiita.  Huolemme ovat kaiken lisäksi useimmiten turhia.Kukaan muu ei koskaan katso meitä liian tarkasti, jotta näkisi kaikki puutteemme ja ongelmamme. Kaiken lisäksi se ei edes kuulu kenellekään muulle. Olen itsekin joskus sanonut itselleni, että olisin jatkossa tarkkaavaisempi ihmisten suhteen. Joskus se alkaa onnistua, mutta sitten olen taas suuna ja päänä.  Elämä on yhtä oppimista eikä meistä ehkä ehdi koskaan tulla valmiita.

Pari tuntemaani vanhaa ihmistä on ilmaissut minulle olevansa sensijaan valmiita lähtemään. Tulenko minä koskaan pääsemään niin pitkälle? En tätä menoa. Tai sitten viikatemies tulee yllättäen kuten äskettäin kävi eräälle itseäni nuoremmalle. Koska en tuntenut häntä lähemmin, niin en tiedä, mitä hän oli ajatellut ennen kuolemaansa. Jos yleensä ehti ajatella mitään.

21.6.2021 Hyrylän urheilukeskuksen uimapaikalle menossa
 

Viime vuonna näihin aikoihin oli myös helteitä.  Vein silloinkin Alexia uimaan ja rohkenin kerran mennä itsekin. Urheilukeskuksen uimarannan montun rinteessä kukki valtavan juhannusruusupensas, jota kuvasin.  Nyt Alex on jo vuoden vanhempi ja minua ei tarvita niin paljon kuin kahtena aiempana vuotena. Se sopii minulle hyvin. Pandemia-aika on tehnyt hyvää terveydelleni. Nyt pitäisi rakentaa vielä tuota itsetuntokysymystä. Hah.


 

Tämä kuumuus tekee veltoksi, vaikken halua valittaa.   Mitä meistä jää jäljelle?  Luin selailemalla kirjahyllystäni löytämääni Hellevi Arjavan kirjoittamaa, kulttuurihistoriallista kertomusta ”Swanin tytöt".  Carl Gustaf Swan (1839-1916) ja puolisonsa Emilia Charlotta Malin (1836-1917) saivat yhdeksän tytärtä aikavälillä 1864-1878. Juutuin hetkeksi lyhyeen aikaan 1878–1884, kun perhe asui ensin Janakkalan Isossa-Hiidessä ja sitten keväästä 1881 Vanajan puolella   vanhassa Rekolan käräjätalossa Vanajaveden rannalla. Sen jälkeen perhe muutti Lappeenrantaan. Minua kiinnostaa erityisesti se, miten ja mistä Anni Swan ammensi intonsa kirjoittamiseen. Olihan hän niitä ensimmäisiä kirjailijoita, jonka kirjoihin lapsena tutustuin. Jatkan tutustumista joskus sitten kun kuumuus hellittää.

Niilo ja kirjoittaja Leninin muistomerkillä Kuolemajärven Seivästöllä, jossa Lenin piileskeli useaankin otteeseen, ainakin 1907.
 

Tärkeämpi oli saada kirjoitukseni elokuun lopussa ilmestyvään Kuolemajärveläinen- lehteen lähtemään eteenpäin ja valittua kuvia sitä varten. Paneuduin siinä eräisiin kaukaisiin tapahtumiin Kuolemajärven Seivästön kylän majakan läheisyydessä.  Haastattelin myös ystävääni Niilo Marjakia monta kertaa puhelimessa hänen useisiin henkilöihin liittyvistä muistoistaan. Otin toiseksi aiheeksi hänen sukunsa, jotka liittyivät myös majakkaan (Marjakit ja von Lodet). Keskusteluissa tuli mieleeni taas se, kuinka paljon pienien muistojen rippeitä kullakin ihmisellä on. Emme pysty tallentamaan niitä kaikkia vaan on aina tehtävä valintaa.

Kirjoittamisen vaikeus nousi myös esiin. Minäkään en enää jaksa niin kuin ennen. Minulla on äänitteitä purkamatta. Ihmiset, joita olen haastatellut, ovat jo poistuneet keskuudestamme. Kaikki, joiden kanssa olen jutellut, ovat hyvin auliita kertomaan. Olen nykyään paljon vastaanottavaisempi kuin ennen. Se johtuu vain siitä, että aiheet ja taustat ovat tulleet hyvin tutuiksi. Osaan esittää oikeita kysymyksiä. Kävin edellisellä viikolla Riihimäellä tapaamassa ystävääni Marjaa, jolla oli omien vanhempiensa tarina valmistumassa. Senkin on tarkoitus tulla samaan lehteen. Hänkin on tottunut kirjoittaja, mutta tuntemukset olivat samoja. 

Vierailimme Marjan kanssa Sibeliuksen Ainolassa 30.6.2017
 

En tiedä, jos joku osaa kirjoittaa helposti ja nopeasti ja heti valmista tekstiä. Minulla ainakin kirjoittaminen on aiheen tuntemuksesta huolimatta vaikeata. Raakateksti tulee nopeasti valmiiksi, mutta sitten pakenen sitä päiväkausia, kunnes taas uskallan ottaa sen esille. Tämä voi jatkua viikkoja. Koska usein teen samalla tutkimuksia, niin kirjoitus jää välillä sivuun, kun minä osun syrjäteille.  Kirjoittaminen kuten näköjään moni muukin asia vaatii paljon tilaa, aikaa ja rauhaa. Sen olen tainnut kirjoittaa tänne jo usein.

Aloitin tämän blogin kirjoittamisen taas pari päivää sitten. Olen vienyt Alexia jo kolme kertaa uimaan, viimeksi tänään aamupäivällä. Eilen menin minäkin veteen. Eikä se ollut helppoa. Helteet ovat olleet sietämättömiä. Kaikki tekeminen on raskasta. Välillä on käytävä suihkussa. Tänään iltapäivällä sentään ukkosmyrsky tuulen ja kovan sateen kera kulki ylitse.

Valokuvafriikkinä katson joka päivä tarkkaan aiempien vuosien valokuvani. Tänään aloin ihmetellä, missä tämän päivän 23.6. 2017 valokuvat ovat.  Silloin oli juhannusaatto. Blogeihini olen ehkä tallentanut jotakin niiden hetkien tunnelmista, mutta mitä muuta sinä erityisen kiireisenä kesänä tapahtui. Muistin, että kaiken lomassa (talon myynti, kesäretket, tavaroiden pakkaamiset ja hävittämiset, asunnon etsiminen, Karjalan matka ym.) ehdin tehdä kaikkea muutakin. Tässä linkki blogiini 25.6.2017 ”Kotona Karjalan kannaksella”. Muutama päivä aiemmin olin kirjoittanut blogin ”Välillä ihan sekaisin”. Vähän myöhemmin oli pakko dokumentoida asioita blogissani ”Eräs päivä elämässä”.

Toisin sanoen, olen sentään blogeissani kirjoittanut asioita talteen. Eräs päivä elämässä voi johtaa monessa mielessä valtaviin muutoksiin. Ylipäänsä kuvia selaillessani en voi olla huomaamatta valtavaa muutosten tahtia läheisteni ja minun elämässäni. Ainoa pysyvä asia on siis muutos.  En ole vielä edes oikein päässyt kirjoittamaan niistä. Muutoksen aiheutti myös korona. Nyt tuntuu siltä, ettei sitä olisikaan, mutta…

Toinen tärkeä asia on kerroksellisuus. Pieni merkintä kalenterissa kertoo aina isomman tarinan. Tulen siis ehkä joskus myöhemminkin palaamaan kesään 2017. 

Riemuisaa ja hyvää juhannusjuhlaa kaikille lukijoilleni!

30.6.2017 juhannusruusut kukkivat Ainolassa. Tänä vuonna ne lienevät jo kuihtuneet.


 

 

 

 

 

maanantai 14. kesäkuuta 2021

Uusi aika

On ymmärrettävää, että joidenkin muistojen avaaminen tai yritys niiden avaamiseksi, saattaa olla tuskallista.  On ollut aikoja, joista olen vain hyvin vähän tallentanut muistoja, ei ole edes valokuvia eikä päiväkirjamerkintöjä. 

Tämä kuva alkusyksystä 1979 saattaa olla muuten juuri siitä viimeisestä ottelusta. 1970- ja 1980-lukujen valokuvien värit ovat usein muuttuneet ja niitä on hankala saada oikeiksi.

Sattuneista syistä eli Suomen maajoukkueen aloittaessa Euroopan mestaruuskisoissa, tulin ajatelleeksi omaa ”uraani jalkapalloilijana" joskus 1977–1979.   Olen jo aikoja sitten hävittänyt pelipaitani, -kenkäni ja -sukkani. Täällä on kuva pelipaidastani. Onko siitä ajasta yhtäkään valokuvaa, ehkä on, mutta en löytänyt juuri nyt. Kalenteriakaan ei ole säilynyt. Selatessani ajan kirjeitä ja kortteja, kauhistelin niiden määrää. Nyt juuri kukaan ei lähetä enää kortteja eikä ainakaan kirjeitä. Soittaminen oli 1970-luvulla kallista eikä minulla ollut pitkään edes puhelinliittymää. 

Olisiko tämä jostakin harjoitusottelusta, kuten myös seuraava...

Luin muutaman kirjeen. Ne toivat mieleen muistoja niiltä ajoilta, joista jotkut johtivat eteenpäin. Osa kirjoittajista on jo aikoja sitten kuollut, moniin yhteyteni ovat katkenneet kokonaan. Huomaan, että minun on edelleen kiusallista ajatella tuota aikaa ja itseäni siinä ajassa. En tiedä, selviänkö koskaan niin pitkälle, että pystyn kunnolla käsittelemään sen ajan tapahtumia. Jos on tarpeen, otan jatkossa esille vain joitakin kohokohtia. Käsittelen samalla tavalla myös 1980- ja 1990-lukua.

Ikäänkuin tässä olisi mukana myös miehiä.

Tuliset ja kiihkeät nuoruuden ja keski-iän vuodet! Joskus mietin, olinko kuitenkin silloinkin se sama minä kuin myöhemmin (ja aiemmin). Niin varmasti olin, sillä oma perusluonteemme kulkee mukanamme lapsuudesta vanhuuteen. Emme vain aina osaa hillitä temperamenttiamme ja kahlita tunteitamme. Etsimme kiihkeästi onneamme toisista ihmisistä. Teemme vääriä valintoja. Loppujen lopuksi tajuamme, että onni on meissä itsessämme. Voimme vain jakaa ja antaa onneamme läheisillemme, joita olemme välillä laiminlyöneet. Niin on käynyt, koska piiriimme osuneet henkilöt ovat ehkä harhauttaneet ajatuksiamme ja tunteitamme. 

Kasa huonoja valokuvia oli eräästä työpaikan urheilukilpailusta alkukesästä 1977. Pikku Christina siellä on kentän laidalla. Nämä kuvat nähtyäni, mieleeni tuli muita muistoja. Kuvat ovat aarre.
 

Samoin on käynyt kaikille muillekin tuntemillemme ihmisille. Useimmat heistä ovat kaikonneet jonnekin kauas. Hyvä niin. Jos vaikka haluaisin löytää erityisesti mieleeni jääneen ja mahdollisesti kaipaamani henkilön menneisyydestä, se ei ole helppoa. Monet ikäluokkani ihmisistä eivät ole sosiaalisessa mediassa, monet ovat poistuneet joukostamme, naisten nimet ovat muuttuneet. Minun sukunimeni oli 1970-luvulla Dumanski, kunnes se muuttui 1979 nimeksi Kalenius. Monta kertaa olen ajatellut, että voisi olla parasta vaihtaa sukunimi nimeksi Siukola, joka oli syntymäsukunimeni. Se ruljanssi nimen muuttamisessa ei houkuttele. Mieluummin käytän aikani kaikkeen muuhun.

1970-luvulta minulla on todella vähän valokuvia verrattuna myöhempiin aikoihin. Tässä tuore kuva vuosikausien kävelylenkkini varrelta. Tien varteen oli laitettu nyt penkki.

Silloin tällöin vuosien mittaan olen sattumalta nähnyt joitakin aikanaan tuntemiani henkilöitä. Olen aina ollut erityisen hyvä tunnistamaan ihmisiä, vaikka he ovat usein paljon muuttuneet. Samoin muistan hyvin nimet. En ole missään nimessä halunnut häiritä heitä. Nuorempana saatoin mennä juttelemaan, mutta en enää. Olisi erityisen kiusallista, jos he eivät muistaisi minua. Muistan myös pettymykset menneiltä ajoilta, jolloin vielä uskalsin.

Toisaalta olen kirjoittanut täälläkin vanhojen koulukavereiden tapaamisesta ja siitä, kuinka mukavaa se on ollut. Sama on koskenut vanhojen työkavereiden tapaamista. Mutta vanhat heilat, ei kiitos!

1989 Naisten kympin kokoontumispaikat olivat Kaivopuistossa


Rankka urheilu saattoi aikanaan olla minullekin hyvä keino hillitä luonteeni ryöppyämistä. Aloitin harrastaa jalkapalloa SYP:n ”mimmijoukkueessa” kahden työkaverini kanssa. Harjoitukset sisälsivät pitkiä juoksulenkkejä, joita olin muutenkin harrastanut. Peliharjoituksissa joutui myös juoksemaan todella paljon, koska kenttä on suuri. Kiersimme harjoittelemassa ja kilpailemassa Helsingin eri kentillä. Vastassamme kilpailuissa oli muiden pankkien ja firmojen joukkueita, mutta myös Helsingin jalkapallokerhojen kovia porukoita. Joskus jopa vastassamme oli miehiä. 


 

Paikkani kentällä oli jossakin keskellä laidassa. Muistaakseni naiset pelasivat lyhyemmän ajan kuin miehet. Oli pelottava pelata kerhojen joukkueita vastaan, koska tytöt olivat meitä paljon nuorempia ja usein pahasanaisia.  En halunnut loukkaantua pelatessa. Osallistuin lähinnä oppiakseni jotakin uutta. Lopetin pelaamisen otteluun, jonka pelasimme kahta ruotsalaista suurpankkia vastaan (muistaakseni SE-banken ja Handelsbanken). Siinä oli kaksi ottelua peräjälkeen. Voitimme molemmat. En tietenkään pelannut koko aikaa, mutta joukkueen voitto oli hieno asia. Muistaakseni pelasimme Käpylän pallokentällä. Näen vielä sieluni silmin ottelun tuoksinan ja ilon sen jälkeen. Mieleeni tulikin, olisinko sittenkin ottanut kuvan.

Jos löydän sattumalta myöhemmin jotakin (kuvia tai tietoa), niin lisään ne tähän blogiini.  Toinen unohtumaton muisto on samalta kentältä eräänä sateisena päivänä (syksy) kentän ollessa mutainen. Tyttäreni oli silloin seuraamassa ottelua. Pelin jälkeen pelaajatoverit ja minä olimme märkiä, likaisia ja onnellisia. Ehkä voitimme senkin ottelun? 

 

Tässä lähdössä tai tulossa Tallinnasta. Juoksumatkan ohella olimme lopettamassa erästä ammattiosastoa. Nyt vuosi oli jo 2002 ja matkassa oli halpiskamera.

Aikoinaan tuli sentään urheiltua. Iltaiset juoksulenkit. Myöhemmin 1980-luvulla osallistuin muutaman kerran Naisten Kymppiin Helsingissä. Toukokuussa 2002 osallistuin Tallinnassa sikäläiseen naisten Maijooksiin. Se olikin aikamoinen kokemus, sillä oli mahdottoman kylmä sää, joka muuttui pian lähes kaatosateeksi. Osa keskeytti siihen, mutta jatkoin sitkeästi loppuun saakka. Siitä löytyy muutama kuva.

Kuvia selatessani huomasin, että urheilu oli aikoinaan hyvin suosittu harrastus myös, kun vietimme vapaa-aikaa työkaverien kanssa. Niistä tilanteista minulla on yllättävän paljon valokuvia.

Juoksun jälkeeen piti ottaa valokuva Virun baarissa.


Kun kirjoitan tällaisesta aiheesta, käyn siis välillä sotkemassa kuvavarastojani. Joka kerta mieleeni tulee, että olisi korkea aika saada niihin jokin selkeä järjestys. Kaikkia en kuitenkaan ehdi enkä edes aio skannata. Työkuvia olen ottanut koko työelämäni ajan, mutta ne tuskin kiinnostavat enää ketään. Osa kuvista on albumeissa, mutta osa irrallaan.

Meillä kaikilla, ikäisilläni ja minulla on värikäs ja monitahoinen elämä takanamme. Meillä on paljon kokemuksia, iloja ja suruja.  Ei kai ole mitään järkeä kerätä kaikki muistoja, valokuvata kaikkea mahdollista ja kirjoittaa kaikesta. Mutta samalla kun ajattelen vanhempieni ja entisaikojen ihmisten historiaa ja elämää, joista on jäänyt vain hyvin vähän tai ei ollenkaan jälkiä, en voi olla kirjaamatta myös omaa historiaani. 

Naisten Kymppi 27.5.1989


Olen tainnut aiemminkin mainita, että jotkut tuntemani ihmiset pitävät itsestä kertomista ja kirjoittamista blogissa tai somessa, julkisuuden tavoitteluna. Tähän voisin kirjata uudelleen, että minä tai kuka tahansa muu tavallinen ihminen ei ole itsessään kiinnostava, vielä vähemmän vanha ihminen. Sitä on lähes mahdoton saada ihmiset ymmärtämään. He myös pitävät näkyvänä olemista kutsuna rikollisille. He eivät ymmärrä aikaamme ja sen moninaisuutta eikä halua opppia uusia asioita.  Siksi he eivät usein tunnista sitten oikeita nettirikollisia ja menevät lankaan.  Tällä hetkellä harvalle enää muodostuu paperilla olevaa kirjeenvaihtoa, paperivalokuvia tai vastaavaa.  Omat, ikävä kyllä laajat varastoni kertovat paperisen ajan lopusta. Elämme uuden ajan alussa.

Muuten, jotta pystyisin järjestämään kaiken kunnolla, tarvitsisin lisää tilaa. Toinen vaihtoehto on, että jossakin vaiheessa muutan asuntoni kokonaan toimistoksi. Kirjaprojekti niiden vähentämiseksi polkee edelleen paikoillaan.

Muuten pitääpä hankkia iso kasa muistitikkuja. Yhteen olen jo aloittanut Alexista ottamieni videoiden kopioinnin. Sattui sateinen ja tuulinen päivä, sopiva blogin kirjoittamiseen ja asunnon sekoittamiseen.

Kuvan värit olivat niin surkeat, että muutin sen mustavalkoiseksi. Kuvan olen ottanut Lapsuudenkotini navetan seinustalta, jossa äidilläni oli silloin kasvimaa.