Harmaata ja tasapaksua

Tällaista tämä on. En ole saanut edellistä 16.1. aloittamaani blogipostaustani valmiiksi enkä saa. Se olisi kertonut lähinnä päivistäni, ajatuksistani ja tekemistäni asioista. Se ei ole niin tärkeätä. Mainitsemisen arvoiset asiat ujuttautuvat muihin teksteihini tavalla tai toisella. Kaikkea ei tarvitse sanoa. Omakohtaiset tekstit näyttävät olevan luettuja. Joskus askarruttaa, miksi näin on. Ehkä on hyvässä tai pahassa mielenkiintoista lukea vanhan naisen tuskien taivalta.

Kuvat sattumanvaraisia 17.6.2011 aamu kotipihalla

Tämä aamuna heräsin uneen, joka oli kirjattava ylös. Siinä oli nimittäin minulle viesti. Olin tapaamassa vanhoja tuttuja ihmisiä, kun minulle näytettiin blogeistani kerättyä laajaa kirjasarjaa ja kysyttiin, onko lisää tulossa. Kirjasarja sisälsi juuri mainitsemiani henkilökohtaisia tekstejä. Sellaista sarjaa ei todellakaan ole olemassa. Aloin unessa ajatella, että pitäisikö sarjaa jatkaa. Keskeneräiset tekstini tulivat mieleeni ja ikävä kirjoittamisen pariin. Olen todella pitkään ollut tuskastunut, rasittunut, kipeä ja jaksamaton. Puurran kyllä kaikenlaisten tehtävien parissa ja innostun monista asioista. Uni muistutti minua vapaan kirjoittamiseni tärkeydestä. Huolimatta edelleen keskeneräisistä muista tehtävistä, se johdatti minut nyt jatkamaan blogiin kirjoittamista.

Viimeisimmän viikon aikana olen yrittänyt saada aikaan esitystä ensi viikon Helsingin Kuolemajärvi-kerhoon. Eilen sain vihdoin lähettyä kutsun kerholaisten sähköposteihin. Koska meillä ei ollut esiintyjää tammikuulle, niin tarjouduin vapaaehtoisesti alustajaksi. Esitys on vielä työn alla, mutta aihe oli jo pidempään hautunut mielessäni.

Esityksen aiheena ovat sotakorvaukset evakoille. Tilasin muutama vuosi sitten (2022) Kansallisarkistosta isovanhempieni perheen ja sodassa olleen äitini korvaushakemukset kaikkine liitteineen. En tutkinut niitä silloin kovin tarkkaan, mutta nyt oli aiheellista paneutua niihin. Niiden eteeni tuoma pikkutarkka tieto kaikesta omaisuudesta, rakennuksista, lasten vaatteista ja tavaroista, tiluksista, ammattiasioista, eläimistä oli vaikuttava ja sisälsi paljon minulle uutta asiaa. Pisin korvaushakemus oli hakemuksineen ja päätöksineen yli 50 arkkia pitkä. Kirjoitin aiheesta blogiini 17.1.2022 otsikolla ”Havaintoja tietoisuuden rajoilla”.  Silloin paneuduin aiheeseen osittain unien ja tunteiden viemänä, mutta korvaushakemuksista kerroin osittain melko yksityiskohtaiseksi.

Tutustumiseni erääseen kirjaan johti lupaamaani esitykseen. Luin kirjan yhdeltä istumalta ja sain siitä sellaista tietoa, mitä en ole muualta saanut.

Se oli Johannes Virolaisen 1989 Otavalla julkaistu kirjan ”Siirtokarjalaiset 1941–44.  Kotiinpaluu, jälleenrakennus, uusi lähtö”. Kirja kertoo todella tarkkaan kaikesta, mikä liittyy kirjan otsikkoon sisältäen paljon sellaista, mitä en ole mistään muualta lukenut.

Virolaisen s. 1914 tehtävä sotien aikaan oli seuraava Wikipedian mukaan:

” Sotien aikana Virolaisen ura kietoutui karjalaisten kohtaloihin. Talvisodan päättäneessä Moskovan rauhassa 1940 Viipuri, Yläsommeen kylä ja Virolaisen kotitila jäivät uuden rajan taakse. Jatkosodan aikana Virolainen työskenteli Palautetun alueen neuvottelukunnan toimistopäällikkönä 1942–1944. Neuvottelukunnan tehtävänä oli organisoida jatkosodan alussa takaisin vallatun Karjalan jälleenrakennus ja -asutustyöt. Kun jatkosota päättyi 1944 ja talvisodan jälkeinen raja vahvistettiin Moskovan välirauhassa, neuvottelukunta lakkautettiin. Virolainen nousi sisäasiainministeriön siirtoväenasiain osaston päälliköksi tehtävänään Karjalan evakoiden asuttaminen. Sota-aikana hän yleni luutnantiksi ja myöhemmin vielä reservissä kapteeniksi.”

Evakkojen kohtalot, molemmat lähdöt ja paluut ajankohtineen ja vaatimuksineen vyöryivät eteeni. Tietoa oli enemmän kuin olin aiemmin tavannut missään. Karjalan alue oli laaja ja vaikkapa talvisodan hävitys oli jo koskettanut alueita eri tavalla. Kuolemajärvellä hävityksen aste oli yli 90 %. Samanaikaisesti piti huolehtia myös väestön asuttamisesta molemmilla kerroilla. Sodat vaativat valtavasti voimavaroja sekä evakoilta että valtiovallalta.

Koskettavaa oli myös karjalaisten kuume päästä takaisin ja rakentaa kodit ja ympäristö uudelleen. On aina hienoa jakaa tietoa kaikista siirtoväkeen liittyvistä asioista, koska väärinkäsityksiä on liikkeellä edelleen, vaikka kuinka paljon.  Vieläkin joutuu selittämään, että karjalaiset ovat kantasuomalaisia ja että siellä oli kahta uskontoa, oli luterilaisia ja ortodokseja. Karjalan kieltä tyrkytetään usein kaikkien karjalaisten kieleksi, mutta esim. Karjalan kannaksella puhuttiin suomen kieltä, murretta.

Alex ja minä "hirmumyrskyn" jälkeen hänen kotipihallaan 13.8.2017

Lapsenlapseni Alex on viettänyt tammikuun aikana kahteen otteeseen viikonlopun luonani. Silloin omistauduin vain hänestä huolehtimiseen ja nautin, että Minni-kissan kanssa saamme mukavaa seuraa. Silloin kirjoittelen yleensä vain päiväkirjaani ja teen pakollisia kotitöitä.  Alexin isä on äskettäin kuollut ja olen jäänyt ajattelemaan häntä ja kaikkea, mitä oli tapahtunut siihen mennessä, kun perheen tiet erosivat 2019 Alexin ollessa 7-vuotias. Olemme puhuneet myös hänen muistoistaan vanhasta kodista.  Koska olen ollut hänen elämässään hänen syntymästään asti, niin vatvon ja ajattelen kaikkea pitkään. Kuolema pysäyttää aina ja vie miettimään myös kaikkea sitä, mikä on elämässä tärkeintä. Puhumme usein  ajattelematta asioista syvällisesti ja tunteilematta, mutta sitten tapahtuu jotakin, joka katkaisee ajatukset. Muistan kaikki hyvät asiat ja surut. Kaikki löytyy valokuvistani, koska toivottomana asioiden dokumentoijana olen kuvannut perheen tapahtumia noin 10 vuoden ajalta. En voi olla ajattelematta, että varmaan kaikki osalliset ajattelivat menehtyneen elämää ja suhdetta häneen. Mutta siitä on vain niin vaikeata puhua. Enkä minä ole kirjoittamassa romaania kenenkään elämästä, en edes omastani, koska se koskettaisi valtavan suurta joukkoa ihmisiä. Tuskin kukaan loukkaantuu siitä, että mainitsen tämän asian täällä blogissani.

Kaupan pihalla korona-aikana 13.4.2020

Tulevina päivinä jatkan esitykseni tekemistä ja valmistautumista.

Minua huvittaa, että kirjoitan tällaisia blogipostauksia, joissa kerron kuin alakoululainen päivän tapahtumista. Lapsena en kertonut tunteistani, sitä olen joskus ihmetellyt. Rivien välistä luin usein, että niistä olisi ollut jotakin sanottavaa, mutta jätin sanomatta. Olen miettinyt ja varmaan ja aiemmin kirjoittanut siitä, mitähän olen tarkoittanut. Elämänkokemus kertoo minulle, mitä ehkä tarkoitan. Ihminen joutuu pakosti piilottamaan tunteita, koska niistä puhuminen on tuonut jännitteitä perheenjäsenten väliseen suhteeseen ja tarkempi käsittely jopa riitauttanut ihmisiä. Niinhän se on vieläkin, kun tarkemmin ajattelen. Väärinkäsityksiä syntyy liian helposti, koska emme ole oppineet keskustelemaan eikä tarkentamaan kunkin henkilön luonteeseen ja ajatusmaailmaan. Monelle empatia on tuntematonta. Riita tai yhteentörmäys on väistämätöntä. Nykyaika sattuu jopa korostamaan sitä.

Suomalaiset vasta opettelevat kommunikointia, ymmärtämistä ja sopua toistensa kanssa, sekä yhteiskunnassa kaikkialla ja perheissä yksilöineen.

 On niin, että kivat asiat saavat unohtamaan kipeän jalkani, joka tuntuu vähän paremmalta, muttei salli vielä sen kummempaa liikkumista kuin käynnin kaupassa kerran tai kaksi kertaa viikossa. Olen armottoman hyvä sekoittamaan ympäristöni, mikä ei ole mikään ihme, koska paperitavaraa on niin paljon ja aina jotakin on hukassa. Siis, siivotakin pitäisi, siinä minun liikuntani.

Valokuvaus on jäänyt syrjään, on pimeätä, sataa välillä räntää ja luonto on harmaa ja iloton. Tylsää tekstiä, mutta elämä on pääosin harmaata ja tasapaksua ja oikeastaan se on siinä parasta, kunhan sen tajuaa. Siitä tuli myös otsikko tälle postaukselle.

 .... ja blogialusta reistaili, ettei tästä tahtonut tulla valmista...

Selfie kotipihalla 25.6.2014

 

Mikä, kuka, missä ja milloin?

Siihen mennessä, kun lopulta olen ehtinyt läppärini äärelle, kirjautunut sisään laitteelle, avannut Wordin ja myös kaiken varalta Googlen, olen ehtinyt unohtaa kaiken, mistä ajattelin tänään kirjoittaa. Jotta pääsisin taas hengittämään ja rauhoittumaan.  Olen nukkunut pitkään todella huonosti. Aina välillä nukun silti yhden yön hyvin ja pääni on hetken selkeä. Kun herään aamuyöstä, ajatukset ja ideat ryntäävät ja ottavat minusta otteen. Kirjoittaminen saattaisi auttaa siihen.

Katse taaksepäin. Menossa Helena Miettisen kirjan "Rajamailla" julkaisutilaisuuteen Lottamuseolle

En toki elä päivääkään kirjoittamatta. Jollen muuten, niin kirjoitan päässäni kuten koko tämän aamun heräämisestäni alkaen. Mutta ajatukset eivät piirry minnekään. Ne tekevät olon vain entistä sekavammaksi. On vain hyväksyttävä se, että joskus on näin. Juuri nyt on näin.

Kirjoittamisen sijasta olen lukenut. Jopa yöllä herättyäni ja kiemurreltuani hetken, otan kirjan ja luen pätkän. Aamuyöstä uudelleen nukahdettuni näen unia. Ihminen elää milloin mitäkin vaihetta. Meillä vanhoilla ihmisillä saattaa olla myös luomisen tuskaa. Siitä kuten monesta muustakaan meidän iäkkäiden asioista ei vain enää puhuta mitään. Se ei yksinkertaisesti ole kiinnostavaa. 

Tuusulanjärven rannalla Suomen itsenäisyyden 100-vuotis-tilaisuuden päätyttyä sankarihaudoilla. Kylmää, mutta kaunista!

Suomi on täyttänyt itsenäisenä maana tällä viikolla 100 vuotta. Pelkästään tuo aika on tuottanut ja tuottaa koko ajan materiaalia, tietoa, mielikuvia, kuvia, tutkiskeluja. Muiden. Ne ovat vieneet minunkin arvokasta aikaani. Samalla ne ovat sekoittaneet yksinkertaisen mieleni tuomalla mieleeni uusia tutkittavia asioita, ajatuksia, jotka vaativat minua ryhtymään toimeen. Tieto luo tuskaa. Niinhän se on. Kaikkien tuska ei vain ole samanlaista.

Tiedon jyvästen ja lankojen yhdessä pitäminen on vaikeata. Se on samanlaista kuin niiden lukemattomien ajatusten, jotka herätessäni pakottavat minua kirjoittamaan ja jättämään kaiken muun silleen. Mutta yksinäisellä naisella on myös muuta tekemistä, arkipäiväistä. On kotona tehtäviä asioita, siivoamista, pyykinpesua, kaupassa käyntiä, järjestelyä, sovittuja menoja ja tapaamisia.  On liian vähän sellaisia päiviä, jolloin ei tarvitse edes pukeutua vaan voi pyjama päällä istahtaa kirjoittamaan.

Facebook ja WhatsApp alkavat laulaa. Aamulehdet jätin kesken. Joskus kaikki ylimääräinen tuntuu häiritsevän. Meditoi, tee sitä, tee tätä. Neuvoja kyllä satelisi. Minun on hoidettava tämä yksin. Olen juuri selvinnyt uuteen elämään entisestä, toipunut tuskallisen hitaasti, saanut lisää arpia, alkanut nauttia tästä kaikesta, kyllä minun on selvittävä myös eteenpäin. Näitä tarinoita ”nuorten” ihmisten selviytymisestä ovat lehdet täynnä. 

Entä me, keski-iän ja lopullisen vanhuuden väliin jääneet eläkeläiset?  Se on kohta, jonne kukaan ei halua pudota, mutta putoaa kuitenkin. Meitä, suurten ikäluokkien edustajia on kaikki paikat täynnä. Meitä pidetään usein syypäinä kaikkeen ikävään. Kohta meidän toivotaan lähtevän. Nyt tosin hehkutetaan vielä jonkin aikaa kaikkia tosi vanhoja, yli 100-vuotiaita. 

Sattuneista syistä olen viime aikoina ajatellut meidän ikäluokkaamme paljonkin. Olemme syntyneet heti sodan jälkeen. Sota elää meissä vielä hyvin monella tapaa ja koska se elää, jaamme sen vaikutuksia tietämättämme myös seuraavalle sukupolvelle sekä hyvässä että pahassa. Vaikka olemme lapsina ja nuorina olleet toistemme kaltaisia, niin vanhemmiten erot vain kasvavat. Ehkä osa syistä siihen löytyy siitä, mitä olemme perineet vanhempiemme kokemusmaailmasta tietoisesti tai useimmiten edes tietämättä. 

Sukupolvemme haavat näkyvät ihmisissä monessa muodossa. Ne purkautuvat vaikkapa kiukkuna, vihana, kateutena, jyrkkyytenä ja ties minä tunteena. Sosiaalinen media on loistava paikka seurata näitä tunteita. Siellä on tutkijoillekin materiaalia vaikka kuinka. Olen tarkoituksella pitänyt kavereina joitakin sellaisia henkilöitä, jotka kuuluvat tähän joukkoon. Sitä kautta saan uutisvirrassa näkyviin heidän kommenttejaan lehtikirjoituksiin, muiden postauksiin. He kuuluvat erääseen Suomessa aika isoon ”kuplaan”, joka kannattaa sellaisia asioita, joihin en voi liittyä. En myös uskaltaisi esittää siellä mielipidettäni kuten näköjään harvoin esittää kukaan muukaan toisinajatteleva. 

Mandroki, Venäjä 30.6.2005

Tämä ryhmä pitää itseään niin suurena, että katsoo valtaosan kansasta kannattavan heitä. Saattaa silti olla hyvä tutustua tämän joukon ajatusmaailmaan ja samalla näihin vaarallisiin äärioikeistolaisiin ryhmiin tarkemmin.  Viimeisin iso juttu, josta on riittänyt kuohuntaa, on ollut Helsingissä järjestetty itsenäisyyspäivän iso kulkue, jota kutsuttiin kansallismieliseksi, isänmaallisten ihmisten soihtukulkueeksi. Oikeasti kulkueessa oli mukana natseja eli kansallissosialisteja, populisteja ja kaikkia mahdollisia äärioikeistoa kannattavia (kuten perussuomalaiset) jäseniä. Tässä linkki sisäisine linkkeineen marssijoiden suuresti vihaaman valtamedian Ylen analysoimaan kirjoitukseen aiheesta.

Miksi nämä ryhmittyvät tuntuvat minusta vaarallisilta? Tunnen maailman ja Suomen historiaa. Itse asiassa he myös väittävät tuntevansa ja siksi puolustavansa Suomen rajoja ja ihmisten oikeuksia sanoa mielipiteensä. He ovat äärimmäisen vihaisia ihmisiä, minä en ole.  He haukkuvat ja arvostelevat muita julmasti ja väittävät, että kaikki muut ovat heitä vastaan. Niillä kaikilla muilla on heidän mielestään sananvapaus. Mitä sananvapautta on se, että heille ei halua sanoa mitään, kun tulee heti haukutuksi ja saa kuulla nimityksiä? He ovat hyvin taitavia kääntämään kaiken muiden syyksi, heidän mielestään Suomessa on uusi sisällissota, jossa politiikka, lehdistö ynnä kaikki muu tukevat vastakkainasettelua eli kansan kahtiajakoa. He eivät silti ole valmiita itse keskustelemaan. No, hyökkäys on tunnetusti paras puolustus.

Minä puolestani en halua elää maassa, jossa rajat ovat suljettuja ja ihmisiä sorretaan rodun ja uskonnon tai muun poikkeavuuden takia. Olen siis seurannut sivusta monen muun tavoin näitä keskusteluja, seurannut heidän ”valtamediaksi ” kutsumaansa yleistä mediaa, joka heidän mielestään on valemediaa. Miksi en voi uskoa edes heidän vääristeltyä totuuttaan. 

Jossakin Syvärillä aamuvarhain 30.6.2005.

En ymmärrä kaikkia niitä tekijöitä, jotka saavat ihmiset vihaa täynnä oleviksi. Kun näitä ihmisiä estetään esittämästä vihaa tihkuvia mielipiteitään karkottamalla heidät kuukausiksi Facebookista, he palaavat ajan päätyttyä sinne entistä enemmän vihaisina, ehkä hetken vähän varovaisempina, koska he kokevat, että heillä ei ole ollut sananvapautta. Pienemmistä vihapuheista voi saada vain muutaman päivän karkotuksen. Olen välillä yrittänyt tulkita noita kirjoituksia, yrittää ymmärtää.  Se on hyvin vaikeata, koska he palaavat itse jatkuvasti siihen vastakkainasetteluun ja syyttävät toista osapuolta, koska vain heillä on totuus. Seuraavassa lauseessa todetaan kuitenkin, että viha lisää vihaa eikä sillä voiteta vihaa.  

Kirjoitin tässä vain hyvin yleisesti aiheesta, joka ei itse asiassa ollut edes mielessä aloittaessani. Sattumalta asia tuli eteeni äskettäin ja nyt kirjoittaessani omista ajatuksistani koskien ikäluokkaani. Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlat herättivät mielessäni niin monenlaisia ajatuksia kuten näyttää käyneen muillekin. Omat vanhempani ovat syntyneet niillä main, äiti 1915 vielä Suomen kuuluessa  Venäjän alaisuuteen ja isä 1918 juuri itsenäistyneessä tasavallassa samaan aikaan kuin ympäri Suomea murhattiin sen ajan sisällissodan riehuessa ihmisiä. 

Syväriä 30.6.2005

Tuntematon sotilas

Kävin edellisellä viikolla katsomassa uusimman ”Tuntemattoman sotilaan”, joka sai minut lopuksi kyyneliin ja kiinnostumaan aiheesta entistä enemmän, erityisesti Väinö Linnan kirjasta ja myös muista siitä tehdyistä elokuvista entistä enemmän. Olen viime vuosina käsitellyt vanhempieni sotataivalta niin paljon, että nyt vasta juuri siksi käsiteltyäni asiaa pystyin katsomaan koko elokuvan kerralla. Muita en ole pystynyt katsomaan koskaan loppuun. Syy on se, että isäni ja myös äitini ovat kokeneet samanlaisia asioita Suomen valloittaessa Karjalan kannasta takaisin Jalkaväkirykmentti 1:n matkassa. He päätyivät asemasodan ajaksi rajan yli Lempaalaan, Inkerin maalle.  Elokuvassa Linna on käyttänyt esikuvana Jalkaväkirykmentti 8:aa. Siinä edettiin Itä-Karjalaan kohti Petroskoita.

Aku Louhimiehen ”Tuntemattomassa sotilaassa” minuun suurimman vaikutuksen tekivät Rokan ja Koskelan rooleissa olevat Eero Aho ja Jussi Vatanen.

Kaikki irralliset valokuvani ovat muuton aiheuttaman kaaoksen jäljiltä kuka missäkin. Olisin halunnut tuoda tänne valokuvan, jossa olen päässyt samaan kuvaan Mollbergin version Rokan Paavo Liskin kanssa. Olimme samalla matkalla 28.6. -1.7.2005, jossa kaksi eri matkaa ”Mannerheimin jalanjäljillä Pietariin” ja ”Kulttuurimatka Pietariin” yhdistyivät Pietarissa risteilyksi Syvärille ja Valamoon. Oppaina matkoilla olivat Ilmari Hakala ja Paavo Liski.  

Olin silloin vielä todella tietämätön kaikista Karjalaan liittyvistä asioista. Halusimme sisareni kanssa ensi sijassa päästä Valkeasaareen, jossa isämme kohtasi sodan suurimmat koettelemukset venäläisten suurhyökkäyksen alkaessa 9.6.1944. Valkeasaareen emme koskaan päässeet eli se paikka on vielä kokematta ja aistimatta, mutta matkan anti oli mahdottoman rikas ja kauas kantava. Olen muutaman kerran sivunnut blogeissani tätä matkaa muiden asioiden rinnalla kuten täällä tai täällä, mutta aiheellista olisi sivuta vielä paljon enemmän. Mutta ah, se aiheiden runsaus.

Matkan aikana kävi ilmi, että Ilmari Hakala tunsi täydellisesti Väinö Linnan ”Tuntemattoman sotilaan”.  Hänen kirjansa sivujen välit olivat täynnä pieniä muistilappuja. Kulkiessamme pitkin Syväriä joko kohti Mandrokia tai takaisin kohti Laatokkaa laivalla järjestetyissä luentotilaisuuksissa hänen oli tärkeä löytää nopeasti oikea kohta. Tallella olevassa matkaesitteessä lukee, että Hakala kertoo Syvärin sotahistoriasta. Tuntemattoman sotilaassa joukot viettivät asemasodan aikaa siellä.

Nyt saisin aiheista paljon enemmän irti. Ilmari Hakala toimii edelleen oppaana sotahistoriallisilla matkoilla. Erilainen kokemus oli sitten Valamon saari ja tutustuminen ortodoksien uskontoon, joka on meistä useimmille luterilaisille melko vieras. Matkan aikana tutustuimme myös muihin ihmisiin, joiden kokemukset ja kertomukset myöhemmin rikastuttivat elämääni. Samalla opin uusia asioita karjalaisuuteen liittyen. Paavo Liski kuoli seuraavana syksynä lyhyesti sairastettuaan vain 66-vuotiaana. Se oli suuri menetys.

Siinä pieni katsaus opin taipaleeltani, josta saan kiittää monia tapaamiani ihmisiä. Omat vanhempani ovat erityisen merkittäviä siinä mielessä, että heidän historiansa kautta pääsen nyt lähemmäs monia asioita. Sitä en vain ymmärtänyt lapsena enkä nuorena. Heidän kokemustensa suuruus on auennut minulle pikkuhiljaa kaiken saamani tiedon myötä. Olen myös sitä kautta ymmärtänyt, miksi heistä tuli niin suvaitsevaisia muita ihmisiä kohtaan.  Ei kukaan voinut vihata ryssiä (=venäläisiä) enemmän kuin minä parikymmentä vuotta sitten. En ymmärtänyt, miksi äitini ei tuntenut samoin. Nyt ymmärrän.  Sodat opettivat heitä. Me olemme kaikki ihmisiä. 

Isän valokuvia. Taisi Vammelsuussakin olla sinne tultua 1941 ihmettelemistä. Minä ihmettelin, mitä on kuvattu. Ortodoksinen kirkko.

 

Vanhempani joutuivat lopuksi kesällä 1944 lähes pakenemaan sotatantereelta vihollisen ylivoiman edessä. Äitini suku, kaikki naapurit ja ystävät olivat paenneet aiemmin, useimmat jo toista kertaa tuntemattomaan elämään ilman mitään, lähes tyhjin käsin. Siksi minun on nyt myös vaikea ymmärtää Unicef.fi:n keräyksen herättämää valtavaa kohua, joka syntyi siitä, että videossa tunnetut suomalaiset puhuvat samassa lauseessa Syyrian pakolaisista ja evakoista. Tässä on yksi yhä uudelleen esiintuleva vastakkain- tai rinnakkain asettelu, jota minun omasta taustastani ja tiedoistani johtuen on vaikea ymmärtää solvauksena. Ymmärrän sen siis eri tavalla kuin kaikki asiasta riehuvat, olen aina ymmärtänyt.  

Karjalasta sotaa paenneista ihmisistä tuli myöhemmin evakkoja, kun heidät sijoitettiin suunnitelmien mukaan. He olivat suomalaisia, heille asettuminen uuteen paikkaan oli ehkä siksi helpompaa. Heitä autettiin. Miljoonien muiden pakolaisten elämä tänä päivänä on vaikeampaa. Mieluummin hekin jäisivät kotiin. Minusta yllättävintä on, että kaikista jyrkimpiä ajattelussaan ovat Karjalan evakot ja heidän jälkeläisensä. Heidän mielestään karjalaiset eivät olleet pakolaisia. Karjalan liittokin on tätä mieltä. Toisin sanoen haavat ovat vielä auki, apposen auki, vereslihalla. Monilla on vielä paljon käsiteltävää. Ikävintä on, jos se siirtyy jälkipolviin.

Muuten, ensimmäisessä Edvin Laineen 1955 elokuvassa Tuntemattomassa Antero Rokan roolissa oli Reino Tolvanen, jonka yli 90-vuotias veljen Jorma Tolvasen tapasin äskettän Karjalatalolla myymässä kirjojaan. Sorruin ostamaan vanhan Viipurin pitäjän historian 1-3, jota olen jo pitkään kuolannut. Hänestä taisin ottaa valokuvan. Täällä voit lukea artikkelin hänestä.

Ja kirjoitus lutviutui lopuksi itsestään ihan muista asioista kuin oli lähtötilanteessa sekavassa päässäni, etten edes muistanut niitä. Siinä se pala kirjoittamisen salaisuudesta.