Harmaata ja tasapaksua

Tällaista tämä on. En ole saanut edellistä 16.1. aloittamaani blogipostaustani valmiiksi enkä saa. Se olisi kertonut lähinnä päivistäni, ajatuksistani ja tekemistäni asioista. Se ei ole niin tärkeätä. Mainitsemisen arvoiset asiat ujuttautuvat muihin teksteihini tavalla tai toisella. Kaikkea ei tarvitse sanoa. Omakohtaiset tekstit näyttävät olevan luettuja. Joskus askarruttaa, miksi näin on. Ehkä on hyvässä tai pahassa mielenkiintoista lukea vanhan naisen tuskien taivalta.

Kuvat sattumanvaraisia 17.6.2011 aamu kotipihalla

Tämä aamuna heräsin uneen, joka oli kirjattava ylös. Siinä oli nimittäin minulle viesti. Olin tapaamassa vanhoja tuttuja ihmisiä, kun minulle näytettiin blogeistani kerättyä laajaa kirjasarjaa ja kysyttiin, onko lisää tulossa. Kirjasarja sisälsi juuri mainitsemiani henkilökohtaisia tekstejä. Sellaista sarjaa ei todellakaan ole olemassa. Aloin unessa ajatella, että pitäisikö sarjaa jatkaa. Keskeneräiset tekstini tulivat mieleeni ja ikävä kirjoittamisen pariin. Olen todella pitkään ollut tuskastunut, rasittunut, kipeä ja jaksamaton. Puurran kyllä kaikenlaisten tehtävien parissa ja innostun monista asioista. Uni muistutti minua vapaan kirjoittamiseni tärkeydestä. Huolimatta edelleen keskeneräisistä muista tehtävistä, se johdatti minut nyt jatkamaan blogiin kirjoittamista.

Viimeisimmän viikon aikana olen yrittänyt saada aikaan esitystä ensi viikon Helsingin Kuolemajärvi-kerhoon. Eilen sain vihdoin lähettyä kutsun kerholaisten sähköposteihin. Koska meillä ei ollut esiintyjää tammikuulle, niin tarjouduin vapaaehtoisesti alustajaksi. Esitys on vielä työn alla, mutta aihe oli jo pidempään hautunut mielessäni.

Esityksen aiheena ovat sotakorvaukset evakoille. Tilasin muutama vuosi sitten (2022) Kansallisarkistosta isovanhempieni perheen ja sodassa olleen äitini korvaushakemukset kaikkine liitteineen. En tutkinut niitä silloin kovin tarkkaan, mutta nyt oli aiheellista paneutua niihin. Niiden eteeni tuoma pikkutarkka tieto kaikesta omaisuudesta, rakennuksista, lasten vaatteista ja tavaroista, tiluksista, ammattiasioista, eläimistä oli vaikuttava ja sisälsi paljon minulle uutta asiaa. Pisin korvaushakemus oli hakemuksineen ja päätöksineen yli 50 arkkia pitkä. Kirjoitin aiheesta blogiini 17.1.2022 otsikolla ”Havaintoja tietoisuuden rajoilla”.  Silloin paneuduin aiheeseen osittain unien ja tunteiden viemänä, mutta korvaushakemuksista kerroin osittain melko yksityiskohtaiseksi.

Tutustumiseni erääseen kirjaan johti lupaamaani esitykseen. Luin kirjan yhdeltä istumalta ja sain siitä sellaista tietoa, mitä en ole muualta saanut.

Se oli Johannes Virolaisen 1989 Otavalla julkaistu kirjan ”Siirtokarjalaiset 1941–44.  Kotiinpaluu, jälleenrakennus, uusi lähtö”. Kirja kertoo todella tarkkaan kaikesta, mikä liittyy kirjan otsikkoon sisältäen paljon sellaista, mitä en ole mistään muualta lukenut.

Virolaisen s. 1914 tehtävä sotien aikaan oli seuraava Wikipedian mukaan:

” Sotien aikana Virolaisen ura kietoutui karjalaisten kohtaloihin. Talvisodan päättäneessä Moskovan rauhassa 1940 Viipuri, Yläsommeen kylä ja Virolaisen kotitila jäivät uuden rajan taakse. Jatkosodan aikana Virolainen työskenteli Palautetun alueen neuvottelukunnan toimistopäällikkönä 1942–1944. Neuvottelukunnan tehtävänä oli organisoida jatkosodan alussa takaisin vallatun Karjalan jälleenrakennus ja -asutustyöt. Kun jatkosota päättyi 1944 ja talvisodan jälkeinen raja vahvistettiin Moskovan välirauhassa, neuvottelukunta lakkautettiin. Virolainen nousi sisäasiainministeriön siirtoväenasiain osaston päälliköksi tehtävänään Karjalan evakoiden asuttaminen. Sota-aikana hän yleni luutnantiksi ja myöhemmin vielä reservissä kapteeniksi.”

Evakkojen kohtalot, molemmat lähdöt ja paluut ajankohtineen ja vaatimuksineen vyöryivät eteeni. Tietoa oli enemmän kuin olin aiemmin tavannut missään. Karjalan alue oli laaja ja vaikkapa talvisodan hävitys oli jo koskettanut alueita eri tavalla. Kuolemajärvellä hävityksen aste oli yli 90 %. Samanaikaisesti piti huolehtia myös väestön asuttamisesta molemmilla kerroilla. Sodat vaativat valtavasti voimavaroja sekä evakoilta että valtiovallalta.

Koskettavaa oli myös karjalaisten kuume päästä takaisin ja rakentaa kodit ja ympäristö uudelleen. On aina hienoa jakaa tietoa kaikista siirtoväkeen liittyvistä asioista, koska väärinkäsityksiä on liikkeellä edelleen, vaikka kuinka paljon.  Vieläkin joutuu selittämään, että karjalaiset ovat kantasuomalaisia ja että siellä oli kahta uskontoa, oli luterilaisia ja ortodokseja. Karjalan kieltä tyrkytetään usein kaikkien karjalaisten kieleksi, mutta esim. Karjalan kannaksella puhuttiin suomen kieltä, murretta.

Alex ja minä "hirmumyrskyn" jälkeen hänen kotipihallaan 13.8.2017

Lapsenlapseni Alex on viettänyt tammikuun aikana kahteen otteeseen viikonlopun luonani. Silloin omistauduin vain hänestä huolehtimiseen ja nautin, että Minni-kissan kanssa saamme mukavaa seuraa. Silloin kirjoittelen yleensä vain päiväkirjaani ja teen pakollisia kotitöitä.  Alexin isä on äskettäin kuollut ja olen jäänyt ajattelemaan häntä ja kaikkea, mitä oli tapahtunut siihen mennessä, kun perheen tiet erosivat 2019 Alexin ollessa 7-vuotias. Olemme puhuneet myös hänen muistoistaan vanhasta kodista.  Koska olen ollut hänen elämässään hänen syntymästään asti, niin vatvon ja ajattelen kaikkea pitkään. Kuolema pysäyttää aina ja vie miettimään myös kaikkea sitä, mikä on elämässä tärkeintä. Puhumme usein  ajattelematta asioista syvällisesti ja tunteilematta, mutta sitten tapahtuu jotakin, joka katkaisee ajatukset. Muistan kaikki hyvät asiat ja surut. Kaikki löytyy valokuvistani, koska toivottomana asioiden dokumentoijana olen kuvannut perheen tapahtumia noin 10 vuoden ajalta. En voi olla ajattelematta, että varmaan kaikki osalliset ajattelivat menehtyneen elämää ja suhdetta häneen. Mutta siitä on vain niin vaikeata puhua. Enkä minä ole kirjoittamassa romaania kenenkään elämästä, en edes omastani, koska se koskettaisi valtavan suurta joukkoa ihmisiä. Tuskin kukaan loukkaantuu siitä, että mainitsen tämän asian täällä blogissani.

Kaupan pihalla korona-aikana 13.4.2020

Tulevina päivinä jatkan esitykseni tekemistä ja valmistautumista.

Minua huvittaa, että kirjoitan tällaisia blogipostauksia, joissa kerron kuin alakoululainen päivän tapahtumista. Lapsena en kertonut tunteistani, sitä olen joskus ihmetellyt. Rivien välistä luin usein, että niistä olisi ollut jotakin sanottavaa, mutta jätin sanomatta. Olen miettinyt ja varmaan ja aiemmin kirjoittanut siitä, mitähän olen tarkoittanut. Elämänkokemus kertoo minulle, mitä ehkä tarkoitan. Ihminen joutuu pakosti piilottamaan tunteita, koska niistä puhuminen on tuonut jännitteitä perheenjäsenten väliseen suhteeseen ja tarkempi käsittely jopa riitauttanut ihmisiä. Niinhän se on vieläkin, kun tarkemmin ajattelen. Väärinkäsityksiä syntyy liian helposti, koska emme ole oppineet keskustelemaan eikä tarkentamaan kunkin henkilön luonteeseen ja ajatusmaailmaan. Monelle empatia on tuntematonta. Riita tai yhteentörmäys on väistämätöntä. Nykyaika sattuu jopa korostamaan sitä.

Suomalaiset vasta opettelevat kommunikointia, ymmärtämistä ja sopua toistensa kanssa, sekä yhteiskunnassa kaikkialla ja perheissä yksilöineen.

 On niin, että kivat asiat saavat unohtamaan kipeän jalkani, joka tuntuu vähän paremmalta, muttei salli vielä sen kummempaa liikkumista kuin käynnin kaupassa kerran tai kaksi kertaa viikossa. Olen armottoman hyvä sekoittamaan ympäristöni, mikä ei ole mikään ihme, koska paperitavaraa on niin paljon ja aina jotakin on hukassa. Siis, siivotakin pitäisi, siinä minun liikuntani.

Valokuvaus on jäänyt syrjään, on pimeätä, sataa välillä räntää ja luonto on harmaa ja iloton. Tylsää tekstiä, mutta elämä on pääosin harmaata ja tasapaksua ja oikeastaan se on siinä parasta, kunhan sen tajuaa. Siitä tuli myös otsikko tälle postaukselle.

 .... ja blogialusta reistaili, ettei tästä tahtonut tulla valmista...

Selfie kotipihalla 25.6.2014