Tarkennan katsettani...

Tee viime hetken muutos… En osaa joka päivä päättää, mitä aion tehdä. Sukukirjan taulut odottavat kylläkin, mutta on paljon muutakin, mihin haluan paneutua, kun on hyvä aamu. Kesä on ihanaa aikaa, vaikka nyt on ollutkin yllättävän kuumaa. Se ei innosta lähtemään minnekään. Tosin onneksi joinakin päivinä on viileämpää. Tutkiminen ja kirjoittaminen vie kummasti mennessään. Ympäristö katoaa. Se sopisi paremmin talveen, mutta…

Tämä kartta ja selitykset löytyvät Maanmittaulaitoksen uudistusarkistosta (H23:3/2-3 Nuoliala; N:o 1, isojaonkartta, jakokirja ja pyykkiselitys (1784-1784)

Ajattelin ottaa kiinni mielivaltaisesta kohdasta jotakin random-sukututkimusta kirjoittaakseni siitä. Lähdin taas hautakivestä tai tällä kertaa kahdesta hautarististä. En saanut kuitenkaan juuri näistä haudatuista otetta. 1800-luku on usein hankala, koska ihmiset ottivat silloin niin paljon samoja sukunimiä tai olivat ensin nimettömiä. Eksyin Vanajaan ja tutkin pienen palan erään sikäläisen talon sukua. Tajuan kyllä tämän tarpeeni olevan taas sijaistoimintaa, jotta voin jättää hetkeksi tai pidemmäksi pakolliset tehtäväni syrjään.

Vanajasta ja Janakkalasta, hämäläisten sukujeni alkujuurilta, löytäisin helposti jutun juurta. Sivulukemistona minulla on jo pitkään ollut, hitaasti lukemani kirja R. M. Rosenbergin ”Hakoisten Anna”. Se kertoo Hakoisten kartanon elämästä 1700-luvun puolivälin jälkeen eli ajasta, jota minäkin olen äskettäin käsitellyt kirjoittaessani eräästä esiäidistäni, joka asui samoilla nurkilla samoihin aikoihin. 

"Hakoisten Anna" kertoo aatelisten elämästä eikä innosta minua muuten kuin, että tarina liikkuu samoilla seuduilla, missä oleskelin mielikuvituksessani viime vuonna kirjoittaessani artikkelia Markkulan Viestiin. Kaiken kaikkiaan en osaa ehkä enää edes lukea romaaneja. Vanaja ja Janakkala olivat aikoinaan melkein samaa aluetta, mutta silloin pitää mennä vähän kauemmas historiassa. Renkokin kuului niihin. Vanajaa ja Renkoa, ikivanhoja pitäjiä ei ole enää olemassa. Historia elää silti.

Hakoisten linnavuori sijaitsi aikoinaan erittäin keskeisellä paikalla Hämeessä halliten ympäröivää maaseutua. Vietin hetken aikaa tutkien aihetta katsomalla joitakin videoita alueesta. Nythän sinne ei pääse enää käymään. Eräästä videosta mieleeni tuli ajatus, että Renko oli itse asiassa erityisen keskeisellä paikalla keskiajalla ja sitä ennen. Tieyhteys Turun suunnasta, tie, jota alettiin myöhemmin kutsua Hämeen härkätieksi, saattoi kulkea ennen aikaa, kun se meni Hämeenlinnaan, kohti Hakoista, jolloin se lähti Rengon kirkolta halki Rengon Janakkalaan. Eli Oinaalan ja Nevilän jälkeen se kääntyi kohti Janakkalaa. Ehkä se todellakin kulki pienenä hevostienä sitä samaa reittiä eli  sittemmin autotietä, jota isäni usein käytti ajaessaan Rengosta Hämeenlinnaan tai päinvastoin. Toimme isän uurnan myös sitä tietä pitkin Hämeenlinnasta Rengon hautausmaalle toukokuussa 1999. Minuakin veri on joskus vetänyt sille tielle. Ovathan sukuni yhteydet mahdottoman voimakkaasti Janakkalan suunnalla.  Tie kulkee Rengosta tultaessa Hyvikkälän tai Viralan kautta ohi Hakoisten, Janakkalan kirkolle, Tarinmaan kylän ohitse ja pian ollaan eräässä Janakkalan vanhimmassa kylässä Nuolialassa, joka on vielä nimenä paikalla. Matkalla sinne ohitamme paljon ikivanhoja menneisyyden paikkoja, joihin nykyihmiset eivät haaskaa aikaansa. Minäkin ajan ohitse.

Luin Museoviraston artikkeleita Janakkalan löydöistä, joista on aikoinaan tullut hyvin runsaasti esille, mutta suurin osa on sittemmin hävitetty eikä niitä enää eikä paikkoja myöhemmin etsittäessä pystytty tunnistamaan.  Janakkalan miekkamiehen ruumishauta löydettiin myös 2013 näiltä seuduilta. DNA on tutkittu, mutta tarkkaa haploryhmää ei ole vieläkään kerrottu. Siihen aiheeseen saatan joskus palata.

Jostakin olen tämänkin kartan löytänyt. Siinä Nuoliala on osa Suurhiitiksen rusthollia.

Luin juuri romaanista Hakoisten Annan äidin kuolemasta Hitis gårdissa 26.7.1761. Hänet haudattiin uskomattoman pitkän ajan päästä, vasta lähes neljä kuukautta myöhemmin 10.11.1761, jotta kaikki ehtisivät paikalle kunnioittamaan häntä. Hänen nimensä oli Maria Gustava Fulda, fru Lilliebrun, s. 1696. Hakoisten kartanon silloiset omistajat olivat Ugglan sukua. Kirjassa olevat henkilöt ovat todellisia henkilöitä. Lilliebrunit asuivat Hitis Gårdissa eli Hiiden tai Monikkalan kartanossa. Vaikka en löydä näiden kartanoiden todellista paikkaa, mutta 1800-luvun kartasta voin päätellä, että Hiiden kartano sijaitsi kauempana ja Monikkalan lähempänä Hakoisten kartanoa. Yhtä kaikki siinä lähellä Nuolialan kylää, jossa oma esiäitini asui samoihin aikoihin.

Maanomistusolot ovat sittemmin vuosisatojen kuluessa eläneet, maisemat ovat muuttuneet, talot hävinneet.  Artikkelia viime syksynä kirjoittaessani ja tutkiessani esiäitini kotipaikkaa 1700-luvun puolivälissä löysin kartan ajalta 1784, jolloin alettiin valmistautua isojakoon. Maamittari Gabriel Melander laati Nuolialan kylän tilanteesta piirustuksen, jossa oli kaikkien siellä sijaitsevien talojen tarkat sijainnit. Voitte kuvitella, että hihkaisin ilosta. Silloin tilan isäntänä oli Fredrik Erkinpoika Härkälä, Anna Orenian poika.

24.6.2009

Nyt Hakoisten Annaa lukiessani, aloin vielä tutkia omasta Annastani yksityiskohtia. Se on kuin katseen tarkentamista ja yritystä kohdata vielä paremmin entisajan elämää. Anna Orenia nimittäin kuoli 14.7.1763 Janakkalan Nuolialan kylän Härkälän talossa ja hänet haudattiin Janakkalan kirkkoon 17.7. eli vain muutamaa päivää kuoleman jälkeen, mikä kertoo siitä, että hän ei ollut aatelinen.  Kun seuraavan kerran kävelen Janakkalan kirkon lattialla, voin kuvitella, että hänen luunsa ovat siellä tai ovat olleet, jos niitä on siirretty syystä tai toisesta. Eläytyminen menneeseen harppaa askeleen eteenpäin. Anna kuoli vatsatautiin ollessaan vain 50-vuotias.

24.6.2009 Kirkossa on tehty muutoksia 1800-luvulla.

 

Annan 2. aviomies Erkki Kustaanpoika Härkälä (s. 1710) oli kuollut 15.7.1757 vain 47-vuotiaana. Perheen nuorin lapsi, poika Kustaa Erkinpoika oli syntynyt 3.11.1752. Hänen yhtenä kumminaan oli mm. major Lilliebrun. Kummina oli myös Anna Orenian siskon Ingridin tytär Hedvig Bergelin ja muitakin, merkinnät ovat epäselviä. Kustaa Erkinpoikaa ei kuitenkaan näy rippikirjassa äitinsä kuollessa, vaikka hän olisi silloin ollut vasta 9-vuotias. Todennäköisintä lienee, että hän on kuollut pikkulapsena, mutta kuolemaa ei ole rekisteröity.

Paljon vanhempi ei ollut myöskään tytär Hedvig, joka oli syntynyt 1749. Hän oli äitinsä kuollessa vasta 11–12-vuotias ja jäi veljensä Fredrikin isännöimään taloon, kunnes sitten 1773 avioitui Rengon Nikkilään ja sitä kautta tuli myös esiäidikseni.

24.6.2009  Janakkalan kirkon saarnastuoli on 1660-luvulta ja on näin ollen ollut kirkossa jo Annan aikana

Annan vanhimmalla lapsella Fredrik Erkinpoika Härkälällä ei ollut rikkeetöntä onnea avioliitoissaan. Mutta kenellä olisi ollut silloin, kun ei ole tänä päivänäkään. Ensimmäinen vaimo Ingrid Mikontytär Söderman tuli aviovaimoksi 30.9.1763 ja synnytti ainakin neljä lasta, joista isänsä kaima Fredrik kuoli vain parin kuukauden ikäisenä. Ingrid-vaimo itse kuoli vain 32-vuotiaana kuumeeseen tammikuussa 1773. Uusi vaimo piti nopeasti etsiä pienten lasten äidiksi. Rengosta löytyi pian Anna-niminen nainen, oletettavasti Muurilan Laurilasta, jonka kanssa avioliitto solmittiin vielä samana vuonna kuin Ingrid oli kuollut. Merkintää avioliitosta en löytänyt, mutta tein päätelmäni rippikirjan merkinnöistä. Anna kuoli kuitenkin syksyllä 1775 synnytykseen. Uusi vaimo Anna Ernestintytär Toffela löytyi Janakkalan Viralan Toffelasta ja avioliitto solmittiin 22.6.1776. Lapsia syntyi ainakin kahdeksan, joista kaksi kuoli vauvana tai pikkulapsena.  Moni lapsista avioitui, mutta jatkoselvittäminen on minulta kesken ja oletan jäävän keskeneräiseksi.

Anna oli noihin aikoihin erityisen suosittu tytön nimi, mutta valinnan varaa ei silloin ollut Helenan, Marian ja Hedvigin ynnä muiden sen ajan nimien lisäksi. Olen maininnut aiemmin, että kun lähden kirjoittamaan, niin kesken kaiken alan tutkia ja siihenhän aika sitten menee. Samalla se on kuitenkin oppimista ja opettelua, menneen ajan ymmärtämistä. Mitä hyötyä siitä on, se on merkityksetöntä.

24.6.2009 Hautoja lienee ollut myös näillä alueilla joskus ammoin, koska ennen kivikirkkoa paikalla oli puukirkko.

Maanomistusoloihin ja eri säätyihin tutustuminen vie myös aikansa. Vähän aikaa sitten eräs henkilö taas kysäisi, olenko löytänyt suvuistani aatelisia. Joku toinen sanoi aiemmin, ettei häntä edes kiinnosta muut kuin aateliset. Näihin minä vastaan yleensä, että olen erityisen ylpeä maanläheisistä talonpoikaissuvuistani, sillä sellaisia ovat molempien vanhempieni suvut olleet. Siksi varmaan, romaani Hakoisten Annastakin on tullut niin hitaasti luetuksi.

Hiiden kartano. Magnus von Weightin piirustuksen luonnos noin 1845, kuva ladattu Finnasta.

Selasin taas kerran Veikko Kerkkosen Janakkalan historiaa. Ruotsin sotiessa koko ajan, tarvittiin paljon upseereja, virkamiehiä ja muita valtakunnalle hyödyllisiä henkilöitä, joille korvattiin heidän tekemänsä palvelukset antamalla heille kruununtiloja läänityksiksi. Talonpojat maksoivat sitten verot kruunun sijasta uusille omistajille. Talonpojat toimivat sitten tilojen lampuoteina. Kokonaisia kylä annettiin aatelisille. Niin mm. Vehmainen, syntymäkotikyläni oli aikoinaan läänitetty Irjalan kartanolle, jonne olikin sieltä lyhyt matka.

Omistuksissa tapahtui myös muutoksia tilanteiden vaihtuessa. Tiloja vaihdettiin nk. rälssitiloiksi. Rälssitilojen ja aatelistilojen alustalaiset välttyivät sotapalvelulta. Kuningaskunta tarvitsi kuitenkin myös rahaa, läänityksiä piti myös perua, puhuttiin reduktioista, tiloja palautettiin kruunulle. Muiden säätyjen köyhtyminen aatelisten kustannuksella ei ollut kansalle hyväksi. 1600-luvun loppupuolella tehtiin useita reduktioita sotien niin vaatiessa, valtio tarvitsi rahaa.

Talonpojat vapautuivat läänityksistä ja saivat maksaa veronsa suoraan kruunulle. Säterikartanoiden tilalle tulivat säterirusthollit, aateliset omistivat edelleen kartanonsa. Rusthollit liittyivät uuteen ruotujakolaitokseen. Niiden oli ylläpidettävä rakuuna palvelemassa kruunua. Rustholleilla oli myös augmentti- eli aputiloja. Joistakin rustholleista tuli puustelleja eli virkataloja. Rusthollit saivat korvauksen hevosen ja varusteiden kunnostamiseksi ja saivat erinäisiä verovapauksia.

Eri talonpoikaisryhmien olivat ne sitten kruununtalonpoikia tai perintötalonpoikia tai lampuoteja, asema parani. Janakkalassa eri talojen tilanne vaihteli aika ajoin, osa 75 % oli rälssitalona pidemmän ja osa lyhyemmän aikaa. Osa taloista eli 25 % oli kokonaan vapaana. Mm. Nuolialan kylän talot olivat rälssitaloja osan aikaa. Kerkkonen mainitsee, että Nuolialan Seppälä ja Heikkilä olivat 1605–1606 Monikkalan isännän eversti Paul von Stillchenin rälsssitaloina ja sen jälkeen 1606–1620 myös Härkälä ja Lehmälä olivat samassa asemassa edellisen vaimon Barbara von Stilchenin aikana.  Listassa on myös ko. talojen omistajia aiemmilta ajoilta.

Kartanot olivat syntyneet useasta lähistöllä olevasta talosta. Niitä johti siis aatelinen, useimmiten upseerisäätyyn kuuluva henkilö. Tällä oli oma palveluskuntansa, voudit, rengit, piiat ja lampuodit hoitamassa tiloja. Lampuodit maksoivat veronsa luonnontuotteina tai joskus vain kruununveron.

Edellisestä tulee mieleen jo aiemmin miettimäni asia. Suomalaiset talonpojat ovat kautta aikojen olleet suhteellisen itsenäisiä huolimatta siitä, että he ovat aika ajoin olleet aatelisten valvomina. Se tulee myös myöhemmin historian aikana esiin. Sama tilanne on ollut äitini suvun kotipaikan kylässä Karjalan kannaksella.

Voin näin ollen olettaa, että Härkälän isännät ja emännät olivat oman arvonsa tuntevia ihmisiä. Anna Orenian pojanpoika Fredrik Härkälän vanhin poika Gabriel Fredrikinpoika Härkälä (1768–1839) eli 71-vuotiaaksi ja hänet on perheineen merkitty vuoden 1832 henkikirjaan. Todennäköisesti itsenäisenä talonpoikana, mutta kruunun omistamalla tilalla.  Perhe löytyy myös Janakkalan rippikirjasta 1826–1833.

Seuraavassa sukupolvessa jatkaa Gabrielin poika Adam Gabrielinpoika Härkälä (1797–1849). Hän näyttää myös omistavan naapuritila Lehmälän. Hän toimi myös kuudennusmiehenä. Hänen vaimonsa Maria Helena Vilhelmintytär Ylöstalo oli kotoisin Janakkalan Korvesta ja oli miestään yli 20 vuotta nuorempi. Lapsia syntyi viisi. Adam kuoli 20.6.1849 hukkumalla vain 50-vuotiaana. Vaimo avioitui seuraavana vuonna uudelleen ja saa vielä useita lapsia. Adamin vanhin tytär Wilhelmiina Sofia s. 1840 saa myöhemmin avioliitossaan 13 lasta, joista 12 on poikia.  Heistä eteenpäin en pysty sukuja selvittämään, vain yksi pojista tuli vastaan Markkulan sukuseuraan kirjatuista.

Nuolialan kylän talojen paikalla on nykyään Iso-Hiiden kartanon marjatila, jossa kohta alkaa mansikanpoiminta. Olisi kyllä kiva piipahtaa siellä ostamassa mansikoita. Samalla voisin taas poiketa Janakkalan kirkolla.

Härkälä ja Lehmälä kuulostavat myös siltä, että tiloilla oli eläimiä. En silti usko koskaan selvittäväni sen ajan talonpoikaistalojen ihmisten elämää sillä tarkkuudella kuin haluaisin. Ehkä on paras selvittää omaa elämää ja vanhempieni elämää niin pitkälti kuin pystyn,

Sain Markkulan Viestiin kirjoittamani artikkelin julkaisun jälkeen sähköpostia kahdelta kokeneelta sukututkijalta. Esko Karisalmen sukutaulu sisälsi Annan miehen Erkki Kustaanpoika Seppälän sukua vanhemmista lähtien. Se täydentää hienosti itse kaivamiani tietoja mennen vähän kauemmas taaksepäin.

Nyt kun olen lopettamassa tätä postausta, kerron lopuksi, että kävin juuri kirjastossa ja lainasin valtavan kasan 1700-lukuun liittyvää kirjallisuutta, lähinnä tietokirjoja.  Aion syventää tietojani ja etsiä lisää erilaisia yksityiskohtia pohdittavaksi. Ja ehkä myös kirjoitettavaksi. Huomasin kuitenkin, että tutkijat ovat kaikista eniten tutkineet ylhäisöpiirien tapoja, tavaroita  ja elämää. Talonpoikaissuvut ovat maaseudulla mahdollistaneet ylhäisten ja aatelisten elämäntavat tekemällä ahkerasti töitä, viljelemällä ja palvelemalla. Siitä ei ole jäänyt jälkiä samalla tavalla tutkittavaksi. Mutta minusta tämä on erityisen mielenkiintoinen aihe pohdittavaksi.

Anna Oreniasta eli Härkälän Annasta olen kirjoittanut blogipostauksia ennenkin. Liitän tähän linkit niihin, kopioi rivi vaikka googlen hakukentttään.

https://unikkopellossa.blogspot.com/2018/10/anna-orenia-eraanlainen-esiaiti.html

https://unikkopellossa.blogspot.com/2019/10/kymmenen-paivaa-kului.html

https://unikkopellossa.blogspot.com/2020/07/kesainen-retki-menneeseen.html

https://unikkopellossa.blogspot.com/2022/06/harhaileva-mieli.html

https://unikkopellossa.blogspot.com/2022/10/vanhan-naisen-aivot.html

Kuva keski.ajan tilanteesta Janakkalan historian sivulta.

Vuosisatojen takaa

Olen viimeisimmän viikon aikana useamman kerran palannut kirjoittamaan seuraavaa blogiani, siis tätä, mutta joka kerta joudun muuttamaan aloitusta, koska kesken kirjoitusta joudun taas muualle, useimmin tutkimaan jotakin yksityiskohtaa, joka ehkä tulee myös blogissani mainituksi. Olen taas kulkemassa lapsuuteni polun ojanvartta sisarteni kanssa retkellä nimeltä Polulle kauas. Voisi jopa sanoa, että polku on yllätyksiä täynnä ja haarautuu moneen suuntaan. Samalla putoilen milloin mihinkin ojaan, joita voisin kutsua aikakausiksi. Useimmiten käy niin, että palaan takaisin kirjoittamiseen vasta päivien päästä.  Välillä pitää levätä ja tehdä jotakin muuta.

Kun sää on huono, kadut liukkaat tai on vain talvi, voin hyvällä omallatunnolla tai mielellä jatkaa moneen suuntaan rönsyileviä tutkimuksiani, kirjoittaa ja suunnitella uusia tehtäviä.  Olen ehkä maininnut aina silloin tällöin, että nykyään nautin sadonkorjuusta rankan kasvuvaiheen jälkeen. Seuraava vaiheen toivon olevan intensiivisen luomisvaiheen. Se vaatii suunnittelua.

Haluamme yleensä saada tuloksia helpoimman tien kautta. Innostavinta on kuitenkin nähdä ensin opiskelun vaiva. Arkistot ja tekstit aukeavat helpommin, kun on ensin opiskellut ja tuijottanut niitä aikansa. Tämä koskee myös kaikkea muuta kuin historian tutkimista.  Viime vuosina olen kokenut puhdasta iloa ymmärtäessäni asioita entistä syvällisemmin.  Nyt alan mennä yksityiskohtiin, mutta hitaasti.

Historiakirjoissa asioista kerrotaan yleensä lyhyesti ilman yksityiskohtia. Sieltä ei ainakaan löydä niitä juuri omaan tutkimukseen liittyviä asioita. Emme voi aina edes luottaa täysin siihen, että tekijä on itse tutkinut kaikki lähteet tarkkaan. Usein apuna käytetään muiden tutkimuksia. Eikä siinä ole mitään vikaa. Se on myös hyvin sallittua tällaiselle amatöörille kuin minä. Toisaalta tekstit ovat yleisiä ja me saatamme haluta paneutua johonkin tiettyyn kohteeseen tiettynä aikana.

Aloitin aikanaan sukututkimuksesta. Sitä on seurannut talojen, tilojen ja kylien tutkiminen. Yleinen, yhteiskunnan historia on tietenkin koko ajan taustalla. Olen monta kertaa ajatellut, että kunpa olisin aloittanut paljon aiemmin! 

Kaiken lisäksi edessä on aina uusia juttuja odottamassa. DNA-tutkimus on oikeastaan vain hämmentänyt mieltäni. Ajattelen jo kauhulla tulevaa tilannetta, jolloin etäserkkuja on miljoonia. 

Jos minulla oli https://www.familytreedna.com/ -palvelussa oman tunnukseni (kit) alla 15.8.2018 aloittaessani palvelussa eli saatuani omat tulokseni yhteensä 4831 etäserkkua, niin tätä kirjoittaessani (17.2.2019) siellä on jo 6146 etäserkkua, heitä, joiden kanssa minulla on yhteistä DNAta.  Määrä kasvaa päivittäin kovaa vauhtia. Vein aikanaan datani myös MyHeritagen-palveluun, vaikken olekaan siellä maksavana jäsenenä. Siellä on nyt 22.515 etäserkkua. Osa heistä lienee samoja kuin MyFamilyTreessä. 

Kolmannen serkun kanssa Viipurissa 6.7.2013

Välillä lähden etsimään yhteisiä esivanhempia, mutta en löydä heitä. Jos henkilöt ovat pysytelleet samalla paikkakunnalla, ei ole mitään ongelmia. Esimerkiksi monien tuntemieni henkilöiden ja minun yhteiset juuret olen jo ennen DNA-tutkimusta selvittänyt perinteisellä sukututkimuksella. En ole vielä keksinyt, miten parhaiten jalostaisin omaa DNA-tutkimustani. Aika näyttää.  Aikaa on tosin vähän muiden tehtävien lisänä, muuta onneksi kaikki, mitä tutkin, tukee toista tutkimusta milloin milläkin tavalla.

Sukututkimuksiini  DNA antoi lisäväriä monella tapaa, vaikken pystykään selvittämään sukuyhteyksiä yksittäisiin henkilöihin. Äskettäin huomasin FamilyTreeDna:n sivuilla harhaillessani erään ruotsalaisen etäserkun kirjoittaneen kirjan suvustaan.  Hän on testin mukaan minulle 4. serkku tai etäisempi. Se tarkoittaa, että hän saattaa oikeasti olla 7. – 8. serkku tai todennäköisesti vielä kaukaisempi eli satojen vuosien takaa. Saatamme olla myös sukua useampaa kautta. 

Eräs tuntemani henkilö on minulle 2. – 4. serkku. Oman sukututkimukseni kautta hän on oikeastikin lähimpänä 4. serkku, mutta myös yhdeksää muuta kautta 5. – 8. serkku. Näin on myös muiden lähimmäksi merkittyjen kanssa.

Tuon ruotsalaisen naisen kirja oli mainittu hänen yhteystiedoissaan. Palvelun takana oleva sukupuu näytti esipolvien olevan jo hyvin kaukaa syntynyt Ruotsissa. 

Kromisomivertailussa löytyy pieniä yhteisiä pätkiä lähes kaikissa kromosomeissa. On todella jännittävää, että saamme näin yhteyden todella vuosisatojen takaisiin sukulaisiin. Yhteydenotto ei minua silti kovasti houkuttele tässä vaiheessa. Löysin kyseisestä ruotsalaisesta naisesta jonkin verran tietoa googlaamalla.  Sitä oli sen verran vähän, että en päässyt kiinni mahdollisiin yhteisiin juuriin. Tällaisia tilanteita tullee jatkossakin.

Jatkan siis mieluummin värittämällä omien sukujeni tapahtumia ja poiketen välillä muuallakin. Yritän parhaillaan ymmärtää hämäläisen kotikyläni talojen väkeä vuosisadan 1800 päätyttyä. Äskettäin minulla on rinnakkain käsissäni 1902 henkikirja ja rippikirjojen sivut. Täydennän samalla sukututkimusta. Pöydällä on samanaikaisesti muita historiakirjoja, joista on hyötyä molempien ”koti”pitäjieni historian tutkimiseen. Aina löytyy jotakin mielenkiintoista, joka täydentää aiemmin lukemiani tietoja. Miten meidän kävi, miten kävi. 

Samat asiat kiinnostavat onneksi monia muitakin. Facebookin Juuret Kuolemajärvellä-ryhmässä käydään keskusteluja mitä erilaisemmista aiheista. Meidän jälkipolvien juuret ovat edelleen tiukasti Karjalan kannaksen maaperässä ja ahmimme kaiken mahdollisen tiedon sieltä. Ensi kesäkuussa pääsen taas käymään siellä, mikä merkitsee harrastuksilleni pelkkää vahvistusta.

Maisema Tammikonnimestä kohti etelää. Tammikko lienee ollut 1600-1700-luvun vaihteessa vielä asumaton.

Monet sukututkimukset ovat melko hyvin selvitettävissä 1600/1700-luvun vaihteesta lähtien. Tämä koskee omalta osaltani sekä hämäläistä että karjalaista sukuani. Olen joissakin kirjoituksissani viitannut isonvihan aikaan. Tiedän, että minun pitää jossakin vaiheessa mennä vielä kauemmas historiaan, mutta nyt kesken olevissa tehtävissäni olen voinut lähteä isostavihasta.

Kustaa H. J. Vilkuna on tutkinut aikakautta runsaasti ja kirjoittanut myös siitä. Käsiini osui kirjastosta hänen kirjansa ”Paholaisen sota”. 2006. Teos.  Kirjan alkupuolella hän kirjoittaa siitä, millaisessa henkisessä tilassa Suomessa, Ruotsin valtakunnan itäisessä osassa elettiin aivan 1700-luvun alkupuolella. Yllättäen se valaisee minulle aikakautta ennen isoavihaa entistä paremmin sekä Karjalassa että muualla Suomessa.

Suomalaiset olivat erityisen kyllästyneitä jatkuvaan sotimiseen. Ruotsin valtakunnassa oli ollut jo harvinaisen pitkä rauhan aika, noin 20 vuotta. Tämän jälkeen 1680 alkaen valtakunnassa alkoi sotavoimien uudelleen organisointi. Ruotsin silloinen kuningas Kaarle XI (kuninkaana 1660 - 1697) perusti nk. ruotujakolaitoksen nimellä kulkevan järjestelmän, joka valmistui jo 1680-luvulla. Hän pisti myös kirkon toimien kautta kansan tiukkaan kuriin.

Ruotujakolaitoksen mukaan valtakunnan maakuntien tuli ylläpitää tietty määrä sotilaita valmiina kutsuttaessa lähtemään sotaan. Kylien talojen piti ylläpitää näitä sotilaita antaen heille talon, elannon ja tarvikkeet. Tämä selvittää minullekin rippikirjassa myöhemmin erityisesti Hämeessä 1700-luvulla esiintyvät sotilastorpat ja niissä asuville annetut sukunimet, vaikka henkilö saattoi olla oman pitäjän tai kylän poikia eikä ikänsä puolesta voinut ollut osallistunut vielä yhteenkään sotaan.

Suuren Pohjan sodan kulku lainattu Wikipedian kuvituksesta.

 

Mutta kansa oli kyllästynyt jo 1600-luvulla sotaväen ottoihin, pitkiin palvelusaikoihin ja sotaretkiin ympäri Eurooppaa. Toisaalta ehkä vielä enemmän maassa oleskeleviin sotajoukkoihin, joita lähiseudun talojen piti ylläpitää.  1600-luvun lopulla elettiin Pohjolassa muutenkin ikäviä aikoja eli nk. suuria kuolonvuosia. Wikipediassa sanotaan noiden vuosien 1695 – 1697 olleen Suomen historian pahin väestökatastrofi. Kokonaisia perheitä menehtyi nälkään. Esiintyi myös kannibalismia. Ilmastoon vaikuttaneet tekijät olivat suurin syy katovuosiin. Ruoan puute heikensi ihmisiä, ajoi heitä pois kodeistaan, sairaudet iskivät ja talot autioituivat.

Viipurin läänin historia III - Suomen lahdelta Laatokalle s. 446 (teos julkaistu 2010) kertoo Seppo Muroman tutkimuksiin perustuen,  että Viipurin läänissä mukaan lukien Savonlinnan läänin karjalainen osa ja Kymenlaakso väestö väheni jopa 32 prosenttia eli enemmän kuin missään muussa Suomen maakunnassa. Käkisalmen läänissä saattoi vähennys olla enemmän. Kannaksella suurimmat väestömenetykset olivat Koivistolla (42 %) ja Uudellakirkolla (41 %). Artikkelin kirjoittajan dosentti Antti Kujalan  mukaan vuosien 1696 - 1697 kuolleisuus ylitti moninkertaisesti kaikki Suomen myöhemmät väestökatastrofit. (s.446)

Suuri Pohjan sota alkaa

Mieleen vaikuttaminen oli noihin aikoihin oleellinen tekijä kansan mielipiteen muovaamiseksi. Sitä harjoitti erityiseti kirkko, joka esitti koettelemusten olevan Jumalan rangaistusta.  1700 alkoi nk. Suuri Pohjan sota, jossa muiden muassa Venäjä oli julistanut Ruotsille sodan. Tulevissa taisteluissa oli mukana tuhansia suomalaisia.  Kuningas Kaarle XII oli johtamassa armeijaa.

Kansan piti tukea sotaa, jota papit kirkoissa kuninkaan puolesta puolustivat. Jumala oli määrännyt yhteiskuntajärjestyksen, hierarkkisuus vallitsi, mutta kansa kyllästyi. Talojen pojat oli viety armeijaan taistelemaan kaukana Baltiassa ja jopa Puolassa ja Ukrainassa.

Kannaksella Ruotsin joukkojen tukikohta oli Viipurissa. Nevanlinna etelässä Inkerinmaalla Nevajoen ja Ohtajoen yhtymäkohdassa kuului Ruotsille. Ruotsin valtakunta oli jo paljon aiemmin historian aikana pitänyt Inkerinmaata hallussaan ja mm. Nevanlinnaa, mutta viimeksi Stolbovan rauhassa 1617 se oli siirtynyt Ruotsille ja kuningas Kaarle XI oli rakentanut sinne linnoituksen. Itseasiassa Nevanlinna sijaitsi aivan tulevan Pietarin keskustassa, jota Pietari Suuri alkoi pian rakentaa Inkerinmaan joutuessa hänen haltuunsa.

Menimme laivalla ohi Pähkinälinnan kesällä 2005.

Venäläiset valloittivat myös kauempana Laatokalla Nevajoen suulla, saarella sijaitsevan Pähkinälinnan lokakuussa 1702, josta tulikin sitten venäläisten hyökkäysten tukikohta.  Ruotsin armeija suomalaisine sotilaineen oleskeli Viipurin ja Käkisalmen lääneissä. Rajoilla oli jatkuvasti kahakoita. Seuraavana keväänä 1703 venäläiset saivat jo Nevanlinnan haltuunsa. Samaan aikaan sodittiin Lempaalassa. 

Tässä kohdin käytin myös löyhästi ilman tarkkoja yksityiskohtia lähteenä Matti J. Kankanpään teosta ”Suomalainen ratsuväki Ruotsin ajalla”.2016.Bookwell. Porvoo. Ostin kirjan sen tekijältä Kuulutko sukuuni- tapahtumassa 2017. Pian tapahtuman jälkeen Matti Kankaanpää kuoli.

Yhtäläisyydet yllättävät. Alan oikein hyvin ymmärtää, miksi jatkosodan aikana suomalaiset etenivät Pietarin porteille Lempaalaan, jossa mm. vanhempani viettivät pitkiä aikoja melkein 250 vuotta myöhemmin 1941 – 1944.  Samoin kuin myöhemmin jo 1703 taisteluja käytiin mm. Kivennavalla ja Rajajoella. Kivennavalla taistelupaikkana oli Joutselän kylä. Venäläiset olivat ylivoimaisia. Kaatuneita oli lähes 500 ja haavoittuneita yli 200. Joukot vetääntyivät Viipuriin. Joukkoihin tarvittiin taas täydennyksiä.

Pitää huomioida, että vähän aiemmin oli taisteltu Narvassa. Kaarle XII oli kukistanut Tanskan ja sen jälkeen marssinut Narvaan, jossa hänen joukkonsa löivät Pietari Suuren joukot 1700. Pietari Suuri valloitti Narvan 1709 ja Narvan asukkaat vietiin Venäjälle. Taisteluja jatkettiin Puolassa ja Saksinmaalla.

Pietarin suunnitelmia

 

Venäläiset tekivät jo 1702 hävitysretkiä Viipurin lähistölle. Ne toistuivat jatkuvasti. Kuolemajärvellä aivan oman sukuni Karjalaisten kylän lähistöllä venäläiset tuhosivat helmikuussa 1704  täydellisesti Juvanruukin rautaruukin ympäristöineen. Kuulun hollantilaislähtöisen teollisuussuvun poika Johan Thorwöste oli saanut luvan perustaa rautatehtaan 1687. Alueelle oli omistajan kartanon lisäksi perustettu oma kirkko. Työtä tekemässä oli paljon muun maalaisia ammattimiehiä. Mutta jo pian venäläisten liikkuessa alueella, asukkaat joutuivat piileskelemään metsissä.

Lieneekö myös noihin aikoihin naapurikylään Karjalaisiin tullut Ruotsin armeijaan värvätty ratsumies Simo Pentinpoika (alun perin Matinpoika), joka avioitui Sirkiän talon tyttären Valborg Pentintyttären kanssa ehkä siinä vuosisadan vaihteessa tai ennen sitä. Näin kertoo aiempi sukututkimus. 

Oletan armeijan sotilaiden oleskelleen kylässä ja talossa jo huomattavasti aiemmin.  Useista tositekirjoista ennen vuosisadan vaihdetta löydän talon kuuluneen Viipurin alaisen ratsuväkikomppanian hallintaan. Näin oli jo 1690. Sirkiä-sukunimi mainitaan. Viittaan mm. Militärjordbookin 1699, jossa tila kuului Viipurin alla aputilana ratsumestari Thomas Funckin alaisuuteen. Armeijarullat ja niiden ymmärtäminen vaatii minulta vielä paljon työtä.

Kartta Viipurin läänin historiasta kohdasta, missä kerrotaan Juvanruukin tuhosta.

Sodankäynti oli hidasta ja sitkeää, sillä vasta lokakuussa 1706 venäläiset aloittivat Viipurin piirityksen kaupungin edustalla tsaarin ollessa mukana. Miksi venäläiset sitten pakenivat takaisin Rajajoelle kuun lopussa pommitettuaan kaupunkia muutaman päivän? Onpa taas samankaltaisuuksia myöhempiin sotiin.

Viipurin Pitäjän historia I osui kirjahyllystäni äsken käsiini. Ostin 1967 ilmestyneen kolmiosaisen kirjasarjan parisen vuotta sitten Karjalatalon pitäjäpäivillä syystä, että varhaisina aikoina myös osa Kuolemajärven aluetta kuului sen alueeseen. Kirja on osoittautunut mielenkiintoiseksi. Sen on julkaissut Viipurin maalaiskuntalaisten Pitäjäseura ry ja kirjoittajina ovat olleet Aarne Kopisto ja Toivo J. Paloposki.

Kirjaa lukiessani kirjoittaminen jäi, sillä menin vielä kauemmas historiaan, vaikka tarkoitukseni oli vielä pysytellä noissa aiemmissa 1600/1700-lukujen vuosissa.

Viipurin pitäjän historian mukaan syynä venäläisten äkkinäiseen vetäytymiseen Viipurin edustalta olivat huoltovaikeudet, ruoan puute. Huonot satovuodet olivat tyhjentäneet kannaslaisten ruoka-aitat, joten tuskin mitään oli kylistä irrotettavissa. Matkalle tien varsiin jäi rikkinäistä kalustoa, paljon kuolleita hevosia ja jopa kolme kamelia.  Kuolemajärven, Koiviston ja Johanneksen rantakylistä useimmat oli hävitetty. Koiviston kirkko poltettiin.

Viipuri 1700. Viipurin kaupunki 1600- ja 1700-lukujen vaihteessa. Kuparipiirros Eric Dahlbergin teoksesta Suecia antiqua et hodierna

Pietari Suuri ryhtyi tositoimiin Suomen suhteen Pultavan voiton jälkeen. Venäläiset marssivat Retusaaresta jäitä pitkin Viipuriin kevättalvella 1710. Viipuria ympäröi 18.000 miehen armeija. Venäjän joukoilla alkoi olla pian ongelmia huolimatta onnistuneista ammunnoista kohti Viipuria. Kylmä sää, sairaudet, asumisolot, muonan ja rehun puute alkoivat taas vaivata. Apua ei saatu, koska maitse Venäjän armeijaa ei pystytty ollenkaan huoltamaan. Tieverkosto oli tuhottu eikä Kannaksen alueelta ollut enää ruokatavaraa irrotettavissa. Kun jäät merestä alkoivat toukokuun alussa lähteä, niin Retusaaressa odottava, valmiiksi lastattu tsaarin laivasto pääsi vihdoin liikkeelle. Ruotsalaisten laivasto myöhästyi pari päivää. 

Viipurin Pyöreän tornin seinästä löytyy myös Haakonin portin sijainti.

Viipuri joutui lopuksi antautumaan 13.6.1710 puolustettuaan valtakuntaa 12 viikkoa. Seuraavana päivänä tsaari Pietari Suuri otti vastaan kaupungin avaimet Haakoninportin luona. Tämän linkin takana lisää tietoa Viipurin piirityksestä.

Luvattuaan varusväelle vapaan poistumisen näiden laskettua aseensa, Pietari ei pitänytkään sopimustaan vaan varusväki ja joukko kaupunkilaisia vietiin sotavankeina Venäjälle.

Ovet muualle Suomeen olivat nyt auki. Se on sitten toinen juttu. Siitä ja seuraavasta isonvihan ajasta on kirjoitettu paljon enemmän. Usein Karjalan alue on jäänyt kirjoituksissa pois, koska alue jäi sitten Pohjansodan päättyessä 1721 Venäjän vallan alaisuuteen.  Alue laajeni sitten niin, että Turun rauhassa 1743 Venäjän alle liitettiin koko rannikkoalue Kymiä myöten, suuri osa Saimaan vesialuetta ja jopa Savonlinnan seutua.  

Tämä kartta on venäläisten ajalta, myöhemmin 1700-luvulta (1774), osa kartasta, jossa kartoitettiin Koiviston, Uudenkirkon ja Kuolemajärven puutavaraksi sopivia metsiä. Jossakin suunnitelmassa oli jo aiemmin mm. harkittu kaikkien metsien kaatamista, mutta siitä kyllä sittemmin luovuttiin. Laitan linkin tänne, kun löydän paikan, mistä sen luin.

Alkaa Vanhan Suomen aika

Ne ihmiset ja suvut, jotka olivat Karjalan kannaksen alueella selvinneet vuosien koettelemuksista, jäivät asumaan kotiseuduilleen. Näin myös Kuolemajärvellä. Seuraavaksi onkin aiheellista paneutua siihen, mitä tapahtui sitten. Ja sen jälkeen tai rinnalla jatkaa vielä kauemmas taaksepäin , jos se vain on mahdollista.  Kylät oli jälleen kerran tuhottu, metsiä hakattu. Väen piti aloittaa elämä alusta uuden hallitsijan alaisena.  Ihmiset ovat sielläpäin joutuneet aina elämään sodan varjossa!

Minulle tämä kirjoittamalla voin eläytyen palata vuosisatoja taaksepäin. Näen silmissäni nuo seudut nykyisen Pietarin ja Viipurin välillä, kun metsät  hakattu niiden teiden varsilta, joita sotajoukot käyttivät. Metsiä oli Karjalassa kuitenkin niin paljon, että väki pystyi vaikeina hetkinä piileskelemään.  Kuolemajärviset suvutkin, jotka olivat jo satoja vuosia asuneet seuduilla jatkoivat elämäänsä ja sukujaan meidän päiviimme saakka.

Jatkan eläytymistä. Mutta niinhän kuulemma kaikki muutkin ihmiset tekevät, eläytyvät historian tapahtumiin.  Ettei siinä ole mitään uutta.

Terijoelta näkyy Venäjän puolelle. Kuva kesältä 2006.