Ajanvietteen vastakohta

Aika kuluu aivan liian nopeasti myös eristyksessä. Tutkin ja hävitän ja kirjoitan. Sen, mitä jaksan. Päivät kuluvat silti liian nopeasti. Korona tuli jo uniini. Jos lukee ihmisten kommentteja eri asioihin Facebookissa, joutuu ikävään pahoinvointiin. Miten ihmiset voivat olla niin riidanhaluisia, yksisilmäisiä, ilkeitä. Tiedän, tiedän, niitä ei pitäisi lukea. Joskus pahoinvointini heijastuu uniini. Älkää ihmiset lukeko ilkeiden ihmisten kommentteja! Ne satuttavat, vaikka ne eivät kohdistu meihin vaan johonkin toiseen onnettomaan, joka on mennyt esittämään oman mielipiteensä, millaisen tahansa.

Kaikki kuvat yhtä lukuunottamatta ovat syyskuulta 2011.

Joka päivä hävitän pienen kasan papereita. Tehtävä on hidasta, koska säilytän edelleen osan vaikkapa vanhoista lehtileikkeistä. Olen haukannut liian ison palan. Sen hallitseminen vaikeutuu koko ajan. Yksi paperinpala, jonka siirrän sivuun sisältää aina ison osan maailmaa. Aikanaan on ollut syy, jota en edes muista, miksi tallensin se. Ymmärrän hyvin, jos se koski kirjallisuutta, taidetta tai arkkitehtuuria kuten useimmiten. Vaikken niitäkään kaikkia. Suurin osa saa mennä menojaan.

Hämeen Sanomat julkaisi 29.9.2011 Tapio Lahtisen kirjoittaman kirja-arvostelun Richard Powersin (s. 1957 ) samana vuonna suomeksi Gummeruksella ilmestyneestä kirjasta ”Suopeus". Lukiessani artikkelia, mieleeni välähti, että olen myöhemminkin intoutunut samasta kirjailijasta. Se olikin viime vuonna, kun Helsingin Sanomissa kirjoitettiin hänen uusimman kirjansa kääntämisestä. Mutta ensin tähän vanhempaan romaaniin, joka ilmestyi 2009  Yhdysvalloissa nimellä ”Generosity: An Enhancement"

Mielenkiintoinen valinta kirjan nimeksi, koska se viittaa geeneihin. Jos muistatte, minullakin yksi geeneihin liittyvä blogi odottaa vielä viime silausta ennen julkaisua. En kuvaa tässä tarkkaan em. romaanin juonta. Sen voi kuka tahansa googlata. Joka tapauksessa kirjassa on nuori nainen, jonka geeneistä löytyy onnellisuuden salaisuus. Se on tietenkin kirjailijan mielen luoma asia, joka johtaa myös ajatukseen tulevaisuudessa häälyvästä geenimanipulaatiosta. Silloin onnellisuusgeeniä voisi vaikka ostaa.

Artikkelissa mainitaan, että kirjailija Richard Powers on yksi ensimmäisistä ihmisistä, joiden koko geeniperimä on selvitetty. Nykyään kymmenen vuotta myöhemmin tämä on jo yleisempää. Onnellisuusgeeni on siis mielenkuvituksen tuotetta. Richard Powers on mm. Pulizerilla palkittu kirjailija (The Overstory 2019). Hänen mainitaan olevan myös ”paras elävä kirjailija, josta et ole koskaan kuullut”. Ehkä siis joskus Nobel-kirjailija. Hän on kirjoittanut tähän mennessä 12 erityisen laajaa, monisataasivuista romaania. 

Powersin  geeniperimästä löytyi 248 geneettistä muunnosta, jotka lisäävät hänen riskiään sairastua noin 80 tautiin. Häneltä löydettiin myös kromosomista 11 erityinen versio geenistä DRD4, joka vahvistaa taipumusta etsiä uusia kokemuksia läpi elämän. Näin artikkeli kertoo. Googlaamalla tuostakin geenistä löytyy vaikka kuinka paljon tietoa.

Meillä suomalaisilla on ehkä se kuvitteellinen onnellisuuden geeni, koska olemme jatkuvasti maailman onnellisin kansakunta. Raskaan historian ja menneisyyden painon kokenut kansa on noussut tässä asiassa koko maailman valokeulaan. 

Mutta mitä se onnellisuus on?  Nämä ovat minun pohdintojani. Ehkä onnemme on demokraattisessa yhteiskunnassa, jossa on edistetty ihmisten hyvinvointia.  Kaikki eivät toki koskaan koe olevansa onnellisia vaan kadehtivat muiden rikkauksia ja iloa vaikkapa yksinkertaisesta elämästä ja pelkästä taipumuksesta olla onnellinen. 

En siis ole lukenut yhtäkään Richard Powersin romaania. Ne kaikki kuulostavat mielenkiintoisilta kuten vaikkapa ”Muistin kaiku"(The Echo Maker. 2006) Mutta ensi syksynä ilmestyvän ” The Overstoryn" ehkä tulen lukemaan. Kirja käsittelee puita ja ihmisiä. Mikä voisikaan olla kiintoisampi aihe!  Hänen vanhempia suomennettuja romaaneitaan löytyy vain antikvariaateista ja kierrätyskeskuksista.

 

En lähde vielä hankkimaan yhtäkään uutta kirjaa. On vähitellen päästävä eroon osasta kirjoja. Ei hävittämällä, vaan jollakin toisella tapaa. 

11.4.2019

Samana päivänä eli 29.9.2011, kun Hämeen Sanomat kirjoitti Richard Powersin uusimmasta suomennetusta kirjasta, Helsingin Sanomat julkaisi artikkelin  otsikolla ”Keskustakirjaston paikaksi varmistui Töölönlahti". Kaupungilla oli silloin ”selvät sävelet” keskustakirjastosta. Oli päätetty järjestää arkkitehtuurikilpailu. 2013 valtuusto päättäisi rakentamisesta. Tarkoitus oli, että kirjasto valmistuisi Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlaan. Apulaiskaupunginjohtajana tuolloin ollut Tuula Haatainen maalaili artikkelissa ”tiikerin harppausta" uudenlaiseen luovaan ja teknologian kehityksessä mukana olevaan kirjastoon.

Mitä minä tein syyskuussa 2011?

Itseasiassa olen käsitellyt tuota vuotta usein blogeissani, milloin mistäkin näkökulmasta. Niitähän riittää, vaikka niissä kovin usein ovat samat elementit eri asennoissa kuten koti, puutarha, opiskelu, perhe, ystävät.

Kuolemajärven Sirkiät sukuseuralla oli juuri ennen tuota päivämäärää ollut ensimmäinen varsinainen sukukokous sitten perustamisen. Me hallituksen jäsenet olimme kokemattomia. Olin kotimatkalla Raisiosta hermostunut nimenomaan siitä syystä, että emme onnistuneet kovin hyvin. Rutiinit luodaan vähitellen. Ihmiset eivät tunne toisiaan kovin hyvin, mielipiteitä on useita. Työ on vapaaehtoistyötä eikä kukaan voi vaatia hallitukselta mahdottomia. Jäsenillä voi olla erikoisia odotuksia, mikä on tullut vuosien mittaan selväksi. Kaikki eivät edes ymmärrä, että suku voi olla suurempi kuin perusperhe. Siihen kuuluu serkkujen lisäksi pikkuserkkuja kaukaa.

Sukututkimus on se, joka saattaa herättää ihmisessä mielenkiinnon. Niin kävi minun osaltani jo varhaisessa vaiheessa. Tuolloin 2011 olin antautumassa sille kokonaan. Olin aloittanut alkeiskurssit Kansalaisopistossa. Hallinnossa mukana oleminen on se välttämätön lisäjuttu, mutta se tuo mukanaan muuta mielenkiintoista.

Syksy 2011 oli hengästyttävää aikaa. Ei ollut mikään ihme, että juuri sen syksyn mittaan aloin oireilla, mikä sitten seuraavana keväänä johti sairastumisen.  Nyt mietin sitä, mitä oikein yritin todistaa tuolloin itselleni ja koko maailmalle tai ainakin lähiympäristölleni.

Epäonnistumisen kierre saattaa johtaa näyttämisen tarpeeseen. Sitä tein siitä lähtien, kun jäin eläkkeelle. Sisään kerääntyneet luomistarpeet alkoivat samalla purkaantua. Keräsin itselleni aina lisää tehtäviä.  Juuri syyskuun loppupuolella kävin terveyskeskuksessa hakemassa apua korvakäytävän tulehdukseen, joka saattoi olla myös vakava oire ja johtamassa tulevaan sairastumiseen.  Kävin vielä lokakuussa viimeisen kerran elämässäni luovuttamassa verta. Olin "kehäraakki".

Silti uskottelin itselleni muuta. Opiskelin avoimessa yliopistossa. Olimme keskellä taidehistorian aineopintoja. Valmistelimme kukin proseminaaritöitämme. Oikeudenkäynti liittyen talon omistukseen ja eroon oli edelleen vireillä. Kesällä oli ollut käräjäoikeuden käsittely, joka sitten johti seuraavana vuonna hovioikeuteen. 

Kävin seurakunnan terapeutilla ehkä viiimeisen kerran. Tapasin ahkerasti ystäviäni. Kuljimme ympäristössä. Riehuin puutarhassa rakentaen uutta kukkapenkkiä ja välillä talon katolla putsaten rännejä. Halusin auttaa perhettäni ja suututin silloin pian 17-vuotiaan tyttärentyttäreni syystä, jota en ymmärtänyt.

Häpesin edelleen epäonnistumistani omassa suhteessani. Kukaan ei halunnut keskustella siitä. Ehkä heitä suututti se, että he menivät aikanaan samalla tavalla lankaan kuin minä. Sen myöntäminen oli vaikeaa. Joku ystävistäni väitti usein minun etääntyneen. No, ei mikään ihme.

Väitin kyllä päiväkirjalleni syyskuussa, että minulla ei ollut enää tarvetta puolustella itseäni, mutta ruumiin muisti toimi edelleen. Se toimi, kunnes se katkesi ja minun oli pakko alkaa pysähtyä. Se aika syyskuussa oli sitä ”multitaskingia” kovimmillaan. Selasin nyt kuviani ja muutaman sivun päiväkirjaani ja olin todella ällistynyt.

Siinä ajassa on vielä paljon sellaista, mitä voisin pohtia. Mutta ehkä en tee sitä. Kiihkeän elämäni jälkiä raivatessa ja papereita hävittäessäni, joudun silloin tällöin ajattelemaan ihmisen elämää monelta kantilta. Sen kummempaa merkitystä sillä tuskin enää on. Se on pelkkää materiaalia.

Eikä tämä ole pelkkää ajanvietettä. Yritän rimpuilla eroon jostakin. Ehkä. 

Pitkä matka Pohjolaan

Katselin taas kerran vanhoja valokuvia ja luin aiemmin kirjoittamiani blogeja, joita kaikkia en todellakaan jaa uudelleen. Jäin katsomaan isäni isän valokuvaa. Itseasiassa olen kirjoittanut samaisesta kuvasta jo aiemmin. Silloin tutkin kuvan ajankohtaa. Päättelin, että kuva olisi otettu aivan 1900-luvun alussa, kun hän oli noin 23-vuotias. Nyt kiinnitin huomioni hänen ulkonäköönsä, karheaan, mustaan pystyssä sojottavaan tukkaan, kulmakarvoihin ja pitkään kapeaan nenäänsä. Olisi hauska tavata hänet ja moni muu esivanhempani. Tämä isoisäni kuoli jo 1925 ollessaan vielä reilusti alle 50-vuotias. Oma isäni oli vasta seitsemänvuotias eli saman ikäinen kuin kolmas lapsenlapseni, syksyllä koulun aloittanut.  Isoisä kuoli luultavasti keuhkotuberkuloosiin eli keuhkotautiin kuten monet vielä noihin aikoihin.

Olen entistä enemmän alkanut ajatella myös henkilön ominaisuuksia, sekä ulkonäköä että luonteenpiirteitä sen jälkeen, kun teetin DNA-tutkimuksen itsestäni. Tietenkään en pysty menemään aiheessa kovin pitkälle. Voin vain leikitellä ajatuksilla. Onhan niin, että jopa löydetyistä ikivanhoista muinais-DNA-näytteistä on pystytty tarkkaan piirtämään kuva ihmisen ulkonäöstä. 

Perimämme sanotaan muodostuvan täysin mielivaltaisesti, joten jokainen meistä on ainutlaatuinen yhdistelmä esipolvia kukin omana sekoituksenaan. Ihmiset ovat kaikki toisilleen sukua. Jokaisella meistä on miljardeja ja miljardeja esivanhempia, jos mennään äärimmäisyyksiin ja lasketaan mukaan myös kaikki kaukaiset sukulaiset. Tiede pystyy selvittämään ihmisten kulkuväyliä, mutta yksittäisten ihmisten jättämät jäljet ovat vaikeasti tavoitettavissa. 

Voin siis ajatella vain kapeata sukuhistoriaani niin pitkälle, kun olen sen myös selvittänyt perinteisen sukututkimuksen avulla. Vaikka tietäisin vanhempieni haploryhmät, en pääse niiden kautta selvittämään muuta kuin kansojen oletettavaa alkuperää, sukulaisuutta ja väestöjen kulkureittejä. Mutta on selvää, että mitä pidemmälle aikaa kuluu, sitä enemmän tutkimusten tuottamaa tietoa alkaa tulla.

”The mitochondrial super-haplogroup U encompasses haplogroups U1-U7 and haplogroup K. Haplogroup K is found through Europe, and contains multiple closely related lineages indicating a recent population expansion. The origin of haplogroup K dates to approximately 16,000 years ago, and it has been suggested that individuals with this haplogroup took part in the pre-Neolithic expansion following the Last Glacial Maximum.”

eli toisin sanoen, oma mitokondrion haploryhmäni K on muodostunut tai kuuluu suureen U-haploryhmään. Se on muodostunut Euroopassa aikana, jolloin populaatio alkoi kasvaa laajasti. Siitä on kulunut noin 16.000 vuotta.  Tuolloin ilmasto alkoi lämmetä suuren jääkauden jälkeen. Alueet, joista myöhemmin Pohjoismaan ja Suomi muodostuivat, olivat tuolloin vielä paksun jään alla. Jää alkoi hitaasti vetäytyä ja entistä pohjoisempana olevat alueet vapautuivat asumiseen. On silti hyvä muistaa, että aikaa kului vuosituhansia. 

Osa etelämpänä Euroopassa asuvista ihmisistä alkoi siirtyä pohjoisemmaksi.  He olivat nk. kivikauden ihmisiä, jotka tekivät työkalunsa kivestä ja eläimen luista. Suomi oli vapautunut jäästä noin 10.000 vuotta sitten, mutta pitkään vesi peitti mantereen. Se virtasi vähitellen Itämeren altaaseen. Oli monenlaisia järvivaiheita. Euroopan kartta näytti silloin erilaiselta. Eihän maanosilla eikä alueilla ollut vielä nimiä. Ne on keksitty myöhemmin.

Helsingin Sanomat 28.12.1925. Oli ankea joulu sinä vuonna.

Ajattelen usein Ancylus-järveä tai vanhempaa Yoldia-merta, Itämeren varhaisia kehitysvaiheita.  Monessa paikassa Suomessa rantaviivan sijainti on merkitty maastoon muistokivillä ja muilla tavoin mm. Hämeenlinnan Aulangolla. Aulanko korkealla paikalla Hämeessä oli ensimmäisiä merestä esiin tulevia kohtia. Yoldia-meren ranta kulki niillä main noin vuonna 8000 eaa ja Ancylus-järven ranta noin 6000 eaa. Silloin maa oli jo muualla Suomessa monissa paikoin käytössä ja tänne oli tullut ihmisiä.  Tässä vielä linkki Geologian tutkimuslaitoksen sille sivulle, jossa noita vaiheita on esitetty havainnollisesti.

Väestöä alkoi tulla Suomeen ensin oletettavasti Viron kautta. Ensin tulivat metsästäjät, kalastajat, hylkeenpyytäjät. Heistäkin on jäänyt jälkiä eri puolelle Suomea.  Mm. Karjalan kannakselta 1913-1914 löydetty nk. Antrean kalaverkko on ajalta noin 8500 vuotta eaa ollen maailman vanhimpia kalaverkkoja. Löydön yhteydessä oli paljon muutakin tavaraa. Täällä lisää ko. aiheesta arkeologi Oula Seitsosen kirjoittamana. 

Ruotsalainen tiedetoimittaja Karin Bojs tutki omia juuriaan ja kirjoitti niistä 2015 Ruotsissa julkaistun teoksen ”Min europeiska familj – de senaste 54 000 åren”. Kirja ilmestyi seuraavana vuonna suomennettuna nimellä ”Homo europaeus – Eurooppalaisen ihmisen pitkä historia”. (Minerva Kustannus Oy, kääntäjä Jänis Louhivuori). Hänen kirjoittaessaan kirjaa kuoli hänen oma äitinsä. Hän kertoo siitä kirjan ensimmäisessä luvussa ”Hautajaiset”. Ahmin aikanaan kirjan lainakirjana, mutta myöhemmin minun oli pakko ostaa se itselleni. Suosittelen sitä kaikille, jos haluaa tutustua helpolla tavalla aiheeseen. 

kevät 2009

Hän käy omien esivanhempiensa kautta ihmisten kulkua eri suunnilta kohti Ruotsia. Samalla hän tutustuu eri puolilla DNA-tutkijoihin ja tutkimuksiin. Hän myös kertoo siitä, mikä on saanut eri tutkijat innostumaan aiheesta. Hän itse on muiden sukututkijoiden avulla perehtynyt pitkälle omien sukujensa ihmisiin. Onkin todella mielenkiintoista yhdistää oma työ, mielenkiinto ja tuntemansa ihmiset tieteen kanssa. 

Kerään tähän jotakin kyseisestä kirjasta. Ajatella, että noin 200.000 vuotta sitten eli Afrikassa nainen, josta kaikki maailman nykyisin elävät ihmiset periytyvät. Yhteinen esiäitimme selvisi 1987 ja vaikka tutkimukset ovat kehittyneet sen jälkeen huimasti, tulokset pitivät vielä kirjan kirjoittamisen aikaan. 

Veljekset

Tutkimukset aloitettiin mitokondrion DNA:sta, mutta rajoituksena oli, että sen perusteella saatettiin jäljittää ainoastaan äidinpuoleisen suvun alkulähde. Jos niin voi sanoa. Muutamia vuosia myöhemmin 1995 julkaistiin tulokset Eevan miespuolisesta vastineesta, jota kutsuttiin Y-kromosomi-Aatamiksi, joka oli myös elänyt Afrikassa.

Yksi afrikkalaisen Eevan tytärlinjoista lähti kulkemaan kohti muuta maailmaa noin 60.000 vuotta sitten. Varmaan Aatami lähti mukana. Sukukunnat kulkivat Lähi-idän kautta erityisesti nykyisen Israelissa sijaitsevan Galilean alueen halki. Niillä main he kohtasivat neandertalinihmisiä. Näiden DNA:ta loiskahti mukaan ja sitä on säilynyt enemmän erityisesti Aasian Australian ja Amerikan kautta kulkeneissa ihmisryhmissä. Olisiko niin, että neandertalilaisia oli enemmän idässä ja yhteiselo kesti pitempään? Kirjoittaja toteaa kuitenkin, että myös afrikkalaisilta löytyy neandertalilaisten perimää. Kaiken lisäksi se on ollut eduksi ihmiselle paremman terveyden ja vastustuskyvyn vuoksi.

Pikkuinen Christina, minusta seuraava äitilinjassa, isoisänsä suvun sijoilla Hämeen Rengossa.

Muistaakseni uusiakin löytöjä on tehty ja tehdään koko ajan. Eurooppaan on tultu yllättävän paljon aiemminkin, joten osa lienee kulkenut suoraan nykyisen Espanjan kohdalta ja muun Välimeren kautta. Löydän viime kesältä HS:n artikkelin, jossa kerrotaan kreikkalaisesta luolasta 1970 löydetyn kallon iäksi todistetun 210.000 vuotta. Jokainen uusi tutkimustulos vie ihmisen historiaa kauemmaksi ja kulkureittejä löytyy lisää. Artikkelin mukaan 

” Ensimmäisten ihmislajien, joihin myös homo sapiensit ja neandertalilaiset kuuluvat, uskotaan ilmaantuneen Afrikassa yli 6 miljoonaa vuotta sitten, kertoo AFP. Homo sapiensit syrjäyttivät neandertalilaiset Euroopassa lopullisesti noin 45 000–35 000 vuotta sitten.”

Tuollaisia aikajanoja on vaikea käsittää. Sekin kun puhutaan jääkauden maksimin olleen Euroopassa noin 18.000 vuotta eaa. Jääkauden aikana, aiemmin lienee ollut jo leudompia aikakausia, koska ihmisiä on tullut jo paljon aiemmin kuin vasta jään ollessa kokonaan sulana. Ilmastoasioihin pitäisi kyllä perehtyä tarkkaan, mutta kun puhutaan mahdottoman pitkistä aikakausista, joissa yhden ihmisen elämä on vain hujaus, asia menee vaikeaksi ymmärtää.

Minulla oli 1960-luvulla kirjeenvaihtoystävä Israelissa, nuori mies nimeltä Yeheskel kaupungista nimeltä Rishon LeZion.  Väittelimme Raamatun historiasta. Hän kirjoitteli vitsejä Jeesuksesta ym. Pitääpä joku päivä kaivaa esiin kirjeitä, koska ne paljastavat myös minusta aika paljon vuonna 1964- 1965. Mainitsen hänet tässä siksi, että koen tätä kirjoittaessani pienen häpeän hetken.  Olin jo nuorena tyttönä äärimmäisen kiinnostunut historiasta. Aloin kirjeissäni kertoa hänelle Suomen varhaishistoriasta, alkaen ehkä juuri jääkaudesta. Mutta palaan tähän toisella kertaa.

Toisaalta Israel tuli taas mieleen Karin Boisin tekstistä, koska hän mainitsee, että vanhimmat löydöt ”anatomisesti modernista ihmisestä” ovat peräisin Israelista lähes 120.000 vuoden takaa. Mutta sehän on myös nyt kumottu.

Toisaalta en voi juuttua satojen tuhansien vuosien takaisiin aikoihin, vaikka melkein jo juutuin.

Yhtä esi-Eevan tyttäristä kutsutaan Ursulaksi. Hän eli todennäköisesti Lähi-idässä ja jälkeläiset levittäytyivät jääkauden kuluessa koko Eurooppaan, joihinkin osiin Aasiaa ja Pohjois-Afrikkaa. Karin Bois itse kuuluu U5-haploryhmään. Nimet Eevan tyttärille antoi geneetikko Bryan Sykes 2005 popularisoidaakseen senhetkistä dna-tutkimusta. Ursulaksi kutsuttu nainen oli jääkauden metsästäjiä ja Euroopan ensimmäisiä ihmisiä. Euroopassa Ursulan tyttäriä on noin 11 prosenttia, Suomessa 20 prosenttia, saamelaisväestön joukossa jopa yli 50 prosenttia.

Karin Bojs kertoo tutkimuksista monelta eri kantilta. Hänen kerrontansa on mielenkiintoista. Hän käsittelee myös muiden isovanhempiensa äitilinjat. Isänäiti osoittautui serkuilla tehdyn tutkimuksen perusteella kuuluvaksi haploryhmään H eli Helenan tyttäret. Sen haploryhmän edustajien katsotaan kuuluvan Euroopan varhaisimpiin maanviljelijöihin. Karin matkustaa kaikkiin niihin paikkoihin, mitä kautta H-naiset ovat tulleet Ruotsiin. Hän käy siis tapaamassa isoäitinsä kaukaisia ”sukulaisia” Syyriassa ja Kyproksella ja tutustuu maanviljelyksen kehtoihin ja myös kotieläimiin kuten kissoihin. Lähi-idästä Helenat vaelsivat Euroopan kautta leviten niin, että lähes puolet eurooppalaisista äitilinjoista kuuluu tähän haploon.  Yhdessä Helenoiden kanssa kulkivat Katriinat eli minun esiäitini, jotka myös näyttävät kulkeneen Syyrian kautta. Heitä on eniten edelleen Alpeilla ja niillä seuduin, mutta myös myös muualla Euroopassa. 

Olen aina kokenut luontaista rakkautta Välimeren alueeseen, erityisesti Kreetaan, Turkin alueeseen, Italiaan ja myös Keski-Euroopan Alppien seutuihin ja eteläisimpään Saksaan. Maanviljelys, pellot, metsät, kotieläimet ovat yli kaiken. Tätähän pidetään täytenä hömpötyksenä, mutta entä sitten.

Isäni haploryhmä on vielä tutkimatta. Kunhan veljeni poika antaisi DNA-näytteen, niin sekin olisi selvillä. Aihe on niin monimutkainen ja aikaavievä, että isähaplot saavat odottaa. Kaksi täyskarjalaista miestä, joiden tietoja pääsen katsomaan ovat molemmat N-M231 -haploa eli niin kutsuttuja Niilon poikia. Tämä on siitä hyvä harrastus, että tieto ei karkaa mihinkään, mutta koko ajan tulee lisää uudenlaista tutkimusta. Jos saisin elää uudelleen, tietäisin nyt, mitä tutkisin. Biologia oli historian lisäksi lempiaiheeni kouluaikoina.

Tämä juttu alkoi isoisän valokuvasta. Hänellä näyttää olleen paksu karkea, musta tukka. Mistähän saakka se on periytynyt. Isän tukka oli vanhemmiten myös musta ja nenä suora. Seuraavaan sukupolveen oli tietysti tullut jo puolison perintötekijöitä. Suoraa nenää on meillä monilla jälkeläisillä. Kuinka pitkä hän oli? Isoisällämme oli vain kaksi poikaa, joista vain minun isälläni oli yksi poika. Tämä ei ole perinyt isoisänsä ulkonäköä eikä mustaa tukkaa. Seuraavissa sukupolvissa, tyttärien pojissa on taas pitkiä, vahvatukkaisia, suoranenäisiä miehiä. Tällainen pohdinta ei johda mihinkään, mutta en voi itselleni mitään. Myös meillä tytöillä on kaikilla ollut nuorena paksu tukka. Tosin siinä vaikuttaa myös äitimme musta vahva tukka. Ehkä joku päivä mietin sitä, mistä se on tullut? Vanhoilla naisilla on omituisia harrastuksia.

Olen huomannut, että moni pitää kaikkea DNA-tutkimuksiin liittyvää pahana hömpötyksenä ja valeena.  Kaiken takana on kuitenkin tiede. Muinais-DNA-tutkimusten perusteella on pystytty myös kuvaamaan muinaisten ihmisten ulkonäköä. Käy lukemassa vaikka seuraavan linkin takana oleva artikkeli.  Sieltä Kalmistopiiri- nimisestä arkelologisesta julkaisusta löytyy erityisen paljon tietoa tutkimusten takaa.

Rengossa 8.4.2014. Maisema on muuttunut sen jälkeen.

Kuvien valinta blogeihini on joskus tosi vaikeata. Yrittäkää ymmärtää, että ne ovat yleensä tosi lyhyen harkinnan tuloksia eivätkä todellakaan aina edes liity aiheeseen. Niitä kaivaessassani tuli mieleeni sellainen asia, että alan olla jo niin vanha, ettei menneisyydestäni, paikoista ja ympäristöistä ole enää pian paljon mitään jäljellä. Muutos on valtavan nopeata. Myös siksi olen valokuvannut niin paljon ja kaikenlaista. Siksi myös kirjoitan.