Valokuvien kautta salaisuuksien lähteille

Aivan liian vähän ehdin kirjoittelemaan, sillä tämä alkusyksy on vähän samanlaista kiireaikaa kuin kevätkin. Kiitän sadepäiviä, että en tunne niin paljon syyllisyyttä, kun jätän pihatöitä väliin. Täällä sisälläkin kun riittää tekemistä. Olen aloittanut monta projektia ja tavaroita on sen johdosta levällään siellä sun täällä. Tänään jatkoin keskeytynyttä liinavaatehuoneprojektia. Mietin minne vanhat verhot, sänkyvaatteet ja pyyhkeet? Pakkasinkin niitä jo muovipusseihin ja laukkuihin. Joku saattaa ihmetellä järjestelyjäni, mutta ne ovat myös pakon sanelemia, koska muutto on joku päivä edessä. Perheenäidille kertyy vuosien mittaan myös lasten hylkäämää tavaraa, kaikki varastot täyttyvät. Pula-aikoina eläneen muistiin on saattanut myös jäädä jotakin ehjän ja ehkä joskus tarvittavan säilyttämisestä. Kaikista vaikeinta on heittää käyttökelpoista tavaraa suoraan roskiin, mikä on ollut jo pitkään yleisenä trendinä. Toisaalta uusiokäyttökin on muotia, mutta... Antaa tämän asian nyt olla.

Sillä tuota kaikkea teen vain pienen osan joinakin päivinä. Eniten haluaisin nyt paneutua omiin tutkimuksiini ja jättää kaiken muun väliin. Yksinomaan perheenäidin tehtäviin keskittyvät eivät nimittäin paljon muuta ehdi, se on minullekin tullut vuosien mittaan selväksi.

Vanhoja valokuvia tutkitaan nyt entistä enemmän. Ehkä olen aiemmin maininnut Facebookin Karjalaisia valokuvissa- ryhmän, jonne on kertynyt jo valtavasti kuvia karjalaisten sukujen albumeista tutkittavaksi ja tunnistettavaksikin. Aikaraja ryhmän kuville on vuosi 1944. En ole vielä ehtinyt laittaa sinne yhtäkään hallussani olevaa kuvaa ja voi olla, että jätänkin sen väliin. Itse asiassa juuri nyt tunnen, että omalta osaltani aika on ajanut sen ohi. Kuvat ovat löytäneet ja löytävät tarkoituksensa muilla foorumeilla. Mutta hieno idea tuo jakaminen ja kuvista keskustelu kyllä on. Minua harmittaa kovasti, että äitini kaikki valokuvat jäivät Tammikon arkkuun. Valokuvaus sinällään on kulkenut minulle hämäläisen isäni perintönä kuten myös kiinnostus historiaan. Varmaan siksi pidin aikoinaan niin kovasti kiinni siitä, että sain isäni valokuvat haltuuni. Nyt ne auttavat myös sukua tutkiessani.

Kuvien skannaus on vielä pahasti kesken. Sekin kuten moni muukin harrastukseni vaatii paljon aikaa ja paneutumista. Lisäksi monet vanhat valokuvat avautuvat vasta ajan kanssa. On nimittäin valitettavaa, että kuvien alle tai taakse ei ole kirjoitettu mitään tekstiä. Silloin voi vain arvailla ja yhdistää asioita. Hienoa on, jos niistä pystyy keskustelemaan jonkun toisen kanssa. Silloin alkaa nähdä aivan uusia näkökulmia.

Yhteen kuvaan saattaa juuttua pitkäksikin aikaa. Aloin tutkia jo vuoden 1925 joulukuussa kuolleen isoisäni Kaarle Kustaa (Karl Gustaf) Siukolan visiitti- eli käyntikorttikuvaa. Halusin selvittää kuvan ottamisen ajankohtaa. Kuvan alla lukee Atelier Lumière.

Löysin Kansalliskirjaston historiallisesta sanomalehtiarkistosta pari mainintaa tuon nimisestä valokuvaus-ateljeesta. Molemmat koskivat Porissa avattua liikettä. Kesäkuun 3 vuonna 1902 ilmestynyt Björneborgs Tidning No 61 valaisi asiaa hieman  enemmän. Siinä tiedotettiin ruotsin kielellä, että  ko. valokuvausliike  Ateljee Lumière oli avattu lauantaina 24 toukokuuta kello 9 ennen puoltapäivää herra Heinosen talossa, Itäinen Esplanadi 6. Ilmoitus kertoo hyvinkin tarkkaan ateljeen uudenaikaisuudesta, erinomaisuudesta ja nopeudesta. Pimeinä vuodenaikoina käytetään sähkövalaistusta, joka on erityisen sopivaa lapsille ja vanhoille hermostuneille henkilöille, koska kuvan valotus voi tarvittaessa kestää vain sekunnin murrososan (en saa selvää murrososan pituudesta). Ilmoituksessa mainitaan myös, että koska liike toimii viidessä kaupungissa, voidaan ensiluokkaisen työn lisäksi pitää hinnat erityisen alhaisina. Visiittikortit, jotka ajan mukaan joissakin lähteissä on suomennettu nimikorteiksi maksavat paksulle, vahvalle matalle paperille valmistettuina vain 10 mk ja kiiltävälle paperille 7 mk/tusina. Isompien kabinetttikorttien hinnat ovat vastaavasti korkeammat. Mittasin isoisäni kuvan ja sain itse kuvan mitaksi noin 5,7 x 8,7 cm ja kehyksien kanssa 6,3 x 10,3 cm.

En usko isoisäni käyneen Porissa saakka valokuvassa. Liikkeitä lienee ollut Helsingin lisäksi vaikkapa Hämeenlinnassa ja ehkäpä myös Tampereella. Helsingin liikkeeseen nimittäin etsittiin Hufvudstadsbladetin numerossa 136 toukokuun 23 päivänä kahta avustavaa naishenkilöä valokuvaajan oppilaiksi. Hakemukset tuli jättää Ida Vinblad & Co:n konttoriin Tallbergin liikepalatsissa. Valokuvaus oli ollut jo useita vuosikymmeniä erityisen suosittua ja valokuvausliikkeitä oli Suomessa jo pitkään kuten lehtiä selaillessani huomasin.

Rahanarvokertoimella voi laskea, että  jos isoisäni otatti tusinan käyntikorttikuvaa 10 markalla vuonna 1902, sen ostovoima-arvo tämän päivän rahassa olisi noin 43 euroa. Voin vain olettaa, että vuosi oli 1902, jolloin isoisäni oli 23 vuotias.

Samassa yhteydessä yritin selvittää erään toisenkin kuvan alkuperää. Kuvassa on kuusi vaaleisiin pukeutunutta nuorta tyttöä/lasta talon kulmalla. Vaikka olenkin jo saanut selville kuvan mahdollisen valokuvaajan/valokuvausliikkeen, kuvan tyttöjen henkilöllisyys jää ehkä salaisuudeksi.  Palaan tähän kuvaan myöhemmin.

 Tämä valokuva on selvästi otettu myöhemmin.  En ole käsitellyt tässä jutussa olevia valokuvia vaan ne ovat siinä kunnossa kuin vanhat valokuvat yleensä ovat. Tästä kuvasta on ikäänkuin leikattu osa pois. Ehkä se on valokuvaajia vältelleen isoäitini tekosia.  Jospa se on ollut hääkuva vuodelta 1918. Eipä lähisuvussani ole koskaan hääkuvia suosittu ja naimisiinkin on usein menty viime tipassa ennen lapsen syntymää.

Isoisäni kuoli vain 46 vuotiaana, todennäköisesti keuhkotautiin. Liitän tähän myös vuonna 1918 syntyneen isäni kuvan ehkä parivuotiaana. Kuvaa on selvästi retusoitu värittämällä kasvot, hiukset ja rajaamalla silmiä ja kulmakarvoja. Hän oli vain 7-vuotias isänsä kuollessa, todennäköisesti juuri koulun aloittanut.  Nuorimmat sisarukset Eila 5-vuotias ja Jaakko 3-vuotias tuskin myöhemmin edes muistivat isäänsä. Nyt olisi todella paljon kysymyksiä, joihin ei ole enää ketään vastaamassa. Olisiko isäni valokuvausinnostus lähtenyt myös jo oman isän perintönä?

Valokuvat

Tänään aamulla selailin valokuviani, mikä nyt ei ole mitenkään harvinaista. Niitä kuvia kun on niin paljon ja olisi kiva keksiä niille lisää tarkoituksia kuten vaikkapa korttikuvaksi, Facebookiin tai blogin kuvitukseksi. Jotkut kuvat on aihellista tulostaa lähetettäväksi tai valokuva-albumiin. Eilen ystäväni kyseli juuri kuolleen ystävänsä, naapurissaan asuneen naisen kuvia minulta, koska minäkin olen tuntenut hänet. Aloin etsiä niitä ja löysinkin pari kuvaa elokuun 2011 Tuusulan taiteiden yöstä. Koneeni alkoi siinä sitten sekoilemaan ja kopioimaan kansioita ties minne. Ehkä ei vielä ole aika käsitellä niitä kuvia, kun henget suuttuvat.

Vuosien mittaan ei ole ollut kovin harvinaista, että kuvia kysellään minulta, kun itsellä ei satu olemaan yhtäkään tallella. Olen jopa käsitellyt muiden ottamia kuvia, jotta vaikkapa pariskunnasta saataisiin toisen kuoltua edes yksi yhteinen valokuva. Monien valokuvaaminen on vuosien mittaan vain vähentynyt kun toisten on käynyt kuten minun. Facebook on varmaan myös virkistänyt kuvien ottamista.

Tässä ensimmäinen kamerani

Valokuvia ei enää paljon arvosteta. Ihmiset heittävät hienoja kuviaan huolettomasti maailmalle ja antavat niitä rikkaiden lehtitalojen käyttöön ilmaiseksi. Valokuvauksesta on tullut kertakäyttöhyödyke. Facebookissa kuvat kiertävät koko maailman, samat kuvat kiertävät aina uudelleen ja uudelleen ihmisten tykkäämisten mukaan. Tärkeistäkään tapahtumista ei usein oteta yhtäkään valokuvaa. Vasta jälkikäteen sitten harmitellaan, että kuvat jäivät ottamatta.

Minullakin on vuosien mittaan monta teoriaa valokuvien tiimoilta. Valon kuva, ikkuna todellisuuteen, terapiakuva ja ties mitä. Koko ikäni olen elänyt kuvien seurassa kuten monet muutkin  kuten vaikkapa isäni, jolle valokuvaus oli nuoresta lähtien koko iän mukana kulkeva harrastus tai ehkäpä paremminkin elämäntapa, kuten itse kutsun sellaisia harrastuksia, joita ilman ei voi eikä halua olla ja elää. Valokuvaus on nykyään revennyt liitoksistaan ja siitä on tullut entistä useammalle tapa käsitellä elämänsä ilmiöitä. Onhan se helpompaa kuin vaikkapa kirjoittaminen.

Nämä kuvat on ystäväni Elisa Torniosta ottanut minusta toukokuussa 2009 vähän ennen kuin aloin oikeastikin pyristellä lentoon. Huomaa ekassa kuvassa lentävä lokki, jota lähden jälkimmäisessä seuraamaan.

Valokuvaus on muuttanut maailmaamme ja muuttaa sitä edelleen. Aihe on pohjaton. Joiduin taas äsken varmaan vuosien tauon jälkeen digikuvausasioita käsittelevälle ja lukemattomia linkkejä aiheeseen liittyville sivuille tarjoavaan digicamera.net sivulle. No, sinnehän jäin taas surffailemaan ja päätarkoitukseni kirjoittaa tämä teksti loppuun jäi, kun taas roikuin muualla. Kun vielä osuu blogeihin, siinä on sitten siirtynyt pitemmäksi aikaa unohduksen valtatielle. Tässä linkki valokuvausaiheisiin blogeihin.

Tässä pari aukemaa tuosta  kuvapäiväkirjastani, jota aloitin tammikuussa 2008. Maaliskuussa muuten lopetin sen, koska aloin kirjoittaa blogia ja siirtää kuviani sinne.

Hieno ajatus on luoda blogi, jossa joka päivä on uusi kuva. Aloitin sellaisen aikanaan  (tammikuu 2008) vähän toisessa muodossa luodakseni käyttöä tulostetuille valokuville sekä uusille että vanhoille. Käytin myös epäonnistuneita kuvia. Liimasin kuvat ostamaani tyhjään Piirrospäiväkirja-kirjaan, jossa oli sivu jokaiselle vuoden päivälle. Jokaisen kuvan alle kirjoitin ajatuksiani, jotka syntyivät kuvan johdosta.Sitä voisin jatkaa, ehkä siirtää idean nettiin omaan blogiinsa. Kuvat voisivat olla juuri sen päivän kuvia tai sitten väläyksiä menneistä ajoista.

Tässä vietämme Artun syntymäpäivää joukuussa 2009 hänen täyttäessään 9 vuotta. Syntymäpäiväkuvista ja muista juhlakuvista voisi tehdä oman albuminsa. Huomaa tyttäreni tekemä hieno kakku.

Facebookissa on äskettäin avattu mielenkiintoinen Karjalaisia valokuvissa-ryhmä. Olen liittynyt siihen, mutta en ole lähettänyt sinne vielä yhtäkään kuvaa. Varmaan tulen lähettämään joitakin. Kuitenkin jatkan omaa linjaani ja kerron kuvista mieluumin omilla sivuillani, joihin kaikilla halukkailla on pääsy. Nyt kun kuvablogi on edelleen poissa toiminnasta, olen edelleen hakoteilla. Vaikka se ei enää toimisi, en ole menettänyt paljon mitään. Kuvat ovat tallella, kirjoitukset on tallennetty ja blogeista olen ottanut kopiot, koska haluan tietää, mitkä kuvat olen niihin liittänyt. Kyllähän valokuvaus, kirjoittaminen, blogit, ne kaikki ovat eräänlaista terapiaa   minulle. Tarvitsemme kaikki omat keinomme selviytyäksemme tässä mahdottoman vaikeaksi muuttuneessa entistä helpommassa maailmassa.

Kuvien joukosta löytyy monta hassuttelukuvaa. Kukaan muu ei yleensä kuvaa niin paljon kuin minä ja joskus olen  joutunut hillitsemään tätä monen varmaan tyhmäksi katsomaani elämäntapaa, elämää kuvien parissa. Ylemmässä kuvassa  keväällä 2009 hassuttelen erään pikkuserkkuni kustannuksella. Alakuvassa samoin keväällä 2009  laitan  vaihteeksi itseni peliin ja pelleilen kameralleni, joka ottaa yksin valokuvia ollessamme risteilyllä vanhan työporukkani kanssa. Osa taitaa hävetä minua, vaikka ystävällisesti hymyilevätkin.

No niin, sitten kävi näin. Lähdin etsimään yhtä tiettyä valokuvaa eräistä perhejuhlista vuosien 2005-2009 kuvista toisen koneeni kovalevyltä. Enpä löytänyt sitä, mutta sen sijaan monta hauskaa muistoa tuli esille ja joku kuva niistä pääsee nyt kuvittamaan tätä kirjoitustani. Kuvista löysin monta unohtunutta asiaa.

Tämä kuva on sitten sen risteilyn jälkeen. Olen ottanut kuvan 18.5.2009. Pelle kuoli tammikuussa 2011. 

Tässä Elisan kanssa puutarhassani  31.5.2009 kameran taas yksin kuvatessa.