Aamukävelyllä

Oivallus iski. Luin kymmenen vuoden takaista päiväkirjaani, joka oli äskettäin jäänyt pöydälleni etsiessäni erään päivän tapahtumia Instagram-postaukseeni.  Päätin, että heittäydyn, siis heittäydyn taas kuten joskus silloin läppärini ääreen ja alan kirjoittaa ajattelematta mitään muuta. Kaikki tekemättömät asiat, stressi, vaikeudet hyvästi täksi päiväksi. Haluan takaisin. Olen matkustellut paljonkin takaisin, mutta en siihen tunteeseen,

jossa aloitan aamuni kuljeskelemalla pyjamassa puutarhassa jo oikeasti tai kuvaannollisesti. En kiirehdi pukeutumaan ja järjestelmälliseen elämään vaan ensin kirjoitan juuri siitä hetkestä, missä elän. Juuri nyt.

18.5.2014 Naapurin Mökä seuranani

Aamulla varhain herätessäni, tunsin olevani hyvissä voimissa. Olin jo viiden aikaan ottanut päivittäisen Burana-tabletin, jolla saisin molempien käsieni, ranteideni, käsi- ja olkavarsieni ja polvieni ja säärieni tuntemukset häviämään suunnilleen vuorokauden ajaksi. Tuntemus ei ole särkyä vaan kipua, jonka jäsenten liikkuminen aiheuttaa. Olen käynyt lääkärissä saamatta apua ja olen ottanut uudelleen yhteyttä ja saanut kerrata tapahtumia, lääkäri on luvannut ottaa yhteyttä nivelreumaa tuntevaan lääkäriin.  On vain ollut todella vaikea selittää, miltä tuntuu. Se on vaikeaa jopa itselleni tilanteessa, kun tuntemusta särkylääkkeen ottamisen jälkeen ei enää ole. Tilanne on ollut päällä jo muutaman kuukauden. Se on väsyttävää.

Aamu-ajatukset ovat aina parhaita ja tuoreita. Lukiessani päiväkirjaani tasan kymmenen vuoden takaa, tavoitin hyvin sen ajan tunteet. Koska en blogeissani ollut silloin vielä niin avoin kuin myöhemmin, tunteet olivat usein piiloteltuja. Sanoma lienee kuitenkin tullut selväksi, en rönsyillyt silloin kuten nyt. Olin tutkimusmatkalla silloinkin, nyt tutkimukset kantavat hedelmää, kantaisivat runsaasti enemmän, jos jaksaisin.

On vaikea tavoittaa täysin tietyn ajan tunnetta, jos siitä ei ole kirjoittanut. Tunteet tulevat ja menevät, mutta niiden mukana tutkimme toivottavasti aina myös itseämme ja löydämme tärkeitä asioita.  Liitämme oppimme elämäämme ja menemme eteenpäin. Elämä muuttuu vuosi vuodelta. Ihmisen oma perusluonne ei muutu tuskin ollenkaan. Kenenkään toisen on lähes mahdotonta ymmärtää täysin toisen ihmisen tapaa nähdä ja aistia asioita.

 

Kymmenen vuotta sitten pohdin entistä enemmän omaa sisäistä riippuvuuttani muista ihmisistä ja asioista. Rakkaus, ystävyys, ne kaikki tulivat kaluttua tarkoituksena ymmärtää omaa itseä ja suhdetta muihin. Ajatelkaa nyt, olinhan jo lapsena omannut ajatuksen, että elän elämäni yksin. Niinhän ei käynyt ja eläminen toisen kanssa on useimmille muillekin tavoite. Kymmenen vuotta sitten aloin osaltani luopua ajatuksesta lopullisesti. Riippumattomuus ei silti tarkoita irrottautumista muista ihmisistä ja rakkaudesta heihin. Rakkautta tunnemme koko ajan, erilaista ja eri aikoina.

En aio käydä kaikkia vaiheitani yksityiskohtaisesti läpi ja tulkita niitä.(Sitä teen muutenkin koko ajan.) Olen lapsesta saakka ollut monimutkainen ja erityisherkkä ihminen. Ihminen käyttää elämässään todella vähän aikaa oman persoonallisuutensa tutkimiseen ja ymmärtämiseen. Olen ottanut kaikki koettelemukseni raskaasti ja kannan niitä edelleen mukanani. Pitäisi antaa periksi. Mutta…

Elämä on elettävä loppuun saakka. Siinä minulla on vielä oppimista. Vaikeudet, elämän sekasotkut, sairaus, rutiinit, korona-aika, vanheneminen, ne kaikki veivät vähän kerrallaan pohjaa rakkaudeltani asioita, tapahtumia ja ihmisiäkin kohtaan. Otan jälleen kerran elämäni käteeni kuin lahjan, jonka sain syntyessäni. (huom. syntymäni tarina osa 3 on jo kirjoituksen alla.)

 

Keskiviikkona 4.6.2014 kirjoitin päiväkirjaani lauseen, jonka olen kirjoittanut ja sanonut monen monituista kertaa. ”Tähän päivään pitäisi ajan pysähtyä.” Oikeastaan nyt se saisi pysähtyä tähän päivään tai pari päivää aiempaan. Nimittäin tänä vuonna kevät rysähti aikamoisella vauhdilla, suoraan talvesta helteisiin. Omenapuut kukkivat parhaillaan. Tuomien kukinta meni hetkessä ohi. Puihin kasvoivat lehdet yhdessä hujauksessa. On helteistä.  Ajan pysähtyminen kesän alussa on minulle myös eräänlainen mansikkapaikka. Kirjoitin sen myös päiväkirjaani.

Kevät 2014 oli myös helteinen. Kun katson valokuviani, tulee toukokuusta mieleen monta muutakin asiaa. Taloni oli remontissa ja asuin muualle, mutta kävin päivittäin tarkastuksella ja tekemässä puutarhatöitä. Olin mukana Karjalan matkalla, jossa juhlimme ja muistelimme evakkoonlähtöä 70 vuotta aiemmin eli 1944. Blogeissani silloin tuntui korostuvan enemmän sisäiset asiat.

Maailma on kymmenessä vuodessa mennyt pahasti raiteiltaan ja jatkaa kaatumistaan. Valitettavasti. Nyt on tärkeintä pitää omista arvoistaan entistä tiukemmin kiinni.  Kun olin aiemmin tällä viikolla lapsenlapseni ja hänen lastensa kanssa lähes perinteisellä kävelyllä tein jokaiselle jälleen kerran voikukista seppeleen ja yritin opettaa sen tekoa. Se kuului minun lapsuuteeni. Nyt ravaan tilaisuuden tullen korona-aikana opittujen rutiinien opastamana eri paikoissa lähistöllä kuljeskelemassa ja kuvaamassa, eilen Järvenpään Vanhankylänniemessä. Valitsen edelleen sellaisia päiviä, kun olen varma, ettei koko kansa ole liikkeellä. On keksittävä jotakin uutta, ehkä, rikottava rutiineja. Irrottauduttava jälleen.

Nykymaailman tilaan liittyen kirjaan tähän myös päiväkirjaani tänä aamuna kirjoittamani lauseen, joka oli Helsingin Sanomissa Eleonoora Riihisen artikkelissa Naomi Kleinista ja tämän suomennetusta kirjasta ”Kaksoisolento”. Lause oli Hannah Arendtilta ” Jos mikään ei tarkoita mitään eikä mikään ole seurausta mistään muusta, silloin mikä tahansa on mahdollista. Todellisuudesta tulee massaa, jota voi muovata ja muokata tahdonvaraisesti.”  Lause liittyy kirjan hurjaan sisältöön ja aikaamme. Ja varmasti myös tämän hetken politiikkaan.

Päätän aamukävelyni puutarhassani ja jatkan tätä päivää omilla tekemisilläni.

Hyvää toukokuun loppua kaikille lukijoilleni!

 

 

Rohkeus kohdata

On hienoa, kun välillä syystä tai toisesta tulee keskeytyksiä siihen, mitä on tekemässä. Se voi joskus nähdä jopa sanomana itselleen. Olisiko sittenkin unohtanut jotakin? Minulla oli melkein julkaisuvalmiina ”Suuri tarina” niminen kirjoitus, kun eteeni osui kirja, joka toi tässä kirjoituksessa olevat asiat tärkeiksi ja tämäkin juttu oli jo melkein valmis. Mutta sitten jouduin sen ilolla keskeyttämään ja sain mahdollisuuden jakaa ajatuksiani toisen kanssa. Kiitän niitä pieniä hetkiä, intuitiota ja yhteyttä, jotka ohjaavat meitä kohti oikeaa.

Työnimellä ”Suuri tarina” kulkeva kirjoitus koskee Karjalaa, joka alkaa olla nyt niin lähellä myös fyysisesti, että jätän sen hetkeksi odottamaan oikeampaa ajankohtaa. Matkaan Viipuriin ja Karjalan Kannakselle on enää aikaa vain lyhyt tovi (23.5. - 25.5.). 

Onneksi minulle on suotu aikaa ja mahdollisuus miettiä asioita laidasta laitaan avoimesti ja mahdollisimman syvällisesti. Mutta osaanko koskaan olla niin selkeä, selväsanainen ja oikeasti tulkittava, ettei joku toinen ymmärrä sanoja ja ajatuksia väärin? Tuskin, mutta yhteyttä voi aina parantaa. Tavalla tai toisella.  Usein väärinymmärrys lisääntyy, mitä harvemmin näemme toisiamme ja pitäydymme vain verkossa tapaamatta ihmisiä.. Emme näe toisen ilmeitä, emme voi katsoa silmästä silmään emmekä voi heti vastata ja selventää. Selitykset usein vain sotkevat asioita. Pinnallisemmat ihmissuhteet ovat helpompia, suurin osahan on niitä. Kerromme omat kuulumisemme, keskustelemme jostakin asiasta, mutta emme pohdi syntyjä syviä. Emme kaivaudu omaan elämäämme, emme edes katso sitä kovin tarkkaan. Usein emme edes uskalla. Meillä ei ole edes aikaa sellaiseen, kiiruhdamme vain eteenpäin. Kohti mitä?

Minulla on viime vuosien aikana ollut runsaasti aikaa siihen tarkkaan katsomiseen kaiken muun toiminnan ohella. Se on kuin jonkun uuden taidon opettelua, mutta siitä on turha odottaa lopputodistusta, vaikka kehitystä tapahtuukin. Kaikista hienointa olisi, jos pystyy viemään sen oman oppimansa kaikkiin ihmissuhteisiin ja tekemään niistä parempia. 

Tärkeät ja kosketeltavat asiat kohtaavat minut yllättäen ja usein omituisella tavalla.  Joko kirja omasta kirjahyllystä putoaa jaloilleni, näen unen tai sitten lainaan kirjastosta melkein summamutikassa jonkun kirjan. Tapaamamme ihmiset tuovat myös esille asioita. Elämän korkeakoulu on loputon. Myös ihmisen kapasiteetti on loputon, meissä on vaikka mihin. Sen tajuaa oikeastaan vasta sitten elämän loppuvaiheilla, kun on tehnyt kaikki mahdolliset virheet ja ollut nuoresta saakka oman itsensä vanki. Eikä oman itsensä pimeitä puolia ole helppo kohdata, mutta se kannattaa. Loppujen lopuksi. Olen kirjoituksissani jo pitkään aina uudelleen ja uudelleen palannut näihin asioihin. Siinä tehtävässä emme saakaan koskaan luovuttaa. En saa koskaan mennyttä aikaa takaisin enkä edes halua sitä. Voin ainoastaan kohdata sen uudelleen rakkaudella ja ymmärryksellä. Polun varrelta löytyy kaikenlaista, joka kasvattaa ymmärrystämme itsestämme ja muista ihmisistä.

Parisen vuotta sitten pohdin kovasti ihmisten empatiakykyä tai oikeammin sen puutetta. Elin silloin täysin erilaista vaihetta, välillä säälin itseäni ja odotin ymmärrystä muilta. On uskomattoman yleistä, että emme saakaan empatiaa muiden taholta. Silloin ei loppujen lopuksi ole mitään muuta mahdollisuutta kuin alkaa rakentaa sitä omaa itseään ja katsoa tarkkaan, mistä nyt kiikastaa. Omaan itseen keskittyminen ei ole yksin se juttu, mutta kaiken alku. Jollei tunne ja rakasta itseään, ei voi rakastaa muitakaan.

Olen usein kirjoittanut rohkeudesta. Nyt joudun palaamaan siihen, koska se nimenomaan liittyy tuohon empatiaan. Lainasin äskettäin kirjastosta kasan kirjoja, myös ihmissuhteisiin ja henkiseen kehitykseen liittyviä eli sellaisia, joita en ole aikoihin lukenut.  Pari päivää sitten otin yhden niistä luettavaksi ja miten sattuikaan, kirja käsittelee juuri näitä teemoja. Kirjan kansi yksin ei olisi saanut minua sitä lainaamaan, koska alaotsikko on ”Totuus perfektionismista ja riittämättömyyden tunteesta". Kirjan nimi on ”En olekaan yksin” (englanninkielinen alkuteos ”I thought It Was Just Me”.2007) ja sen on kirjoittanut amerikkalainen häpeäntutkija Brené Brown . Niin HÄPEÄN. Häpeään liittyvät pelko, syytös ja erillisyys. Häpeänsietokykyä voi opetella empatian kautta. Empatiaan kuuluvat rohkeus, myötätunto ja yhteys.  Ystäväni on sanonut häpeän olevan rakkauden vastakohta. Olen myös kuullut, että pelkoa on kutsuttu vastapuoleksi. Todennäköisesti se vaihtelee sen mukaan, miten sitä kulloinkin käsitellään.

Retki Söderskärille elokuussa 2005. 

On hienoa, kun joku laittaa ne omissa ajatuksissa pyörineet asiat selkeään järjestykseen. Minulle ei ole muuten mitenkään uutta se, että olen ensin kantapään kautta siis oman kokeilun kautta tullut samaan tulokseen kuin jokin viisas tutkija. Sitten luen kirjan ja asiat loksahtavat selkeämmin paikoilleen. Tämä ei todellakaan ole ensimmäinen kerta ja siitä voimme vain päätellä, että kaikki ratkaisujen avaimet ovat jo meissä itsessämme, kun vaan maltamme kaivaa niitä esiin.

Häpeään liittyy pelon lisäksi, vallankäyttöä, itsesyytöstä, itseinhoa, vihaa ja ahdistuneisuutta. Olemme voimattomia ja siirrämme ikävät asiat myös muiden niskaan. Emme tunne olevamme rakastamisen arvoisia, olemme huonoja, huonompia kuin muut, häpeämme itseämme. Emme pysty käsittelemään asioista. Sama koskee sekä naisia että miehiä. Meihin asetetaan kaikenlaisia odotuksia, jotka lähtevät jo koko yhteiskunnan käsityksistä. Osa ihmisistä jopa vielä jakaa niitä eteenpäin. Täydellinen äiti tai isä, ulkonäkö, koko, paino, ihonväri, sairaudet. Me eläkeläiset, vanhenevat ja vanhat ihmiset, sairaat, vammaiset, meitä syyllistetään isoina ryhminä joskus melkein kieltäen olemassaolomme oikeutus. Valtiokin on pitänyt meitä pelkkänä kestävyysvajeena. Kukaan ei välty vaatimusten kehältä.

Olen välillä miettinyt kantaani avoimuuteen, kun jokin, ei välttämättä minuun itseeni kohdistunut syytös, on saanut minut miettimään sitä uudelleen. Joka kerta olen palannut siihen samaan takaisin eli olemaan avoin ja rohkea. Jo nuoruudessa lempilausahdukseni oli ”alastomaksi riisuttu sydämeni”, jonka oli ottanut ihailemani ranskalaisen runoilijan Charles Baudelairen kuoleman jälkeen ilmestyneen teoksen nimestä ”Mon coeur mis à nu”.  Sitä avoimuutta olen toteuttanut aina, mutta en usko, että se on tehnyt elämästäni sen kummempaa, vaikka nyt usein tunnen, kuinka se juuri on ollut se suoraviivainen tähän päivään johtanut tie. Se ei toki ole säästänyt minua vaikeuksilta, mutta se selittää selviytymiseni perustan. Suurin osa ihmisistä haluaa kuitenkin salailla asioita ja jättää kertomatta. Yhteiskuntamme myös monilla eri tavoilla kannustaa salailuun, josta sitten vedetään johtopäätös, että se koskee aivan kaikkea. Ihminen sulkeutuu. Voi olla vaikea uskoa, että joku riisuu sydämensä alasti.

Arttu elokuussa 2006.

Brené Brown kirjoittaa kirjan sivulla 24 otsikon rohkeus, myötätunto ja yhteys alla seuraavasti:

”Rohkeus rinnastuu sydämeen. Sanan kantamuoto on cor – latinankielinen vastine sydämelle. Yhdessä sen varhaisimmassa muodossa sana rohkeus merkitsi ”kertoa ajatuksensa avaamalla sydämensä”. Ajan kuluessa määritelmä on muuttunut ja nykyisin liitämme rohkeuden tyypillisesti sankarillisiin ja urheisiin tekoihin.  Mielestäni määritelmä ei kuitenkaan onnistu kuvaamaan sitä sisäistä vahvuutta ja sitoutumisen astetta, jota todella tarvitsemme puhuaksemme rehellisesti ja avoimesti siitä, keitä me olemme, ja kokemuksistamme – olivatpa ne sitten hyviä tai huonoja. Pidän suoraan sydämestä puhumista ”arkipäivän rohkeutena”.

Christina ja hänen kissansa.

Hän jatkaa myöhemmin, että sen ajatus puhuu omien tarinoidemme kertomisen tärkeydestä. Sitä on vaikea harjoittaa nykypäivänä, koska maailmamme on täynnä pelkoa, syytöksiä ja kohtaamattomuutta.

Myöhemmin hän kirjoittaa empatiamahdollisuuden menettämisestä parin tutkijaterapeutin sanoin seuraavasti (s. 89):

”Empatia on kaikkien suhteidemme perusta. Me käsittelemme vuorovaikutustilanteessa välttämättä läsnä olevia tunteita joko kääntymällä toisten puoleen tai kääntymällä poispäin. Mikäli käännymme poispäin ilman, että ilmaisemme tunnistavamme toisen tuntemuksia, me väistämättä käyttäydymme jollakin tasolla väheksyvästi. Väistämättä me samalla käännymme poispäin omasta kokemuksestamme ja sitoutumisesta siihen käsitellen sitä kaikella muulla kuin optimaalisella tavalla – nimittäin eristäytymällä.”

Edellinen tarkoittaa sitä, että pystymme hyvin samanaikaisesti olemaan sekä omassa ja toisen ihmisen maailmassa, vaikka ne eroavatkin toisistaan joskus suuresti. Toisilla ihmisillä on varmaan luontaisesti kyky tähän, mutta rohkenen väittää, että emme vain uskalla käyttää sitä.  Mistä edes tietäisimme, mistä on kysymys.

Jo pelkkä oman häpeän tunnistaminen ja tekijät, jotka laukaisevat sen ovat vaikeita tunnistaa, vaikka ne kaikki ovat niin mahdottoman yleismaailmallisia ja kaikkien elämänsä varrella kokemia milloin missäkin muodossa.  Kehomme jopa reagoi niihin ennen tietoista mieltä. Niistä voi olla vaikea puhua siitäkin syystä, että ne ovat kuitenkin mahdottoman yksilöllisiä. Jos alamme jakaa jotakin niistä toiselle ihmiselle, jonka voisimme ikään kuin vertaistukena ymmärtävän oman kokemuksemme, saatammekin saada vastaukseksi ihan jotakin muuta vaikkapa kuvauksen tämän henkilön erinomaisuudesta hoitaa vastaavia asioita ja piikin kohti omaa huonommuuttamme. Usein häpeää herättävät asiat liittyvät perhesuhteisiimme, äidit ja mikseivät isätkin ovat usein tulilinjalla, epäonnistuneet suhteemme. Olemme taas ypöyksin maailmassa, erossa yhteydestä muihin.

Mutta on mahdollista irtaantua tuosta kehästä ensin hyväksymällä vajavainen itsensä kaikkine virheineen. Tässä minulle tulee auttamatta mieleen, kuinka jouduin perustelemaan ja puolustamaan ratkaisujani, selittämään ja selittämään, kaipaamaan toisten hyväksyntää tehdessäni ratkaisun luopua vuosikausien suhteesta. Jouduin sen myötä melkein julkisesti kohtaamaan ikävät asiat, kaiken häpeän ja myös oman syyllisyyden. Sattumalta ne ikävät asiat vaativat tyhjentämään taakseni jättämät vuodet perinpohjin ja nostamaan ne häpeälliset asiat päivänvaloon ja joidenkin ystävieni nähtäväksi.  Olin jopa ennen noita vaiheita tehnyt toiselle osapuolelle videon, jossa kävin läpi yhteisen elämämme vaiheet ja syyt ratkaisuuni. Itse asiassa tämän kertominen tässä tuntuu minusta erään häpeän tunnustamiselta. En edes usko, että vastaanottaja ymmärsi tai oli kiinnostunut, mistä oli kysymys, tuskin edes jaksoi niitä videoita katsella.  Kaiken lisäksi se kaikki pisti minut katsomaan vieläkin kauemmaksi omaan historiaani ja kohtaamaan jopa sellaisia asioita, jotka mieluummin olisin jättänyt. Ja teenhän sitä vieläkin, varmaan loppuelämäni. On mahdottoman vapauttavaa ottaa asiat pöydälle, tutkia niitä lähemmin ja työntää ne takaisin sinne menneisyyteen.

Viime viikolla ensimmäinen satsi kirpputorille menossa.

Nyt luen kirjasta, jota tässä olen samalla selaillut, asioita, jotka ovat minulle vuosien myötä kovin tutuksi tulleita. Pelkäämme haavoittumista, koska emme halua, että kertomaamme käytetään meitä vastaan. Meistä voidaan juoruilla, puhua pahaa, meitä saatetaan kertomisemme takia loukata. Onnekseni eteeni tuli noina aikoina ihmisiä, jotka auttoivat minua kukin omalla tavallaan eteenpäin. Joidenkin kanssa kuljin jonkin matkaa yhdessä eteenpäin. Varmaan hekin olivat sellaisia ihmisiä, jotka tunnistivat avuntarpeeni. Samalla annoin heille oman kipuni kautta välineitä kohdata omaa haavoittuvaisuuttaan.  Brené Brown kirjoittaa haavoittuvuutemme syleilystä.

René Brownin tässä kirjassa tutkimuksen kohteensa ovat lähinnä naisten tuntema häpeä, mutta kirjan lopussa hän kertoo, mikä on innostanut häntä yleisesti maailman muuttamiseen tällä alueella. Meidän on otettava asiat henkilökohtaisesti, jotta voimme saavuttaa yhteyden. Se tarkoittaa myös sitä, että julkistakin häpeää ja häpäisyä kokiessamme tunnustamme omat kokemuksemme ja asetamme itsemme ja toiset vastuuseen. Häpeän kulttuuri ruokkii tunteettomuutta ja etäisyyttä. Hän kertoo myös suunnitelmistaan jatkaa tutkimalla miesten häpeää. Häpeä on ihmisen ydintunne, se vaikuttaa tapaamme tuntea, ajatella ja toimia.  Ytimeltään naisen ja miehen tunteet ovat samanlaisia, mutta sosiaalisen yhteisön kautta kuvaan tulee suuria eroja. Naisten osalta Brownin metafora ilmiön kuvaamiseen on häpeäverkko ja miesten osalta  hän näkee pienen laatikon, johon pojat pistetään hyvin aikaisessa vaiheessa. Tila laatikossa vain pienenee ajan kanssa. Jätän tarkemman analysoinnin nyt silleen, mutta saatan toki palata näihin asioihin. 

Loppukesällä 1968 äitini oli vasta 53 vuotias.  Minne se aika on mennyt.

Kosketus

Jotkut muutokset tapahtuvat hetkessä, jotkut pidemmän ajan kuluessa. Joitakin muutoksia tuskin huomaa. Voi olla myös herkistynyt huomaamaan asioita, joihin ei aikoinaan kiinnittänyt huomiota. Olen viimeisten vuosien, nyt lähes kymmenen vuoden aikana käsitellyt monia asioita juurta jaksain, yksi kerrallaan ja sitten työntänyt ne ikään kuin varastoon, josta ne saattavat syystä tai toisesta pulpahtaa uudelleen esiin. Jostakin muistojen liitoskohdasta nousee sitten yllättäen esiin uusia asioita. Elämä kun on. Turha sitä on sanoakaan, että se on arvaamattoman runsas ja täynnä vivahteita. Senhän te kaikki tiedätte. Paitsi, että meistä useimmat juuttuvat kaavoihin ja kulkevat aina niitä ennestään tallaamiaan polkuja. Hamaan loppuun saakka. Jos kaikki on hyvin ja olemme tyytyväisiä vallitseviin olosuhteisiin, ei se ole mikään ihmekään. Sitten on meitä muita, joille mikään ei ole itsestään selvää. En todellakaan lähde nyt selvittämään, missä on syy, kun joku toinen lähtee tutkimaan ihmiseloa syvemmälti. Johtuuko se elämän muutoksista vai meidän kunkin persoonasta. Saati en edes ota kantaa siihen, johtaako se mihinkään muuhun kuin oman itsensä syvempään tuntemukseen.

Tunteet. Olemme oikeutettuja tunteisiimme, kaikkiin niistä. Oikeusjuttuni yhteydessä minua kiellettiin tuntemasta, kun asioiden kaivaminen herätti jonkin pienen tunnekuohun, mikä nyt ei ollut kokonaisuuden kannalta mitenkään merkittävä. Oli pysyteltävä vain asialinjalla. Jälkikäteen olen ymmärtänyt, että kysymys ei ollutkaan minun tunteistani vaan asianajajani omista tunteista, joita hänessä heräsi ja jotka lähtivät hänen omasta elämästään ja muistoistaan. On helppo kaataa omat ongelmat toisen ihmisen syyksi. Silloin kielto tuntui minusta jotenkin kohtuuttomalta, väärältä ja aloin epäillä omaa itseäni. Sama asia toistui useamman kerran eri tavoilla ja hämmensi minua entisestään. Joillakin ihmisillä on taipumus satuttaa toista, kun tämä on heikoilla. Ei todellakaan ole tarkoitus, että apua tarvitseva ihminen joutuu ongelmaisen ihmisen autettavaksi ja kiedotuksi entistä syvemmälle. Niin minulle oli käynyt ennenkin. Jälkikäteen olen ymmärtänyt näistä käyttäytymismuodoista paljonkin.

Jouduin myöhemminkin monissa muissa tilanteissa puolustamaan itseäni. Tunsin usein olevani pieni vauva, joka ei osaa mitään. Siksi olen näissä blogeissa usein kirjoittanut, että kaikki muuthan tietävät minun asiani paremmin kuin minä itse. Jossakin vaiheessa onkin aiheellista käsitellä se osa kokemuksistani: miksi niin monet ihmiset mielellään sekaantuvat toisen elämään ja tuntuvat tietävän paremmin, miten toisen pitää toimia ja jopa mitä ajatella. Mutta ei nyt.

Kosketus.  Maaginen sana kesken pilvistä maaliskuun päivää. Kaikki yhteys toisiin ihmisiin on kosketusta. Yhteys pitää meidät hengissä. Pieni lapsi ei selviä ilman fyysistä kosketusta. Hän haluaa syliin monissa eri tilanteissa. Kun nostelen Alexia ikkunalle katsomaan ulos hänen sitä pyytäessään, ajattelen, että hän tai jokin hänessä varmaan muistaa, kuinka pikkuvauvana kannoin häntä ikkunasta toiseen kertoillen kaikesta yhdessä näkemästämme.

  

Mutta miten me aikuiset selviämme ilman fyysistä kosketusta, sellaista joka kohdistuu meihin itseemme, juuri minuun tässä ja nyt. Miten pystymme elämään kymmenet vuodet ilman rakastavaa kosketusta. Enkä tarkoita nyt seksiä, jonka niin helposti voimme sanoa olevan se kosketus.

Enpä olisi uskonut, että alan pohtia tällaista asiaa. On kuitenkin aika loogista, että se on myös käsiteltävä. Rakastava kosketus on myös paljon laajempi asia kuin se, mistä oma ajatukseni lähti liikkeelle. Se on kierinyt ajatuksissani jo pitkään ja vaatinut tarkastelua. Sen ajatus on lämmittänyt sydäntäni  ja saanut sen sykkimään nopeammin näissä viimeaikaisissa elämänmuutoksissa.  Se on saanut minut kaivautumaan syvälle omaan menneisyyteeni ja ymmärtämään asioita. Olen palauttanut mieleeni kaikki elämäni kohtaamiset ja etsinyt niistä kosketusta. Vaikka oma ajatukseni lähti yksinkertaisesti fyysisen kosketuksen, hyväilyn ajatuksesta, sanasta ja tunteesta, se on siitä laajentunut ja ymmärrän siitä nyt enemmän kuin koskaan.

Loppujen lopuksi se kosketus on se palo, liekki, roihu, joka palaa meidän sisällämme. Toinen ihminen näkee sen, lämmittelee siinä, ymmärtää, rakastaa sitä, haluaa oppia sen tuntemaan, ei pakota, ei herjaa, ei syytä. Se kosketus on silkkaa rakkautta, joka on sisällämme ja heijastuu meistä ulos. Se on side, se on säde, joka on välillämme tavalla tai toisella. Mutta miten usein se poljetaan jalkoihin ja tapetaan milloin minkin asian varjolla. Avioliitot ja suhteet kariutuvat, kun emme näe toista ihmistä sellaisena kun hän on. Ihmisten luonnehäiriöt ja riippuvuudet sekoittavat asioita, silloin on mahdotonta kenenkään kukoistaa.  Monet ihmiset kuten minä ovat eläneet avio- tai avoliitossa vuosikaudet yksin, usein syyttäen kaikista ongelmista itseään kun toinenkin on samat syytökset esittänyt. Loppujen lopuksi se onkin ollut se kosketuksen puute, ei taaskaan pelkän fyysisen kosketuksen vaan paljon laajemman, rakkauden puute. Jos emme näe rakastavaa ja kunnioittavaa katsetta, ei ole myöskään henkistä kosketusta puhuttamakaan käden kosketuksesta.  Voimme palata metsän lahonneiden puiden joukkoon joko odottamaan jonkun halausta tai kehittämään uusia versoja pystyäksemme elämään edelleen. 

Minun on aiheellista kiittää kaikkia eteeni vuosien mittaan tulleita mielenkiinnon kohteitani, joista osia voin myös intohimoiksi kutsua. Niiden kautta olen löytänyt kosketuksen moniin ihmisiin ja olen kestänyt elämääni yksin. Niiden kautta olen löytänyt myös sitä kosketusta, jonka avulla olen jaksanut elää eteenpäin yli vaikeuksien ja epäonnistuneiden suhteideni, niiden joista aina syytin ensisijaisesti itseäni, mutta joita en pystynyt yksin parantamaan. Ainoa keino oli lähteä.

Lapset tarvitsevat erityisen paljon fyysistä kosketusta ja hyvänäpitoa. Jäänkin nyt miettimään, lisääntyykö samanlaisen kosketuksen tarve, kun vanhenemme?  Kun olemme taas melkein kuin lapsia. Koska siitähän ajatukseni lähti!

Kun olin kirjoittanut tämän, lähdin etsimään valokuvia vaikkapa halauksista. Niitäkin minulla on runsaasti kuvieni joukossa. Osuin kuitenkin taas kerran katselemaan valokuvia pikkuserkkuni Helmin ja minun yhteisestä näyttelystä elokuussa 2006. En ole päässyt niitä kuviani esittämään missään, joten päätin nyt laittaa muutaman kuvan tänne, koska ne liittyvät aiheeseen. (Niitä on vaan niin paljon, että...) Ilman vuorovaikutusta ystäviemme kanssa, yhdessä kokemiamme ilon hetkiä, yhteisiä muistoja, emme jaksaisi. Minulle nuo asiat tulivat vaikeiden aikojen keskelle ja nekin olivat kosketus ja johdatus suurempaan yhteisöön. Kun vain jaksaisimme pitää sitä tulta yllä. Se oli myös tärkeä aihe näyttelyn pohjalla, siksi pelleilimme siellä niin paljon. Jotta muutkin uskaltaisivat!