Joskus tuntuu, että kaikki on jo sanottu...

21.12.2024

Tarkoitukseni ei ollut aloittaa vielä uutta blogipostausta, mutta en jaksaisi nyt kirjoittaa päiväkirjaan. Selitys sekin. Herään joka aamu hiukan epätoivoisena, vaikka olen jälleen nukkunut hyvin paria yöllistä heräämistä lukuun ottamatta.  En näe joka yö uniakaan, valitettavasti. Vasen jalkani on tuntunut paremmalta, mutta se johtuu siitä, että otan säännöllisesti aamuin ja illoin tulehduskipulääkkeen. Kun nousen sängystä, se kyllä tuntuu pahalta, mutta helpottaa pian.

Ihanteellinen joulun alusaika oli vuonna 2009.  Tässä lempipaikoillani silloin ja nyt 22.12.2009.

Tänään minulle tuli mieleen, miksi on vaikea olla puolikuntoinen ja jalkavaivainen. Hyvinhän minä sentään kestän tämän sietämättömän olotilan. Monella muulla ihmisellä on paljon vaikeampia vaivoja, joita minun on ollut vaikea tajuta tai nähdä. Ihmiset eivät välttämättä kerro niistä paitsi sitten, kun olen itse ensin avannut suuni. Meille ihmisille on tärkeä ymmärtää, että ympärillämme on paljon ihmisiä, joiden elämä on jatkuvasti eräänlaista selviämistaistelua. Syyt voivat olla terveyden lisäksi moninaisia, voi olla rahan tai työn puutetta. Niistä ei vain puhuta vaan purraan hammasta ja mennään eteenpäin. Meistä useimmat eivät osaa eivätkä halua pyytää apua. En minäkään missään nimessä. Tarjoan silti apuani aina tarvittaessa.

Monet ajattelevat olevansa uljaita ja ylpeitä selviytyjiä, joilla ei ole mitään edellä mainitsemiani ongelmia. Siitähän se lähtee kaikkien osalta, niin minullakin. En osannut nähdä ympärilläni olevaa kärsimystä. Vähitellen omien koettelemusten kautta tilanne on muuttunut.

sama päivä kuin edellä

Juuri nyt on paras pysytellä sisällä. Kävin eilen kahdessa kaupassa. Vaikein paikka oli oma kotipiha, ensin täynnä vettä, sitten melkein yhtä jääkenttää. En jaksanut tuoda toista kassia sisään, päätin hakea sen vasta tänä aamuna.  Kipeän jalkani lisäksi, käteni ovat heikot, mutta välillä ihmettelen sisälläni edelleen olevaa voimaa. Nyt oli pakkasta muutama aste, jääkenttä kuhmuroineen oli edelleen vaikea läpikuljettava. Minun on pakko varoa jokaista askeltani, etten kaatuisi. Vaikeuksista huolimatta niistä selviytyminen tuo hyvän mielen. 

Sitten alkoikin sataa lunta ja jääkenttä on nyt peittynyt ohueen lumikerrokseen.

 

22.12.2024

Sain sentään tehtyä joulutervehdyksen Juuret Kuolemajärvellä-ryhmään. Monta tervehdystä on edelleen lähettämättä ja joku saattaa unohtuakin. Pähkäilin kuvien kanssa, mutta tänään eteeni tuli ihania joulukuisia kuvia (22.12.2009) ja saan niistä ehkä kuvia joihinkin joulun toivotuksiin. Ei muuten, sillä kyllä kuvia riittää eikä aina kuvaa edes tarvitse.

Samalla kuvien kautta tulin ajatelleeksi vuoden 2009 syksyä ja erityisesti joulun aikaa. Voi olla, että olen siitä ennenkin kirjoittanut, mutta koska olen kirjoittanut niin paljon, en millään saa/jaksa kaivaa niitä tekstejä näkyviin. Silloin kirjoitin vielä vanhaan blogiini ”Polulle kauas”.. Useinhan olen siteerannut niitä. Päiväkirjani löytyi heti.

Lapsenlasta kouluun saattamassa 

Siihen aikaan lähetin vielä valtavan määrän joulukortteja, en ole kirjannut lukumäärää, mutta kyllä niitä oli ainakin 70 jollei enemmän. Kirjoitin lisäksi paljon kirjeitä. Olin muutenkin aktiivinen. Pelkäsin kodistani luopumista. Vaikea vuosi alkoi olla takanapäin, mutta kaikkea oli vielä tulossa. Olin saanut miehen lopulta häädettyä talosta, mutta koska hän oli toinen omistaja, paljon hankalia asioita ja pelkoa oli vielä edessä kuten oli takanapäin.  Vuosikausia.  Vasta vuosia myöhemmin ymmärsin, että olisin tarvinnut terapeutin apua, se näkyy päiväkirjani teksteistä. Löysin elämästäni parantavia voimia, mutta ne eivät aina riitä. Ennen joulua pohdin, mitä olisin voinut tehdä toisin ja mistä olin saanut voimia irtautuakseni kaikesta pahasta, joka oli tullut yhden ihmisen kautta elämääni.

Ihminen on vahva tai ei ole. Sehän nähdään nykyään kansan pahoinvoinnin myötä. Psykologinen resilienssi on tuttu sana tänä päivänä kuvaten yksilön kestävyyttä elämän vastoinkäymisten edessä. Sitä koetellaan tällaisissa ja monissa muissakin vaikeissa tilanteissa. Paha juttu on, kun asiat vaikeutuvat ja kestävät kauan. 

Olin aloittanut samana syksynä taidehistorian opiskelun avoimessa yliopistossa, peruskurssin tenttikin oli edessä. 

15.12.2009 näin ihmeellisen unen, jonka kirjoitin ylös:

” Olimme jollakin kurssilla, joka sitten päättyi ja jouduimme kurssin päätteeksi kertomaan itsestämme aika laajasti vuoron perään. Mietin kertomaani, se oli lyhyt elämäkerta. Joitakin asioita sekoittui siihen, koulu, ikään kuin lapsenlapseni Artun koulu (vietin paljon aikaa hänen kanssaan, koska hän poikkesi päivittäin koulumatkoillaan luonani). Joku tyttö tuli sanomaan minulle, että Artun kumisaapas on rikki, hän kulki mudassa paljain jaloin. Kesken esittelyn oli tauko. Lähdin jonkun toisen kanssa ulos pikku lenkille. Metsäisessä maastossa näimme tien reunalla omituisen tapahtuman. Ihmeellinen, ruma eläin hyökkäsi toisen eläimen kimppuun. Koska en ollut koskaan nähnyt tuollaista eläintä, otin siitä kuvan. Eläin näki sen ja ryntäsi se toinen eläin suussaan meitä kohti. Yritimme paeta, yritin piilottaa kameran. Eläin sai kuitenkin otteen kädestäni. Menimme eteenpäin, minä raahaten elikkoa mukanani. Kun aloimme kertoa asiasta muille, heräsin.”

koulumatkalla marraskuu 2009

Ahdistukseni oli jo kauan ollut äärimmäisen voimakasta. Taas ajattelin vanhempieni aikoinaan kokemia erilaisia kärsimyksiä sotien aikana.

Ennen joulua 20.12.2009 alkaen lunta satoi paljon. Tein tuntikausia lumitöitä. Ystäväni oli menossa seuraavana päivänä Helsinkiin olkapään korjausleikkaukseen ja olin luvannut hakea saattajana hänet sieltä bussilla seuraavana päivänä eli 23.12. Joka päivä tein pitkiä kävelylenkkejä niissä samoissa maisemissa, joihin nyt kaipaan, koska olen nyt jalkani takia joutunut jättämään ne väliin.

Siinä välissä 22.12. ehdin taas hurmaantua valokuvaamisesta, talvinen pihamaisema oli niin kaunis. Vuoden pimeimpään aikaan aurinko kaiken lisäksi valaisi maiseman. Sain taas valtavati inspiraatioita suunnitelmilleni, suunnittelin kuville jopa runollisia tekstejä. Taiteen tie oli vielä kesken. Silloin en vielä tiennyt, että se jäisikin kesken.

HS:n lehtileikkeen mukaan (lehtileike 24.12. päiväkirjan välissä) joulukortteja oli Suomessa lähetetty lähes 50 miljoonaa.

Jouluaatoksi tein graavattua lohta, hernemössöä (isäni herkkua aikoinaan), torttuja ja luumuhyytelöä. Olin menossa tyttäreni silloisen perheen luokse jouluaatoksi. Kirjoitin joka päivä ahkerasti. Kuvista näkee, kuinka rasittuneen ja sairaan näköinen olen. Tajusin sen joulun jälkeen maininnalla päiväkirjassani. Mutta tekemistä, touhua ja kulkemista paikasta toiseen riitti.  Kuvat kertovat aina lisää, vaikka kaikki niistä eivät ole edes säilyttämisen arvoisia, ne ovat vain täydentäviä tekijöitä.

Kelihän on nyt aivan hurja. Tänään on taas sulanut eilen vesisateen jälkeen. On siis pääkallokeli. Runsas viikko eteenpäin taivaalta tulee vain vettä. On paras pysytellä sisällä.

Tuusulan kirkko marraskuu 2009

25.12.2024 joulupäivänä

Ajatukseni oli julkaista tämä ennen joulua, mutta vaikka en aseta paineita joululle, niin vain kävi, että muut asiat ajoivat päälleni. On melkein pakko lähettää joulutervehdyksiä, useimmat Facebookin kautta, kiittää ehkä joitakin. Digitaalinen elämä on yhtä sekasotkua. Vaikka aikoinaan vuosia sitten kiitin sitä, että saan tulevaisuudessa itse päättää, mitä julkaisen, olla toimija, julkaisija, oman itseni toimittaja. niin nyt saatan joskus katua ajatustani. Osaltani asia on jo aikoja sitten revennyt liitoksistaan

Jouluaaton aattona kävin lapsenlapseni kanssa kaupassa (sama, jonka kuvia edellä). Olin aamupäivällä imuroinut koko asunnon, vaikka ei olisi tarvinnut joulun takia, Iltapäivällä olin jo niin poikki ja rasittunut, että liikkuminen kipeällä koivella oli tosi hankalaa. Pahin paikka oli tietysti edelleen taloyhtiön piha. Viime vuonna kävin jouluaattona kävellen kaupassa, mutta silloin ei ollut liukasta eikä jalkani ollut vielä siinä kunnossa kun se on nyt ollut koko syksyn. Nyt jääkaappi ja pakastin ovat täynnä ruokaa, joten tällä viikolla voin pysytellä kotona.  Aatoksi vanhin lapsenlapseni oli kutsunut minut luokseen, mutta kieltäydyin menemästä.

Tämä on sitä kunkin omanlaista joulua, joka kaikesta huolimatta herättää meissä kaikissa valtavasti tunteita ja muistoja. Tulikin mieleeni, että kauneimmankin joulujuhlan takana voi olla rankkoja asioita. Tärkeintä  joulussa olisi lämmin ajatus ja sanoma Jeesuksen syntymästä, mutta siitäkään ei ehkä saa puhua ? 

25.11.2009

Talvi tuli ja meni...

26.11.

Tämän syksyn ensimmäinen talvi alkoi viime viikon keskiviikkona lumimyräkällä, jatkui torstaina, lieveni perjantaina ja lauantaina, alkoi loppua sunnuntaina ja nyt tiistaina lähes kaikki lumet ovat sulaneet. Minulla oli melko raskas viikonloppu ja jopa vielä maanantai. Tänään olen aloitellut keskeneräisiä tehtäviäni. Olisi kiva, jos joku tekisi minulle päivän ruoan. Ehkä teen vain kaurapuuroa, silläkin elää. 

21.11.2024 puolenpäivän aikaan

 

Eilen kuljetin aikuista lastenlastani verikokeeseen ja lopuksi takaisin kotiini. Hän on joskus pyörtynyt verikokeessa eikä ole uskaltanut itse ajaa matkaa labran jälkeen. Päivä ei ollut paras mahdollinen kuten ei aluksi suunniteltu viime viikon keskiviikko tai torstai, jolloin ei olisi missään nimessä pitänyt lähteä liikenteeseen. Maanantai- aamu ruuhka-aikaan ei ollut myöskään paras mahdollinen. Tiet alkoivat sulaa ja parin tunnin aikana muutos niiden pinnassa oli suuri, polanteet olivat korkeita. Kun lopulta olin kotona, en jaksanut tehdä mitään. Mutta mitäpä ei lasten ja lastenlasten eteen tekisi.

Nuorempi lapsenlapseni Alex oli viikonlopun luonani ja kuten joskus ennenkin hyvä ystäväni haettiin lauantaiksi Keravalta seuraksemme ja vietiin illalla pimeän aikaan takaisin. Lapsenlapsi haettiin kotiin sunnuntaina iltapäivällä. Pelkäsin maanantai- aamun heräämistä ja vääntäytymistä liikenteeseen. Hyvää ystävää on kiva tavata, vaikka aika harvoin nykyään tapaamme.

22.11.2024

Taisin mainita aiemmin, että vasemman jalkani tila askarruttaa minua. Joudun syömään Buranaa pystyäkseni tekemään ja toimimaan, koska jalkaa (polvi ja sääri) sattuu kovasti. Vilkkaat päivät vievät kaikki voimat ja särkylääkkeen voimakin menee nopeammin ohi. Onneksi varsinaiset reumakipuni ovat mennyttä. Lääkäriin en ole vielä ottanut yhteyttä.

Valittaminen on turhaa, monilla muilla on paljon vaikeampaa. Monet eivät pääse enää osallistumaan ollenkaan.  Terveys on kullanarvoinen asia, mutta siitä ei pidä olla ylpeä ja ylvästellä siitä kuten jotkut saattavat tehdä.

Sain sentään tänään kirjoitettua Markkulan Viestiä varten melkein valmiin jutun elokuisesta kesäretkestä, jossa sain käyttää pohjana blogiani. Meillä oli viime viikon keskiviikkona 1,5 tunnin Zoom-kokous, jolloin menin lupaamaan tekstin.  Olin ajatellut, etten jaksa kirjoittaa mitään joulukuun lehteen. Muutama aihe pyörii mielessäni, mutta ehkä sitten ensi kevään lehteen saan jotakin aikaiseksi. Olen kyllä hyvä haalimaan mieleeni ideoita ja rakentamaan suunnitelmia, mutta en sitten jaksa tehdä niistä mitään. Sukututkimukseen liittyvien juttujen kirjoittaminen vie minut usein tutkimaan lisää ja siihen menee paljon aikaa.

23.11.2024

 seuraavana päivänä 27.11.2024

Onpa haalean harmaata ja hiljaista. Ei se mitään, koska silloin on kiva olla kotona (kuten usein muutenkin) ja tehdä rästissä olevia kotijuttuja. Tänäänkin siivosin kylpyhuonetta ja sen kaappeja. Lattia olisi pitänyt pestä kunnolla, mutta se jäi nyt myöhemmäksi. Teen parhaillaan jopa ruokaa itselleni, koska koko alkuviikon olen vältellyt ruoanlaittoa. Voi sentään, kirjoittelen taas näitä tavanomaisia kotijuttuja, on hyvä pitää koti siedettävässä kunnossa. Moniin suunnitelmiini tarvitsisin nykyään apua. Olen kerännyt laatikoittain kirjoja viedäkseni niitä ilmaiseksi Tammiston uuteen kierrätyskeskukseen.  Puhuin aiheesta lapsenlapseni kanssa, joka lupasi auttaa minua siinä. Paperien käsittely minun on tehtävä yksin (päiväkirjat, kirjeet, vanhempieni aineistot ym.).

24.11.2024

 

Ajatelkaa, kuinka paljon tärkeitä ja merkityksellisiä asioita menee hukkaan ihmisen kuollessa, jollei aineistoja tallenneta jonnekin arkistoon. Jonakin päivänä tulevaisuudessa joku tutkija olisi ilahtunut löytäessään 100 vuoden takaista informaatiota kalentereista, päiväkirjoista ja kirjeistä.  Minäkin, harrastelija, kaivan tekstien ja sanojen välistä vähän kerrallaan informaatiota ihmisistä, heidän tuntemuksistaan ja elämästään. Tavallisesta ihmisestä löytyy mitään virallista tietoa enempää, joka sekin on muurin takana. 

20.11.2024

Harva joutuu siis oikeuteen, jolloin oikeuden pöytäkirjat kertoisivat eräänlaisen tarinan. Koska olen itse ollut käräjäoikeudessa ja hovioikeudessa taloni asiassa, tiedän hyvin, että pöytäkirjaan kirjatut asiat ovat vain pieni osa ja epämääräinen totuus todellisuudesta. Eikä ne ole aina edes totta vaan vääristynyttä tietoa. Kaikki osallistuvat tuomarit eivät pysty irrottamaan olennaista oikeudessa olevien henkilöiden ajamista asioista eivätkä henkilöä avustavat tuomarit eivät edes kuuntele osallisia vaan oma ego on tärkein. Oli todella opettavaista olla sellaisessa prässissä. Tein suuren tutkimustyön apuvälineeksi tuomarilleni, mutta en oikeudessa saanut edes avata suutani korjatakseni jotakin väärin ymmärrettyä asiaa.

Tuosta kaikesta on jo aikaa yli 10 vuotta, mutta syystä tai toisesta asia pulpahtaa välillä mieleeni. Kun kesällä kaivoin asiakirjoja, kirjeenvaihtoa ynnä muuta esiin, niin taas mietin, että olisi sittenkin pitänyt kirjoittaa siitä enemmän. En ole vielä pystynyt poistamaan asiaan liittyviä sähköpostiviestejä, vaikka oletan ottaneeni kaikesta myös paperikopion.

Olen äskettäin tutkinut joidenkin ihmisten perukirjoja, lähinnä joko äitini tai isäni sukuun kuuluvien. Ne herättävät myös paljon ajatuksia ko. ihmisten ja sukujen elämästä. Yhdestä äitini isän isoäidin perukirjasta olen kirjoittanut jo blogiluonnoksen. Saa nähdä, milloin on sen julkaisun vuoro. 

28.11.2024

28.11.2024

Oma olotilani vaatii nyt minulta paljon. Onneksi olen oppinut ennakoimaan ja suunnittelemaan, kiitän itseäni siitä ominaisuudesta. Eihän sitä kukaan muu huomaa. Meillä kaikilla on omat vahvuutemme, joita emme edes tajua. Nyt en kyllä löydä mistään pattereilla toimivia kynttilöitä, joita olen viime vuodet käyttänyt. On oikeastaan aika saada ne ikkunoille.  Ne eivät harvan jäljellä olevan joulukrääsän joukossa, jota en itse asiassa aio enää nostaa esille. Ehtiessäni taidan laittaa ne Facebookin roskalavalle, koska siellä menee kaikki paitsi eivät menneet Kotipuutarha-lehteni. Ihmiset rakastavat kaikkea krääsää, koriste-esineitä ynnä muuta. Taidan olla siinä mielessä poikkeustapaus.

Tänään on kello 18 alkaen Helsingin Karjalatalolle meidän Helsingin Kuolemajärvikerhon syksyn viimeinen tilaisuus, jonne saimme muusikko Seppo Hovin. Ystäväni Marja tulee Riihimäeltä ja menemme sinne yhdessä. Jännitin, onko takkahuoneessa riittävästi tilaa kaikille paikalla tuleville. Soitinkin talonmiehelle, joka lupasi järjestellä pöytiä ja tuoleja kaiken varalta.

Olen yrittänyt lääkitä itseni niin, että ei synny vaikeuksia, vaikka joutuisimme jättämään auton kauas ja kävelemään.

1.12.2024

Niinpä niin, en ole jaksanut enkä ehtinyt kirjoittaa tätä postausta valmiiksi.  Torstain tilaisuus onnistui hyvin. Paikalle tuli esiintyjän lisäksi 30 ihmistä, joista monet ovat sellaisia, jotka eivät koskaan käy kerhossamme. Se ei ole mikään ihme, sillä Seppo Hovi on hyvin suosittu. Hän liitti musiikkiinsa ennen talvisotaa 1930-luvulla ja talvisodan/jatkosodan aikaiseen musiikkiin, sävellyksiin, sanoituksiin jne. liittyviä taiteilijoita ja aikakauden tapahtumia yhdistellen niitä hienosti. Välillä hän soitti jonkin kappaleen hanurilla. Hänen suosikkisoittimensa on piano, mutta sellaista meillä ei ollut mahdollisuus tarjota hänelle, takkahuoneessa oli vain harmoni. Seppo joutui raahaamaan painavan haitarin paikalle.

Aihe ja musiikkikappaleet herättivät varmasti monille ajatuksia. Olen itsekin viimeisen vuoden aikana liikkunut paljon sotateemaan liittyvissä aiheissa, joten musiikki toi monia asioita mieleen. Marja muisteli musisoivaa isäänsä, jonka hän menetti lapsena. Hieno esitys kaikin puolin, jonka kiitollisuudella vastaanotimme. Unohdin jälleen vähäksi aikaa jalkakipuni. Tosin eiväthän ne tunnu muutenkaan istuessani, vain liikkuessani. Auton kyllä jouduimme jättämään kauas ja sauva oli onneksi apuvälineenä.

Eilen aamulla havahduin siihen, että 85 vuotta tuli täyteen talvisodan syttymisestä. Olen pitkään ajatellut mm. evakkoon lähtöjä. Pienistä keskusteluista tällä viikolla monet asiat keskeneräisissä teksteissäni saivat varmistuksen. Sain myös lehteen tulevan tekstini valmiiksi ja toimitettua eteenpäin.

Eipä nyt muuta, kuin kaikille lukijoilleni oikein hyvää joulukuuta ja joulun odotusta! 

Häivähdys auringonvaloa

Istahdin läppärini ääreen tarkoituksella aloittaa työnteko päivien tauon jälkeen. Olen kipuillut pienen ongelman kanssa, jonka olen kyllä jo ratkaissut. Samanaikaisesti pakkanen on paukkunut ja tuottanut muita huolia, jotka ovat tosin pääasiassa olleet vasta ajatuksissa. Ajattelinkin ensin tehdä työlistan kaikesta tekemättömästä. Sehän on kautta aikojen ollut minulla tapana. Siinä on hyvä ennakoida tulevia tehtäviä ja laittaa samalla ne työskentelemään itsekseen. Kiire tulee yleensä joka tapauksessa.

Kun asiat kirjoittaa paperille, niin tehtävät, niistä huolehtiminen ja niiden toteuttaminen helpottuvat. Olen kai aina tottunut tekemään ennakoivaa ajattelua, jolla saan elämän järjestykseen. Minulla ei ole oikeastaan ollut ketään, joka olisi auttanut asioissa, kaiken voiman olen aina kerännyt itsestäni. Mutta niinhän asia lienee monen muunkin kohdalla. Itselleen on loppujen lopuksi oltava armollinen siitä, ettei ehdikään hoitaa ja tehdä kaikkea, mitä pitäisi tehdä. Vanhemmiten tulee vielä uusi vaihde, kun alkaa huolehtia liikaa asioista.

Kuten vaikkapa nyt, lähteekö auto liikkeelle? Minne ajan sen, jotta saan päälle jäätyneen lumen sulamaan. Auton huolto, katsastus. Omaan terveyteen liittyvät asiat. Tosiasia on, että kaikki järjestyy. Tarkkailin aikoinaan naapurissani asuvia vanhuksia ja kiinnitin huomioita heidän ongelmiinsa, jotka nyt palaavat usein mieleeni. Kaikki he ovat jo kuolleet. Huolehtimiset ja pelot olivat esimakua tulevasta. Tänä päivänä sairaan vanhuksen elämä on todella karvasta ja kauheata. Se tulee usein mieleeni, vaikkei aivan vielä ole omalta kohdaltani ajankohtaista. Pelko on.

Kovat pakkaset tuntuvat jatkuvan eivätkä houkuttele minua nyt ulos. Minni-kissa kiipeää syliini ja estää kirjoittamisen. On se aika päivästä, kun siitä tulee oikea syliin kerjääjä. Voin jopa kuvitella, että minä olen hänen sylissään. Sylissä pitäjiä ei minulla ole koskaan oikein ollutkaan. Ehkä aivan lapsena. Tarinani odottaa jatkoa ja elää koko ajan mielessäni ja siihen syntyy uusia ulokkeita. Pitäisi vaan saada kirjoitettua ne ideoiden synnyttyä paperille.

Ystävättäreni kaukana oli äskettäin vaikeassa leikkauksessa (pitkien taistelujen jälkeen vihdoin siihen aivan liian myöhään päästyään) eikä voi nyt puhua, koska äänijänne katkesi leikkauksessa. Hän selvisi, mutta joutuu opettelemaan paljon. Hän on vain vähän vanhempi kuin minä.

11.1.2024

Päivät kuluvat tasaista tahtia, samankaltaisina. En ole ehtinyt kirjoittamaan tälle postaukselle jatkoa enkä nytkään jatka kuin muutamalla kappaleella. Olen kirjannut päiväkirjaani joitakin asioita, joita olisi käsiteltävä. En kyllä tiedä, pääsenkö koskaan niin pitkälle.

Tänään aamulla heräsin synkkiin ajatuksiin omasta elämänmenostani ja jaksamisestani. Kuten olen varmaan tuskallisen usein maininnut, minulla on hyviä ja huonoja päiviä, mutta en kirjaa niitä ylös enkä jää niihin kiinni, mutta joskus silti kirpaisee. 

Olikin pakko tänään sitten repäistä. Pesin tukkani, meikkasin ja puin päälleni ja lähdin käymään Lottamuseossa tarkoituksena syödä siellä hernekeittolounas, ja pannukakut ja kiertää myös museo. Niin sitten teinkin. Hämmästelin omaa kömpelyyttäni, vesihana jäi auki, kun olin ottanut vedet ja pöydälle ja jopa lattialle ehti valua vettä. Joku nuori ihminen hengitti pienessä tilassa niskaani ottaessani vettä ja kauhisteli tekoani. No, pyysin tiskiltä ihmisen pyyhkimään, se siitä. Ajattelin syödessäni ja muuten koko ajan myös museossa käydessäni omaa kömpelyyttäni aikaisempaan joustavaan ja nopeaan menooni. Suurin syy on käsissäni, jotka ovat parin viime vuoden aikana muuttuneet tosi kömpelöiksi, todennäköisesti loukkaantumisen sijasta niissä on niveltulehdus. Olen sen ennenkin maininnut. On kai luonnollista, että vanhemmiten ihminen muuttuu jäykemmäksi, vaikka ei olekaan iso ja painava.

Olin ainoa museokävijä sen suunnilleen puolen tunnin aikana, jonka siellä vietin. Olen aikoinaan käynyt tässä museossa monen monta kertaa, joten en oikein keksinyt sieltä mitään uutta. Oikeastaan voisin kirjoittaa lotta-aiheesta artikkelin vaikkapa tämän vuoden Kuolemajärveläinen-lehteen käsitellen siinä asiaa yleisesti ja myös äitini kannalta aina sotakorvauksiin asti. Mietin sitä. Muitakin aiheideoita on kyllä mielessä.

Tuli myös mieleeni, että aiemmin mainitsemani työlista odottaa vielä toimenpiteitäni. Olen hoitanut joitakin pieniä asioita ja jatkanut sukutaulujen kanssa, mutta muihin asioihin puuttuminen on ollut todella raskasta. Se johtuu varmaan mielentilastani. Minusta tulee vähitellen yhtä ujo, kun olin kansakouluaikoinani. Ehkä aloitan huomenna reippaasti. Elämä ei ole tarkoitettu helpoksi vaan siinä mennään vaikeuksien kautta eteenpäin.

13.1.2024

Nukuin yöni mahdottoman hyvin ja näin paljon unia. Herätessäni aikaisin ja hyvillä mielin kirjasin kännykkäni muistiinpanoihin viimeisen uneni. Se oli jatkoa aiemmille, joita en enää muistanut kertoen kevään tulosta erääseen ison kaupungin puutarhaan, jonne menin vanhan työkaverini kanssa. Minulla oli tietysti kamera mukana ja menin aivan sekaisin juoksennellessani ympäriinsä kuvaten kukkivia pensaita ja ihania maisemia. Puutarha oli rinteinen ja siellä kasvoi myös isoja puita, mutta siellä oli myös ikivanhoja hautoja, joita jotkut vanhat naiset olivat hoitamassa. Uni loppui siihen, kun huomasin unohtaneeni laukkuni jonnekin ja lähdin etsimään sitä.

Eilen satoi jälleen noin viitisen senttiä lunta. Olin jo viime maanantaina käynyt Järvenpään Prismassa saadakseni sen parkkitilassa autoni sulamaan. Minulla oli minimaalisesti asiaa kauppoihin, harhailin kauppakeskuksessa kuin Liisa ihmemaassa ja ostin Prismasta vain jotakin pientä.  Nyt sitten auton kanssa oli taas töitä tehtävänä. Onneksi taloyhtiöön oli hankittu uusi lumikola varastetun tilalle. Muistin myös, että olin edellisen vuoden viimeisenä päivänä ostanut Tokmannilta pienen lumilapion, joka nyt tuli myös käyttöön. Olipa se keveä ja sopi kipeisiin käsiini.

Oikeastaan tällainen arkisen elämän raportointi sopiikin talviblogieni tekstiksi. Ajattelin sitä tekemääni tehtävälistaa, johon koskin eilen ensimmäisen kerran lähettämällä kaksi sähköpostia, joihin sain vastauksenkin myöhemmin. Sen jälkeen aloin ajatella niitä tulevia kirjoituksiani, joita olin edellisenä yönä ajatellut ja olisin jopa halunnut nousta tekemään. Se olikin tosi huono yö, koska ajatukset vain risteilivät päässäni. Sellaista on, kun tekee työtä kesken nukkumista. Ehkä sekin on hyödyksi. Mutta päivä sen jälkeen on aika huono. Parin tehtävän jälkeen olin täysin loppu.

Sään heilahtelut olivat myös pahentaneet näitä oireitani ja toisaalta se jatkui vielä tänään. Tavallinen arki on yllättävän raskasta. Vaikka olen yksin kissan kanssa, minulla on yllättävän paljon tekemistä ja suunnittelua, jotta kaikki pysyy järjestyksessä.  Jo yksistään roskat, niiden säilytys, lajittelu ja vienti roskakatokseen on lähes jokapäiväinen asia. Eniten minulla tulee pahvi- ja muovi- ja biojäteroskia. Kaikille pitää olla oma paikkansa.  Mutta tämä on tylsä aihe, vaikkakin minua suuresti rasittava.

Minusta on myös tullut äärimmäisen säästäväinen, en siis osaa enää edes ostaa oikein mitään. Kun lähden mihin tahansa kauppaan, mukanani on aina ostoslista, ei siksi, että muistaisin, vaan olen tehnyt sen tarpeiden mukaan. Tavaroiden karsimista en ole viime aikoina jaksanut jatkaa, mutta myöhemmin kevään koittaessa jatkan, sillä ajatuksissa olen jo vähentänyt paljon.

Tätä kirjoittaessani valtava varispopulaatio lensi talon edessä olevan koivikon koivujen latvoihin ja vieressä olevan talon katolle.

Lopetan tämän typerän postaukseni tähän. Saamattomuuteni kuristaa minua juuri nyt. Mutta ehkä sellaisia aikoja tarvitaan myös.  Olen myös erityisen kyllästynyt Suomessa vallalla olevaan pelotteluun, kauhukuvien ylläpitämiseen kaikilla elämän osa-alueilla koskee asia säätiloja, ikääntymistä, pakolaisia, valtion velkaantumista, liukkautta, terveysongelmia, lamaa, rakennusten purkamista, ihmisten mokia, sotia, tietokoneita, verkkoja, viruksia, tekoälyä jne.  Jotenkin vain maailma meillä on kääntynyt omituiseen asentoon, syynä ovat tietysti maailman ja kotimaamme uutiset, tyhmä eduskunta ja tyhmät ihmiset ja median uutisten valikointi. Onneksi lehdissä, varsinkin Hesarissa, kirjoitetaan myös paljon positiivisista asioista, jotka sentään lohduttavat.

Jatkan tulevalla viikolla työlistani purkamista ja ehkä loppujen lopuksi jatkossa osaan taas kirjoittaa muistakin asioista. Tosin niitä historiallisia juttuja, joista olen paljon kirjoittanut, myös jatkuvasti vähätellään, kun ihmisten pitäisi elää vain tässä ja nyt.

Sopisiko otsikoksi "Musta vai valkoinen maailma"? Kun olen lisännyt näitä tämän alkukuun valokuvia, se voisikin olla "Häivähdys auringonvaloa", koska aurinko pilkahtaa useimmissa kuvissa.