Toipumisen aikaa

Minusta alkoi tuntua, että aika oli pysähtynyt pitkäksi hetkeksi ja vasta nyt alan palata takaisin. Olen ollut todella hajamielinen muuttoni jälkeen. Kun katson toimiani tässä välillä, olen toiminut juuri päinvastoin kuin yleensä; olen elänyt rutiinien mukaan, tehnyt, mitä on ollut pakko tehdä. Ehkä olen tarvinnut sellaista rauhaa, mitä se on tuonut mukanaan. Mutta toisaalta, kun ajattelen tätä aikaa, siitä ei jää mitään mieleen. Sellaista elämää me ihmiset usein elämme. Vain. Siitä ei jää muistoja. Sellaista aikaa elin joskus nk. elämän ruuhkavuosina. Sekin on tärkeää. Mutta sen ajan ei kannata antaa venyä liian pitkäksi.

On hyvä myös tulla sieltä sohvalta pois. En ole vuosiin katsellut television ohjelmia kuin nyt viime kuukauden ajan.  Olen käynyt kaupassa, olen tehnyt kaikkea tarpeellista täällä kotona. En ole jaksanut olla sosiaalinen, ainoastaan jos on ollut pakko. Se kaikki on opittua, rutiininomaista käytöstä.

Tuon kaltainen elämä karkottaa vähitellen kaiken luovuuden. Huomaan kirjoittaneeni jopa blogini vanhasta tottumuksesta. Olenhan vuosien mittaan oppinut niihinkin jonkinlaisen rutiinin. Sosiaalinen media, facebook ei ole enää kiinnostanut pätkääkään. Olen vain hoitanut pakolliset kuviot ilman iloa ja ideoita.

Onneksi joskus jokin pieni sana, teko tai tapahtuma palauttaa tajuamaan, että on aika tehdä korjausliike.  Aloitin tällä viikolla taas vaihteeksi kirjoittaa uutta, enemmän sukututkimukseen liittyvää blogiani, kun olen tässä jo pitkään vain vaahdonnut omasta elämästäni. Sekin on tietty omaa elämääni. On joskus kiva kertoa siellä esiin tulleista oivalluksista. Sukututkimus on minulle vähän samaa kuin monelle ikätoverilleni sanaristikoiden ratkominen. En lähde vertailemaan niitä, mutta sanaristikot ovat enemmän juuri sitä rutiinia, mitä yritän paeta. Sukututkimuksessa löydän koko ajan jotakin aivan uutta, joka johtaa minua eteenpäin. Mitä enemmän sitä teen, niin osaltaan siitäkin tulee rutiinia, mutta se on tässä tapauksessa hyvää osaamista ja helpottaa eteenpäin pääsemistä.

Ikäväkseni taas kuitenkin totesin, että sukututkimuksesta kirjoittaminen on todella hidasta ja vaivalloista, koska joudun poikkeamaan niin paljon lähteissäni.

Jätin siksi tuon blogin kirjoittamisen ja pari muutakin vastaavaa edelleen hautumaan. Palaan siksi jälleen kerran omaan ”kehitystarinaani”, päiväkirjaani, elämänkertani tähän vaiheeseen. Monta ideaa on silti syntynyt noiden rutiinien viedessä mukanaan, television sarjoista, joita seuraan, maailman uutisista, henkilöistä. Kaikista en ehdi koskaan edes aloittaa kirjoittaa, vaikka kuinka mieli tekisi. Juuri tämä hetki on myös täydellinen, kun istun oman elämäni keskiössä, kodissa, sateisena syyskuun päivänä.

Tänään ulkona siis sataa yhtäjaksoisesti. Ehkä huomennakin, kun ajan taas vaihteeksi Turkuun. Tällä kertaa siellä on jokavuotiset Kuolemajärvi-juhlat, joista on tullut minulle pakollinen meno kuten aikanaan äidilleni. Juhlien sisältö lienee aika paljon sama kuin aikoinaan. Silloin ihmiset menivät sinne tapaamaan tuttujaan, sukulaisiaan, naapureita, joiden kanssa heillä oli ollut yhteinen kotiseutu. Sota oli pakottanut ihmiset erilleen toisistaan, elämä oli muuttunut aivan toiseksi kuin mitä se oli ollut ennen ja mitä se olisi ollut, jos sotaa ei olisi tullut. Olin muutaman kerran äitini mukana juhlissa. Niistä kerroista on olemassa jokunen valokuva. En oikein ymmärtänyt silloin koko juttua, mutta äidin viime vuosina aloin vähitellen soljahtaa mukaan. Kaikki meni silti aivan toisin kuin vain soljahti. Mukana tuli rikas, toinen maailma, joka on siitä vain monin tavoin kasvanut. Koen jopa itseni sen kaiken rinnalla riittämättömäksi. 

Olen ollut nyt mukana rakentamassa virtuaalista Karjalaa, kotiseutua, jota minulla ei olisi ollut ollenkaan ilman muutosta, ilman sotaa. En olisi edes syntynyt, koska vanhempani eivät olisi ilman sotaa koskaan tavanneet. Monen muun sodan jälkeen syntyneen osalta tilanne on sama. En tunne ehkä samanlaista nostalgiaa kuin minua vanhemmat. Toiset jopa tuntevat vihaa ja katkeruutta. Voinpa minäkin sanoa kuten monet muut ovat sanoneet: ”Minulla on unelma.” 

Unelmat ovat meille tärkeitä. Emme aina edes aluksi tajua, että jokin asia on unelma ennen kuin alamme toteuttaa sitä.  Voisin olla paljon rohkeampi, olen ajatellut sitä paljon viime aikoina. Ohimennen. Kuten usein ennenkin.

Perustin 2014 Facebookiin ryhmän ”Juuret Kuolemajärvellä”.  Suljettuun ryhmään on liittynyt lähes 450 jäsentä. Siellä käydään mielenkiintoisia keskusteluja Kuolemajärvestä, Viipurista, Karjalan kannaksesta, suvuista, kartoista, sodasta, kirjallisuudesta ja ties mistä. Sitä kautta pystymme jakamaan asioita helposti. Toivon, että se houkuttelee ihmisiä muihin tapaamisiin, matkoihin ja nyt vaikkapa sunnuntain Kuolemajärvi-juhliin. Minun on vaikea tunnistaa kaikkia ihmisiä, jotka ovat mukana, mutta minut varmasti tunnistetaan. Siksi onkin kiva, jos ihmiset ottavat hihasta kiinni ja kertovat nimensä. Silloin nimi saa kasvot. Näin meilläkin alkaa vähitellen olla ystäviä ja tuttuja ympäri, joilla kaikilla on virtuaalinen kotiseutu rajan takana. 

En usko, että läheskään kaikki kokevat tämän asian samalla tavalla kuin minä. Koen omaavani aivan erityisen näkemyksen, joka lähti kehittymään aikoinaan pienestä asiasta ja joka on siitä kasvanut unelmaksi. Silti en aseta sille suuria vaatimuksia. Toivon sen kasvavan meidän kaikkien yhteisestä hengestä, ideoista ja rakkaudesta esivanhempien menetettyyn kotiseutuun. Se ei enää olekaan menetetty vaan elävä. Teemme samalla kunniaa aiemmille sukupolville. Aika hienoa ja paksua ajattelua, mutta niin se vaan on. 

Onhan se niin, että tässä iässä ei voi enää edetä suurin askelin vaan hitaammin. Pysyäkseen hengissä, toipuakseen ja kerätäkseen voimia jatkoa varten, ihminen tarvitsee niitä rutiineja ja arkipäivää. Joinakin aamuina vain herää huomatakseen, että ne omat jutut eivät häviä minnekään. Niitä varten on joutunut tekemään paljon pohjatyötä, olemaan sitkeä ja pitkäjännitteinen. Kun sitten on aika luoda jotakin uutta, hypätä lentoon, onkin valmis. Ehkä. Kyllähän te tämän tiedätte.

Siirtelin tänä aamuna valokuvia muistikorteilta koneeseen. Suoraan sanoen valokuvauskaan ei ole maistunut kuukauden aikana vaan sekin meni rutiiniksi. Ihminen tarvitsee aina välillä uudelleen syntymistä. Minulle ulospääsy vanhoista ikävistä asioista oli tavallaan niin suuri juttu, että siitä pitää oikein toipua. Sitähän tämä on ollut. Muistoksi tästä ajasta etsin tänne nyt valokuvia noista uudemmista, vaikka ne eivät ole oikein mistään kotoisin.

Kuolemajärvi-asioista löydät tietoa säätiön kotisivuilta täältä. Sieltä pääsee myös Helsingin Kuolemajärvi-kerhon kotisivuille ja syksyn ohjelmaan. Touhuan myös kerhon toimikunnassa. Jos löydät meidät tätä kautta, tervetuloa mukaan. Facebookissa olevat löytävät ryhmän Juuret Kuolemajärvellä sitä kautta ja voivat pyytää liittymistä, jos aihe kiinnostaa.

Kun maailma kaatuu päälle

Kun on murheita, on pakko päästä kirjoittamaan.  Jos olen väsynyt ja murheellinen, alan tutkia sukuja, täydentää puutteita tutkimuksissani. Väsyneenä kirjoittamisesta ei tule mitään. Se sopisi parhaiten aamupäivän toiminnaksi. Usein kuitenkin kaikki muut asiat hoidetaan aamulla, kuten puhelut ja asioiden järjestämiset, jolloin aamun kirjoitussessiot eivät aina onnistu.

Kuvat keväältä ja alkukesältä 2009 (sieltä reputettujen kansiosta)

Kun vielä pääsen yhdistämään historian, sukututkimuksen ja kirjoittamisen, olen melkein taivaassa. Tässä iässä, toki nuorempanakin, murheilla on tapana moninkertaistua eikä niistä tahdo päästä millään irti. Kun ihminen vanhenee, hän ei missään nimessä halua menettää oman itsensä hallintaa eikä halua, että häntä aletaan ohjailla.

En ole kutsunut omia vaikeuksiani. En halua möyriä niissä, mutta en pääse niistä irtikään. Ne ovat kiinni minussa kuin varjo. Aluksi aikoinaan en puhunut niistä paljonkaan ihmisille, joita tapasin harrastukseni parissa. En tee sitä vieläkään paitsi, että kirjoittelen niistä hiukan epämääräisesti. En ole halunnut, että ikävät kokemukseni värittävät kenenkään käsityksiä minusta. Myöhemmin huomasin, että ne eivät aina onneksi vaikuta. Eiväthän minuunkaan muiden kokemukset vaikuta. On arvokasta, kun ihmiset kertovat toisilleen asioita, myös niitä vaikeita, joista suomalaiset mielellään vaikenevat. Ei niitä tietenkään tarvitse vetää aina esille ja piehtaroida niissä. Joskus onkin hyvä olla lomalla niistä, edes hetken.

Vaikeudet toki myös karkottavat ihmisiä. Emme kai mielellämme seurustele ihmisten kanssa, jotka tuntuvat kasaavan itselleen vain vaikeuksia.

Tässä tuli aika pitkä esipuhe tämänpäiväiselle aiheelleni. Eläkeläisenä ja tässä iässä olemme nimittäin aika yksin. Meitä joko paapotaan ja neuvotaan, mikä on aika tarpeetonta, sillä tiedämme itse aika tarkkaan, mistä on kysymys, mitä tarvitsemme, mitä suunnittelemme. Tunnemme itsemme hyvin ja tiedämme paljon kokemuksesta. Tuleva elämää ei kuitenkaan voi etukäteen varmistaa.

Jonkin aikaa eläkkeellä oltuaan, huomaa osittain tippuneensa aitojen ulkopuolelle. Se voi olla alkanut jo aiemmin. Salaa ja hiljaa. Niin kauan kun meitä tarvitaan tai meiltä saadaan jotakin, asiat ovat hyvin. Kun me tarvitsemme jotakin, vaikeudet alkavat. Sitä ei aluksi uskokaan ja sitten jonakin päivänä se onkin täyttä totta.

Lukija ymmärtänee, että kirjoitan itsestäni. Unelmoin tekeväni vielä monia asioita. Aion kirjoittaa vielä jotakin muutakin kuin näitä blogeja, jotka ovat olleet loistavaa harjoittelua. Aion laittaa arkistoni ja kuvani järjestykseen. Aion vielä matkustella Karjalassa ja vähän muuallakin. En ajattele noita asioita paljon, koska elän tätä päivää. Mutta nuo haaveilemani asiat ovat lähellä, melkein voin koskettaa niitä. Ne inspiroivat minua eteenpäin, ne ovat yksi syy, että jaksan kaikesta huolimatta.

Joskus vain tulee hetkiä, kun huomaa, että en riitäkään omana itsenäni. En tiedä, kenen puoleen kääntyisin. Kuka voi auttaa minua kysymyksissäni? Olen ollut liian itseriittoinen ja löytänyt aina ratkaisut. Olin työurani pankissa ja olin tukena lukemattomille asiakkaille. Löysin ratkaisuja ja vastauksia. Kun nyt itse tarvitsen apua, olenkin ymmälläni. Jopa oma pankki on tullut jotenkin vaikeaksi ymmärtää.  Myös kaikki muut pankit ovat muuttuneet epämääräisiksi, oudoiksi rakennelmiksi. En tiedä, kehen ottaisin yhteyttä. Kuka voisi auttaa minua, vastata kysymyksiini ja käydä läpi suunnitelmiani. Pankkien kotisivut ovat yhtä tyhjän kanssa. Missään ei enää mainita henkilöitä, jotka ovat töissä yrityksissä. Yritykset ovat täysin persoonattomia. 

Vanhenevaa ihmistä kohdellaan äärimmäisen holhoavasti. Olen kohdannut holhoavuuden monta kertaa viime vuosien aikana. Kamalinta se oli aikanaan kommunikoinnissa asianajajani kanssa. Hänen mielestään en todellakaan ollut oman elämäni ja sen tapahtumien asiantuntija, hän pisti minut monta kertaa hiljaiseksi ja jopa itkemään ja alkoi sitten paasata omasta osaamisestaan. Ikään kuin hän olii halunnut osoittaa minulle jotakin itsestään, kohottaa omaa egoaan kun minä taas halusin vain apua ja oikeutta asioilleni. Asianaja oli toki minua vanhempi, mutta myös tuttu muista yhteyksistä. Olenkin myöhemmin ajatellut, että minun tapaukseni kosketti hänessä joitakin sellaisia asioita, jotka vaivasivat häntä itseään. Jouduin vain hänen tielleen. Kaiken seurauksena minut ohitettiin myös oikeudenkäynnissä.

Kun on tällainen totuuden torvi, niin on mahdollista, että se koskettaa ja liikuttaa joitakin ihmisiä liikaa. En ole koskaan aiemmin ajatellut sitä tällä tavalla, mutta se tulee nyt auttamatta mieleen. 

Kohtasin saman holhoavuuden ja samat vaikeudet sairauteni kanssa. Muistelin sen vaiheita tänä aamuna. Loppujen lopuksi siinä tiesin oman diagnoosini vaiheessa, jossa olin jo täysin epätoivoinen juostuani lääkäreillä puolisen vuotta. "Olisikohan tämä jotakin reuman kaltaista", oli kysymykseni. Olin epäillyt sitä päiväkirjassani ja lääkärin vastaanotolla jo aiemminkin. Joka kerta minut tyrmättiin. En ollut tarpeeksi nöyrä. Minulla oli nivelrikko, osteoporoosi ja käskettiin vain jumppaamaan ja liikkumaan. 

Tuolla viimeisellä lääkärinkäynnillä ennen diagnoosia, lääkäri toisti uudelleen nuo samat sanat. Kun ihmettelin, miten terve ihminen voi yhtäkkiä sairastua nivelrikkoon, hän sanoi siihen vain  sen olevan mahdollista. Olin niin epätoivoinen, että aloin itkeä. Sen seurauksena hän vihdoin laittoi minut verikokeeseen, jossa tutkittiin myös reumatekijöitä. Tavallisessa perusverikokeessa sehän ei näy kuten ei moni muukaan sairaus.

Muitakin havaintoja olen aiheesta tehnyt jopa muiden ihmisten kokemusten kautta, 

Tänään oli Hesarin tiedesivuilla hyvä kirjoitus tätä aihetta sivuten. Otsikko ainakin verkkolehdessä viittaa raflaavasti seksuaaliseen ahdisteluun, mutta sisältö on paljon laajempi. Kirjoitus pohjautui jo 2007 ilmestyneeseen brittifilosofi Miranda Frickerin teokseen " Epistemic Injustice: power and ethics of knowing".  

Aloitin tämän blogin  kirjoittamisen jo eilen, mutta Helsingin Sanomat kirjoitti siis tänään 9.3.2016:

"Frickerin mukaan meidän tulisi itsekriittisesti pohtia, millaisia virheellisiä ennakkoluuloja meillä on eri ihmisryhmien uskottavuudesta. Meidän täytyy tulla tietoisiksi siitä, keitä uskomme liian vastahakoisesti. Näin voimme yrittää neutraloida ennakkoluulojen vaikutuksen."

ja

"Kun joku yrittää kertoa jotain uutta, meidän tulee olla kärsivällisiä, kuunnella aktiivisesti ja varoa liian nopeita tuomioita."

Monta kertaa omaan kohtaloonsa vaikuttaneet asiat tajuaa vasta myöhemmin ja pystyy analysoimaan niitä rakentavasti.

Kolme päivää elämässä

Muutama päivä sinne tai tänne tässä elämässä ei enää tässä iässä merkitse paljon, mutta kun olisi paljon tekemistä, ne tuntuvat.  Tänään on jo helpottanut ja saan lopulta julkaistua eilen aloittamani päivityksen. Aamulla varhain kyllä ajattelin, että se saa jäädä ”pöytälaatikkoon”, mutta rentouduttuani vanhojen lehtien (lähinnä Karjala) parissa ja leikatessani mielenkiintoisia leikkeitä niistä talteen arkistoihini, palasin taas omalle polulleni. Saman olisivat hoitaneet postikortit ja moni muukin asia.

Yritin eilen hetken työskennellä pihalla, haravoin männyneulasia ja vein useita kottikärryllisiä isoon ”kompostiin”.  Huomasin, että en ole aikoihin ollut niin uupunut ja poikki ja jouduin lopettamaan kesken. En ole siis vieläkään täysin kunnossa.  Tai olisinko ollut vain niin laiska, etten halunnut  tehdä pihatöitä?  Ilmakin oli aika lämmin, suorastaan hiostava.  Kaaduin sohvalle ja nukuin varmaan pari tuntia yhteen menoon. Sitten lueskelin Karjala-aiheisia kirjoja, jotka pitää pikapuoliin palauttaa omistajalle. On ihan hyvä, että eilisen kaltaisina päivinä voi olla omissa oloissaan.

En tiedä, miten te muut pärjäätte elämänne kanssa. Olen aina pitänyt itseäni hyvin ehtivänä ja energisenä ihmisenä, mutta silloin tällöin tulee tällaisia hetkiä tai kokonaisia päiviä, kun jaksamisen kanssa on niin ja näin. Tunnen joitakin itseäni vanhempia ihmisiä, joilla on mahdoton kiire eteenpäin, että he eivät halua hetkeksikään pysähtyä. Joka päivälle on järjestettävä menoja, kaikkiin kokouksiin, näyttelyihin ja kissanristiäisiin on mentävä.  Heidän on vaikea ymmärtää minun välillä hidasta vauhtiani, vaikka olenkin nopea liikkeissäni.

Olen tulkinnut tuon kiireen olevan jonkinlaista pakoa tosiasioista. Jos pysähtyy, on pakko alkaa käsitellä sellaisia asioita, jotka ovat jääneet käsittelemättä. Tästä aiheesta kirjoittelin vanhassa blogissani paljonkin. Kun olin jäämässä eläkkeelle, minulla oli tyrkyllä paljonkin asioita, mutta yritin valita aiheet harkiten.

Tässä sukuseuramme hallitus on pitämässä kokousta Turun konserttitalon kahvilassa.

Tässä Taina Saarinen tekemässä Karjala-lehden juttuun johtanutta haastattelua.

Lehtileikkeitä läpi käydessäni, muistin myös, kuinka silloin (vähän ennen eläkkeelle lähtemistä) jopa kieltäydyn aluksi lähtemästä mukaan Sirkiän suvun toimikuntaan, joka valmisteli ensimmäistä suurta tapaamista kesälle 2007, joka sittemmin johti vuotta myöhemmin sukuseuran perustamiseen.

Nyt  olemme alkaneet valmistella jo ensi vuodeksi neljättä sukutapaamista. Pidimmekin Turussa ennen Kuolemajärven pitäjäjuhlien alkua hallituksen kokouksen, jossa jos luonnostimme asiaa. Oli kiva lukea tämän viikon Karjala-lehden juttua näistä juhlista. Siinä Toini Ylitalo oli pääsyt poikansa Juhan kanssa kertomaan matkoistaan Karjalaisten kylään ja mainitsee myös Taavetti Inkisen, jonka patsaalle kylässä sukuseurammekin jäsenet käyvät joka kesä viemässä kukat. "Isot tytöt" Toini ja  siskonsa Eila jakoivat minulle juhlien jälkeen paljon tietoa viettäessäni vuorokauden heidän kanssaan. Isot tytöt viittaa siihen, että he olivat jo isoja evakkoon lähdettäessä. Olipa tämän kesän Tammikon seuralaiseni, Tuula, päässyt mukaan. Näihin asioihin palaan aina välillä niitä käsitellessäni ja kiiruhtaessani tapani mukaan hitaasti eteenpäin.

On hienoa, että päivät eivät ole yleensä niin ohjelmoituja kuten viime keskiviikko. Serkkuni Arja Naantalista tuli Helsinkiin ja perässä tuli linja-auto täynnä Turun Torkkelin killan  jäseniä. Kilta toimii Turussa  menetetyn Viipurin kulttuuriperinnön vaalijana. Nyt he tulivat Helsinkiin tutustumaan Hietaniemen hautausmaahan, lounaalle Ravintola Lehtovaaraan ja vierailulle Tamminiemeen. 

Arja ja tammenterho Mannerheimin massiivisella haudalla.

Olin jo ennen tapaamisaikaa hautausmaalla odottamassa. Kävelin sinne linja-autoasemalta ja ihailin muuttunutta ympäristöä.  Kuljin osan matkasta nimittäin pitkin Baanaa, entiseen ratakuiluun viime vuonna avattua 1,3 kilometrin pituista väylää Kiasmalta Ruoholahteen.  Jos viime viikonloppuna ihailin Turkua ja ajattelin, että sinne olisi kiva muuttaa, niin nyt sama tunne tuli Helsingissä.  Meillä on Suomessa hienoja kaupunkeja ja niissä upeita kaupunginosia, jos vain otamme aikaa tutustuaksemme niihin.  Vaikka en ole enää sitten vuoden 2000 asunut Helsingissä, en kyllä halua mitenkään liittää siihen negatiivisia arvoja kuten usein saan muilta kuulla.   Kaikilla paikoilla on oma erityinen viehätyksensä, kun on vain valmis sen noteeraamaan.

Albert Edelfeltin suvun hauta oli iso, tumma  ja kaksiosainen.  Näin kuvasta voi tarkkaan katsottuna saada jotakin selvää.

Koska minulla oli hetki aikaa, yritin etsiä hautausmaan vanhasta osasta Albert Edelfeltin hautaa.  Löysin Tove Janssonin vanhempien haudan ja kuvasinkin sen. Sitten tuli jo kiire lähteä tapaamispaikalle, jossa serkkuni Arja jo odottikin.  Kun sitten hautausmaakierroksen päätteeksi tulimme vanhalle hautausmaan osalle, oppaamme vei meidät ensin Tove Janssonin haudalle.  Yllätys minulle oli, että hänet oli haudattu samaan hautaan vanhempiensa kanssa, hautaan, jonka toiselta puolelta olin vähän aiemmin kulkenut. Albert Edelfeltin hautaa en olisi edes löytänyt, sillä sen tekstit olivat niin epäselvät ja kuluneet.  Joka tapauksessa Albertin ja Toven haudat ovat toistensa vieressä. Mitähän Albert Edelfelt sanoisi muumeista, joita oli Toven haudalla pienen lyhdyn sisässä?

Kierros hautausmaalla vei meidät sankarihautausmaan kautta Mannerheimin haudalle suuren tammen alla.  Sinne mennessämme poikkesin hetkeksi joukosta ja löysin etsimättä työtoverini Pelle Laurenin haudan. Olin nimittäin kerran keväällä 2011 käynyt haudalla muutaman muun työtoverin kanssa kuten oheinen kuva (24.5.2011) osoittaa.  On hyvä välillä muistaa edes ajatuksella kaikkia niitä ihmisiä, jotka ovat poistuneet.

Tamminiemessä kävin viimeksi keväällä, joten paikka oli hyvin tuttu.  Nyt vierailun jälkeen jaoin myöhemmin Facebookissa linkkiä Ylen elävään arkistoon dokumenttiin Presidentin päivä.  Se on esitetty 1977 ja käynnin jälkeen sitä oli ilo katsella, koska siinä Tamminiemi alkoi elää tuttuine huoneineen, esineineen.

Huh, minä olin melkein menossa hautaan asti tervehtimään toukokuussa 2011. Minneköhön olin asettanut kameran?

Tulipa taas kirjoitettua luetteloa elämästä, vaikka sitä haluan vähiten tehdä. Päivän päätimme Keravan kirjastossa Hannu Taanilan tunnilla, jossa hän haastatteli Juhani Suomea tämän äskettäin ilmestyneen Mannerheim-teoksen tiimoilta. Olipa mielenkiintoinen  keskustelu. Löysin paljon yhtymäkohtia omien vanhempieni elämään ja jopa omaani.

Kun olin vienyt seuraavana aamuna varhain Arjan lentokentälle, josta hän lensi Kreetalle viikoksi, olin jo silloin kerta kaikkiaan uupunut.  Syy lienee kerran viikossa ottamassani lääkkeessä, jonka otan keskiviikkoaamuisin.  Se pistää minut yleensä pariksi päiväksi lepotilaan, jos rehkin keskiviikkoa seuraavina päivinä liikaa.  Parin viikon takaisen vilustumisen takia, olisi ollut viisainta jättää lääke ottamatta. Ajan kanssa oppii tuntemaan oman reagointinsa.

Tilaisuuden jälkeen jaettiin kokemuksia Mannerheimista. Sekä Arja että Juhani Suomi olivat seuraamassa  Mannerheimin hautajaissaattuetta Helsingissä 4.2.1951, josta mm. kuva kirjan sivulla 734.

Kun vanhenemme, on entistä tärkeämpää alkaa kuunnella omaa itseään. En enää halua neuvoa ketään näissä asioissa.  Jokaisen on löydettävä oma tiensä. Olen matkani varrella saanut toisten ihmisten käyttäytymisen kautta useita muistutuksia.  Ne ovat panneet minut ajattelemaan elämän lyhyyttä ja valitsemaan. Elämme elämäämme oppiaksemme. On vain kovin ihmeellistä, että ne vaikeimmat kokemukset tulevat vasta vanhuuden kynnyksellä. Mutta kaipa kaikella on jokin tarkoitus.

Urho Kekkosen hauta.

Vanhat blogit

Viime kerralla kirjoitin ja varmaan jo usein ennenkin, että voisin alkaa tuoda tänne vanhoja blogejani. Tässä kuussa tulee kuluneeksi viisi vuotta siitä, kun aloitin niiden kirjoittamisen. Olin samana vuonna myöhemmin jäämässä eläkkeelle. Kirjoittaminen oli minulle apuna tuossa suuressa elämänmuutoksessa. Siinä vaiheessa tiesin myös, että muitakin suuria muutoksia häämötti tulevaisuudessa, mutta aloittaessani kirjoitukset, en vielä rohjennut ajatella niin pitkälle. 

Roomassa  Pincion kukkulalla jättämässä jäähyväisiä Roomalle. (15.3.2008)

Jostakin syystä valitsin kuvablogi.comin, jossa aloin pitää Polulle kauas - blogiani. Itse asiassa vieläkin kaipaan kyseisen blogipohjan ominaisuuksia, joita oli helppo hallita ja ymmärtää. Sen toiminta lakkasi melkein yhtäkkiä viime kesän alussa ja kaikkien vuosien kirjoitukseni hävisivät bittien hautausmaalle kuten myös sinne siirtämäni yli 2000 valokuvaakin. Joku voi tähän sanoa, että mitä siitä. Netissä kirjoitetaan paljon sellaista, mikä saakin hävitä. Se on totta, kuvablogiin ilmestyi sen jässeniltä kaikenlaisia ihmekirjoituksia, joilla ei ollut päätä eikä häntää. Samoin joskus tuntui, että monet pitivät sitä vain valokuvien säilytyspaikkana, koska sinne ladattiin kaikki mahdolliset huonotkin valokuvat.  Mutta mikä olen arvostelemaan ja arvottamaan muiden toimintaa?  Siirryin sitten tähän Googlen bloggeriin, jota käytän edelleen.

Campo de Fiorella, jonne palaan huhtikuussa. (14.3.2008, sisareni Heljän ottama kuva)

Elämä on maailmassa sittemmin muuttunut entistä hektisemmäksi. Palaamalla lähimenneisyyteen vaikka vain tällä tavalla, esitän vastalauseeni tämän päivän äärimmäiselle pintapuolisuudelle yrittämällä ravistaa itsestäni pois sen vaikutuksia, joita joinakin päivinä en tahdo kestää.  Liityin Facebookiin vasta syksyllä 2008. Se suosii pintapuolisuutta, vaikka onkin erinomainen keksintö. Maailma muuttuu.

Jossakin vaiheessa mietin blogieni kääntämistä englanniksi. Tämän ehdin kääntää ja siksi annan surkean käännökseni näkyä myös täällä. Ensimmäisissä blogeissani en vielä käyttänyt  kuvitusta. Valitsenkin tähän suunnilleen samaan aikaan ottamiani valokuvia. Olin tuolloin juuri palannut Roomasta. Nyt olen ensi kuussa lähdössä sinne eli ympyrä sulkeutuu.

23.3.2008

Olisiko tämä harjoittelua tulevaa varten? Kokeilua. Olen silloin tällöin käynyt lukemassa muiden blogeja. Olen ihmetellyt niiden paljoutta ja aiheita, joita riittää laidasta laitaan. Toiset ovat todella hyviä ja kokonaisvaltaisia, ikään kuin kirjoittaja kirjaisi ja kuvaisi sinne kaikki elämänsä tapahtumat.  Ihmetystä ja kysymyksiä on mieleeni myös herännyt  siitä, miten ihmeessä he saavat aikansa riittämään.  Kun on ensin koko päivän tehnyt töitä tietokoneen ääressä työpaikalla, niin ei kotitöiden, liikunnan, lukemisen, valokuvauksen, kuvien käsittelyn ja muiden harrastusten lisäksi tahdo enää riittää aikaa blogien kirjoittamiseen. Untakin tarvitsen ainakin 7 tuntia yössä.

Mietinkin, josko voisin korvata tällä osan suhteellisen laajasta kirjeenvaihdostani ja päiväkirjan kirjoittamisesta. Niitä olen tosin voinut harrastaa myös työmatkan aikana bussissa, jollen sitten ole lyhentänyt univelkaani. Työmatkani kestää tosin vain noin 30 minuuttia. Voit kuvitella, että se on tehokäytössä. Toisaalta en varmaankaan heti kehtaa pyytää ystäviäni lukemaan blogiani sen sijaan, että olisin muulla tavalla yhteydessä. Monet tuntuvat paheksuvan myös koko blogiajatusta, koska siinä julkisuushaun leima. Mutta itse olen sitä mieltä, että kaikkea on kokeiltava. Etsivä löytää.

Manu keväällä 2008.  Tämä kuva on päässyt aikanaan myös omiin kortteihini.

Tänään olen yrittänyt kuvata Manua, tyttäreni perheen kissaa, joka on ensimmäistä kertaa hoidossani. Manu on nuori viime vuonna syntynyt reipas kissapoika. Hän on tutustunut talon joka nurkkaan ja kiipeilee estottomasti pöydillä ja hyllyillä ja välillä tiputtelee tavaroitakin.  En ole kylläkään jaksanut täydellä innolla paneutua kuvaukseen, koska nenäni vuotaa koko ajan. Yritin koko viime viikon Roomasta paluun jälkeen taistella flunssaa vastaan. Eilen tuntui, että olin jo voittanut taistelun. Kävelin vähissä vaatteissa sukkasillani pihakiveyksellä tutkimassa narsissien ja tulppaanien nousua kukkapenkissä. Ja nuha oli siinä.

Liityin siis tänään tähän kuvablogiin ja siirsin jo muutaman kuvan viime viikon Rooman matkasta sinne, tosin en vielä julkisesti katsottavaksi. Valikoin kuvat ensimmäisen päivän aineistosta. Työtä siinäkin on, koska neljän päivän aikana otin kahdella kameralla noin 1500 kuvaa. Täytyy todeta, että ne ovat todellakin vain matkakuvia. Lyhyt aika niinkin rikkaassa paikassa kuin Rooma, ei paljon jätä tilaa harkitulle ja valikoidulle kuvaamiselle. Ja kun paljon kuvaa, niin aina siellä joukossa on helmiä, ainakin itselle..  Eli kynnys on korkealla.  Katsotaan nyt, ehdinkö pienentää, valita ja siirtää loputkin kuvat sinne.  Päivä kerrallaan.

Kirjoitus julkaistu 22.3.2008 18:54

Roomassa 13.3.2008. (sisareni Heljän ottama kuva)

During Easter time I am wondering, could this be practicing for the future?  As a a kind of experiment,  Olen silloin tällöin käynyt lukemassa muiden blogeja. I have occasionally been reading other blogs. Olen ihmetellyt niiden paljoutta ja aiheita, joita riittää laidasta laitaan. I have wondered about the quantity and the abundande of topics. Toiset ovat todella hyviä ja kokonaisvaltaisia, ikäänkuin kirjoittaja kirjaisi ja kuvaisi sinne kaikki elämänsä tapahtumat. Some blogs are really good and comprehensive, as if the author would describe and file there all his life events. Ihmetystä ja kysymyksiä on mieleeni myös herännyt siitä, miten ihmeessä he saavat aikansa riittämään. Some wondering and questions have also arisen in my mind how on earth they get time to write and make that all. Kun on ensin koko päivän tehnyt töitä tietokoneen ääressä työpaikalla, niin ei kotitöiden, liikunnan, lukemisen, valokuvauksen, kuvien käsittelyn ja muiden harrastusten lisäksi tahdo enää riittää aikaa blogien kirjoittamiseen. When I have been working first the day long at the computer at the workplace, so I cannot imagine to have enough time still for blogging after household work, sports, reading, photography, photo processing and all other actvitities I have. Untakin tarvitsen ainakin 7 tuntia yössä. Actually I need still to sleep about or at least 7 hours  a night.

I was wondering to see if I could replace my relatively extensive correspondence and diary writing with blogging. Niitä olen tosin voinut harrastaa myös työmatkan aikana bussissa, jollen sitten ole lyhentänyt univelkaani. I have been able to manage doing the part of that all during my daily trips in bus, then if I do not have been takin a nap. Työmatkani kestää tosin vain noin 30 minuuttia.  But travelling takes only about 30 minutes. in the morning and in the late afternoon.Voit kuvitella, että se on tehokäytössä. You can imagine that my time is then in heavy use. Toisaalta en varmaankaan heti kehtaa pyytää ystäviäni lukemaan blogiani sen sijaan, että olisin muulla tavalla yhteydessä. On the other hand I might not now dare to ask my friends to read my blog, instead of being otherwise in contact. Monet tuntuvat paheksuvan myös koko blogiajatusta, koska siinä julkisuushaun leima. Many seem  to condemn  the whole idea of ​​a blog, as stamped  to search a kind of publicity or to loose somebody´s privacy? Mutta itse olen sitä mieltä, että kaikkea on kokeiltava. But actually, I think that everything should be tried. Etsivä löytää. Somebody, who is seeking will always find something!

Today I tried to capture Manu, the young boy cat of my daughter’s family, whom I take care now for the first time. Manu is a young happy cat born last year. He is familiar with every corner of the house and climbing on tables and shelves without restraint, and between the drip stuff.  I do not have enough strength to  active photography, because my nose is leaking all the time. Last week after returning from Rome I tried  to fight against the flu. Yesterday I felt that I had already won the battle.  I walked  on my socks on the yardstones studying narcissus and tulips rising in the flower bed. And flu was there.

So I joined today Kuvablogi.com and  transferred here few pictures of my last week's Rome trip, although  not yet publicly viewable.  I chose the images of the material shooted on the first day. A lot of work,  because during those four days I took using two cameras around 1500 photos.  I have to say that they are really only simple photos, not any ambitious shots. A short time in such a rich place as Rome, do not leave much room for deliberate and characterics photoshooting.  But when I take a lot of photos,  there are always some pearls, which are maybe such only for myself.  So my threshold is high.  Let's see now, if I have enough time to reduce, select, and move the rest of the pictures there.   

Writing published on 22/03/2008 18:54

Rooman kattoja