Mitä löytyy varjojen takaa?

29.7.2025 Minulle on sattunut viime aikoina usein pieniä virheitä, jotka ne huomatessani sekoittavat pääni.  Syytän osasta virheitä pitkään kestänyttä hellekautta. Olen nyt yli kaksi viikkoa kärvistellyt tai melkein käristynyt kuumassa kerrostaloasunnossa. Parina päivänä olen lähtenyt jonnekin muualle, mutta muina päivinä en ole keksinyt mitään aihetta lähteä pois kotoani.

Kun huomaan virheen tai laiminlyöntini, menen hetkeksi päästäni sekaisin. Ajattelen heti, että alan vajota muistisairauteen. Enemmän kuin tekemäni virhe, minua alkaa rassata pelko, että kysymys on todella muistini heikkenemisestä. Olenko taas liian vaativa?

 

 

Helteiset yöt ovat olleet erityisen vaikeita. Kun joinakin öinä herään useita kertoja, niin en millään voi seuraavana päivänä olla täysin kunnossa.

Näissä blogipostauksissani olen päässyt kertomaan tunnelmistani pitkään. Terveysasiat ovat rassanneet minua aina 2023 lopusta saakka ja toki jo sitä ennenkin. Tilanteeni paheni koko ajan ja syksystä 2024 aloin olla täysin loppu. Ruumiillinen toipumiseni alkoi viime keväänä, kun olin aloittanut Trexan-lääkkeen pistoksena. Siihen saakka olin melko aktiivisesti seurannut itseäni.  Sitten aloin mennä enemmän tilanteiden mukaan.

Tiedän, että henkinen toipuminen alkaa viimeisenä ja sekin kestää. Kysyn usein itseltäni, voinko edes enää toipua kuin nuori ihminen. Mainitsemani lääke on aina ollut minulle vaikea, nyt se on auttanut, mutta lääkkeen muut vaikutukset eivät ole muuttuneet kuten, joinakin ottamisen tai pistämisen jälkeisinä päivinä esiintyvä pohjaton väsymys ja saamattomuus, joskus myös pieni sekavuus. Usein yritän katsella oireiden ohi. Keskittyminen johonkin minulle tärkeään asiaan auttaa. Anteeksi, että toistan näitä samoja asioita aina uudelleen. Loppujen lopuksi on tärkeintä, ettemme laimilyö itseämme. 

 

Olen aiemmin maininnut, että yritän nyt ajatella ensisijaisesti itseäni ja teen asioita, jotka tunnen omikseni.  Mieleni on kuitenkin edelleen melko sekava ja altis muutoksille. Päivät ovat erilaisia. Olen pahoillani. Kirjoittaminen saa minut usein unohtamaan ympäristön. Edes hetkeksi.

Lapsenlapseni Alex oli jälleen koko viime viikon luonani ja koetteli usein kärsivällisyyttäni. Sinä aikana tein kyllä kaikki pakolliset asiat kotona, mutta olin helpottunut, kun hän halusi lähteä kotiin perheensä pariin. Vein hänet Lammille (Hämeenlinna) viime lauantaina.  Sellaisen matkan jälkeen jouduin toipumaan pari päivää, osittain myös helteen takia.

Minni-kissalla on myös välillä ollut vaikeata. Minusta tuntuu silti, että musta karvainen kissa selviää loppujen lopuksi helpommalla. Käyn viileässä suihkussa usein, nukun alasti. Yksin jäätyäni, hoidan tiskit ja siivoan vain keittiön tasot. Pyykit ja kaikki muu saa odottaa. Syön jotakin pientä. Kun katson sääennustetta, näen, että muutamana tulevana päivänä on luvassa ukkosta ja minimaalisesti sadetta. Lämpötila pysyttelee seuraavat kaksi viikkoa korkealla. Pari seuraavaa päivää on vielä + 28 °.

1.8.2025 perjantai. Mikä helpotus, tänään on vähän viileämpää. Ulkona 24–24 °. Sisällä lämpötila on edelleen 26 ja risat. Sain luettua sähköpostini. Kuten olen joskus maininnut, välttelen niitäkin joskus aiempien ikävien kokemusten takia. Keksin tekosyitä, että ei tarvitse tehdä jotakin,  joskus jopa paniikki nousee sisälläni. Onneksi sähköpostissa eikä muuallakaan ole ollut mitään sen kummempaa. Rauhoitun.

Viimeinen pätkä Lammilla

 Keskustelin tyttäreni kanssa äskettäin siitä, millaisia me olemme. Tässä iässä jo tuntee itseään aika hyvin ja pystyy katsomaan elämän kokemuksiaan suoraan silmiin. Totesimme molemmat, että häpeä on voimakkain tunne, mitä tunnemme ja juuri se on monen asian esteenä.

Olen kirjoittanut näissä ja aiemmissa blogeissani paljon häpeästä ja se on viimeisimmän vuoden aikana tullut taas erityisen voimakkaana eteeni, että ehkä minun on käsiteltävä sitä uudelleen. Olen usein kirjoittanut siitä, miten selvitämme suhteemme häpeään ja pääsemme siitä pois. Häpeä osaa muuttaa muotoaan ja repii meitä sisältäpäin. Aiemmin tunsin selviäväni siitä rohkeudella ja avoimuudella. Häpeä on julma kiusaaja, se nakertaa ihmisen kehittämiä voimavaroja odottamattomilla tavoilla. Se tulee ihmissuhteidemme väliin.

Häpeä on kulkenut mukanani lapsesta saakka. Nyt siihen on tullut uusi vivahde, vanhuuden häpeä, oman vanhuuden häpeä ja toivo, että loppuelämän voisi elää tasavertaisena ja hyväksyttynä nuorempien ihmisten kanssa.  Aiemmin en edes oivaltanut, miten paljon muotoja häpeällä on. Lisäksi mukaan tulee syyllisyys siitä, ettei aina pysty hallitsemaan sitä. On kuitenkin hyvä, että sen tiedostaa. Elämä on muutosta.

Myöhemmin ajattelin, että en edes aina uskalla ajatella, mitä kaikkea häpeän. Ulkonäköni, ulkoinen vanhan naisen olemus, rypyt, vaatteeni, kaikki. Ehkä ei olekaan hyvä, että tiedostaa kaiken niin selvästi. 

Mikä tahansa vaikea elämänvaihe voi katkaista kamelin selän ja työntää ihmisen syvälle. Olen tänä vuonna kokenut sen silloin tällöin esiintyvillä paniikkituntemuksilla ja pelolla, että muut huomaavat tunteeni ja käyttävät niitä hyväkseen. Joskus aiemmin osasin kiertää tuollaiset tunteet. Vanhemmiten meistä tulee jäykempiä, liikkumisemme on joskus vaikeampaa, väsähdämme helpommin, emme jaksa kaikkea. Meillä on sairauksia ja on vaikea aina teeskennellä terveempää kuin on. Siinä on jälleen aihe häpeään.

Oikeastaan jatkan tätä blogien kirjoittamista myös, koska häpeän niin paljon.  Ehkä se oli myös yksi syistä aloittaessani bloggaamisen. Mitä kaikkea vielä löydänkään! Yllättävää, että se vie myös monen muun aikalaiseni juurille.

Mutta sitten toiseen asiaan. Olen maininnut, että sukututkimus on kaikesta ympärilläni olleesta hyväksymättömyydestä huolimatta ollut minua voimaannuttava asia. Haluaisin osata kirjoittaa siitä hyvin ja mielenkiintoisesti. Olen monesti juuttunut 1700-lukuun, koska se vieraudessaan kiehtoo minua. Samoin sotahistoria on uskomattoman kiinnostavaa. En kauhistele raakoja asioita. Elämä oli ennen uskomattoman vaikeata ja raakaa. Ihmisarvo ei ollut samalla tasolla kuin nyt, vaikka olemme myös nyt menossa huonompaan suuntaan. Olen maininnut, että haluaisin päästä entisaikojen ihmisten ihon alle. Lukeminen auttaa siinä.

Kirjoittajalle lukeminen on erityisen tärkeätä. Moni kirja on jäänyt kesken, usein syystä.  Äskettäin kiinnostuin ruotsalaisesta nuoresta kirjailijasta nimeltä Niklas Natt och Dag. Hänen esikoiskirjansa ”1893” ilmestyi ruotsiksi 2017. Wikipediassa hänestä kerrotaan seuraavaa. Kun sain isolla alennuksella, ostin kaikki hänen myös suomeksi ilmestyneet kirjansa pokkareina.  Edellä mainitun esikoisromaanin on mainittu olleen paras ruotsalainen esikoisrikosromaani.  Se on kasvanut sittemmin trilogiaksi ja tänä vuonna on ilmestynyt suomeksi vielä neljäs teos. Niitä kutsutaan dekkareiksi, mutta minusta ne ovat paljon enemmän. En ole koskaan harrastanut dekkareiden lukemista enkä lukenut niitä. 

 Viimeisimmästä kirjasta kirjoitetaan kustantamon sivulla seuraavaa:

”Toiveet ja kohtalo

Tarina, joka on odottanut kertomistaan lähes 600 vuotta. Historiallinen trilleri muuttaa muinaiset eläviksi ja tempaa lukijan valtataistelun ja juonittelujen maailmaan.

Eletään vuotta 1434. Kalmarin unioni natisee liitoksissaan. Ruotsia hallitsee Tanskasta käsin Erik Pommerilainen hyvin epävarmoin ottein. Ruotsalainen talonpoikaisarmeija nousee Engelbrekt Engelbrektssonin johdolla kapinaan ja valtaa linnan toisensa jälkeen.

Tarinan keskiössä on kolme sukunsa johtohahmoa, Bo, Bengt ja Nils ja heidän vaimonsa. Bengtin 17-vuotias poika Måns pääsee myös sisään vallan kammareihin ja tulee antautuneeksi suhteeseen, jonka seuraukset ovat dramaattiset.

Natt och Dag kirjoittaa oman sukunsa tarinaa ja vie lukijan matkalle historian pimeisiin loukkoihin.”

Tässä viimeisimmässä kirjailija kertoo tarinan omasta esi-isästään Måns Bengtinpojasta, joka murhasi Engelbrektin ja jonka suora jälkeläinen hän on 15. polvessa.

Kirjailija kirjoittaa sukunsa tarinaa. Jälkisanoina hän mainitsee, että kirjoilla on aikansa kertomukset lähteinä, vaikkei niitä kirjoissa mainita lähteinä. Kirjailija sanoo, että kirjoja tulee lukea viihteenä eikä tietokirjallisuutena, lähdeluettelo olisi ollut liian kunnianhimoinen ratkaisu. Tietokirjailijoiden ja muiden tekstit ovat olleet hänelle apuna ja mahdollistaneet kirjat.

Sopivia juuri minulle, jotta ymmärtäisin.

2.8.2025. Ehdin aloittaa jo seuraavia blogipostauksia, joten yritän saada tämän pikapuoliin julkaistuksi. Sää on ollut tänään viileämpi paitsi nyt illan suussa huomaan jo hikoilevani. Viime yönä satoi vettä ja oli ihana nukkua vähän viileämmässä. Ukkosilmoja ei meillä päin ole näkynyt.

4.8. 2025. Julkaiseminen on edelleen venähtänyt.  Vaikka hurjat helteet ovat ohitse, lämpö on pakkautunut sisälle asuntoon ja on edelleen lähellä 28 astetta. 

 

Totuuden hetki

En ole ehtinyt/jaksanut edes kirjoittaa. Pari tylsää aloitusta olen saanut aikaan, mutta ne saavat jäädä silleen.  Vuosi on edennyt jo kiirastorstaihin, vaikkei niin ehkä voi sanoa, sillä pääsiäinen on joka vuosi eri aikaan. Minusta on alkanut tuntua, että yksi vuosi jäi välistä. Lukijani voi kyllä tunnistaa, miksi. Olen vieläkin hiukan epäluuloinen, että selviän jatkosta vaurioitta. Mutta ihminen on sitkeä olento, jota elämännälkä siivittää lentoon yhä uudelleen.

Hyrylän helvetti tällä hetkellä. Maailma muuttuu monella tasolla. 22.3.2025.

Viimeisin viikko on ollut kiireinen enkä ole ehtinyt ollenkaan paneutua pakollisiin tehtäviini. Viime viikonloppu perjantai-iltapäivästä sunnuntai-iltapäivään meni Alexin kanssa. Myös vanhempi aikuinen lapsenlapsi piipahti. Meidän kaikkien välille syntyi keskusteluja, erityisesti uuden Minecraft-elokuvan takia. Tilattiin kallis Minecraft ateria Woltin kautta McDonald’silta. Alexin piti tallentaa kaikki siihen liittyvä siis mm. juoma- ja hampurilaisaterioiden kupit ja kääreet, koska niissä oli tekstinä Minecraft. Ne jäivät minun romumörskääni, koska äiti ei sellaisia hyväksyisi. Kyseinen peli on värittänyt Alexin lapsuutta ja nyt vielä jatkuu. Minäkin jouduin aikoinaan hankkimaan pelin omalle koneelleni, jotta hän saisi pelata sitä ollessaan luonani.  Nyt hänellä on jo oma pelitietokone, joka kulkee mukana.

Yritin  kertoa hänelle, kuinka kaikki pelijutut ovat alkaneet Suomessa. Olin juuri katsonut Yle Areenasta Raha-Suomen pari jaksoa mm.  osan ”Nörttien kosto” ja ”Nokian nousu ja uho”, jotka olivat mielessäni. Historia ei vielä (tuskin koskaan myöhemminkään) kiinnosta nuoria, vaikka minulle tuli mieleen liian monia muistoja. Tosin pelimaailmaa seurasin vain sivusta. Elettiin 1980-2000-lukuja. Tosin minulla oli aina niin paljon muuta tekemistä työhön liittyvien tietokoneasioiden kanssa, etten jaksanut toden teolla kiinnostua peleistä. Nokia kännyköiden historia kiinnosti, koska se liittyi myös työelämääni ja edelläkävijyyteemme. Muistin, kun amerikkalaisia yritysjohtajia tuli käymään pankissa, ja he olivat kateellisia kännyköistämme. Samoin muistan, kuinka amerikkalainen lehti tuli tekemään artikkelia muistaakseni Mikrotelesyp-palvelusta. 

22.3.2025

No, "huippuaikani" ovat todella kaukana takanapäin.  En voi muuta ajatella. että olisinpa pitänyt työasioista päiväkirjaa tai edes kirjannut kalentereihin enemmän asioita. Ajattelinhan joskus aikoinaan, että olisi kiva kirjoittaa joskus maksuliikenteen historiaa maksuliikeasiantuntijan näkökulmasta. Olin aikoinaan kovin ylpeä oman pankkini palveluista ja työstä, jota tein.

Mutta elämme nyt tätä päivää. Ymmärrän entistä paremmin, että mennyt on mennyttä. Tällä hetkellä vuorovaikutus jälkiäni tulevien lastenlasten kanssa on parasta, mitä voi olla.  Pari päivää viikonlopun jälkeen sain myöhään illalla pari WhatsApp-viestiä Alexilta. Olin jo nukkunut hetken, kun avasin viimeisimmän viestin. Menetin yöuneni pitkäksi hetkeksi. Hän oli lähettänyt toisen osan Wordilla tekemästään kirjasta.  Ensimmäistä olimme käsitelleet viime marraskuun puolivälissä, jolloin autoin häntä joissakin asioissa, tekstin asettelussa, sivunumeroinnissa, sisällysluettelossa ja paperille tulostamisessa ym. Olin jo ajatellut, että hän olisi jo unohtanut asian.

Hän kirjoittaa Anime- Manga-tyyppistä kirjaa englanniksi. Siihen lienee tarkoitus lisätä myös kuvia. Nyt minuun iski epäusko. Olisiko hän hyödyntänyt tekoälyä? Nyt hän haluaa taas apua minulta?  Ja kirja pitäisi jopa julkaista, pitäisi etsiä julkaisija.  Hän kirjoittaa englanniksi. Lopulta rauhoituin ja päätin odottaa, että saamme keskustella rauhassa.  Tekoälystä hän ei vielä tiennyt oikein mitään. Aikaakin oli kirjoittamiseen mennyt kuukausia.

Olen ällistynyt. Hänestä on nopeasti kehittynyt pikkulapsesta seuraava vaihe.  Oliko se murrosikä? Vai mikä?  Nyt hän pyytää vanhalta mummoltaan apua! Hän haluaa oikeaksi kirjailijaksi. Aivan kuin minäkin samanikäisenä. Kirjoitin käsin monia romaanien alkuja ja melkein kokonaisia. Joitakin on jäljellä, mutta ne tulen hävittämään. Eikä minusta tullut koskaan kirjailijaa, ehkä silti kuitenkin kirjoittaja. Tuntui hyvältä, että niin nuori ihminen, joka on tuntenut minut läheisesti syntymästään saakka, luottaa minuun ja uskoo, että voisin auttaa. Minun aikanani kirjailija- ja taiteilijaunelmat piti unohtaa kokonaan, kukaan ei tukenut sellaisia haihatuksia. Näihin mielipiteisiin kaatui kyllä samalla paljon muutakin liittyen opintoihin ja koko elämänkaareen. Palo ihmisen sisällä on vahva eikä se aina sammu kokonaan. Jäljelle jää eräänlainen epätoivo kelpaamattomuudesta. Minusta ei ole mihinkään.

Erotessamme Minecraftin jälkeen vein hänet kotipihalle, jolloin hän pyysi minua tekemään joitakin korjauksia otsikoihin. Sanoin epäileväni sitä, koska minulla ei juuri nyt ole aikaa. Olin sentään rauhoittunut. Menneisyydestä tullut mummeli on iloinen ja ylpeä, että saa vielä tässä elämässä seurata lapsenlapsensa eteenpäin menoa, jopa kaikkien vaikeuksien jälkeen.

Jatkaessani tätä tekstiä, on jo pääsiäismaanantai ja siis zombie- maanantai on alkamassa. Kyseisellä sanonnalla tarkoitan paria päivää Trexan-lääkkeen jälkeen. Näiden päivien takia jopa joskus aikoinaan kauan sitten jätin lääkkeen joksikin aikaa väliin, mitä ei olisi pitänyt tehdä. Nuokuin paikallani, nukuin istuen enkä saanut mitään aikaiseksi. Siitä ei nyt sen enempää, mutta onhan se riesa.

En ole viikkoon saanut tehtyö mitään hyödyllistä, olen suorittanut vain joitakin pakollisia juttuja. Yritin miettiä aamulla ja jopa tehdä pikku tehtävälistaa tälle viikolle.  Tahdonvoima ei edes auta. 

19.4.2025

Lauantaina sain jostakin voimaa lähteä ensimmäisen kerran tänä vuonna jokilaaksoon pikku lenkille. Onhan paikka ollut jo parikymmentä vuotta lempipaikkani. Oli mahdottoman hieno sää, siksi ajoitin sen juuri tuolle päivälle. Seurasin lintujen viserrystä ja lentoa, sitruunaperhosten liitoa, lehtien ja kukka-alkujen kehittymistä tuomien oksilla, rupisammakoiden tanssia lammikolla, joutsenen hautomista lammen saarella. Kovin pitkää kävelylenkkiä en tehnyt. Tapasin ensi askeleilla ystävän, johon olen siellä aikoinaan parisen vuotta sitten tutustunut. Rupatellessa meni aikaa, joten pidemmälle lenkille poluilla ei jäänyt paljon aikaa. Polvi alkoi tuntua epätasaisessa maastossa liikkuessani, sääkin oli lämmennyt, joten vaatteita oli pakko vähentää. Mutta kaiken kaikkiaan ulkoiluhetki oli erityisen ilahduttavaa.

Iltapäiväksi toinen ystäväni oli kutsunut minut syömään. Siinä oli ohjelmaa sille päivälle aivan riittävästi. Ajattelin, että tällaiset päivät ovat hyviä testipäiviä toipumieni tarkkailussa. Kaiken lisäksi seuraaville päiville oli luvattu rankkoja vesisateita.

Saamattomuuteni on sisältänyt myös vaikeuden kirjoittaa. Olen ajatellut, että lievä masennus kalvaa minua. Onhan se kovin tuttua kaukaisilta ajoilta, nimenomaan tässä vaiheessa kevättä. En aio takertua ajatukseen, vaikka takaraivossa on koko ajan ajatus, että jollen hoida ensisijaisesti itseäni, en saa aikaiseksi mitään muutakaan. Ihminen on outo olento ja loppujen lopuksi vain hän itse tuntee itsensä. Ikävä asia on, että ei ole montakaan ihmistä, jonka kanssa voin asiasta keskustella. Se on kai vanhuuden ongelma. Kuten myös se, että omat muistot on paras pitää sisällään eikä tyrkyttää niitä nuorille ihmisille. Kaivatkoot ne sitten joskus esiin, kun kiinnostuvat.

Olisiko tässä eräänlainen totuuden hetki?  Monessa mielessä! Elämä on täynnä merkityksellisiä hetkiä, mutta pystymme arvioimaan niiden voimaa vasta jälkikäteen. 

 

 

Keskellä kesää

Kesän kaunein aikahan on jo kesäkuussa, mutta onhan tälläkin ajankohdalla ennen heinäkuun puolta väliä viehätystä. Aloin kirjoittaa tätä postausta jo pari päivää sitten. Olin sitten kuin maani myynyt luettuani Miki Liukkosen kuolemasta ja käydessäni läpi ihmisten muisteluja. Aloin myös kärsiä ilmastovaivoista, päänsärystä ja väsymyksestä, aamuisinkin nukuttuani olin kuin puolikuollut. Sorruin aiemmin muistelemaan aikaa tasan 12 vuotta aiemmin.

Yritin silti jo eilen aamupäivällä lähteä omille poluilleni, mutta sade yllätti. Tänään se onnistui, vaikka uhkaavan tummat pilvet alkoivat kerääntyä taivaalle. Sää oli uskomattoman hiostava. Kun tulin jokilaaksoon, huomasin unohtaneeni kännykän. Se olikin ihan hyvä, olihan minulla mukana kaksi kameraa, joilla kuvaamiseen voisin keskittyä. En vaan enää oikein osaa kuvata niillä, vaikka ainakin toinen niistä on aina mukana. 

Ajattelin siinä kulkiessani vieläkin sitä, miksi nuori, äärettömän lahjakas ihminen ei jaksa elää. Muistan itsekin tosi nuorena ihannoinneeni kuolemaa ja kirjoittaneeni  ja keskustelleeni siitä erään ystäväni kanssa. Kävellessäni reittiäni takaisin autolleni vanhan ihmisen hitain askelin, ajattelin keskinkertaisuuttani. Meistä useimmat ovat keskivertoihmisiä, jotka emme sorru pysyvästi murheiden alhoon. Luovuus ja taidot jäävät puolitiehen tai eivät kehity ollenkaan. Elämme keskivertoelämää. Meistä kaikista ei tule kuuluisia kirjailijoita tai elokuvaohjaajia. Kirjoitamme teoksemme mielikuvituksessamme, teemme elokuvia mielessämme kuten minä olen aina tehnyt. Emme ole koskaan uskaltaneet hypätä toiselle kiertoradalle. Meillä on myös omat esteemme, vaikkapa häpeä ja alemmuudentunto kuten minulla. 

 

Kaikissa kohdin, me kuitenkin kukin itse vastaamme omasta elämästämme ja valinnoistamme. Niin olen ajatellut. Tilannehan  ei nykyään enää näytä sellaiselta.  Olemme menneet eteenpäin, mutta vielä on paljon tehtävää. Maailma on muuttunut ja muuttuu edelleen hurjaa vauhtia. Pieni ihminen ei pysy vauhdissa mukana. Vaikka ihmisillä on paljon enemmän vaihtoehtoja nyt kuin minun nuoruudessani ja aikuisuudessa, ihmisen onkin yllättävän vaikea selviytyä kaiken keskellä. Isoja asioita käsiteltäväksi nyt, mutta oman elämäni osalta aion jatkossa vielä paneutua niihin.

Lapsenlapseni Alex tulee viikonlopuksi luokseni, oli jo soittanut poissaollessani ja odottaa, että haen hänet.  Sanoin, että minun on pakko ensin vähän kirjoittaa. Sitten onkin pari päivää vaikea keskittyä.

Liitän tähän blogiini vain valokuvia, joita olen tänään ottanut. Ajatella, saimme juuri 12 vuotta sitten näihin aikoihin tietää, että tyttäreni saisi vauvan, joka synnyttyään helmikuussa 2012 sai nimen Alex.

5.7.2023

Olen koko aamupäivän puuhannut kotona, siivonnut parvekkeen ja järjestellyt kukkia eri paikkoihin, kerännyt tavaroita kierrätykseen ja poisheitettäväksi. Tilan tarve on koko ajan suuri. Ajattelin viedä kaikki vaatehuoneen hyllyillä ja lattialla olevat matkalaukut, kunhan olen ne täyttänyt, häkkivarastoon.  Varasto on täynnä kirjoja ja tauluja ynnä muuta ollen myös yksi murhe  kaiken muun lisäksi. Matkalaukkuja tuskin tarvitsen, olen ulkomaan matkani tehnyt!

1.4.2019 Miki Liukkonen Seppo Puttosen haastattelussa Keravan kirjastossa

 

Oma jaksamiseni kaiken tekemisen rinnalla, on usein koetuksella. Kuka tajuaa vanhenevansa ja kaiken muuttuvan askel askeleelta työläämmäksi? Kesken kaiken satuin vilkaisemaan uutisia ja järkytyin. Miki Liukkonen, nuori loistava kirjailija on eilen kuollut.  Olen seurannut hänen mustaa ja itse asiassa aika murheellista Instagram-sivuaan. Aivan äskettäin hän ilmoitti saaneensa uuden kirjansa valmiiksi. Hän oli myös eronnut tyttöystävästään. Hän muisteli äitinsä kuolemaa. Hän sai aina valtavasti kannustusta ja tykkäämisiä. Media on räjähtänyt nyt, vanhoja artikkeleita julkaistaan.

Olinhan minäkin ihastunut häneen jo ennen kuin olin lukenut sanaakaan hänen kirjoistaan. Olen jopa pari kertaa kirjoittanut hänestä näissä blogeissani. Lisään ne tähän

https://unikkopellossa.blogspot.com/2017/04/aina-ei-leimahda.html

https://unikkopellossa.blogspot.com/2019/04/ruuhkaa-ajatuksissa.html

Olen päiväkausia ajatellut aloittaa uutta blogipostausta, mutta eihän siitä ole tullut mitään. Vuosien mittaan  postauksissani on jo ennestään paljon asioita, jotka liittyvät mielessäni nyt pyörineisiin ajatuksiin. Tässä pari päivää sitten kirjasin joitakin paperille katsoessani kesällä 2011 tekemiäni videoita. Yritän saada niistä nyt jotakin irti.

Viimeaikainen elämäni on ollut koko ajan irtautumista muutamasta viime vuodesta, sen ajan sulkemiseen pois mielestäni. Olin jäänyt siihen kiinni ja minusta tuntui, että aloin toistaa asioita sen sijaan, että alkaisin luoda uutta. On myös järkyttävä huomata, ettei jaksa enää niin paljon kuin ennen. Olen yrittänyt rikkoa jopa jaksamistani siirtämällä asioita tehtäväksi myöhemmin iltapäivällä tai illalla. Hyvinä päivinä kuitenkin väsytän itseäni jo liikaa aamupäivällä. Siirtyminen omilta jalanjäljiltään toisille tai uusille, on yllättävän vaikeaa.

Se siitä. Heinäkuussa 2011 tekemilläni videoilla pohdin sen aikaisia tapahtumia. Käräjäoikeuden istunto Järvenpäässä oli ollut juuri heinäkuun alussa. Olin vielä täynnä intoa mennä elämässä eteenpäin, vaikka istunto oli ollut kaikkea muuta kuin mukava. Asianajaja oli kohdellut minua huonosti, huomauttanut ulkonäöstäni ja kieltänyt minua puhumasta mitään. Kaikenlaista muutakin huonoa kohtelua hänen taholtaan oli takana. Tiesin silti vielä olevani ajamassa oikeaa asiaa.

Sanoin videolla useamman kerran olevani tylsä ja pitkäveteinen ihminen. Se taisi johtua myös asianajajan minulle toistamista asioista. Oikeusjuttu oli hänen mukaansa vain sivuun työnnettävä asia, jota ei saanut ottaa mitenkään henkilökohtaisesti. Se oli vain kimpale, jota ei välttämättä edes jälkeenpäin tunnistanut, kun sitä käsiteltiin. Niin ajatteli varmaan tämä tunnettu, hämeenlinnalainen asianajaja, joka oli aikojen kuluessa tullut erityisen kyyniseksi. Olin siis myös tyhmä, kun yritin hyväksyä hänet ja uskoa hänen kykyihinsä auttaa minua. Itse asiassa hän taisi ajatella vain suurta palkkiota, jonka sittemmin jouduin maksamaan. Asia vietiin hovioikeuteen saakka eikä todellinen tavoite osaltani edes toteutunut. Juttu kasvatti myös velkataakkaani. Olin jo edellisenä vuonna kuullut etukäteen saman asianajajan vastaavanlaisesta huonosta käytöksestä, kun isäni oli aikoinaan ehdottanut tätä serkulleni. Isäni kuoli jo 1999 ja serkkunikin on jo kuollut. Asianajakin on jo kuollut.

Hyväuskoinen ja naiivi nainen. Olin huolimatta joistakin vastoinkäymisistä päässyt elämässäni helpolla. Siihen saakka. Nyt olin uusien realiteettien edessä. Aloin ymmärtää, että voittaja on aina se ahnein ihminen. Niinhän siinä sitten kävi.

Vaikeammat ajat olivat tulossa.  Kesä 2011 oli erityisen kaunis, puutarhani kukoisti juuri sinä vuonna. . Videota tehdessäni pohdin myös töitä. Mäntyjen oksia pitäisi karsia. Uusia kukkapenkkejä tehdä. Naapurin kissa Mökä kävi tervehtimässä minua ja kuljeskeli siinä lähistöllä. Sanoin, että kaikki maailman kissat saisivat tulla minun pihalleni. Mökäkin on jo kuollut. Puutarhani on myös kuollut.

Ihmettelin myös päässäni usein kuuluvaa outoa kuminaa. Selitin sen sillä, että enkelit olivat liikkeellä. Ne olivat siihen aikaan tärkeitä, elettiin aikaa, kun irlantilaisen Lorna Byrnen enkelit olivat hänen kirjojensa ansiosta erityisen suosittuja. Minun pikkuenkelini istuivat videota tehdessäni talon seinustalla varaston katolla ja suuri suojelusenkeli seisoi kuten aina takanani. Enkelit tuntuivat niihin aikoihin usein auttavan minua. Sanoin, että yksi enkeleistäni oli intuitio ja toinen oli inspiraatio.

Oikeasti kumina saattoi olla myös merkki sisääni kertyneestä ahdistuksesta, jota pystyin hiljentämään rikkaalla elämälläni, ahdistuksesta, joka johti sittemmin siihen, että vielä samana vuonna aloin sairastua autoimmuunisairauteen eli nivelreumaan.

Toisin sanoen edessä oli vielä äärimmäisen vaikeita koettelemuksia. Meillä kaikilla on omat vaikeutemme, tuskamme, sairautemme. Ihmisen kestokyky on silti yllättävän voimakas. Toisella puolella ovat aina ne tukipylväämme, minulle ne ovat useimmiten liittyneet juuri intuitioon, inspiraatioon, luovuuteen, kauneuteen ja luontoon. Eri aikoina jotkin asiat korostuvat. Olenkin aina pelännyt, että menetän ne. Onkin totta, että välillä ne ovat heikompia ja vaativat edes vähäisiä virikkeitä, joilla ne piristynyt. Kaikki virikkeet liittyvät useimmiten harrastuksiini. Toisin sanoen, ne liittyvät jo kaukaisesta lapsuudesta alkaneisiin asioihin, joita olen vuosien mittaan vahvistanut.

En voi olla tänään ajattelematta Miki Liukkosta, jonka voimavarat hiipuivat ennenaikaisesti. Hänen elämänsä päättyi aivan liian aikaisin. Silloin kaikki tulkinnat ja selitykset tuntuvat turhilta.