Jos jättää liian pitkän välin blogikirjoituksissa, on vaikea aloittaa. Tai ei varsinaisesti vaikea, vaan kirjoittaminen tuntuu erilaiselta. Se voi olla täynnä töyssyjä ja jäykempää. Mutta katsotaan nyt. Olin kyllä lähellä, että olisin julkaissut yhden kirjoituksen, joka liittyi isäni sotataipaleen päättymiseen kesällä 1944. Se syntyi erään toisen jutun innoittamana ja syystä, etten ole tainnut kirjoittaa siitä aiemmin kovin tarkkaan, mutta tällä kertaa jätän sen parempaan ajankohtaan.
Olen tosin tällä välin kirjoittanut lähes joka päivä tekstiä päiväkirjaani, milloin mistäkin aiheesta. Kun selasin joitakin vanhoja päiväkirjojani, totesin niiden kirjoitukset äärimmäisen (minusta) mielenkiintoisiksi ja tietoa antaviksi. Se tuntui niin hyvältä, että aion jatkaa päiväkirjakirjoittamista useammin. Kirjoittaminen sopii aamuun aamukahvin ja lehtien luvun yhteyteen. Kirjoittaessani olen ajatellut, että sillä tavalla korvaan puuttuvia blogipostauksiani.
Olen lukenut Anni Kytömäen romaania Mirabilis, joka ilmestyi elokuun lopussa. Lukeminen on kirjan puolivälissä ja myönnän olevani oudolla tavalla lumoutunut siitä. Aivan kuin se kätkisi jonkin suuren salaisuuden, joka minun on selvitettävä. Se saa minut myös ajattelemaan omaa elämääni ja näkemään erikoisia unia, joita en tosin ole saanut kirjoitettua ylös paitsi yhden tänään aamuyöstä. Luulen, että monissa unissa palaan lapsuuteni maisemiin, menen niihin sisään. Olisi loppujen lopuksi ollut ihana kirjoittaa romaani. Aineksia minulla riittää ja onhan tässä vielä aikaa, kun saan velvollisuuksia siirrettyä syrjään. Sehän on sellainen ikuisuuskysymys, elämänmittainen. Haave, unelma, joita ihmisellä pitää olla loppuun saakka.
Jätin tänä vuonna Kuolemajärven pitäjäjuhlat väliin. Tuntui omituiselta olla menemättä, mutta päätös perustui omiin tuntemuksiini. Olen joskus kirjoittanut, kuinka joskus innostun liian ylenpalttisesti aiheista ja tapaamisista, kun ne liittyivät Karjalan matkoihin ja Kuolemajärvijuhliin. Minusta tuntui, etten koskaan ehdi ottaa niistä irti kaikkia vaikutteita, tallentaa niitä. Ryntäsin aina villinä asioiden keskelle. Olen tajunnut, etten pidä siitä piirteestä itsessäni. Kuormitun liikaa joistakin asioita. Viimeisin vuosi on mennyt syvälle. Kaiken lisäksi pitkä edestakainen ajomatka yksin kotoa Raisioon ja takaisin tuntui sietämättömältä.
Niin vain on, että ikä nostaa pinnalle uusia asioita, jotka olen toki tiedostanut ennenkin. Siitä kaikesta olen kirjoittanut aivan liikaa viimeisen vuoden aikana. Sekin alkoi ärsyttää minua. Perhe vaatii välillä myös osansa. Viime viikolla kävimme yhteensä 7 henkeä Finlandia-sirkuksessa, jolla oli yhden illan show Tuusulassa, samoin kuin viime vuonna. Edellisellä viikolla kävin ystävän kanssa Jazz-konsertissa Keravan kirkossa. Iltamenot rasittavat liikaa, vaikka kivoja ovatkin. Viime viikonloppuna Alex oli perjantaista sunnuntai-iltapäivään luonani ja lauantaina vietimme aikaa yhdessä ystäväni kanssa. Päivät ovat usein väsyttäviä, jalkani eivät aina kestä koko päivää. Tälläkin viikolla on ohjelmaa edessä. Helsingin Kuolemajärvikerhon syksyn ensimmäinen tilaisuus on torstaina. Kerhotoiminnassa minä suunnittelen, järjestelen ja kirjoitan kutsut ja lähetän sähköpostitse. Osa siitä on minulle rutiinia. Osa asioista pitää minut mukana. Kohteemme Kuolemajärvi Karjalan kannaksella on melkein kuin saavuttamaton unelma. Minulla ei ole sinne enää menemistä, mutta ihmisten muistoissa ja ajatuksissa on vielä paljon kaivamatta esiin.
Sään kylmenemisen myötä puiden lehdet alkavat vihdoin kunnolla kellastua ja punastua. Syksy on hieno vuodenaika. Kesän aikana olen monta kertaa ajatellut, etten pidäkään kesästä niin paljon kuin aiemmin ajattelin. En kestä enää kuumuutta kovin hyvin tai en kai ole koskaan kestänyt. Kesän tulo on se paras ajankohta, mutta ei aivan sellaisena kuin tänä vuonna, kun se ryntäsi suoraan talven päälle. Olen myös teroittanut itselleni, että ottaisin rennommin, en välittäisi liikaa mistään, en tarkkailisi itseäni, että unohtaisin opittuja asioita ja olisin spontaanimpi. Tekisin, mikä tuntuu hyvältä. Kehuisin itseäni, vaikken saakaan kaikkia asioita tehtyä.
Olen oppinut kunnolla pitämään rutiineista, niistä, joita aiemmin vihasin. On kiva laittaa koti kuntoon illansuussa. No, ei kokonaan, mutta aamua varten. Ei kokonaan tarkoittaa sitä, että kun ikkunoiden pesun yhteydessä siirtelin suuren osan tavaroista, papereista, kirjoista jne. pois paikoiltaan, niin ne ovat edelleen lattialla odottamassa, että tekisin niille jotakin.
Tätä kirjoittaessani vastapäisen puistikon koivujen keltaiset lehdet lentelevät näkökenttäni edessä. Jokainen tuulenvire irrottaa niitä puista ja ne putoavat isona ryhmänä vihreälle nurmelle. Tänä syksynä ruska on tullut hitaasti ja vasta nyt etupihan koristekirsikkapuiden lehdet ovat punaisia.
Lauantain Helsingin Sanomien Visiossa Työelämä-otsakkeen alla oli Anu Elina Lehden artikkeli Brené Brownista, joka on nykyään megaluokan julkkis. Hänen ilosanomansa ihmisen haavoittuvuudesta, keskeneräisyydestä, häpeästä irti päästämisestä on tullut vuosien kuluessa miljoonabisnes. René Brown on tutkija, kirjailija ja professori, joka on erikoistunut yllä mainittujen asioiden lisäksi rohkeuden ja empatian tutkimukseen. Hän esiintyy Helsingissä Nordic Business Forumissa 26.9. ? Koska Visio on tapahtuman yhteistyökumppani, saavat Helsingin Sanomien tilaajat ehkä kuulla hänen puheensa.
Kirjoitin hänestä 12.5.2014 blogissani ”Rohkeus kohdata”. Pääset lukemaan ko. blogin tästä linkistä. Olin lukenut hänen kirjansa ”I thought It Was Just Me”, joka julkaistiin englanniksi 2007. Suomeksi kirjan nimi oli ”Et olekaan yksin”. Kirjan ajatukset kolahtivat minuun erityisen kovaa ja ovat vaikuttaneet siitä lähtien. Siksi tartuin mainitsemaani artikkeliin. Kuinka montaa kertaa olenkaan blogeissani maininnut sanan häpeä, empatia, rohkeus tai käsitellyt niitä! Olen todella usein kirjoittanut näistä aiheista milloin mistäkin näkökulmasta.
Oman ikäluokkani ihmisille ihmisen haavoittuvuuteen liittyvät asiat ovat ehkä olleet vaikeita ja ovat edelleen. Uskon, että monet pysyttelevät edelleen omien turvallisten rajojensa sisällä eivätkä ole koskaan käsitelleet omia epämukavuusalueitaan. Mutta vanhemmat sukupolvet eivät ole yksin. Maailman muuttuminen monimuotoisemmaksi tuo nämä asiat kaikkien lähelle. Yksilöt ovat usein entistä useammin kauempana toisistaan.
Artikkelissa René Brown mainitsee, että koska nykyaikana muutokset tapahtuvat entistä nopeammin, tarvitaan erityisesti rohkeutta ja kykyä äkillisiin suunnanmuutoksiin. Esimerkiksi pandemian aika oli kaikille vaikea kokemus ja siinä koeteltiin juuri haavoittuvuutta monella tapaa. Allekirjoitan sen, koska kärsin ja olen kärsinyt ja stressannut erityisen paljon juuri siitä ajasta. Samalla olen tuntenut olevani siinä yksin, tuntemani ihmiset ovat vanhentuneet, muuttuneet kuten minäkin. Monen ajatusmaailma on jyrkentynyt enkä enää kohtaa kaltaisiani kuten aiemmin. Politiikka, sota ja ympäristö ovat tulleet meidän kaikkien väliin. Uskon, että joku toinen näkee asian eri tavalla. Olemme yksinäisempiä.
Minun on vaikea tottua siihen valtavaan lyhytnäköiseen avoimuuteen, mikä vallitsee sosiaalisessa mediassa. Pystyn olemaan avoin blogeissani, mutta minun on hyvin vaikea lähteä mukaan siihen valtavaan äänekkääseen puolinaiseen, julistavaan lyhytkeskusteluun, mitä ihmiset harrastavat. Kaipa sekin on rohkeutta, mutta sitä taitaa nykyään olla niin montaa muotoa, että nopean minun on vaikea pysyä perässä. Siksi pysyttelen täällä hitaassa bloggauksessa, joka saattaa monen mielestä olla jo vanhanaikaista.
