Pinnistelyä

Aloitin  tämän postauksen 3.7.2025. 

Olen ehtinyt jälleen ajatella, että lopetan tämän blogikirjoittamisen. Tunnen painuvani entistä syvemmälle masennukseen ja arvottomuuden tunteisiin.  Tuntemukseni ovat pelottavia, kuten tänä aamuna. Haluaisin vetäytyä piiloon.  Paniikki velloo sisälläni. En tiedä, pystynkö peittämään sen ilman, että kiihtyisin lisää. Tällä viikolla minusta on tuntunut erityisen pahalta. Alan pelätä oman hallinnan tunteeni kadottamista.

Yleensä toiminta on auttanut minua eteenpäin, samoin kirjoittaminen. Nyt häpeän kaikkea kirjoittamaani ja tekemiäni virheitä. Tiedän, että kiihkeällä toiminnalla peitän tunteitani.

1.7.2025 Ainolan puutarhassa

Mainitsin aiemmin, että olen nähnyt alkavan hallinnan tunteen menetyksen joissakin ikätovereissani. Tarkkailen itseäni. Digitaalisten tiedostojeni sekamelska tuntuu välillä vaikealta, vaikka olen sen itse suunnitellut ja ylläpidän sitä. Aikani on ollut viime vuosina liian keskittynyt muuhun tekemiseen, joten ylläpitoon ja järjestämiseen aikani ei aina riitäkään.  Löydän kyllä vielä kaiken ja teen varmuuskopioita ulkoisille kovalevyille. Unohdan silti muun toiminnan paineessa, mitä olen tehnyt ja teen taas uuden kansion. Sitten en taas etsiessäni löydä mitään.

Sosiaalinen toimintani on kutistunut äärimmäisen vähäiseksi.  Syytän siitä jaksamistani ja ajan puutetta.  On myös yksinäisyys, yksinäinen elämäni, mikä ei ole minusta ollut koskaan aiemmin paha asia enkä siihen halua edes mitään isoa muutosta.

Viime aikoina olen alkanut entistä enemmän miettiä, miten saisin itseni palautumaan ja ilon takaisin elämääni.

4.7.2025

Olotilani ihmeellistä kyllä parani eilisen sukukirjakokouksen jälkeen. Masennukseni ei taida olla kovin syvää vaan se on vain vahva tunne, tunne, joka syntyy hetkessä ja katoaa myös hetkessä. Samanlaisia tunteita lienee muillakin ihmisillä. Vain minä valitan niitä kaikille näissä blogeissani.  Tosin monet muut valittavat nykyään vielä julkisemmin, sosiaalisen median sovelluksissa, omilla kasvoillaan.  Tämä kuvaa selkeästi sitä tämänhetkisen maailman sekopäisyyttä, jonka huomaa parhaiten vanha, koko elämänsä tarkkoja huomioita tehnyt ihminen.

On siis paras lopettaa vellominen ja alkaa tehdä vain niitä juttuja, joita rakastan.  Jopa niitä, joita ehkä haluaisin jättää. Kuulemma tiikeri ei pääse raidoistaan, minulle sanottiin, kun uhkailin lopettavani sukututkimuksen. 

Ehkä paneudun nyt myös syvällisemmin DNA-tutkimukseen äitilinjani osalta. Sitä pitkinhän pääsee kauas. Tänä vuonna on tullut äitilinjoista paljon uutta tietoa, että voisin kirjoittaa jutun, joka kiinnostaisi myös lapsenlastani. Kasa kirjoja ja paperia onkin odottanut kuukausikaupalla, että paneudun siihen.  Oma DNA on peräisin pohjoismaista, Suomesta, Baltiasta ja pienen pieni osa, suurempi kuin 1 % Espanjan sefardijuutalaisista. 

N

Näkymä kotini parvekkeelta 1.7.2025

 

6.7.2025

On sunnuntai aamupäivä. Innostukseni asioihin on sitten 3.7. jälkeen jatkunut. Olen paneutunut moniin asioihin syvällisen innostuneena ja tutkinut yksityiskohtia.  Niihin on kuulunut myös sukututkimus. Markkulan Viesti numero 63 oli oikolukuvaiheessa. Minä kirjoitin siihen vain lyhyen tekstin sukuseuran vuosikokouksesta ja annoin valokuvani käyttöön.  Heikki Uusitalo lupasi jo kokouksessa kirjoittaa tekstin Sydänmaan Lopelle tulleesta suvun haarasta, jonka mainitsin aiemmassa blogipostauksessani. Artikkeli on pian ilmestyvässä lehdessä otsikolla ”Markkuloita Vehmaisista Sydänmaalle”.

Artikkelin tiedot saivat minut tutkimaan lisää, mitä olen kirjannut eräistä henkilöistä omaan tutkimukseeni. Taas kerran huomasin, että olen aiemmin, vuosia sitten tutkinut Vehmaisiin,  1700-luvun lopulla, isojaossa, perustetun (1794) Sydänmaan, jota myös Ilobackaksi kutsuttiin, uudistilan alkujuuria ja ihmisiä, jotka muuttivat sinne ja mistä he tulivat.  Nyt vain tarkensin tietojani ja löysin lisää tutkittavaa liittyen omiin esivanhempiini. Kirjasin asian ensin tähän blogipostaukseeni, mutta otin pois ja jaan omana postauksena. 

8.7.2012 img_0120.jpg

 

8.7.2025

Toipumiseni alkoi oivalluksesta ja innostumisesta.   Muutos kuvaa minulle paluuta juurilleni. Monessakin mielessä.

Tänään on tiistai. Heräsin Minni tiiviisti kainalossani siinä puoli 8:n aikoihin. Muistan hänen tulleen viereeni, kun havahduin aiemmin hereille, mutta yleensä hän häipyy, kun nukahdan. Sade rummutti ikkunoihin.

Olen muistuttanut itseäni, että minun on aiheellista säilyttää kaikki se, mitä olen oivaltanut. Ymmärsin, miksi ja miten aloin niin pian tulla ulos masennuksesta, paniikista ja kiireestä saada kaikki tehtyä.

Tajusin, että olen sittenkin tehnyt aiemmin kaiken oikein, mutta olen unohtanut itseni. En koskaan saa aikaiseksi romaania, elokuvaa enkä mitään muutakaan, mihin olen ajatellut tähtääväni.  Ne eivät olisi muuttaneet elämääni paremmaksi. En ole koskaan halunnut arvostusta, kiitosta enkä kunnioitusta, minkä olen tiennytkin. Olen myös tiennyt, että olen pieni maan matonen tai elämästä riemuitseva lintu, joka on pieni tekijä luonnon kiertokulussa, mutta silti tärkeä itselleen ja ympäristölleen. Olen osa luontoa.

Kukaan ei saa pakottaa minua, kukaan ei saa enää kahlita minua, vaatia liikaa. Päätän itse,

Tehtäväni on jatkaa kaikkea sitä, mitä olen tähänkin saakka elämässäni tehnyt, mihin olen pyrkinyt. Koska touhusin vuosikaudet opiskelemalla maailmaa ja ympäristöä, sitten hyödyntämällä sitä eri asioihin, nyt on aika paneutua yksityiskohtiin ja tutkia, mihin ne johtavat.  Olen tehnytkin sitä jo pitkään, mutta en ole ymmärtänyt, että olen ollut oikealla tiellä. Näettekö, miten elämä ohjaa meitä?

Väliin tulee karvaita pettymyksiä, tunne, että minut on hylätty ja mitätöity. Ne ovat vain tunteita. Olen säilynyt koskemattomana tai en ehkä aivan.  Olen vain tehnyt parhaani. Minun ei tarvitse välittää kaikista kohuista.

Rakas lukijani, ehkä et pysy aivan mukana näissä ajatuksissani. Se ei ole tärkeätä. Minäkään en ole pysynyt mukana. Olen yrittänyt pitkään yrittää järjestää elämääni, löytää kaavion tai karsinan, johon kokoan koko elämäni, tehtäväni ja kaikki liittyvät asiat, jotta minun olisi helpompi olla, jotta kaikki olisi hallinnassani ja kirjattu ylös.

Olin kauhuissani, kun tämä kesä ei lähtenyt käyntiin enkä päässytkään kaikkialle, minne joskus ennen. Päivät kuluivat. Välillä huomasin, että aiempina kesinä oli ollut usein samanlainen tilanne. Olin vain yrittänyt kaunistaa sitä uskottelemalla, ettei mikään ollut muuttunut. Olin myös ollut jo vuosikausia töideni vankina.  Aloin ymmärtää kierrettä, missä olin elänyt kauan. Se oli myös syy stressiin ja ahdistukseen, joka tietenkin taas sairastutti minut.

Tässä vaiheessa toipumista voisi kutsua vielä oletetuksi toipumiseksi.

Ok.  Olen aina ollut aikamoinen analysoija, mutta yritän jättää sen vähemmälle, sillä koko ajan eteen tulee asioita, jotka vaativat ajatuksia ja toimenpiteitä. Suunnittelen usein myös asioita etukäteen. Yritän jatkossa heittäytyä enemmän sattuman ja yllätysten ohjaamaksi, tehdä nopeita päätöksiä.

Vaikka heitin äskettäin, etten jatkossa enää katso sukututkimukseen päin, se ei tule pitämään.

Tämä tekstikin olisi voinut jäädä kirjoittamatta, kun nyt ajattelen.

Tällaiset sateiset päivät ovat ihania! Ovat aina olleet.

Eilen kirjoitin Facebookissa muistoja 50 vuoden takaa. Kuvia en jaksanut kaivella ja teksti pohjautui almanakkaan, joka oli säästynyt tosi lyhyillä tai puutteellisilla merkinnöillä. Olen yrittänyt myös nyt vähentää tarvettani kirjata kaikki ylös.

Tänä päivänä kesällä 2012 (8.7.2012) olin kuvannut kivikkoista tienpätkää pellolle. En heti tunnistanut paikkaa eikä se ollut mikään ihme. Kuva vain otti minusta kiinni, kuten kaikki tie- ja polkukuvat. Ne puhuttelevat minua. Piti tarkistaa, missä olen ottanut juuri tuon kuvan.  Tietenkin löysin kuvan nopeasti ja kuva kertoi taas enemmän kuin silloiset, olemattomat kalenteri- ja päiväkirjamerkintäni.

Pitää lopettaa. Minni yrittää taas kiivetä kaulalleni, jo toisen kerran. Sopii. 

12.7.2025 Tuusulan jokilaaksossa 

 

torstai 10.7.2025

Ilta. Auringon säteet osuvat vielä nyt kello 10:n aikaan naapuritalon seinustalle. On aika mennä nukkumaan. Olen aamusta alkaen kärsinyt päänsärystä, sellaisesta, johon ei särkytabletti edes auta. Tuttu vanha säästä tai ilmanpaineesta johtuva päänsärky palasi. Ihme kyllä päänsäryt eivät ole vaivanneet viime vuoden jälkeen, jolloin seurasin niitä tiiviisti.  Olen viimeisimmän viikon aikana ymmärtänyt, että nyt annan elämän viedä, en tutki enää jokaista asiaa perin pohjin, annan aikaa sattumille. Teen, mitä mieleeni juolahtaa. Enkä ajattele koko ajan muiden ilahduttamista.

Eilen vietin parisen tuntia istuen penkillä, joka näkyy ikkunastani. Olin lähtenyt pienelle kävelylle. Eräs naapurini kulki ohitse ja aloimme jutella. Taisimme käydä koko elämämme läpi. Vanhojen ihmisten elämään mahtuu valtavasti asioita. Senhän te kaikki tiedätte.  Kun tulin kotiin, niin eräs ystäväni soitti ja kuuntelin pitkän puhelun hänen murheitaan. Jouduin keskeyttämään puhelun, kun lapsenlapseni tuli käymään ja lähdimme hakemaan rautakaupasta uutta suihkua ja paria lamppua. Hänen kesälomansa oli alkanut. Päivä oli ohi hujauksessa.

Minulta pyydettiin lisätekstiä syksyllä ilmestyvään lehteen, mutta päätin kieltäytyä siitä. Suojelen itseäni. En halua enää sitoa itseäni mihinkään aikatauluun. Koko olemukseni janoaa edelleen lepoa.

Alex, lapsenlapseni tulee jälleen viikonlopuksi. Jännitän sitä, mutta onneksi se on vain kaksi yötä. Ehkä pystymme olemaan sen ajan sovussa.  Nyt nukkumaan!

Nyt on 12.7. lauantai, melkein ilta. Avasin läppärini ajatuksella, josko rohkenisin julkaista tämän postauksen. Herätessäni aamulla keksin jo otsikon. Pinnistelyä. Se sopisi hyvin tämänhetkiseen tilanteeseen.

Alexin kanssa on mennyt oikein hyvin. Tänään on kesän harvoja hellepäiviä. Yritimme mennä käymään (minun mielikseni) jokilaaksossa, mutta alue sattui olemaan tulvan vallassa. Teimme lyhyen kävelyretken muualla ja palasimme kaupan kautta kotiin. 

11.7.2025 kotini parvekkeella

 

Jatkoa viikkopäiväkirjoille

Hermojani rauhoittaakseni, aloitan kirjoittaa jälleen kerran blogia. On torstai 15.5. Muutama päivä sitten julkaisin edellisen viikkopostaukseni. Tarkoitukseni on tänään aloittaa työrupeama. Heräsin ja jopa nousin aamulla jo kello 6.00. Olin mennyt illalla tosi aikaisin nukkumaan ja nukkunut hyvin ja pitkään.  Pieni masennus raastaa mieltäni. Taisin sen jo mainita aiemmin pariin otteeseen. Todellisuudentajuni on häiriintynyt. Kun pinnistän muistiani, löydän vastaavanlaisia tunteita jo kaukaa menneiltä ajoilta eli tämä on ollut tuttua. Kysyn nyt, pahenevatko tällaiset ajat vanhana?

17.5.2025

 

Ennenhän ei kaivauduttu niin syvälle omaan mieleen ja ongelmiin, mutta nykyään se on aika jokapäiväistä. Tunnettujen ihmisten ongelmista, burnouteista, sairauksista, uupumuksista ja niistä toipumisesta kirjoitetaan kaikissa lehdissä. Minun ikäpolvelleni ja vielä enemmän minua vanhemmille se on ollut vierasta. Omia tuntemuksia ei jaettu edes läheisille. Aika on muuttunut ja se on aivan hyvä niin. Ihmiselämän koko kirjo on läsnä. Muiden kokemuksista voi oppia jotakin.

Olen itsekin avautunut vuosien mittaan vähitellen enemmän ja enemmän. Meillä kaikilla ei ole ystäviä, joiden kanssa voimme jakaa tuntemuksia. Useimmat tutut, kaverit tai perheen jäsenet eivät halua kuulla mitään mistään vaikeista tunteista, sairauksista tai masennuksista. Minullakin on vain pari ystävää, joiden kanssa voin puhua ja jotka ymmärtävät, mistä puhun. Perhe ei ole kiinnostunut eikä halua kuulla. Minäkään en ole tyrkyttämässä tunteitani, koska en ole tehnyt sitä ennenkään. Sairauteni on joskus ollut niin näkyvää, että se on riittänyt.

Siitä syystä olenkin usein ajatellut äitiäni ja hänen selviytymistään. Minähän muiden muassa en välittänyt kuulla hänen ongelmistaan, vaikka olisihan hän varmaan kertonut. Samanlainen asennoituminen vallitsee siis edelleen, vaikka esimerkkejä muiden ihmisten osalta tulee jatkuvasti ilmi. Selviäminen kaikissa olosuhteissa on ollut meidän osamme. Perheissä sitä varmaan jatketaan edelleen. Hampaat irvessä.

Kun kävin huhtikuun loppupuolella leikkauttamassa hiukseni, kampaaja pesi hiukseni ja hieroi päätäni. Tajusin silloin ja mietin sitä myöhemmin, miksen tuntenut mitään. Se on ollut aiemmin miellyttävää. Nyt päänahkani on kuin kuollut.  Tämä on vain yksi esimerkki. Vielä viime keväänä reumani alkaessa aktivoitua nautin elämästä. Melkein kuin viimeistä kertaa. Tilanteen pahentuessa vuoden mittaan, ilo kaikkosi, ruumiini alkoi melkein kulkea automaattisesti ohjattuna. Kun aloin parantua helmi-maaliskuussa, ruumiillinen olotilani parani päivä kerrallaan, mutta jäikö henkinen puoli jälkeen. Koen siitä silloin tällöin pilkahduksia, mutta ne hiipuvat.

En osaa tehdä aloitteita, en näe monessa asiassa mieltä, olen huonolla tuulella. Ensimmäisellä kunnon luontoretkellä en huumaantunut kuten yleensä.  Vaatiiko henkinen parantuminen vielä jotakin enemmän. Mikä merkitys on iällä ja vanhenemisella?

Rakas lukijani, näet tästä, että olen aikamoinen itsetutkistelija muiden tutkimusteni lisäksi. Jatkan tätä myöhemmin, mutta ensin alan kirjoittaa vielä puuttuvia artikkelejani.

 

Lauantai 17.5. Kävin eilen iltapäivällä ottamassa happea. Tein lyhyehkön kävelyn jokilaaksossa lintujen laulun ja kukkivien tuomien seassa. Tietenkin otin muutaman kuvan. Joihinkin valokuviini tulivat näkyviin rakastelevat leppäkertut. Leppäkerttuja oli paljon liikkeellä ja leppoisan lämmin sää oli houkutellut ne näkyville paikoille nauttimaan elämästä. Alueella on aika hankala kävellä kompastumatta puiden juuriin tai kuoppiin, joten tarkoituksella en tehnyt liian rasittavaa retkeä.

Olin eilisen loppupäivän kuin uusi ihminen verratessani saman päivän aamun masentavaa olotilaa loppupäivään. Edellisen päivän olin järjestellyt paperikasojani, mapittanut niitä ja aloittanut kirjoittaa sukuseuran artikkeleitani, sitten lapsenlapseni kolmen lapsensa tuli käymään. Sen jälkeen olin niin väsynyt, että kaaduin nukkumaan. Eilen aamupäivänä sekavana hetkenä aloin kirjoittaa sukuseuran lehteen tarkoittamaani artikkelia ja kirjoittaminen takkusi oikein kunnolla.  Tänään aloitin tutkia ehkä tarpeettomia juttuja. Teen sen mielenkiinnon, harjoittelun ja opiskelun vuoksi. Oikeastaan eräs Hesarin artikkeli tänään innoitti siihen. Kaiken lisäksi tarvitsen joskus innoitusta kirjoittamisen vuoksi. Kirjoittaminen. Tukipylvääni.

Olen nykyään niin uskomattoman turtunut pakollisiin tehtäviini, että minun on pakko rajoittaa niitä ja etsiä lohduttavia asioita ja ottaa niistä kiinni edes vähän kerrallaan, jotta saisin palautettua elämänilon. 

17.5.2025 (voisin jättää kaikki kuvani nykyään julkaisematta, niin huonoja ne ovat, sillä siltäkin osin innostus puuttuu)

Tiistai 20.5. Kyllä se vaan niin on, että jokin piru menee minuun noin kahdeksi päiväksi viikossa Trexan-pistoksen jälkeen. Huomasinhan sen jo aikoinaan yli kymmenen vuotta sitten, jolloin mainitsin jopa lääkärille, että lääke häiritsee aivotoimintaani. Hän kirjasi sen ylös. Olin silloin jopa lopettanut lääkkeen käytön. Silloin käytin sitä pillerien muodossa.

Se tuntuu melkein kuin valo sammuisi enkä saa mistään otetta eikä oikein mikään kiinnosta. Kun tästä ei vain tulisi pysyvää olotilaa?  Yritän tällä viikolla saada kirjoituksiani tehtyä eteenpäin. Ensi sunnuntaina on meno Lopelle Markkulan sukuseuran vuosikokoukseen. Haen entisen hallituksen jäsenen Riihimäeltä mukaani. Niitä ihmisiä on kiva tavata. Kokouksen osalta työt on jo tehty, paitsi sitten jälkeenpäin pöytäkirjojen kirjoittaminen on edessä.

Tänään on ollut kaunis päivä, mutta on tuullut mielettömän kovaa, parvekelasit ovat heiluneet kovaa ja äänekkäästi. Aamupäivällä kävin kaupassa kissanruokia ja maitoa ja vähän muutakin ostamassa. Jonakin päivänä olisi kiva käydä vaikkapa Ainolassa tai Halosenniemessä. Saamattomuuteni on äärimmäistä.

Keskiviikko 21.5.

No jaa. Kohtalokas eilisen päivän viimeinen lause ei pidä paikkaansa, kun tullaan keskiviikkoon. Hyvin nukutun yön jälkeen olisi ja pitäisi ryhtyä niihin odottaviin teksteihin. Ulkomaailmassa on maailman kaunein toukokuun päivä, mutta… No, olen osani valinnut enkä pysty taistelemaan vastaan. Olisi kiva jutella näistä jutuista jonkun kanssa, mutta ei ole ketään sellaista ihmistä. Keskustelen siis blogipostaukseni kanssa.

Toimelias päivä pistää katsomaan kotona ympärilleen, tosin katseeni on kiertänyt jo pitkään (aina). Makuuhuone vaatii siivousta, sänkyvaatteiden vaihtoa. No, kaikki muut huoneet odottavat heti perään. Aamupalan jälkeen heti 60 asteen pyykit pyörimään, kun ensin olen kuorinut kaikki sänkyvaatteet ja työntänyt ne pyykkikoneeseen muiden odottavien pyykkien sekaan. Sitten makuuhuoneen imurointi ison imurini kanssa. Pölyä, hiuksia, kissankarvoja kaikkialla. Aurinko valaisee koko asunnon.

Muistan, kuinka aikoinaan eräs työtoverini sanoi, ettei tarvitse tehdä mitään, kun koneet hoitavat kaiken. No, olin jo silloin toista mieltä. Muistin toki entisaikojen vaikeudet ja käsinpesut, joista olen kirjoittanut aiemmin. Hän oli ehkä laittanut miehensä töihin. Kaikkia ihmisten puheita ei pidä uskoa.

Ikä ja sairastumisen mukanaan tuomat vaivat ovat myös tehneett tehtävänsä, nuorempana ei tällaisia asioita paljon ajatellut, jollei sitten ollut kotona kaiken tekevä raatava äiti.  On muuten mahtava pystyä katsomaan elämänsä eri aikoja tallenteidensa kautta.

Tuhlaan nyt siis kallista ja tehokasta aikaani kotitöihin. Mutta eikö ole mukavampi kirjoittaa siistissä ympäristössä ja hyvillä mielin?  Tosin tiedän, että siivousurakkani jää tänään puolitiehen. Jaan senkin pienempiin palasiin. Aivoni huolimatta vanhuudestaan raksuttavat koko ajan ja suunnittelevat tehtäviäni ja niiden järjestystä. Muistilaput veskin ovessa kertovat, mihin tarvitsen apua, kunhan paikalle saapuu lapsenlapsi, jonka olen valinnut tehtävän suorittamiseen.

Ihmiset näyttävät somessa useimmiten vain sen kauniin puolen elämästään vailla huolen häivää vailla ponnistuksia. En edes uskalla ajatella tulevaisuuttani. 

Tästähän tuli taas viikkopostaus. Ehkä saan vihdoin  myös julkaistua.  

Minnikin sai tuomenoksan haisteltavaksi. 

 

Tunnemyrskyjä

Tunnen syyllisyyttä ja jopa häpeää siitä, etten ole pystynyt jatkamaan muita kirjoitusprojektejani viikkoihin.  Kun jokin estää tai ottaa vastaan, niin silloin käy näin. Ehkä kevätmasennus on ottanut uuden muodon. Kaiken lisäksi kiinnitän tähän asiaan aivan liian paljon huomiota. Vielä viisi vuotta ja sitä aikaisemmin, keskityin muihin asioihin ajatellen, että henkinen lama menee ohi.  Istahdin läppärin ääreen kirjoittamaan jostakin aiheesta ollen vähät välittämättä mielialastani. Saatan muistaa väärin. Nimittäin tasan viisi vuotta sitten olin täysin epätoivoinen ja mietin jopa kummallisia ratkaisuja.

Selfie 26.4.2017 piti totutella vielä silmälasittomaan uuteen aikaan.

 

Kun lukee tämän 18.4.2017 kirjoittamani blogin ”Aina ei leimahda” ei oikein uskoisi, että mietin kaikenlaista muuta. Rivien välistä voi kuitenkin eräästä kohdasta lukea jotakin muuta. Pari viikkoa myöhemmin 7.5.2017 kirjoittaessani postauksen ”Maailma seis” se jo näkyy selvemmin. Klikkaamalla blogien nimiä pääset lukemaan ne ja paluunäppäintä painamalla palaamaan takaisin tähän.

Kun aikanaan annoin aiheen viedä minua, unohdin siihen paneutuessani kaiken muun. Viimeaikaiset blogipostaukseni kertovat, että olen entistä enemmän ajautunut omaan sisäiseen maailmaani. Olkoon niin kuin on.

Sama päivä

 

Kevättunteet voivat olla verrattavissa kevään vaihteleviin säihin.

Lapsenlapseni Alexin piti tulla täksi viikonlopuksi luokseni, perjantaista sunnuntai-iltaan. Pikkuveli oli menossa muualle hoitoon. Äidille järjestyi omaksi syntymäpäiväviikonlopuksi lapsivapaa. Koska pikkuveljen hoito peruuntui, siirsimme saman seuraavaan viikonloppuun. Mummi iloitsi nyt siitä, että läppäri on omassa käytössä sen sijaan, että sillä olisi kaikki päivät pelattu Minecraftia. Ja minun olisi pitänyt tutkia, miten saan siirrettyä muistitikun kautta aikanaan ostamani ohjelman Alexin tietokoneeseen, kun hän sen saa. Muut suunnitelmani yhteiseksi ohjelmaksi olivat vielä kesken. Ehkä menisimme Järvenpään taidemuseoon, jossa on mielenkiintoinen näyttely ”Puutarhan salaisuus”.  Jo nimi kuulostaa meille sopivalta.

25.4.2017 satoi lunta

 

Olisihan minulla paljon lukemista, mihin ei aina tahdo jäädä aikaa. Yleensä tutkin kirjoista vain jotakin asiaa.

Torstaina tyttäreni kysyi, lähtisinkö hänen kanssaan Ikeaan. Lähdin oikein mielelläni. En ole käynytkään siellä vuosiin. Se olikin oikein mukava päivä. En tiedä, johtuiko paljosta kävelystä Ikean osastoilla, että eilen päivällä oikea polveni kipeytyi ja podin polvisärkyä koko loppupäivän. Yön aikana olin ennallani.

Joku voi ihmetellä, kun en raivoa monen muun lailla Facebookissa enkä blogeissani Ukrainan sotaan liittyvistä asioista. Useimmat ajavat itsensä kiihkoon Venäjään ja Putiniin kohdistuvassa vihassa. Minun ei siis tarvitse, koska monet muut tekevät sen kaikkien meidän puolestamme. Itse asiassa kaikkea inhoa ja vihaa sisältäviä kommentteja on mahdottoman paljon, niitä ei voi näkemättä. Tunnemyrskyjä siis riittää. 

Kuvakaappaukseni Google mapsistä, jossa vasemmallä Mariupolin Azovstalin alue

Olen enemmän kiinnostunut tosiasioista. Tänään Hesarissa oli kuva Mariupolin alueella sijaitsevan Azovstalin terästehtaan alueesta sekä Google tms. -karttana ja piirroksena. Venäjä on piirittänyt tehtaan alueen. Putin on sanonut ”sulkekaa tämä teollisuusalue niin, ettei kärpänenkään pääse pakenemaan”. Alueella on piilossa noin 2000 ukrainalaista siviiliä ja noin 1000 sotilasta. Aluetta on kuvattu linnoitukseksi ja kokonaiseksi kaupungiksi maan alla. Voimme kuvitella, miten hirveää siellä olevilla ihmisillä on. Aluetta pommitetaan koko ajan.

Kartat ottavat minut aina valtaansa. Aluehan sijaitsee meren rannalla. Miksi muuten monet isot tehdasalueet ovat usein meren rannalla hienoilla paikoilla? Ihmettelin sitä aikoinani mm. Oulussa käydessäni siellä asiakaskäynneillä. Azovstalin alueeltahan pääsisi pakenemaan meren kautta. Tuskin venäläiset pystyvät valvomaan kaikkia alueen kolkkia. Sanotaan myös, että alue on likipitäen mahdoton vallattavaksi. Suurin ongelma lienee, että vesi, ruoka ja lääkkeet ovat loppumassa tai loppuneet. Ihmiset kuolevat sinne. Toisin sanoen tämä on ja tästä on tulossa lisää valtavia rikoksia ihmiskuntaa vastaan. Artikkelissa mainitaan, että alueelta on vain yksi reitti pois, jota venäläiset valvovat. Se ei ole meren rannan suunnalla.

Mariupol. (Wikipedia: https://en.wikipedia.org/wiki/Mariupol) Tulevaisuudessa puhutaan Mariupolin tragediasta. Olen ajatellut koko ajan, että kaupungin nimi kuulostaa kohtalokkaalta.

Tämä kuva Urhosta lienee juuri Ukrainasta

Tällä viikolla sain kuulla, että isäni paras ystävä Urho Lehtonen, joka lähti nuorena miehenä heti ylioppilaskirjoitusten jälkeen keväällä 1941 vapaaehtoisena Saksaan sotilaskoulutukseen joutuen pian itärintamalle, joka vei hänet Venäjälle ja Ukrainaan. Sittemmin hän joutui sotasairaalaan Mariupoliin. Vamman laadusta minulla ei ole tietoa. Sieltä hän palasi jatkokoulutusta varten Bad Tölziin Saksassa ja Graziin Itävallassa. Suomen joukot palasivat kotimaahan keväällä 1943. 

Tämä kuva lienee sieltä Lapinpuiston Yhteiskoulun nurkilta. Isäni on takarivissä toinen vasemmalta ja Urho eturivissä ensimmäinen vasemmalta.

 

Reserviupseerikoulun Urho kävi Suomessa (UK 57) 9.7.-21.12.1943. Hallussani on isäni perua RUK:n 50-vuotisjuhlakirja, josta löydän hänen nimensä lisäyksellä Kiv/SS-vapaaehtoinen. Koska hänet on kirjattu UK 57:n kirjoihin aina 14.3.1944 saakka, niin ilmeisesti upseerikoulua jatkettiin sotatantereella. Toinen vaihtoehto on, että Sotapolku-palveluun liitetty sotilaspassi on puutteellinen, se on niin pienikokoinen, etten pysty lukemaan kaikkia vähäisiä merkintöjä. En ymmärrä Sotapolun kirjauksia, mutta kaipa lisätiedot on saatu sukulaisilta. Kaiken lisäksi eloonjääneiden sotavammat ovat luvanvaraisesti tutkittavissa. Lasten kuullen niistä ei sodan jälkeen keskusteltu, mutta kaverukset varmasti keskustelivat aiheesta keskenään. Isäni haavoittui vakavasti kesäkuussa 1944 Karjalan kannakselle ja sitä seurasi myös pitkä sairaalakausi. Olen aiemmin kirjoittanut isäni kalenteria tutkittuani hänen eräästä sotasairaalavaiheestaan blogiini, jonne on linkki tässä.  Isäni lähti jo 1939 kesällä ensin linnoitustöihin jatkaen sitten koulutuksella. Isäni sotapolku löytyy täältä.

Urho oli niiden mukaan Saksan ja upseerikoulun jälkeen Karjalan kannaksella, jossa ilmeisesti tapasi myös isäni (sisareni kertoi niin). Ihmettelin kyllä, miten hänet on kirjattu koko loppusodan ajaksi eri sotasairaaloiden kirjoihin. Ensimmäinen kirjaus on 15.3.1944.  Vänrikiksi hänet oli sotilaspassin mukaan nimitetty 29.2.1944.

Jatkosota: 15.05.1941 - 08.07.1943 10/N

Jatkosota: 09.07.1943 - 14.03.1944 UK

Jatkosota: 15.03.1944 - 24.03.1944 13.SotaS

Jatkosota: 25.03.1944 - 05.06.1944 18.SotaS.Forssa

Jatkosota: 06.06.1944 - 12.08.1944 52.SotaS

Jatkosota: 13.08.1944 - 31.08.1944 30.SotaS

Jatkosota: 01.09.1944 - 30.11.1944 10.SotaS

Aiemmista blogeistani löytyy aiemmin kirjaamiani tietoja Urhon ja isäni ystävyydestä ja myös minun suhteestani heihin. Linkit ovat tässä:

https://unikkopellossa.blogspot.com/2016/12/valokuvien-ja-muistojen-taustoja.html

https://unikkopellossa.blogspot.com/2021/12/minun-oli-lahdettava.html

Isäni valokuva-albumista. Ampumista ilmeisesti harrastettiin jo ennen sotia.

Urho ja isäni Pentti tutustuivat Helsingin Lapinpuiston yhteislyseossa, joka sijaitsi siihen aikaan Lapinlahdentiellä. Jostakin syystä isäni siirtyi 1930-luvun loppupuolella sinne Riihimäen Yhteislyseosta käymään lukion loppuun. Hänellä oli asunto Malminkadulla, osoitteen sain hänen saamistaan kirjeistä. Urhon perhe asui Lapinlahdenkadulla.  Oli vaikea löytää ko. koulua, koska sitä ei aivan samana kouluna enää ole, vaikka nykyisen samannimisen Helsingin Kontulassa sijaitsevan koulun juuret ovat yhteiset edellä mainitun kanssa.  Koulun historia selvittää osaksi sen, miksi isä vaihtoi koulua. Hän oli maalaistalon poika, jonka oli tarkoitus jatkaa tilanhoitoa. 

Isäni valokuva-albumista. Olisiko isä taustalla?

Lapinpuiston Yhteislyseo oli alun perin perustettu Helsingin maanviljelyslyseona, millä nimellä se toimi 1908–1935. Yksityisen koulun omistajana oli Maanviljelyslyseon osakeyhtiö. 1935 nimi muuttui Lapinpuiston yhteislyseoksi. Koulun perustaja oli alun perin Hannes Gebhard. Koulun oli tarkoitus yhdistää perinteisen oppikoulun sisältöjä ja kehittyvän maatalousalan tarpeita. Täten se oli Suomen ensimmäinen erityislukio. 1935 koulu sai laajentua kuusiluokkaiseksi yhteislyseoksi, jossa oli kolme keskikoululuokkaa ja lukioluokat.

 

Isäni valokuva-albumista. Tuntemattomia poikia. Taustalla koulun portti.

Etsin ko. koulun aikoinaan isäni kuvia seuraten. Mielenkiintoista oli myös, että koulun rehtorina oli jo 1925 alkaen aina 1961 saakka Aarne Pälsi-niminen mies. Hän lienee Lopen Sajaniemeltä peräisin olevaa Pälsin sukua, jonka tunnetuin edustaja oli Sakari Pälsi. Yrityksistäni huolimatta en löytänyt sukuyhteyttä, saatoin silti olettaa, että hän saattoi olla 1881 syntyneen Sakari Pälsin jonkun velipuolen poika. Sakari Joosepinpoika Pälsi syntyi isänsä Jooseppi Joosepinpoika Pälsin (1827–1897) toisesta avioliitosta. Ensimmäisestä avioliitosta renkolaisen Eeva Kaisa Juhontytär Ylimmäisen (1833–1875) kanssa syntyi ainakin seitsemän lasta, joista yksi kuoli pienenä. Näistä eloonjääneistä neljä oli poikia. 

Olemme menossa Urhon ja Maritan saareen Suomenlahdella 1962 tai myöhemmin. Oikealla äiti. Urho Maritan kanssa seuraa. 

 

Sain selvitetty Helsingin Sanomien aikakoneesta, että Aarne Pälsi oli syntynyt 9.11.1891 ja että hän täytti 85 vuotta 1976. Kuolinaikaa en löytänyt.  Kaukainen sukulaisuussuhdekin lienee vaikuttanut koulun valintaan.

Lopetin kirjoittamisen tähän, mutta jatkan postaustani seuraavana päivänä sunnuntaina. Repesin aamulla valitsemaan ikivanhoja vaatteitani poislaitettavaksi. Jostakin kumman syystä olen säilyttänyt vanhoja bleisereitä ajalta 1990-luvun alku aina sinne 2000-luvulle. Olen käyttänyt niitä, kun kokoni oli aluksi 36, joissakin vaatteissa 34. Kokoni erityisesti yläpäästä on sittemmin kasvanut, kai niin joillekin käy vanhemmiten. Ylä- ja alavartaloni eivät ole enää aikoihin olleet samaa kokoa. Muistan vielä, kun olin ostamassa näistä yhtä rakkaaksi käynyttä mustaa bleiseriä ja katselin itseäni peilistä Aleksi 13:ssa. Olin positiivisesti järkyttynyt hyvästä ulkonäöstäni, taisin silloin painaa vain 50 kg tai alle. Olisinko ollut silloin vasta 45-vuotias? Nythän en enää edes uskalla punnita itseäni.

26.4.2017 olin ostamassa mekkoa itselleni.

Eräs ystäväni sanoi kerran myöhemmin, että vanhemmiten naiset keräävät kiloja vanhuutta ja mahdollista sairautta varten. Sairastuessa yleensä aletaan laihtua. Ei kai se niinkään mene. Mutta jossakin vaiheessa ei enää oikein pysty vaikuttamaan, miten asiat menevät. Meistä monilla voi olla luonnon laki, että kiloja tulee auttamatta lisää.

On siis eräänlaisen kevätsiivouksen aika. En jaksa tehdä sitä koko sunnuntaipäivää.  Toivon, että innostuisin tarttumaan moniin muihinkin keskeneräisiin asioihin, joita en edes viitsi kaikkia mainita tässä.Auton renkaiden vaihto ja hiusten leikkaus voisivat olla tällä viikolla ajankohtaisia. Muihin juttuihin tarttuessani saatan olla tuulispää ja tarttua hetken innoittamana tekemään niitä.

Tässähän tuli jo riittävästi tekstiä viikonlopun blogipostaukseen. 

13.4.2017