Pinnistelyä

Aloitin  tämän postauksen 3.7.2025. 

Olen ehtinyt jälleen ajatella, että lopetan tämän blogikirjoittamisen. Tunnen painuvani entistä syvemmälle masennukseen ja arvottomuuden tunteisiin.  Tuntemukseni ovat pelottavia, kuten tänä aamuna. Haluaisin vetäytyä piiloon.  Paniikki velloo sisälläni. En tiedä, pystynkö peittämään sen ilman, että kiihtyisin lisää. Tällä viikolla minusta on tuntunut erityisen pahalta. Alan pelätä oman hallinnan tunteeni kadottamista.

Yleensä toiminta on auttanut minua eteenpäin, samoin kirjoittaminen. Nyt häpeän kaikkea kirjoittamaani ja tekemiäni virheitä. Tiedän, että kiihkeällä toiminnalla peitän tunteitani.

1.7.2025 Ainolan puutarhassa

Mainitsin aiemmin, että olen nähnyt alkavan hallinnan tunteen menetyksen joissakin ikätovereissani. Tarkkailen itseäni. Digitaalisten tiedostojeni sekamelska tuntuu välillä vaikealta, vaikka olen sen itse suunnitellut ja ylläpidän sitä. Aikani on ollut viime vuosina liian keskittynyt muuhun tekemiseen, joten ylläpitoon ja järjestämiseen aikani ei aina riitäkään.  Löydän kyllä vielä kaiken ja teen varmuuskopioita ulkoisille kovalevyille. Unohdan silti muun toiminnan paineessa, mitä olen tehnyt ja teen taas uuden kansion. Sitten en taas etsiessäni löydä mitään.

Sosiaalinen toimintani on kutistunut äärimmäisen vähäiseksi.  Syytän siitä jaksamistani ja ajan puutetta.  On myös yksinäisyys, yksinäinen elämäni, mikä ei ole minusta ollut koskaan aiemmin paha asia enkä siihen halua edes mitään isoa muutosta.

Viime aikoina olen alkanut entistä enemmän miettiä, miten saisin itseni palautumaan ja ilon takaisin elämääni.

4.7.2025

Olotilani ihmeellistä kyllä parani eilisen sukukirjakokouksen jälkeen. Masennukseni ei taida olla kovin syvää vaan se on vain vahva tunne, tunne, joka syntyy hetkessä ja katoaa myös hetkessä. Samanlaisia tunteita lienee muillakin ihmisillä. Vain minä valitan niitä kaikille näissä blogeissani.  Tosin monet muut valittavat nykyään vielä julkisemmin, sosiaalisen median sovelluksissa, omilla kasvoillaan.  Tämä kuvaa selkeästi sitä tämänhetkisen maailman sekopäisyyttä, jonka huomaa parhaiten vanha, koko elämänsä tarkkoja huomioita tehnyt ihminen.

On siis paras lopettaa vellominen ja alkaa tehdä vain niitä juttuja, joita rakastan.  Jopa niitä, joita ehkä haluaisin jättää. Kuulemma tiikeri ei pääse raidoistaan, minulle sanottiin, kun uhkailin lopettavani sukututkimuksen. 

Ehkä paneudun nyt myös syvällisemmin DNA-tutkimukseen äitilinjani osalta. Sitä pitkinhän pääsee kauas. Tänä vuonna on tullut äitilinjoista paljon uutta tietoa, että voisin kirjoittaa jutun, joka kiinnostaisi myös lapsenlastani. Kasa kirjoja ja paperia onkin odottanut kuukausikaupalla, että paneudun siihen.  Oma DNA on peräisin pohjoismaista, Suomesta, Baltiasta ja pienen pieni osa, suurempi kuin 1 % Espanjan sefardijuutalaisista. 

N

Näkymä kotini parvekkeelta 1.7.2025

 

6.7.2025

On sunnuntai aamupäivä. Innostukseni asioihin on sitten 3.7. jälkeen jatkunut. Olen paneutunut moniin asioihin syvällisen innostuneena ja tutkinut yksityiskohtia.  Niihin on kuulunut myös sukututkimus. Markkulan Viesti numero 63 oli oikolukuvaiheessa. Minä kirjoitin siihen vain lyhyen tekstin sukuseuran vuosikokouksesta ja annoin valokuvani käyttöön.  Heikki Uusitalo lupasi jo kokouksessa kirjoittaa tekstin Sydänmaan Lopelle tulleesta suvun haarasta, jonka mainitsin aiemmassa blogipostauksessani. Artikkeli on pian ilmestyvässä lehdessä otsikolla ”Markkuloita Vehmaisista Sydänmaalle”.

Artikkelin tiedot saivat minut tutkimaan lisää, mitä olen kirjannut eräistä henkilöistä omaan tutkimukseeni. Taas kerran huomasin, että olen aiemmin, vuosia sitten tutkinut Vehmaisiin,  1700-luvun lopulla, isojaossa, perustetun (1794) Sydänmaan, jota myös Ilobackaksi kutsuttiin, uudistilan alkujuuria ja ihmisiä, jotka muuttivat sinne ja mistä he tulivat.  Nyt vain tarkensin tietojani ja löysin lisää tutkittavaa liittyen omiin esivanhempiini. Kirjasin asian ensin tähän blogipostaukseeni, mutta otin pois ja jaan omana postauksena. 

8.7.2012 img_0120.jpg

 

8.7.2025

Toipumiseni alkoi oivalluksesta ja innostumisesta.   Muutos kuvaa minulle paluuta juurilleni. Monessakin mielessä.

Tänään on tiistai. Heräsin Minni tiiviisti kainalossani siinä puoli 8:n aikoihin. Muistan hänen tulleen viereeni, kun havahduin aiemmin hereille, mutta yleensä hän häipyy, kun nukahdan. Sade rummutti ikkunoihin.

Olen muistuttanut itseäni, että minun on aiheellista säilyttää kaikki se, mitä olen oivaltanut. Ymmärsin, miksi ja miten aloin niin pian tulla ulos masennuksesta, paniikista ja kiireestä saada kaikki tehtyä.

Tajusin, että olen sittenkin tehnyt aiemmin kaiken oikein, mutta olen unohtanut itseni. En koskaan saa aikaiseksi romaania, elokuvaa enkä mitään muutakaan, mihin olen ajatellut tähtääväni.  Ne eivät olisi muuttaneet elämääni paremmaksi. En ole koskaan halunnut arvostusta, kiitosta enkä kunnioitusta, minkä olen tiennytkin. Olen myös tiennyt, että olen pieni maan matonen tai elämästä riemuitseva lintu, joka on pieni tekijä luonnon kiertokulussa, mutta silti tärkeä itselleen ja ympäristölleen. Olen osa luontoa.

Kukaan ei saa pakottaa minua, kukaan ei saa enää kahlita minua, vaatia liikaa. Päätän itse,

Tehtäväni on jatkaa kaikkea sitä, mitä olen tähänkin saakka elämässäni tehnyt, mihin olen pyrkinyt. Koska touhusin vuosikaudet opiskelemalla maailmaa ja ympäristöä, sitten hyödyntämällä sitä eri asioihin, nyt on aika paneutua yksityiskohtiin ja tutkia, mihin ne johtavat.  Olen tehnytkin sitä jo pitkään, mutta en ole ymmärtänyt, että olen ollut oikealla tiellä. Näettekö, miten elämä ohjaa meitä?

Väliin tulee karvaita pettymyksiä, tunne, että minut on hylätty ja mitätöity. Ne ovat vain tunteita. Olen säilynyt koskemattomana tai en ehkä aivan.  Olen vain tehnyt parhaani. Minun ei tarvitse välittää kaikista kohuista.

Rakas lukijani, ehkä et pysy aivan mukana näissä ajatuksissani. Se ei ole tärkeätä. Minäkään en ole pysynyt mukana. Olen yrittänyt pitkään yrittää järjestää elämääni, löytää kaavion tai karsinan, johon kokoan koko elämäni, tehtäväni ja kaikki liittyvät asiat, jotta minun olisi helpompi olla, jotta kaikki olisi hallinnassani ja kirjattu ylös.

Olin kauhuissani, kun tämä kesä ei lähtenyt käyntiin enkä päässytkään kaikkialle, minne joskus ennen. Päivät kuluivat. Välillä huomasin, että aiempina kesinä oli ollut usein samanlainen tilanne. Olin vain yrittänyt kaunistaa sitä uskottelemalla, ettei mikään ollut muuttunut. Olin myös ollut jo vuosikausia töideni vankina.  Aloin ymmärtää kierrettä, missä olin elänyt kauan. Se oli myös syy stressiin ja ahdistukseen, joka tietenkin taas sairastutti minut.

Tässä vaiheessa toipumista voisi kutsua vielä oletetuksi toipumiseksi.

Ok.  Olen aina ollut aikamoinen analysoija, mutta yritän jättää sen vähemmälle, sillä koko ajan eteen tulee asioita, jotka vaativat ajatuksia ja toimenpiteitä. Suunnittelen usein myös asioita etukäteen. Yritän jatkossa heittäytyä enemmän sattuman ja yllätysten ohjaamaksi, tehdä nopeita päätöksiä.

Vaikka heitin äskettäin, etten jatkossa enää katso sukututkimukseen päin, se ei tule pitämään.

Tämä tekstikin olisi voinut jäädä kirjoittamatta, kun nyt ajattelen.

Tällaiset sateiset päivät ovat ihania! Ovat aina olleet.

Eilen kirjoitin Facebookissa muistoja 50 vuoden takaa. Kuvia en jaksanut kaivella ja teksti pohjautui almanakkaan, joka oli säästynyt tosi lyhyillä tai puutteellisilla merkinnöillä. Olen yrittänyt myös nyt vähentää tarvettani kirjata kaikki ylös.

Tänä päivänä kesällä 2012 (8.7.2012) olin kuvannut kivikkoista tienpätkää pellolle. En heti tunnistanut paikkaa eikä se ollut mikään ihme. Kuva vain otti minusta kiinni, kuten kaikki tie- ja polkukuvat. Ne puhuttelevat minua. Piti tarkistaa, missä olen ottanut juuri tuon kuvan.  Tietenkin löysin kuvan nopeasti ja kuva kertoi taas enemmän kuin silloiset, olemattomat kalenteri- ja päiväkirjamerkintäni.

Pitää lopettaa. Minni yrittää taas kiivetä kaulalleni, jo toisen kerran. Sopii. 

12.7.2025 Tuusulan jokilaaksossa 

 

torstai 10.7.2025

Ilta. Auringon säteet osuvat vielä nyt kello 10:n aikaan naapuritalon seinustalle. On aika mennä nukkumaan. Olen aamusta alkaen kärsinyt päänsärystä, sellaisesta, johon ei särkytabletti edes auta. Tuttu vanha säästä tai ilmanpaineesta johtuva päänsärky palasi. Ihme kyllä päänsäryt eivät ole vaivanneet viime vuoden jälkeen, jolloin seurasin niitä tiiviisti.  Olen viimeisimmän viikon aikana ymmärtänyt, että nyt annan elämän viedä, en tutki enää jokaista asiaa perin pohjin, annan aikaa sattumille. Teen, mitä mieleeni juolahtaa. Enkä ajattele koko ajan muiden ilahduttamista.

Eilen vietin parisen tuntia istuen penkillä, joka näkyy ikkunastani. Olin lähtenyt pienelle kävelylle. Eräs naapurini kulki ohitse ja aloimme jutella. Taisimme käydä koko elämämme läpi. Vanhojen ihmisten elämään mahtuu valtavasti asioita. Senhän te kaikki tiedätte.  Kun tulin kotiin, niin eräs ystäväni soitti ja kuuntelin pitkän puhelun hänen murheitaan. Jouduin keskeyttämään puhelun, kun lapsenlapseni tuli käymään ja lähdimme hakemaan rautakaupasta uutta suihkua ja paria lamppua. Hänen kesälomansa oli alkanut. Päivä oli ohi hujauksessa.

Minulta pyydettiin lisätekstiä syksyllä ilmestyvään lehteen, mutta päätin kieltäytyä siitä. Suojelen itseäni. En halua enää sitoa itseäni mihinkään aikatauluun. Koko olemukseni janoaa edelleen lepoa.

Alex, lapsenlapseni tulee jälleen viikonlopuksi. Jännitän sitä, mutta onneksi se on vain kaksi yötä. Ehkä pystymme olemaan sen ajan sovussa.  Nyt nukkumaan!

Nyt on 12.7. lauantai, melkein ilta. Avasin läppärini ajatuksella, josko rohkenisin julkaista tämän postauksen. Herätessäni aamulla keksin jo otsikon. Pinnistelyä. Se sopisi hyvin tämänhetkiseen tilanteeseen.

Alexin kanssa on mennyt oikein hyvin. Tänään on kesän harvoja hellepäiviä. Yritimme mennä käymään (minun mielikseni) jokilaaksossa, mutta alue sattui olemaan tulvan vallassa. Teimme lyhyen kävelyretken muualla ja palasimme kaupan kautta kotiin. 

11.7.2025 kotini parvekkeella

 

Uhon aika

Iso kasa tekemättömiä tehtäviä odottaa pöydän kulmalla. Se on hyvin tavallista, kun olen ollut liikkeellä. Tehtävät, lupaukset ja sen sellaiset ovat kuin takiaisia. En valita, mutta ne on silti hoidettava tai sitten vain unohdettava, mitä en harrasta.  Kaikkia asioita ei silti koskaan pysty hoitamaan loppuun saakka, varsinkin, jos ne vaativat apua joltakin muulta taholta.

Olin viime viikonlopun Vantaan sukututkijoiden joka vuosi järjestämässä ”Kuulutko sukuuni”-tapahtumassa. Toisella edustamallani sukuseuralla eli Kuolemajärven Sirkiöillä oli siellä osasto. En aio tässä kirjoittaa tästä tilaisuudesta sen enempää kuin mainita, että se oli kokemisen arvoinen. 

Ainoa uusi kuva nykyiseltä kotitieltä

Tilaisuus vei tosin kaikki voimani ja nyt elän edelleen toipumisen aikaa. Uusiin asioihin lähteminen on aina palkitsevaa ja antaa voimaa jatkaa. Olen täällä blogeissani valittanut alavireestä ja huomaan kyllä näiden vuosien aikana rakentamieni perustusten olevan loppujen lopuksi se juttu, joka vetää minut ylös suosta. 

On vaikea selittää sanallisesti sitä tunnetta, joka herää vähitellen ja nostaa ylöspäin. Se on eräänlaista innostusta, jossa luovuus alkaa kipinöidä. Olen joskus aiemmin kutsunut sitä inspiraatioksi, jonka olen aina välillä pelännyt menneen menojaan. Se on silti täysin synnynnäinen ominaisuus, joka ihmisillä joko on tai ei ole. Useimmilla se on, vaikkakin tosi pienenä. Siksi sen olemassaolo on ensin ymmärrettävä, sitten sitä on alettava vaalia ja arvostaa. Siksi kai minäkin keräsin vuosien mittaan sitä aineistoa, jota hankaamalla, saan kipinät aina nousemaan uudelleen. 

Kaikki muut kuvat ovat menneiltä vuosilta aamulenkin varrelta. Tuusulanjoki.

Suuren suurta roihua en tässä iässä ehkä enää saa niistä syntymään. Kaikkihan on mahdollista, mutta askeleet ovat pieniä ja aika on rajallinen. 

Nykyajassa on myös paljon toimintaa, joka saattaa olla rajoittavaa. Melkein hurjistuin, kun luin viime viikon Anna-lehdestä (Anna n:o 40/5.10.2017) Sanna Wirtavuoren kirjoittaman artikkelin Anna Perhosta. Kaikki lehdet nostavat esille samanaikaisesti persoonia, jotka ovat ehkä kirjoittaneet kirjan tai ovat televisio-ohjelmissa.

Toimittaja Anna Perho on kirjoittanut nyt syksyllä ilmestyneen kirjan ”Antisäätäjä”, jota en aio lukea. Taisin jo aiemmin syksyllä nähdä hänet televisio-haastattelussa. Tietenkin hän kirjoittaa ihan asiaa, siitä ei ole kysymys eikä hänen persoonastaan. Mutta tuo Annan artikkeli nosti elävästi mieleeni tuon ikäisten ihmisten (40 – 50) valtavan uhon. Samanlainen olin minäkin aikoinaan. Nyt tunnen myötähäpeää.

Ei se mitään, mutta artikkelissa ladataan itsestään selvyyksiä elämästä. Suurella äänellä huudetaan valmentajana elämänohjeita.  Näitä hän opastaa kirjassaan, koska tarvitsee niitä itsekin. ”Olen paitsi valmentaja myös vertaiskokija ja ruuhkavuosiveteraani.” ”Missioni on taistella elämätöntä elämää vastaan.”

Hän viihtyy erityisen hyvin epämukavuusalueella, koska siellä kehittyy. Saattaa olla, että nämä ohjeet ärsyttävät minua erityisesti siksi, että ne ovat minulle jokapäiväisiä asioita ja koen ikäväksi sen, että niistä elämöidään.

Tuossa iässä ihmiset ovat voimansa tunnossa, eivät halua nähdä sinne loppumetreille, eläkkeelle jäämiseen, vanhentumiseen, kuolemaan. He ovat aina oikeassa eivätkä edes kuuntele vanhempia ihmisiä. Niinhän minäkin. Menin nenä pystyssä eteenpäin, en kuunnellut äitiäni enkä isääni. 

Muutto. Annalla oli myös muutto, jossa piti käydä vanhoja tavaroita läpi. ”Anna löysi pahvilaatikoita, jotka huokuivat nuorempien ikävuosien angstista energiaa.” Hän säilytti vielä ne vanhat ahdistuneet päiväkirjat, vaikka totesi, että olisi pitänyt heittää ne pois, koska niiden lapselliset ruikutukset tuntuivat pelkältä oman itsen ympärillä pyörimiseltä. 

Hänen mielestään vanhojen muistojen säilyttämisessä on kysymys menneisyyden haikailusta ja romantisoinnista. Ihminen elää päänsä sisällä (HYI) jotakin aikakautta, joka meni jo. Tämä päivä jää kokematta. Siltikin ”Läsnäolofundamentalismi” on hänestä myös inhottavaa. 

 

Huh sentään. En kestä enää. En yleensä enää riehaannu näin paljon. Yritän vain hiljaa ohittaa minua ärsyttävät asiat.  Liika maailmanmenon, sen nykymenon seuraaminen saattaa tehdä allergiseksi. Silloin tällöin lähden lukemaan jonkun lehtijutun kommentteja ja toivon, etten olisikaan lähtenyt. Ne juuri osoittavat, kuinka paljon huonoja ymmärtäjiä ja maailmanmenon seuraajia netissä liikkuu. Toki siellä on asiallisia kommenttejakin, mutta enemmistö on jotakin muuta. Usein huomaan ymmärtäneeni asian aivan päinvastoin kuin enemmistö. Saatan palata asiaan ja perehtyä ja silti edelleen ymmärrän sen toisin. Johtuuko se vanhemman ihmisen pidemmästä perspektiivistä, vivahteiden tulkitsemisesta, tarkkaan lukemisesta (se, mitä on otsikon alla)? 

Jaan itsekin aina välillä Facebookissa hyviä artikkeleja, erityisesti Helsingin Sanomista. Jaan niitä siksi, että joko aihe on kiinnostava tai kirjoitus on hyvä. Ne eivät silti ole minun mielipiteitäni kuten joskus joku on ymmärtänyt. 

Eilisessä Hesarissa oli Sofi Oksasen loistava kirjeen muodossa Melania Trumpille osoitettu artikkeli otsikolla "Rakas Melania". Sofi Oksanen kyllä aina osaa tarttua asian ytimeen. Melania Trumpilla on oman taustansa takia loistava paikka ottaa kantaa maailman ongelmiin ja vaikuttaa muutoksien syntymiseen. Hän vaikenee ja nostaa samalla nk. itätyttöjen statusta, markkina-arvoa ja ihmiskauppaa eli tekee hallaa sen sijaan, että tästä maailmasta tulisi parempi paikka kaikille naisille. Tästä linkistä pääset lukemaan artikkelin, joka on tosin vain tilaajille.

Tämä kuva kesältä 2004 löytyi.

Oikeastaan pitäisi jaksaa puuttua lehtien ylilyönteihin ja virheisiin. Tänään Keski-Uusimaassa kirjoitettiin Tuusulanjoen tulvimisesta. Lahelan lasten koulutie kevytliikenteenväylää pitkin Mikkolan koululle on suljettu. Sitä samaa tietä käytti Arttu koko peruskoulunsa ajan poiketen aina luonani matkan varrella. Se on ollut minun ulkoilureittini varrella. Kommentoijat eivät muista vastaavaa tapahtuneen aiemmin. Elokuussa 2004 joki tulvi todella rajusti ja talot Lahelassa lähellä joen rantaa olivat tulvan ympäröimiä ja osassa vesi meni sisään saakka. Kävin kuvaamassa nyt suljetun Jussilanpolun varrella, Keravalla sillalla ja Kellokoskella. Sen jälkeenkin on joki tulvinut, muttei niin rajusti. Olen ajanut Lahelaan vedet roiskuen joen lähellä. Kun vain ehtisin kaivaisin kuvat esille! 

Elämä on nykyään todella lyhytjännitteistä ja toisaalta myös ankaraa. Kuten on jo usein tullut todettua, paras on elää vain sitä omaa elämäänsä. Kiihkottomasti. Ilman uhoa oikeasta elämästä, siitä, joka on koko ajan läsnä, vieressä, jokapäiväistä arkea.  Paras on jatkaa omalla tavallaan. Siinä tavassa on läsnä koko elämä, se mennyt ja eletty päiväkirjoineen ja kuvineen ja se tämä hetki mahdottoman runsaana. Entä tulevaisuus? Voinko vaikuttaa siihen? 

Joki tulvi vähän ainakin joka vuosi

Jatkan kuolleiden kirjaamista sukututkimukseeni. Yli 60-vuotiaat kuolivat jolleivat sairauksiin, niin vanhuuteen. Jotakin entisaikojen asenteista elää vielä tänä päivänä. Harvat edes minun ikäiseni myöntävät sen vaan toistavat aina uudelleen saman lauseen ”Ikä on vain numeroita.”  En halua kuulla sitä. Minulle ikä on paljon muutakin eikä sitä tarvitse peitellä vaan siitä voi olla oikeasti ylpeä. 

Ikä saattaa tuoda mukanaan viisauden ja kaukonäköisyyden. Silloin tajuaa vivahteet ja sen, mikä on tärkeätä. Jos tajuaa. Jos ei halua roikkua kuolemaan saakka siinä keski-iän ällöttävässä uhossa, johon on niin helppo jäädä. Eli kyllä sitä harrastavat myös vanhat ihmiset.

Synonyymi uholle on vaikkapa ylimielisyys.

Olisiko kohta edessä?

Innostusta ja haltioitumista

Se vaan iskee. Pieni vihje jostakin. Pelkkä ajatus. Mielikuva tästä hetkestä tai kauempaa. Aivan mitä tahansa. Ei tällaiselle haihattelijalle, uneksijoiden sukuun kuuluvalle pidä antaa liikaa mitään tavanomaista tekemistä, sellaista, mitä olen silti koko elämäni joutunut tekemään. 

Kuva. Elisa Kumpula 22.5.2010

Kävelen huoneesta toiseen ja muistan viime viikon ikävät sähköpostit, ne, jotka lamauttavat minut aina hetkeksi, joskus pitkäänkin. Ne ovat aivan tarpeettomia. Kun lähettäjänä on ihminen, joka ei ole vuosiin halunnut minulle mitään muuta kuin pahaa. Hänelle on ollut lähes samantekevää, mitä minä olen ja mitä olen tehnyt ja mikä on totta. Miten joku voi nauttia siitä, että loukkaa toista, jonka kuitenkin tietää säntilliseksi ja kunnon ihmiseksi? 

Mutta ihminen on niin oikukas ja arvaamaton olento. Toisen totuus ei ole toiselle mitään. Tuollaisten asioiden jälkeen pitää taas kirjoittaa paljon pystyäkseen hengittämään.

Kuva. Elisa Kumpula 22.5.2010

Pitää vain kestää ja mennä eteenpäin. Sitähän olen tehnyt vuosikausia. Pienet lapsenlapseni poikkesivat alkuviikosta pitkästä aikaa, molemmat iki-ihania ja suloisia. Isompien sisarustensa kanssa jaksoin vielä tehdä kaikenlaista, mutta näistä kahdesta ilopilkusta nautin muulla tavoin. Olohuone muuttui taas hetkessä vanhemman pojan jäljiltä työmaaksi tai toimistoksi. Miten kaikki lapset ovatkaan niin erilaisia, pienestä pitäen. ”Mummi, haluan tutkia jotakin.” Sitten tutkitaan jokin laatikko, joka on täynnä erilaista pientä tavaraa. Osa tavarasta häipyy helposti pojan omaan toimistoon, jollen ole tarkkana. Oikeastaan sillä ei ole kauheasti väliäkään.

Kirjoitukseni keskeytyi taas. Nyt vanhemmat lapsenlapseni poikkesivat. Vanhin täytti juuri 22 vuotta ja saa tammikuussa ensimmäisen lapsensa. Minusta tulee isomummi. Hänen nuorimmat sisaruksensa saavat leikkikaverin. Vanhimman ja nuorimman sisaruksen ikäväli on 20 vuotta. Se on pitkä aika. Siitäkin välistä olisi jo aika kirjoittaa.

Kuva 23.4.2005

Anna Kortelaisen kirjoja ja bloggarin haltioitumista

 

Viikolla aloitin lukea Anna Kortelaisen uusinta kirjaa, romaania nimeltä ”Siemen”.  Aika ajoin on hyvä lukea romaaneja, fiktiota. Ne saavat mielikuvitukseni liikkeelle ehkä hiukan toisella tapaa kuin tietokirjallisuus. Ehkä siinä ei sittenkään ole paljon eroa.  

Anna Kortelainen kävi viime syksynä kertomassa myös tästä kirjasta paljastaen meille sen nimenkin.  Tässä linkki kirjoitukseeni ”Sanattomia hetkiä” 27.11.2015, jossa kirjoitin tuosta tapaamisesta. Kun nyt olen lukenut kirjaa vähän alusta, olen alkanut haaveilla taas samasta kuin mistä kirjakin kertoo, asumisesta Viipurissa ja kirjoittamisesta. Olisin lähellä äitini suvun vuosisataisia asuinalueita. On niin paljon, mitä haluaisin vielä tehdä. Ehkä sitten toisessa elämässä. 

Jotkut kirjailijat kuten juuri Anna Kortelainen osaavat sen, he kutittavat mielikuvitusta. Viipurin kaduista tuli mieleeni Helsingin Senaatintori kirjassa ”Naisen tie”.  Kirjailija on kirjoittanut siihen minulle omistuskirjoituksen ”Keravalla 5.2.2011 Merjalla maisemateitä ja sivupolkuja toivotellen Anna”. 

Mistä hän tiesi omistuskirjoituksen kirjoittaessaan minun poluistani kauas ja maisemateistäni.  Ei hän tiennytkään. 

Naisen tie kertoo L. Onervan nuoruuden elämänkerran. Nuoruudeksi on laskettu ikävuodet kahdestakymmenestä kolmeenkymmeneen. Ihmisen elämä on polkuja täynnä, ei niitä voi kukaan omia. Maisematie on mainittu jopa kirjan sisällysluettelossa: ” II tervetuloa taidehistorian maisematielle”. Sillähän olen minäkin kulkenut lyhyen pätkän.

Kirjoitukseni keskeytyi, kun aloin etsiä kirjasta kohtia, jotka aikanaan saivat minut haltioitumaan. Kun seisoin ylhäällä tuomiokirkon rappusilla Helsinki jalkojeni juuressa, koin uudelleen sen, kun tulin Helsinkiin ensimmäisen kerran. Ajoimme kaupungin läpi kohti itää, Vartiokylään. Elimme 1950-lukua. Näin Ateneumin tietämättä, mikä rakennus se oli. Kaikki tuntui maalaistytöstä suurelta ja ihmeelliseltä. Sitä ei voi unohtaa. Voin löytää sen tunteen myös valokuvistani kautta aikojen.

Sen saman tunteen ovat monet muutkin kokeneet, kunnes lopulta Helsinki muuttuu arkiseksi paikaksi, pienenee. Mutta saman tunteen voi silti palauttaa mieleensä, kun tulee Senaatintorille ja kiipeää ylös kirkon rappusille ja katselee kaupunkia sieltä. Helsingissä on muitakin paikkoja, missä voi kokea saman. On vain omasta mielentilasta ja mielikuvituksesta kiinni, milloin voi kokea tällaisia arvokkaita ja ihania hetkiä.  Se mielentila ja mielikuvitus kulkivat mukanani erityisesti muutama vuosi sitten, kun liikuin usein niillä seuduin.  Se oli syksyllä 2010 kun aloitin taidehistorian aineopinnot.

Muistelin Anna Kortelaisen kirjoittaneen samasta aiheesta ”Naisen tie”-kirjassa, mutta en löytänyt sitä kohtaa. Löysin erään toisen aiheen, josta olen ollut myös hurjan vaikuttunut. Helsingin Yliopisto. Minusta oli äärettömän hienoa kiivetä Senaatintorin puoleiset raput ylös ja kuljeskella käytävissä. Useimmiten olin menossa taidehistorian oppitunneille neljänteen kerrokseen. Olin etuajassa. Ihailin käytävissä olevia veistoksia, otin valokuvia.  Tähän aiheeseen liittyvän kohtauksen löysin kirjasta, koska olen sen merkinnyt vaaleanpunaisella post - in-lapulla.  

Yliopistolla on laaja veistoskokoelmaa, joka oli hankittu 1800-luvun loppupuolella. L Onervan opiskellessa taidehistoriaa kipsikokoelmassa oli ”75 antiikin veistosta, 52 renessanssiveistosta, kolme varhaiskristillistä sekä kolme aasialaista veistosta.” (Naisen tie s. 107) 

Anna Kortelainen kuvaa kirjassa tarkkaan, missä veistokset nykyään ovat tai olivat silloin kun hän kirjoitti kirjaa ja opasti opiskelijoita.  Hän katselee taidehistorian opintosalin ikkunoista ulos Senaatintorille. Taidehistorian laitos sijaitsi toisella puolella rakennuksen neljännessä kerroksessa kuin meidän luokkamme, kirjaston puolella. Minä sen sijaan viivähdin lähempänä kirkkoa Yliopistokadun ja Unioninkadun  kulmassa, käytävässä tai luokkahuoneessa, jossa oli pitkä ruskeat pulpetit. Usein odottessani muita, viivähdin katselemassa rakennuksen ikkunoista ulos. Näin jälkeenpäin on monta kertaa tuntunut, että minulle jäi  edelleen nälkä opiskeluun ja opiskelusta aiheutuvaan haltioitumiseen. 

Muistan hyvin, kuinka paljon vastaavia innostuksen hetkiä olen kokenut vuosien mittaan. Minulle ne ovat olleet tärkeitä ja ovat edelleen. Nyt ne hetket ovat siirtyneet enemmän sisälleni ja tuon niitä esiin lähinnä kirjoittamalla. Aiemmin olin rohkeampi niiden kanssa. Saatoin vaikuttaa joidenkin mielestä jopa höpsähtäneeltä.  Oikeastaan kaipaan niitä. Ei vaadita paljon, että pääsen luiskahtamaan samankaltaisiin hetkiin. Hienointa on, että tällaisia hetkiä voi jakaa toisten kanssa. Tämäkin on eräs tapa, vaikka en saakaan paljon vastakaikua muilta. Toisaalta se, mitä olen saanut ja saan, riittää minulle. Olen ehkä liian vakavamielinen ihminen. Onhan minunkin joskus vaikea samaistua monen muun juttuihin.

Lukeminen on myös tapa haltioitua. Siemenen sijasta juutuin sitten lukemaan uudelleen L. Onervan elämästä. En muistanutkaan, kuinka mielenkiintoinen kirja on. Se ei ole tylsä pelkkiä faktoja täynnä oleva elämänkerta vaan se kertoo myös kirjoittajan tutkimuksesta aiheen parissa ja hänen haltioitumisestaan suuren lähdeaineiston parissa. Hän teki myös tutkimusmatkoja Euroopan taidemuseoissa selvittääkseen vuosisata aiemmin eläneen nuoren naisen ajatusmaailmaa ja tulkintoja. Aikakausien erot tulevat selviksi. Naisen asema, vapautuminen, avioliiton merkitys, ystävyys ja monet muut asiat käsitellään perinpohjaisesti.

Eilen yöllä jatkaessani kirjan lukemista, sen kansilehden välistä tipahti kirjan arvostelu, jonka olen aikoinaan leikannut talteen Helsingin Sanomista (30.9.2006). Kirjallisuuskriitikko Pertti Lassilan mielestä juuri nuo minun ihailemani asiat ovat teoksen ongelmia.  Hän mainitsee Kortelaisen melkein adoptoineen Onervan postuumisti. Vaikka hän myöntää, että niinkin voi kirjoittaa, hän silti lytistää teoksen kirjoittamalla, että ”Naisen tie ei ole tieteellinen tutkimus 1375 viitteestään, henkilöhakemistostaan ja lähde- ja kirjallisuusluettelostaan huolimatta.” 

Se on vain yksi mielipide, miehen mielipide. Minun kaltaiseni lukija kuitenkin nauttii joka hetkestä kirjan kanssa. Saa nähdä, mihin se ja muut Kortelaisen kirjat minua jatkossa vielä johtavat. Kiitos niistä!

Se viimeinenkin ehti aueta ennen talventuloa.