Elän ja muistan - Heijastumia menneestä

Olen ymmärtänyt nyt selkeästi vain sen, että olen täysin sama minä kuin syntyessäni ja kaikessa sen jälkeen. On aivan turha lähteä etsimään jotakin hienompaa itseä sen jälkeen tulevista elämänvaiheista. En ole sitä yrittämässä.  Silti elämänvaiheissa, niiden sisällöissä, vieressä ja ympärillä on paljon tutkittavaa, mikä selittäisi myös ikävät poikkeamat, ne, joista vielä nyt tulee paha mieli ja tuntuu siltä, että maailma voisi kaatua. 

25.8.2007 img_5659

Voin sanoa, että kun on tullut tietoiseksi, niin voi myös alkaa tutkia itseään pohjia myöten kuin tutkisi ulkopuolista henkilöä. Olen ollut aikaisemminkin sillä tiellä. Löydän sen päiväkirjateksteistäni ja muualtakin. Omalta tieltä on vain helppo kulkea harhaan kuten on aina ennenkin monta kertaa joutunut harhateille. Olen ollut aina hyvä keksimään selityksiä itsestäni. Niin me kaikki olemme. Mutta kyllä aito ihminen on aina ollut mukana kaikissa elämänvaiheissani.

Tämä vaihe elämässäni, jota nyt elän, saattaa olla se vaikein. Miksi, sillekin keksin koko ajan hyviä syitä. Syytän ympäröivää maailmaa, joka on usein saattanut minut hämmennyksen valtaan. Ajatelkaa ihmisiä, maailman tapahtumia, sotia, kriisejä, sosiaalista mediaa, kaupallisuutta, tekoälyä. Tiedän, että minun pitää kiinnittää fokus itseeni eikä kuunnella muita. Se ei ole helppoa, mutta minulla ei ole totta tosiaan muuta kuin oma itseni. Lopulta kuitenkin pääsen asian ytimeen. Toivottavasti.

Olen yrittänyt selittää nykyistä elämääni, sairauteni kärjistymistä ja pieniä tekemisiäni ja ilonpilkkujani. Usein huomaan takertelevani sanoissani. Voin usein huonosti, mutta en kirjoita kaikkea teksteihini. Yritän olla positiivinen. En aina kestä ihmisten kiiltokuvamaisia postauksia Facebookissa, joissa ei ole mitään sisältöä. Olenhan minäkin tehnyt sellaisia. Nyt ne saattavat vihastuttaa ja voisin esittää kysymyksiä. Joskus vanhoista ihmisistä tulee vihaisia. Sitten muistan aina, että olen minä eikä minkään pidä järkyttää tai suututtaa minua. No, mutta olenhan ihminen. Kaikki viimeisimpien vuosien kohinat ovat yrittäneet haavoittaa minua erityisen paljon. Inhoan sitä, että olen joutunut selittelemään itseäni.

Mutta tunnemmeko toisemme. On paljon elämänvaiheita, kun meillä on hirveä kiire mennä ja tulla. Ei ole hetkeäkään aikaa pysähtyä ja katsoa, missä olemme ja mitä teemme. Minulle kirjoittaminen on ollut paras apu, mutta paljon on jäänyt väliin ja olen usein hämmentynyt.

Minulle merkityksellinen maisema, huoneeni ikkunasta kuvaamaani. 1961. Maisemaa ei enää ole, ladot ovat romahtaneet.

 

Selasin eteeni tulleen Anthony de Mellon pienen kirjasen ”Havahtuminen”. Olen kirjoittanut siitä joskus kauan sitten näissä blogeissani. En kertaa tekstieni historiaa. Kirjan luvussa ”Kuolema silmien edessä” de Mello kirjoittaa ihanasta meditaatiosta, jonka hän suosittelee tekemään joka päivä. Se herättää meditoijan eloon. Elämään. En kuvaile sitä tässä yksityiskohtaisesti. De Mello sanoo, että teidän on kuoltava, jos todella haluatte elää. Elämän portti on kuvitella itsensä makaamassa haudassa. Katso sitten ongelmiasi tästä näkökulmasta. Muistan, että olen joskus kokeillut sitä, muistan paikankin ja otin jopa itsestäni kuvan, mutta en silloin vielä ymmärtänyt täysin.  2000–2010-luvuilla olin tekemisissä monen läheisen ihmisen kanssa, jotka itse asiassa olivat lähellä kuolemaa.  He kaikki kuolivat sittemmin, kuolema tuli koko ajan entistä lähemmäs, mutten osannut sisäistää sitä täysin.  Kuolema on meidän kaikkien todellisuutta. Siinä ei ole mitään kauheata. De Mello kehottaa meitä rakastamaan kuoleman ajattelemista. On helpottavaa ajatella elämäänsä tästä näkökulmasta.

Selailin, hävitin ja säästin jälleen papereita.  Niissä oli paljon muistiinpanoja, joita en ole vienyt minnekään. Haastattelin lähes aina tuntemiani vanhoja ihmisiä. Jälkikäteen harmittelin, että en kirjoittanut niitä puhtaaksi mihinkään tarinaan. Aluksi en edes osannut haastatella. Äitini nuorin sisar Kerttu kuoli syksyllä 2013, mutta edeltävinä vuosina kävin silloin tällöin häntä tapaamassa, joskus hänen Ruotsin Göteborgissa asuneen veljensä Martin kanssa.  Kerttu kertoi joillakin käynneillä perheen ensimmäisestä evakkoon lähdöstä 1939. Hän oli silloin 11-vuotias. Kirjasin paperille sen kohdan, kun heidän äitinsä eli minun mummoni sanoi lapsille, etteivät he katsoisi taakseen. Siellä paloi oma koti. Käsi kädessä perheen nuorimmat lapset Kerttu, Hannu, Martti ja Yrjö kävelivät eteenpäin venäläisten pommikoneiden lentäessä päällä. Nuo kaikki kertomukset, joita olen kirjannut aikojen kuluessa tuntuvat nyt erityisen koskettavilta. Vaikka tiesinkin ne muiden kertomuksista. Kaiken lisäksi kertomuksia tuli koko ajan lisää. Nyt näen ne silmissäni. Muidenkin muistot muuttuvat eläviksi.

Kertomukset eivät ole samanlaisia eivätkä ne aina tule niin lähelle, iholle, jos niiden vastaanottajalla ja talteen kirjoittajalla, ei ole mitään yhteyttä ne kokeneeseen henkilöön ja hänen historiaansa.  Itse asiassa voin yleistää edellä olevan kaikkeen muuhunkin tallentamiseen ja kirjoittamiseen. Näitte kaikki, mitä Eeva Kilven äskettäinen kuolema lähes 100-vuotiaana herätti.  Hän oli tallentanut kaiken paperipalasille ja kirjoihin ja sanoi itsekin niiden kaikkien olevan äärettömän tärkeitä. Onneksi hän sai sanansa perille.

Sitä samaa sanomaa minäkin olen yrittänyt jakaa. Olen itse joutunut kertomisen ja kirjoittamisen valtaan nuorena. Niin on moni muukin. Usein kuljemme harhaan. Niin kävi minullekin, mutta loppujen lopuksi palasin aina polulleni. Harhapoluista syntyi myös tarinoita, jotka ovat osa ihmisen elämäntarinaa. Ne opettivat jotakin sellaista, minkä ymmärsi vasta myöhemmin.

Nyt palatessani juurilleni, yritän kaivaa syvemmälle, etsiä sieltä lapsuuteni mullasta lisää ymmärrystä, miksi minusta tuli minä ja miksi koin myös sellaisia asioita, jotka olivat vaikeita ymmärtää. Harrastukseni ovat olleet tukemassa alusta alkaen, vaikken ole aina osannut kohdentaa niitä omaan elämänpolkuuni. Historia, kirjoittaminen, luonto, kasvit, kartat, lukeminen, kotiseudut, Häme, Karjala, sukututkimus.

Alussa kirjoitin jo tajunneeni olevani edelleen se sama minä kuin syntyessäni ja suurin osa siitä on edelleen olemassa vanhassa minässä. Kaltaisiani ihmisiä on muitakin ja onkin. Jokaisella meistä on erilainen elämänkaari. Silloin tällöin luen ihmisten purkauksia sosiaalisessa mediassa. Se saattaa olla monen itsetutkiskelua. Sekin on hyväksi. Nuorista ihmisistä kirjoitetaan elämäkertoja, jos he sattuvat olemaan kuuluisia. Jotkut kirjoittavat romaaneja itsestään. Minäkin haluaisin, mutta en tiedä, ehdinkö. Olen tutkimusvaiheessa, olen ollut tässä kaiken muun tekemäni ohessajo pitkään. Bloggauksen aloittaminen aikanaan oli hyvä keksintö. Oikeastaan siitä kokonaisuutena tuli työ- ja sairauskertomus muiden tarinoiden ohessa. Siksi en vielä tiedä, saanko edes koskaan mitään muuta aikaiseksi. Työmäärä tuntuu valtavalta enkä aina tilanteissani jaksa paljon.

Olen aika pitkään kirjoittanut postauksena päiväkohtaista tilannekartoitusta. Jätän viimeisimmän julkaisematta, ehkä osia siitä kulkee toisiin blogeihini. Minulla on ennestäänkin tallella iso määrä vanhempia julkaisemattomia blogeja. Yhtä kaikki, tämä on nykyistä työpäiväkirjaani.

 Olen kirjannut päiväkirjoihini ja moneen muuhunkin paikkaan lauseita, jotka elävät vuodesta toiseen.

21.7.2005 kirjoitin päiväkirjaani (se mansikkakuvakantinen päiväkirja tai vihko kierrekiinnityksellä, jossa on ensin aika 26.4.2004 – 25.12.2004 ja sitten 29.5.2005 - 2.10.2005) seuraavan Gabriel Carcia-Marquesin lauseen:

”Elämä ei ole se, jonka ihminen eli, vaan se, jonka hän muistaa, ja niin kauan, kun hän sen muistaa siitä kertoakseen”.

Pitäisi ehkä mainita, että käsittelen päiväkirjassa erittäin vaikeata aikoja sekä töissä että kotona ja sitä, miten selviän niistä eteenpäin. Mukavaa ovat tekstit vanhemmista lapsenlapsistani, joista vanhin taitaa seurata jalanjäljilläni, vaikkei sitä varmaan tunnusta, sillä hän on paljon minua viisaampi.

Kiitän viimeaikaisista hyvistä keskusteluista erästä ystävääni. Hänen kertomansa kautta sain selvitettyä sotkuista elämääni liittyvää lankakerää pidemmälle. Mikään tarina ei ole yksinkertainen. Kuunnellaan toisiamme.

Kirjeenvaihtoystäville piti saada valokuvia. Minä 1961 kotiaitan rappusilla. 14-vuotiaana.

 

On 4.8. Jalkojani palelsi. Saavuin unesta hitaasti takaisin. Olin ollut juuri katsomassa keittiön ikkunasta talon takapuolella olevalle pihatielle. Iso kuorma-auto peruutti tietä pitkin. Näin, että sen peräkärryssä oli kaikenlaista roskaa, joita oltiin ilmeisesti viemässä metsän kupeessa olevalle kaatopaikalle, isoon kuoppaan. Hyvinhän auto pääsi siitä. Olin juuri keskustellut ehkä isäni kanssa jostakin, mutten enää muista, mistä puhuimme. Unessa nähdyt asiat liukenevat pian, kun katse ja ajatukset menevät eteenpäin.

Olin herännyt tänään aamulla hyvin aikaisin ja alkanut huolehtia kissan tarpeista. Olisi pitänyt mennä uudelleen nukkumaan, mutta jäin aamukahvin jälkeen lukemaan lehtiä. Yritin olla ajattelematta muuta. Tein pienen videopätkän aamusta, jonka myöhemmin ehkä tuhoan. Olen tehnyt niitä joinakin päivinä, puhun sen hetkisistä ajatuksistani. Olin laittanut papiljontit päähäni, mikä on aika harvinaista. Aloin palella ja koska minulla oli reilusti aikaa, menin takaisin sänkyyn peiton alle ja nukahdin. Ehdin jo aiemmin ajatella keskeneräistä projektiani. En yritä muuta kuin olla sen suhteen kärsivällinen ja antaa asian kypsyä. Muuta en jaksakaan tällä hetkellä, kun minä tällä hetkellä ja kissani vaativat eniten huomiota. Olenhan oppinut jo lapsesta lähtien olemaan kärsivällinen, vaikka luonteeni ei aina olekaan ollut samaa mieltä.

Unesta on pakko tulla pois, vaikka usein haluaisi jäädä sinne tutkimaan. Olen viime aikoina nähnyt aivan liian vähän unia. Saatan kaivata uniini, mutta samalla unen näkeminen kertoo minulle, että inspiraationi alkaa kypsyä.

Tällaisessa maailmassa, jossa nyt elämme, on oikeastaan aina etsittävä turvallisia pakopaikkoja pystyäkseen säilyttämään sen kaiken hyvän, jonka olemme elämässämme kokeneet. Se hyvä on vielä jäljellä meissä itsessämme, jollemme ole antaneet sen mennä. Se on myös kaikissa muissa ihmisissä, jotka eivät itse ehkä aina näe sitä. Ihminen on ajaton ja iätön. Unohdamme sen usein.

En halua päästää irti. Asiat ja tapahtumat ympärilläni saattavat aina sisältää sanoman. Haluan ottaa sen kiinni.

Miksi huolehdin liikaa pölystä, jota kaikkia kotini nurkat ovat täynnä?  Saatan jaksaa siivota pienen osan asunnosta. Sitten käsivarteni ja ranteeni, niskani ovat taas kipeät ja poikki, koska en ole terve. On levättävä. En jaksa edes kirjoittaa. Omat unelmani ovat pahasti kesken. Uhrasin aikaani muille asioille ja tärkeimmät jäi tekemättä tai ovat vielä tekemättä. Minulta vaaditaan nyt kärsivällisyyttä. Ja terveyden kohentumista. Unet ovat hyväksi, koska ne kannustavat minua.

Kun lapsena ja nuorena kirjoitin päiväkirjaani, se on sinänsä looginen kokonaisuus ja siitä saan hienon rungon koko tarinalle. Jotakin puuttuu päiväkirjoistani. Olen jättänyt paljon pois.  Vuodet 1958–1960 tapahtui liian paljon sellaista, mitä oli vaikea ymmärtää ja mistä oli vaikea kirjoittaa. Kaikelle ei ollut sanoja, koska ne asiat sisälsivät liian läheisiä ja kipeitä tunteita, joita en pystynyt sanoittamaan. Kasvaessamme lapsuudesta aikuiseksi, elämä on täynnä myllerryksiä. Koska ei olisi?  Muistan ne kaikki, mutta en pysty aina tarkalleen ajoittamaan niitä. Oman kasvamiseni rinnalla seurasin vanhempieni suhdetta, sisarteni kasvamista, kotieläimiä. Monet asiat ja tapahtumat aiheuttivat paljon suruja ja mielipahaa ja asioita, joista ei osannut edes kirjoittaa, koska ei ymmärtänyt niitä täysin. Itkin aina paljon ja muut perheessä nauroivat itkemiselleni.

Lukemaan oppiminen toi mukanaan lukemisen paljouden ja tien maailmaan.  Kaikki kirjat piti lukea ja ajatella läpi. Ja minun piti vielä raahata osaa niistä tai vain pelkkää ajatusta niistä läpi elämäni. Kokonaisen maailman tajuaminen on iso asia. Kun nyt ajattelen silmissäni pienentynyttä maailmaa, voisin kokea nyt, jos olisin lapsi jonkinasteista epätoivoa, koska muistan aiemman maailman. Muistan jopa maailmankaikkeuden, tähdet, planeetat, joita tuijotin maaseudun pimeässä yössä, kunnes hylkäsin ne. Ymmärrättehän, mitä tarkoitan pienentyneellä maailmalla? Itse asiassa sen voisi selittää useammalla tavalla.

Jokaisella ikäluokalla on kestettävänä omat rasitteensa sekä muiden. Nuorena ymmärrämme kovin vähän vanhojen ihmisten vaikeuksista. Jatkan oman maailmankaikkeuteni tutkimista. Hyvää elokuuta kaikille lukijoilleni!