17.11.2024
Ajattelin siivota keskeneräisiä blogejani joko roskakoriin tai kansioon Julkaisemattomat blogit. Päätin sittenkin julkaista tämän huhtikuun lopulla aloittamani postauksen. Se ei liene kiinnostava monenkaan mielestä paitsi minun, joka pääasiassa kirjoitan omaksi ilokseni.
En ehdi nykyään lukea niin paljon kuin aiemmin, mutta jokin kirja on useimmiten käsittelyssä. Historialliset aiheet ovat minulle parasta lukemista. Sellaisia kirjoja on kirjahyllyissäni mielin määrin, on luettuja, osin luettuja ja lukemattomia.
Ostin äskettäin pari uutta kirjaa. Aiemmin olin ostanut pari romaania kuten Mirabilis ja Elolliset, jotka luin, koska ne olivat todella kiinnostavia. Uusimmat hankintani ovat SKS:n julkaisema Minna Silverin teos ”Sinuhe egyptiläisen maailma” ja Peter Frankopanin tiiliskiveä suurempi ”Maan ja taivaan välissä.”
Mika Waltarin ”Sinuhe egyptiläinen” ilmestyi WSOY:n kustantamana 1945. Siitä on kauan, kun olen sen lukenut, ehkä jo lapseni kotini kirjahyllystä. Joskus viime kesänä kaivoin kellarivaraston banaanilaatikoista Waltarin kirjoja. Onneksi siellä oli myös Sinuhe, tosin Suuren suomalaisen kirjakerhon 1982 ilmestyneenä kaksiosaisena kirjana ilman päällyspaperia. Olin unohtanut sen ja muut Waltarit muovipussiin. Olin todennäköisesti etsinyt Mika Waltarin teosta ”Lähdin Istanbuliin”, koska olen aiemmin maininnut sen joissakin blogeissani. Ihastuin aikoinaan Istanbuliin ja Turkissa oleviin tärkeisiin historiallisiin kohteisiin kuten Efesokseen.
Nyt luen Sinuhen uudelleen vierellä uudelle tuoksuva arkeologin kirja.
Sinuhen ensimmäinen kirja ”Kaislavene” pistää hänen suuhunsa pariinkin otteeseen minulle niin kovin tutun lauseen: ”Vaan itseni tähden minä tämän kirjoitan”. Sinuhe on vanha ja pettynyt. Pystyn lähes samaistumaan häneen. Toivotan itselleni mukavia lukutuokioita. Aikaa tulee tuhlaantumaan, koska paneudun asioihin syvällisyydellä ja teen samanaikaisesti monia muitakin asioita. Sitä se vanhuus teettää!
Keväällä aloittamani teksti kertoo, että silloin luin Karjalan historiaa ja taisin nähdä siitä untakin.
 |
| Kuva 29.8.2014. selasin ja ihailin 2-vuotiaan toimeliaisuutta ja innostusta, joka jatkuu nyt 10 vuotta myöhemmin |
30.4.2024
Taas uusi aloitus. Jätin edellisen valmiin blogipostaukseni julkaisematta. Teen niin toistaiseksi, mutta ehkä jonakin päivänä voin siirtää sen ja ehkä muutkin aloittamani blogialustalleni. Syy on yksinkertaisesti omassa mielentilassani, joka alkoi taas kerran kyseenalaistaa kaikkea tekemääni. Ajatelkaa, vanhat ihmiset ovat myös usein herkkiä ja kaipaisivat tukea. Olemme kulkeneet elämämme läpi kovan prässin läpi, joka tarkoittaa itsekseen ja yksin selviämistä.
Yritän lukea vaihteeksi enemmän. Tulee ainakin aika hyvin käytettyä. Ympäristöni pursuu lukemista, lukematta jääneitä, hutaisten luettuja kirjoja, papereita. Sekä painettuja kirjailijoilta, artikkeleita lehtien toimittajilta ja omiani. Mistä aion kirjoittaa seuraavaksi, on kuitenkin aina tuskallinen valinta, joka usein muuttuu vaikeaksi ja väsähdän. En muutenkaan ole jaksanut ottaa työn alle mitään vaativaa. Tosin olen aina sanonut oman kirjoittamiseni olevan helpointa ja vapaata, melkein tajunnanvirtaa. Kaiken lisäksi vuosien myötä olen tullut tutkineeksi paljon asioita, ettei monikaan juttu ole aivan vieras.
Olen aikanaan ostanut, kirja kerrallaan Viipurin läänin historian I-VI. Tässä eräänä päivänä aloin taas lukea sitä. Kirjat ovat painavia, joten niitä pitää lukea pöydän ääressä. Erityisesti nyt, kun ranteeni eivät kestä kovin painavia kirjoja. Jostakin syystä (on moniakin syitä) aloitin osasta III Suomenlahdelta Laatokalle. Kirjasarja ilmestyi kirja tai pari kerrallaan. Kirjasarja oli Karjalaisen kulttuurin Edistämissäätiön ja Karjalan Kirjapaino Oy:n suurhanke.
Oikeastaan tärkein syy aloittaa tästä osasta oli ajatus löytää kirjasta jotakin tekeillä olevaa sukukirjaamme varten, vahvistusta pariin tekstiin, jotka kirjoitan kirjaan. Ajoittuuhan sukumme alku juuri niihin vaiheeseen. Osa III luo katsauksen keskiajan ja uuden ajan taitteeseen ja päättyy suuren Pohjan sodan vuosiin eli silloin elettiin Ruotsin suurvaltakautta. Tarkastelun näkökulma on itäisen Suomen, Viipurin läänin alueessa.
Olen lukenut kirjaa kuin romaania. Olen edelleen vasta osan Viipurin Karjala rajamaakuntana 1534–1627 luvussa, jonka on kirjoittanut Kimmo Katajala. Olen liittänyt tekstin väliin joitakin muistilappuja kohtiin, joihin ehkä palaan myöhemmin.
Jotten aivan vieraantuisi bloggauksesta, niin tänään vapunaattona vähän siivottuani, koitti hetki aloittaa kirjoittaminen. Jos on tottunut kirjoittamaan, niin siitä ei pääse koskaan irti. Ei ole tarkoituskaan. Joskus vain sekin tuntuu yllättävän vaikealta. Muistan, että samanlaisia hetkiä on ollut ennenkin.
Kirjasta alkoi eteeni tulla asioita, joita olen aina silloin tällöin ajatellut. Venäjän ja Ruotsin asukkaiden välillä oli jatkuvasti rajariitoja. Pähkinäsaaressa oli vuonna 1323 sovittu raja oli epämääräinen. Sopimusta oli myöhemmin 1400-luvulla uusittu parikin kertaa yhtä epämääräisesti. Kaiken lisäksi raja oli Ruotsin puolelta ylitetty useaan otteeseen, ja rajamuutokset alkoivat vakiintua väestön keskuudessa. Erinäisten vaiheiden jälkeen asia siirtyi kokonaan valtakuntien väliseksi ja rajoja käytiin yhdessä läpi ja merkittiin1500-luvulle tultaessa. Rajahan oli mahdottoman pitkä ja ulottui halki Suomen.
Rajaseudut olivat lisäksi levottomia, asukkaat riitelivät nautintarajoistaan, tehtiin hävitysretkiä, käytiin valtioiden rajankäyntejä, poltettiin taloja ja ryöstettiin viljoja tiloilta ja tapettiin ihmisiä. Kuningas Kustaan edustajat ja Venäjän suuriruhtinaat neuvottelivat ja syyttelivät toisiaan. Asioita suurennettiin ja oltiin lähes sodassa. Rajan valvonta oli mahdotonta. Kuulostaako tutulta? Tosin tässä tapauksessa myös karjalaiset ja savolaiset olivat napit vastakkain. Päättäjät tapasivat rajatarkastuskokouksissa vuoroin Novgorodissa, Tukholmassa ja Viipurissa, mutta nämäkään eivät auttaneet. Rajan yli tehtiin molemmin puolin jatkuvasti ryöstö- ja hävitysretkiä.
Sitten astuin kirjan seurassa Siestarjoella olevalle maakaistaleelle Äyräpään kihlakunnan ja Kuivaisten Pogostan välillä. Ko. aluetta kutsuttiin silloin riitamaaksi. Siestarjoen eteläisin kohta sijaitsee Ollilan ja Kuokkalan kylän tienoilla ollen aikoinaan Suomen kaakkoisin paikka. Rajajoki jokena lähtee Karjalankannaksen länsivaiheilta ja on kokonaista 85 kilometriä pitkä. Olin aika lähellä, kun viimeisen kerran kävin Venäjällä kesäkuussa 2019. Toki olen ollut siellä aiemminkin. Vanhempani olivat alueella jatkosodan aikana 1941–1944. Minun käyntini siellä jäänevät tähän. Onneksi pääsin käymään monta kertaa vaikken tarpeeksi.
1500-luvun alkupuolen jälkeen on tapahtunut paljon. Inkeriläiset karkotettiin alueelta, Pietari perustettiin. En voi mitään sille, että aihe menee tunteisiin, vaikken pysty enää tavoittamaan mennyttä muuten kuin lukemalla ja siitä kirjoittamalla. Ja ajattelemalla ja käyttämällä mielikuvitusta.
Vuonna 1555 rajariidat puhkesivat sodaksi. Suomen aatelin sotavoimat oli kerätty Viipuriin, rajan vartiointia ja turvallisuutta oli parannettu, varustuksia oli vahvistettu. Odotettiin venäläisten hyökkäyksiä. Kun sitten venäläiset hyökkäsivät, niin ko. aateliset lisäsivät tarinaan, että asialla oli kolme tai neljä suurta sotajoukkoa tai jopa 30 lippukunnallista sotaväkeä. Puolustajat menestyivät, koska sata ruotsalaista sotilasta vastasi tuhatta venäläistä. Sotatarinat ovat myöhemminkin paisuneet sekä meillä että jo aiemmin muuallakin samalla tavalla.
Oikeita hyökkäyksiä tapahtui mm. Äyräpäässä lähinnä Venäjän rajaseutujen talonpoikien toimesta, jotka polttivat taloja lähinnä rangaistakseen vastapuolen ryöstelyretkiä. Tuohon aikaan käytiin myös kuuluisa Joutselän taistelu, jota olen joskus ihmetellyt. Siihen liittyi taitavaa suomalaisten taistelutaitoa! Kuvaus taistelusta löytyy linkin (taistelun nimi) takana.
Kaikkea muutakin tapahtui eri puolilla rajaa, Kustaa kuningas (myöhemmin Kustaa Vaasaksi nimitetty) oli helisemässä. Kun ruotsalaiset yrittivät valloittaa Pähkinälinnaa, Kustaan oli pakko matkustaa Viipuriin. Värikäs kuvaus hänen vierailustaan noin parituhantisen seurueen kanssa on tallennettu registuurassa olleiden kirjeiden päiväysten paikanmäärityksellä. Viipurin kaupunki oli kuninkaalle aikamoinen kokemus jo pelkästään vaatimattomien asumusten vuoksi, karja on ollut kaduilla, jotka täynnä sontaa. Kuningas joutui ohjeistamaan viipurilaisia monissa asioissa ja hän viipyikin alueella runsaan kuukauden verran.
Ja sitten taas sodittiin kunnolla. Jätän tarkemmat sotakuvaukset väliin. Koko se aika oli samanlaista nahistelua. Olen aina rakastanut elävästi kirjoitettua historiaa, lapsesta saakka. Kun historioitsija osaa kirjoittaa kuin itse olisi paikalla, niin en voi muuta kuin nauttia tekstistä. Sitä on vaikea siirtää omaan kirjoitukseen, mutta haltioitumiset ja lukemisen tunnekokemuksen voi siirtää. Nykyajan sotia ei oikein voi verrata 1500-luvun sotiin. Kaikissa sodissa on kuitenkin mukana hävitys, tuska, muta, hiekka ja kuolema. Niitä ei tarvitsisi olla ja tapahtua, mutta osa ihmisistä, pääasiassa miehet tuntuvat tarvitsevan sotaa. Se on jo osassa ihmiskunnan perimää.
Rauhanneuvotteluihin joutui 1557 lähtemään muun Kustaa-kuninkaan valtuuttaman joukon mukana itse Mikael Agricola.
Oli aikakin, että kirjoitukseni jäi tähän kohtaan, sillä Mikael Agricolasta olen kirjoittanut usein ennenkin.
