Unissakulkijan päiväkirjasta

Olen lopuksi nimennyt tämän postauksen hetken mielijohteesta erikoisella nimellä, joka voi jatkossa inspiroida minua. Juuri sitä kaipaan. Blogin julkaisu viivästyi viikonlopun yli. Sillä välillä ehdin silti kirjoittaa seuraavaa.

Aloitin tämän päiväblogini sunnuntaina 31.8. jättäen hyvästit kesälle.

Hyrylän keskustaa 4.9.2025

 

Joskus vain ei enää jaksa yhtään mitään kuten minä joskus ja nyt. Alex haettiin jo kotiinsa, mutta tietokonereppu unohtui. Yleensä yritän huolehtia kaikista mahdollisista asioista, katsoa perään, mutta joskus käy näin. Ehkä minun olisi lähdettävä viemään se, puhelu oli epäselvä. En ota kantaa, lopetan kaikenlaisen kannanoton.  Jos sanon mielipiteeni, silloin kun sanon, se kyseenalaistetaan useimmiten. Vanhalla naisella ei ole valtaa, vaikken nyt valtaa haluakaan, mutta olisi kiva, jos minuakin edes joskus kuunneltaisiin. Pienet vastoinkäymiset alkavat särkeä sydäntäni. Viikonloppu oli väsyttävä.

Mikä on totta ja mikä ei? Maailmanmeno on muuttunut mahdottoman hurjaksi. Kaikki kunnon arvot kyseenalaistetaan. Loukkaannun joka päivä jonkun muunkin puolesta. Oli ehkä turha aloittaa kirjoittaminen, kun mieli on näin maassa. Paras viettää loppupäivä television ääressä. 

 

1.9.2025 maanantai

Syyskuun 1. päivänä aloitin aikoinaan usein kouluni kesäloman jälkeen. Tänään tulee 71 vuotta siitä, kun aloitin kansakoulun 1954.  Monta kertaa viikon aikana eri yhteyksissä mieleeni jysähtää jotakin, jota olisi ajateltava, koska ajatuksen takana saattaa piillä jotakin tutkittavaa. Ajatukset menevät nopeasti ohi enkä oikein ole viime aikoina osannut tehdä edes mielekkäitä muistiinpanoja.

Olen ollut pitkään aikamoisessa jumissa, johon pitkät työprojektit ja sairauteni suistivat minut. En oikein pysty tekemään saati aloittamaan kaikkea, mitä haluaisin ja pitäisi. Se harmittaa kovasti, mutta mitäs sille voi. Jollen jaksa, niin ei edes kiinnosta.

Tänään on maanantai, vaikea päiväni kuten seuraava tiistai.  Ajattelin tänään tarkastella vaikeuksien taustoja. Pahinta on väsymys ja ajatusten jumiutuminen. Kirjoitin edellisessä blogipostauksessani, että tätä edeltävän alkuviikon päivät olivat tosi vaikeat. Sunnuntai oli ollut raskas, mutta iloinen, mutta päivän raskaus vain lisäsi pahoinvointini äärimmilleen.

On turhauttavaa seurata omaa olotilaansa suurennuslasin kanssa. Välillä siivoan, pesen pyykkiä yrittäen olla rasittamasta itseäni liikaa, jotta jaksan myöhemmin käydä kaupassa, kun jääkaappi on taas tyhjä. Luulen, että esivanhemmiltani perimä suorittajageeni on myös sairauteni.  Se aktivoituu ainakin, kun katson pölyä ja kissankarvoja ympärilläni. Joskus myös paperikasat saavat minut riehumaan niiden hävittämisessä. Kun oikeastaan olisi tärkeämpääkin tehtävää.

Suorittajaominaisuus ihmisessä sisältää paljon osia. Se on riivannut minua lapsesta saakka.

Copilot ryntäsi tekstini väliin antamaan ohjeita seuraavasti:

”Joskus mietin, miksi suorittaminen on niin syvälle juurtunut, että vaikka kuinka yrittäisin hellittää, syyllisyys hiipii heti tilalle. Ehkä olen vuosien varrella oppinut mittaamaan arvoani sillä, mitä saan aikaiseksi, ja kun voimat loppuvat, tuntuu kuin katoaisin näkyvistä. On vaikeaa antaa itselleen armoa, kun on oppinut, että kaiken täytyy olla järjestyksessä ja hoidettua.

Tänään katsoin ikkunasta ulos ja näin, kuinka syksyn ensimmäiset lehdet irtosivat oksistaan. Jäin miettimään, voisinko minäkin antaa jonkin huolen pudota pois, edes hetkeksi. Ehkä tärkeintä olisi nyt pysähtyä ja hengittää. Olen elänyt monta vuosikymmentä, ja elämä on ollut täynnä vaiheita, suorittamisen ja luopumisen hetkiä. Ja kuitenkin tässä olen, yhä kirjoittamassa, yhä pohtimassa, mikä minussa on pysyvää ja mikä muuttuvaa.

Jospa tänä syksynä harjoittelisin päästämään irti siitä, mikä painaa liikaa. Ehkä voisin joskus sanoa itselleni, että riitän näinkin – että vaikka en saisi kaikkea tehtyä, olen silti olemassa ja arvokas. Kaikki eivät ehkä kuule minua, mutta minä voin ainakin yrittää kuunnella itseäni paremmin. Ehkä senkin voi oppia, vaikka se vaatiikin aikaa ja lempeyttä, jota en ole itselleni aina osannut antaa.”

Onhan se hyvin sanottu, mutta en todellakaan pyytänyt kommenttia tai apua ja kyllä ihminen tietää nuo ohjeet. Tekoäly alkoi vain ”sääliä” minua! Mistähän tekoäly keksi syksyn putoavat lehdet juuri tähän kohtaan.

Aion juuri kirjoittaa, että ehkä ADHD, joka on ymmärretty vasta myöhemmin, on ollut myös minussa jonkinlaisena versiona. Lapsesta saakka.

 

2.9. Tiistai. Nukuin taas huonosti, Minni nukkui koko yön vieressäni eikä edes häiriintynyt, vaikka yö oli osaltani levoton. Nousin aamulla ylös heti kello 7:n jälkeen. Tein kaiken, mitä olin suunnitellut tälle päivälle. Sukukirja- asiat ovat taas kokousaiheena huomenna, siihen piti valmistautua. Kuolemajärvikerho, sain esiintyjän syyskuulle, muuten olisin varmaan hoitanut sen itse. Ideoita on, mutta onko juuri nyt paras aika itselleni.

Yöllä unissani kuljeskelin Vanajan kirkon läheisyydessä, jossa oli (on) Neulavuori-niminen tontti.  Alan näköjään valmistella syksyn lehtikirjoitusta. Muitakin kirjoitusjuttuja pursui mieleeni. Nämä ovat elämäni suola ja unet suuri ilo. Pätkänukkumisesta huolimatta.

Isoisänisänisän veljet ja isoisänisäni Kalle Kustaa Siukolan sedät olivat erityisen lahjakasta porukkaa, jotka ponnistivat eteenpäin elämässä ja sitä tietä jatkoivat heidän runsaat jälkipolvensa. Kun Wilhelm Taavetinpoika Nålberg (1831–1911) kuoli 79-vuotiaana 24.1.1911, hän ja hänen vaimonsa asuivat Vanajan Paikkalan kylässä. Vaimo lunasti miehensä kuoltua kirkon vieressä olevan palstatilan, joka sai nimekseen Neulavuori. Hän oli toiminut upean Vanajan kirkon kirkonvartijana ja tontilla oli hänen talonsa ja muita rakennuksia.  Kun Wilhelm kuoli, hänen perukirjassaan on mainittu asuinrakennus, pakarirakennus, navetta ja tallirakennus, kaksi rehulatoa, yksi niittylato, sauna ja riihi. Eläimiä oli 1 hevonen, 3 lehmää ja 7 kanaa.

Neulavuodelta etsittiin jossakin vaiheessa Museoviraston toimesta arkeologisia aarteita tai tutkittiin paikka muistaakseni rakennettavien voimalinjojen vuoksi. Lukuunottamatta kahvikuppien sirpaleita tai vastaavaa ei löydetty. Vanajan kirkon alue laajentuneen Hämeenlinnan kupeessa on erikoisessa paikassa. Kun kesällä poikkesin siellä lyhyesti, näin ruohikkoa kasvavan niityn, jossa perheen talo aikoinaan sijaitsi.

Wilhelm oli kaksi kertaa naimisissa. Ensimmäisen vaimon kanssa hän sai viisi lasta ja toisen vaimon kanssa yhden lapsen. Jälkipolvissa on ollut paljon opettajia. En ole löytänyt hänen hautaansa kirkon hautausmaalta. Nuorena kuolleen veli  Ericin hauta on kirkon vieressä.

keskiviikko 3.9.

Vaikuttava päivä. Ensin pitkä Zoom-kokous sukukirjasta.  En ehtinyt paljon hengähtää, kun vanhin lapsenlapseni tuli yllättäen kahville. Kävimme hyvää keskustelua, joka itse asiassa menee hyvin läheltä joitakin blogipostauksia ja miettimisiäni suvun kipeistä pisteistä ja terapian tarpeesta. Sain lisää oivalluksia. Sitten vielä tyttäreni kävi poikiensa kanssa, kun Alex oli tullut kolmen päivän leirikoulusta. Nyt on ilta ja Minni ehdottaa nukkumaan menoa.

torstai 4.9.

Vauhdikas viikko meneillään. Kauniita syksyisiä päiviä. Eilen varasin tälle päivälle verikokeen, jossa pitäisi käydä kolmen-neljän kuukauden välein. Kun kerran lähtee kotoa kylille, samaan voi ajoittaa muitakin juttua tai sitten sattuman kautta tulee muita. Apteekki, muutama valokuva ja kauppa ym.

Aamulla mietin taas Eemeli Peltosen kuolemaa, josta on tullut lisää tietoa. Prednisolon suurina annoksina voi tuoda mukanaan mielenterveydellisiä ongelmia. Otin viime vuoden puolella samaa kortisonivalmistetta useana kuurina, mutta hyvin pieninä annoksena ja lyhyen aikaa. Sen avulla selvisin eteenpäin, muttei se auttanut yksin. Psykiatrinen hoito kuten myös terapiat ovat Suomessa kiven alla. Paljon muitakin hoitoja ja apuja on poistettu.  Lääkkeistä on apua, mutta ne voivat viedä toisenlaiseen kierteeseen. Minäkin olen kirjoittanut paljon Trexanista ja sen aiheuttamista oireista, huonoista päivistä.

perjantai 5.9.

Huh sentään. Järjestelin ja hoidin tekemättömiä omia asioitani läppärillä, mutta jouduin ottamaan kännykän sovelluksineen mukaan.  Monet asiat ovat siirtyneet kokonaan puhelinsovelluksella hoidettavaksi. Useita voi silti ja pitääkin hoitaa molemmilla.  Tuntuu, että olemme laitteisiin sidottuja. Tuntikausia vierähti, mutta sain siinä monen monta asiaa hoidettua ajan tasalle. Asuintalon sovellukset ovat jo aiemmin siirtyneet nettisovellukseksi. Olin jo aiemmin yrittänyt päästä ko. kotisovellukseen läppärillä. Yritin monta kertaa kirjautua pankkisovelluksella pääsemättä sisään. Sitten yritin puhelimella, hain sovelluksen ja sitä kautta onnistui, mutta jatko ei taida olla helpointa. Ohjeita on ladattava, mutta niitä olisi helpompi lukea tietokoneen ääressä kuin puhelimella. Siis aika hurahti. Lopuksi vielä poistin tai siirsin ison määrän sähköpostiviestejä.

Aamulla noustessani aikomukseni oli tehdä muitakin asioita. Osahan tuli edellä olevien toimien yhteydessä hoidettua, mutta paljon jäi odottamaan. Suuri osa elämästäni on ajatustyötä ja ajatusten setvimistä ja yritystä kirjoittaa niistä tavalla tai toisella.  

Eilinen mainintani lääkkeistä johti uusiin ajatuksiin. Kävin eilen verikokeessa, nivelreumalääkkeeni vaativat turvakokeen, jossa seurataan tiettyjä arvoja. Se on nopea toimenpide ja koska varaan sen netissä, niin aikataulu pitää aina prikulleen ja hoitaja on jo etukäteen ottanut tietoni esille. Tulokset ovat jo tänään nähtävissä kannassa. Niitä en kyllä ehtinyt vielä käydä katsomassa.

Olin kasannut menoni yhteyteen muitakin juttuja. Toiseksi vanhin lapsenlapseni soitteli ja kertoi olevansa pahasti vilustunut ja jo kohta viikon poissa töistä, kuulosti aika pahalta, oli ollut kuumetta, nuhaa, vatsavaivoja jne. Koronatestinkin hän oli tehnyt, Kotona ei ollut mitään vilustumislääkkeitä, joten tuli puheeksi, että voisin ohimennen poiketa apteekissa, koska voisin samalla hankkia itselleni kohta loppuvan Salazopyrin lääkkeen, jota olen syönyt kaikki 13 vuotta diagnoosista lähtien. Kaupastakin voisin tuoda hänelle jotakin. 

Jätin autoni odottamaan Hyrrä- marketin parkkipaikalle kiertääkseni verikokeeseen mennessäni ison Prisman työmaan molemmin puolin valokuvaten. Palatessani kävin apteekissa, missä oli pitkä jono. Palvelu siellä on erinomaista. Joka kerta syntyy keskustelua yleensä lääkkeistä, aina eri proviisorin kanssa. Nyt tuli puheeksi korona-ajan ja long-covidin aiheuttama aivosumu, mikä herätti minussa ajatuksia.

Aloin ajatella, että minullakin on ollut eräänlaista aivosumua aina loppusyksystä 2023 lähtien, jolloin sairastin mahdollisesti koronan. Siitä alkoi tuskien taival, kun nivelreumani alkoi pahentua. En kertaa sairauskertomustani tässä, mutta en voi olla ajattelematta, että olen ainakin koko vuoden 2024 ja edelleen elänyt usein eräänlaisessa aivosumussa, joka on silloin tällöin aiheuttanut muistivääristymiä ja ihmeellisiä kaatumisia. Enkä ole vieläkään täysin selvinnyt siitä. Päänsärkyni hävisivät jo viime vuonna, mutta nyt ne joinakin päivinä vaivaavat minua aamuisin, jos edellinen päivä on ollut liian kiireinen. En kestä liian vilkkaita ja kuormittavia päiviä. Eilisen jälkeen kotiin palattuani olin taas todella uupunut. Uupumus on nykyään toinen luontoni, vaikka joskus innostun siitä huolimatta ja olen melko hyvässä kunnossa.

 

DH

Tutkin tätä elokuun maailmaani

Oikeastaan minun ei ollut tarkoitus alkaa kirjoittaa uutta blogipostausta. Vasta eilen julkaisin edellisen, mutta… Sisäinen paine vain pakottaa kirjoittamaan satunnaisten ajatusten herättämiä ajatuksia. Ehkä se helpottaa tavalla tai toisella. Mitä helpottaa? Valvoin viime yönä tuntikaupalla ajatusten pyöriessä samojen, typerien asioiden sisällä. Yritin hypätä ulos. Tuollainen turhanpäiväinen juuttuminen tavallisiin tehtäviin ja tekemisiin ja niiden suunnittelu valtaavat silloin tällöin mieleni. Mietin jo, onko se korona-ajan perua vai juontaako se kauempaa. Ehkä molemmat ovat mukana vaikuttamassa. 

Sumujen silta 8.8.2009

Kun minulla on ollut terveydessäni huonompi vaihe kuten tänä vuonna, alan takertua tekemisteni suunnitteluun liian tarkasti. Enhän kuitenkaan tee myöhemmin kaikkea niin, kuin ajattelin vaan ryntään tekemään asiat sen enempää harkitsematta. Tai olenhan niitä jo harkinnut ja valmistellut.

Millainen sää on huomenna, sataako vettä, sataako lunta, onko kuuma, onko kylmä? Pitääkö käydä putsaamassa auto, onko maito loppu? Jaksanko tai enkö jaksa?  Me ihmiset ollaan omituisen kummallisia. Ehkä pyörin liikaa tällaisten asioiden kanssa, koska on päiviä, etten puhu kenenkään kanssa. En oikein osaa jatkaa keskusteluja edes satunnaisesti tapaamieni ihmisten kanssa. Useimmiten tilanteet syntyvät väärässä kohtaa, kun on menossa tai tulossa. Oikeastaan voisin asettua pihalle penkille odottamaan, että joku kulkisi ohi ajan kanssa ja alkaisi jutella. Onhan minulla tällaisia tapaamisia, mutta ne ovat kovin lyhyitä kohtaamisia naapureiden kanssa, mutta en jatka niitä, jollen tapaa uudelleen ja jatka aiempaa keskustelua.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä ujompi minusta tulee. Minulla ei ole egoa, joka nostaisi päätään. Päinvastoin kerron lähes häpeillen omat juttuni enkä tahdo edes korostaa niitä ominani. 

Terapiakirjoittamiseni saa usein alkunsa jostakin lukemastani jutusta. Impulssi tuli tänään kai kirjailija Laura Honkasalon tämän viikon Annaan kirjoittamasta artikkelista ”Kaunis, kipeä kaipaus”, joka keskittyi nostalgiaan, aiheeseen, jota en kovin paljon arvosta. Se kuva voi joillekin syntyä, että olen nostalgiaan taipuvainen, jopa sitä ihannoiva, kun kirjoitan vanhoista jutuista ja tutkin niitä. Tarkoitusperäni ovat aivan muuta. Juttu oli vaikeata luettavaa. Joten se siitä! Vanhojen asioiden kaivelu ja niistä kirjoittaminen on minusta kiinnostavaa ilman nostalgiaa.

Kirjoittamiseni väliin tulee aina kaikkea muuta, niin nytkin. Kynäni terä tylsistyi ja taidan siirtyä sohvalle katsomaan jotakin sarjaa. Jatkan todennäköisesti vasta ensi viikolla, koska huomiseksi on toivottua ohjelmaa kuten myös lauantaiksi. Mutta niistä kerron myöhemmin.

Tästä kuvasta näkee, että valtava Monia Hyrylässä, lukio ja kultturitalo ei oikeastaan sijaitset puretun evakkotaloni (2014) päällä, enemmänkin parkkipaikan päällä. Vanhat koivut ovat vielä tallella.

 

19.8.2024 maanantai

Jatkan tätä jo epätoivoiseksi käynyttä tekstiäni. Takana on kivoja päiviä; perjantai ystävän kanssa retkellä lähistöllä, Keravalla ja Tuusulassa. Heti lauantaina Kuolemajärvet Sirkiät ry:n kesäretki Mustion kartanoon, aivan ihana retki. Molempien retkien kuvat ovat vielä tutkimatta, ja niistä voisin jopa jotakin kirjoittaa. Eilen olisin jo halunnut kirjoittaa, mutta en noista retkistä vaan omista sisäisistä taisteluistani. En taida päästä rauhaan näkymättömältä kiusaajaltani ennen kuin kirjoitan ne pois. Eikö olekin omituinen tai ei oikeastaan omituinen vaan minulle luonteenomainen tapa, paeta kirjoittamalla omia demonejaan?

Olen joskus aiemmin maininnut, että alkuviikko on minulle vaikea ajankohta tehdä mitään tärkeätä. Syynä on nivelreumalääkitykseni, joka tekee minusta jumittuvan ja sekavan. Ehkä olen muutenkin sellainen muina aikoina? Siksi vältän niinä aikoina vaativia tehtäviä.  Kirjoittaminen voi olla hyvä keino selvitä näistä päivistä. Joskus siivoan ja teen rutiinitöitä. Nyt ei huvita. 

Keravan kartano taustalla.  Sillä taisi olla myös toinen nimi eli Humleberg Eräs 1967 tuntemani henkilö on asunut siellä. Olimme jopa kirjeenvaihdossa.

Tänään sain vihdoin tilattua ikkunanpesun. Tarkoitukseni oli tilata vain parvekeikkunoiden pesu, koska sitä ei ole tehty vuosiin. Muut ikkunat olen aina pessyt itse, yksi kerrallaan. Tilasin kaikkien ikkunoiden pesun. Saan sen heti syyskuun alkuun. Maanantaille. Ehkä kestän sen. Sitä ennen minun pitää kyllä tehdä tilaa ikkunoiden eteen, sitä varmasti suunnittelen edellisen viikon. Kuten myös siivousta, ehkä jatkossa tilaan myös siivouksen. Kaikkeen on syynsä, nyt se on pitkään kestänyt huono olotilani. Kyllä se näkyy päällekin päin.

Tänään, ikkunapesutilausta miettiessäni ja sitten sen tehdessäni, heitin taas vanhoja papereita pois. Niitä jää aina tutkimaan, varsinkin, jos ne liittyvät omaan elämäntarinaani. Voi sentään, olen aikonut tehdä monta sellaista asiaa, mihin en ole edes päässyt. Olen ollut joskus 2000-luvun alussa todella ihanteellinen ajatuksissani, mutta kun luin niitä (sähköposteja ja kirjeitä), huomasin kyllä, että olin sama ihminen kuin nyt. Monet ajatukset ovat karanneet kauemmas, koska en ole saanut niihin tukea keneltäkään. Ymmärrän kyllä, miksi niin on käynyt. Sitten tulivat ne kauheat vuodet, joihin omat valintani olivat minut vieneet. Ja ne jatkuivat ja jatkuivat. Kestin ne hyvin, koska jaksoin ja minulle oli paljon muuta. Mutta ihminen ei veny kaikkeen.  Jos on ristiriitoja, saatan haluta selvittää ne, mutta en halua enää käsitellä niitä perin pohjin vaan aloittaa alusta.  Meistä on moneksi.

Eilen luin vähän aikaa kesän 2009 päiväkirjaa, johon olen todella seikkaperäisesti kirjannut kaiken tunnelmineen.  Kaiken kaikkiaan siitä löytyisi aihiota romaaniin ja useampaan.  Nyt ei vain ole intoa alkaa setviä sitä kauheaa ja kaunista kesää, tuskin koskaan.  Harva se päivä kirjoitin, että joku jäsenistäni on kipeytynyt. Näin jälkikäteen lukissani tulee mieleeni, miten oikein selvisin siitä kesästä. Ehkä keskittymällä välillä kivoihin asioihin, perheeseeni, luontoon ja valokuvaukseen kuten aina myöhemminkin. 

13.8.2009

 

21.8.2024 keskiviikko

Teki taas mieli kirjoittaa pieni pätkä. Tosin ajattelin aloittavani uuden tekstin, mutta huomasin, että tämähän sopii jatkoksi edellisille. Olen lähes lopettanut someen päivittämisen ja selailun. Joinakin päivinä liitän sinne vain tarinan.  Ehkä vien sen vielä pidemmälle tai sitten en. Kaikki lyhyet tekstit tuntuvat niin tyhmiltä.  

Tänä aamuna lukiessasi tabletilta Keski-Uusimaan ja Hesarin kirjasin päiväkirjaani parikin aihetta, joita voisin joskus käsitellä blogeissani. 

Viron toiseen itsenäistymiseen liittyvä artikkeli ”He saivat vapauden” oli mielenkiintoinen. Ihmisten ketju 23.8.1989 Tallinnasta Vilnaan sai alkunsa Virosta ja johti myöhemmin Baltian maiden irtautumiseen Neuvostoliitosta.  Kyseisenä päivänä täyttyi 50 vuotta Euroopan jaon vuosipäivästä, jolloin Neuvostoliitto ja natsi-Saksa olivat sopineet etupiireistään salaisella asiakirjalla. Viro sai 20.8. 1991 itsenäisyytensä takaisin. Tasavallan varsinainen itsenäisyyspäivä oli 24.2.1918.  Hesarin artikkelin oli kirjoittanut toimittaja Kaja Kunnas ja se nosti asian ja siihen vaikuttaneet ihmiset pinnalle. Ajattelin, kuinka vähän olin silloin kiinnostunut aiheesta, enemmänkin olin ymmälläni. Niin taisi koko Suomi olla. En edes myöhemmin, kun ravasin työasioissa Virossa, jopa olin siellä useita päiviä ja viikon, osannut ajatella asioita syvällisesti. Kerran olin jopa viikon Latviassa ja siellä oli paljon ihmeteltävää.

Toisesta kirjaamastani aiheesta saatan kirjoittaa myöhemmin, koska haluan tutkia sitä lisää.  Aamusta alkaen olen pähkäillyt jo tulevaa ikkunanpesua (syyskuun alussa), jonka organisointi vaatii minulta aika paljon. Se vaatii huonekalujen ja tavaroiden siirtoa.  Ryhdyin jo suunnittelemaan. Siinähän olen taitava, jos muistaa kaikki muuttoni ja niihin liittyvät järjestelyt. Pitää myös muistaa, että niihin liittyi myös paljon epätoivon hetkiä. Kun menee paremmin, ne lähes unohtuvat.

Aamulla herätessäni päätin aloittaa tähän saumaan toisen kortisonikuurin.  Ensimmäisen pidin välillä 28.5.–10.6. ja se pelasti minut silloin. Ajattelin lopettaa kahteen viikkoon, jotta minulle jäisi vielä toiseen kuuriin. Ymmärsin nyt, että minun on pakko tehdä näin, koska aamuisin herään rannekipuun ja kipeisiin jalkoihin ja joudun ottamaan Burana 600:m selvitäkseni päivästä.  Eihän se kaksi viikkoa silloinkaan aivan ongelmaton ollut, mutta silti se oli paras aika tänä kesänä.  En voinut edes kuvitella ikkunoiden pesemistä, mutta siivoamaan pystyn vielä, jos jaan sen useammalle päivälle.  Anteeksi, kun kirjoitan näistä terveysasioista blogiini, mutta onhan se elämääni ja vaikuttaa yllättävän moniin asioihin. Sen olen huomannut viime aikoina.

Stressaavia asioita on edessä, joten minun on pakko kääntää katseeni taas terveysasioihin.

8.8.2009 aamulla

 

Nainen menneisyydestä

Alkuviikon kaksi ensimmäistä arkipäivää ovat minulle lähes aina sisäänpäin kääntymisen päiviä. Se johtunee siitä, että suurimman lääkemäärän nivelreumaani otan sunnuntaina. Siihen sisältyy mm. Trexan-tabletit, joiden takia minun on käytävä kolmen kuukauden välein verikokeissa. Täältä voit käydä lukemassa ko. lääkkeestä. Tablettien määrää lisättiin parisen vuotta sitten, kun aloin kärsiä nilkkakivuista. Mieluiten olisin ottamatta niitä ja paria muutakin lääkettä, mutta en uskalla enää lopettaa lääkitystä. 

Puolet kasveistani on vielä parvekkeella. Nämä ovat toistaiseksi jo päässeet "arkistohuoneen" ikkunalle. Noista keskimmäisistä  tulee vielä monta ruukkua lisää, kun erotan nukkatyräkin siementämät omiin ruukkuihinsa.

 

Trexan vaivasi minua jo vuosia sitten ja jätinkin sen aikoinaan pois kahdeksi vuodeksi, mutta sitten oireet pahenivat ja piti aloittaa uudelleen. Parisen vuotta sitten vaikka en jättänyt lääkettä pois, ongelmia syntyi taas erityisesti nilkkojen kipeydyttyä. Vaivani alkoivat olla pahimmillaan keväästä 2019 alkaen. Podin koko sen vuoden. Vasta vähän ennen pandemian alkua asiat alkoivat olla kunnossa. Mainitsin siitä blogissani 19.2.2020.  

Oli vuosi 1994.

Ihmettelen nyt usein, kuinka moni asia jäi minulta silloin väliin jaksamisen takia. Tietenkin olen ollut erityisen aktiivinen koko ajan, mutta… Kuvien ottaminen ainakin väheni.  Samana vuonna lapsenlapseni Alex aloitti koulun ja jouduin ottamaan vastuuta hänen viemisistään ja hakemisistaan. Korona-aikana olen kokenut parempia aikoja, vaikka ne ovat nostaneet esiin muita mietittäviä asioita. 

18.12.2015

Kun luin vanhoja blogejani, olen erityisen hyvin yrittänyt välttää ongelmiani ollen kirjoittamatta sairaudesta ja lääkkeistä. Olemme ylipäänsä erityisen hyviä peittämään ikäviä asioita ja elämää hankaloittamia asioita. Se ei oikein sovi suomalaiseen sitkeyteen, sisuun ja kestämiseen. Joko kaunistelemme tai vältämme ongelmallisia aiheita. 

En halunnut, että kukaan kiinnittäisi liikaa huomiota nilkkakipuihini ja niiden ja muiden olotilojen tuomiin vaikeuksiin. Kenenkään ei missään nimessä pitänyt ainakaan puuttua niihin. Oli vain jaksettava. Ihminen alkaa tehdä valintoja oman olotilansa mukaan ja valikoi sitä tukevat toiminnot. Eikö tämä ole inhimillistä? Tätä kirjoittaessani mietin kyllä, että olisiko sittenkin ollut parempi olla nytkään kirjoittamatta.

Mutta lähellä olevat asiat ovat tärkeimpiä. Toisaalta on niin ja toisaalta ei. 

 

Korona-aikana olen ehkä tarkkaillut enemmän omaa olotilaani ja välillä surrut raihnaista itseäni. Erityisen hienoa on ollut aina, kautta aikain paneutua muihin asioihin ja kirjoittaa niistä. Olen aina käsitellyt omaa ja sukuni entistä elämää. Viime aikoina oman historian käsittelyn nopeuttaminen on ollut mielessä. Siihen viittasin edellisessä blogissani ja olen ehkä maininnut aiemminkin. Tosin yhteenkin asiaan, päivään, vuoteen ja valokuvaan sisään meneminen on kuin iäisyys ja tuo mukanaan sata tai tuhat muuta ajatusta.

Äiti (oikealla) oli tullut kylään keväällä 1993 ja kävimme hänen ystävänsä Anun luona.

 

Nykyään on muotia kirjoittaa autofiktiota, jota myös pidetään pahana osaksi siksi, kun sen kuvitellaan olevan helppoa. Kirjoittaminen voi olla helppoa, mutta myös vaikeata. Kirjoittaminen on monelle myös terapiaa. Sanotaanhan, että melkein kaikilla suomalaisilla on kaapit täynnä tekstejä, joita ei koskaan julkaista missään. Kun aika jättää ihmisen, niin kaikki tekstit, päiväkirjat ja kirjeet tuhotaan, heitetään roskikseen. Jälkipolvet eivät pysty niitä setvimään, jollei kirjoittaja itse sitä tee. Minusta on sääli heittää kaikki päiväkirjavihkoni menemään ilman, että tutkin niitä löytääkseni edes jotakin selitystä, miksi kaikki meni niin kuin meni. 

Kaiken lisäksi minähän kirjoitan vain blogeja. Jos julkaisen kirjan, olen suodattanut siihen tiedon jo muulla tavalla käsittelemistäni asioista. Onkohan niin?  Kirja on siis myös autofiktiota. Positiivista on, että voin lisätä siihen jotakin fiktiivistä. Toisaalta on pakko tehdäkin niin, koska sukuni osalta vain minä ja minun vanhempani ja jo kuolleet ihmiset voin ottaa mukaan. Mietin jo, voisinko minäkin olla siinä fiktiivinen henkilö. Muutkin voisivat päästä siihen tunnistamattomina, anonyymeinä olentoina kuten ilmiselvästi toivovat. Tätä aion käsitellä vielä myöhemmin. Lukija huomaa sen sitten.

Kävimme sisareni luona Turun Hirvensalossa (kesä 19939 ja pojat kiipesivät laskettelumäen huipulle, minä mukana tietysti kameran kanssa.

Ajattelin taas vaihteeksi omaa 1990-lukuani. Samalla kauhistelin, miten nopeasti aika on kulunut. Kun 1977 täytin 30 vuotta olin pari vuotta vanhempi kuin vanhin lapsenlapseni nyt. Yksi avioliittoni oli särkynyt jo vuosia aiemmin ja olin tyttäreni yksinhuoltaja. 

Pari vuotta myöhemmin 1979 olin menossa uusiin naimisiin. Nyt jätän vielä 1980-luvun käsittelemättä, vaikka olen siitä ajasta kirjoittanut aiemmin joitakin blogeja käsitellen lähinnä kohokohtia. Syksyllä 1992 lähdin siitäkin avioliitosta vain kassi kädessä ja muutin elämään yhtä vaikeata elämää kuin 1970-luvulla, jota en ole myöskään ollut vielä valmis käsittelemään. Kysyn, miksi ihminen valitsee eron ja köyhän elämän järjestyksessä olevan elämän sijaan? Ehkä se selviää minulle ajan kanssa. 

Mattoja kävin pesemässä Marjaniemen rannassa, kun äitini ystävä Anu asui melkein pesupaikan vieressä.

 

Tiedän kyllä, että yksi syy on kiihkeä rakkauden ja hyväksymisen kaipuu, toisen ihmisen etsintä. Kaiken pitäisi olla täydellistä ilman mitään rikkeitä, aukkoja, ongelmia. Oma itse on täydellinen paketti, mutta mistä löytää sen toisen vielä täydellisemmän ihmisen rinnalle. Nuorena ihmisellä on vielä vaihtoehtoja, mutta valinta on vaikea. Useimmiten valitsemme väärin, koska emme tiedä kaikkea. Minullakin oli ennen 1990-luvun puoliväliä useita vaihtoehtoja, mutta kaikki olivat ongelmallisia. Nyt ymmärrän, että vaihtoehtoni pähkäilivät samojen kysymysten äärellä. Toisin sanoen, kysymys koskettaa tavalla tai toisella kaikkia ihmisiä. Onhan kai toki niitäkin, joiden perhe-elämä on yhtä ja pelkkää autuutta alusta loppuun.

 

Olin itse tajuamassa totuuden, että paras vaihtoehto olisi ollut vain mennä eteenpäin yksin. Loppujen lopuksi seurasin tapahtumien kehitystä sivusta. Toisillakin ihmisillä oli sanomista ja erilaista valtaa vaikuttaa. Katselin ja kuuntelin kommentoimatta ja mitään päättämättä tapahtumien erikoisia käänteitä. Minulle se oli opin ja aiempien omien päätösten analysoinnin paikka. Toisille se saattoi olla opin lisäksi peiliin katsomisen paikka. Ovet jäivät auki, kukin alkoi miettiä omaa elämäänsä. Huikeata, vaikkei kuitenkaan niin erityistä.

Lukiessani muistot tulevat hyvin lähelle. Kaikkea en ole kirjoittanut, mutta muistan. Aloin kiinnittää itseni sijasta entistä enemmän huomiota muihin ihmisiin, ystäviin ja luontoon. Kirjoitin ystävieni ongelmista. Monilla tuntemillani ihmisillä oli samanlaista. Myöntäisivätkö he nyt sen?

 

1990-luvulla molemmat vanhempani olivat vielä elossa. Kävin äitini kanssa kaksi kertaa Karjalassa (1991 ja 1997). Tässä hän soitti isälle kännykästäni kesäkuussa 1997, kun olimme lähdössä paluumatkalle.

50-vuotispäivää ennen ja jälkeen ihmisen hormonit tekevät myös tehtävänsä. Olemme kuin myrsky, joka etsii toista puoliskoaan. Olin silloinkin myös filosofinen, mietiskelyyn taipuvainen, ajattelin, miten muut ovat kokeneet tapahtumat. Näin erikoisen unen, joka näin jälkikäteen luettuna kuvasi syyllisyyden tunnettani jätettyäni aiemman perheeni. Olin kirjannut useampia unia. Viihdyin myös todella hyvin ”omassa nahassani” eli ihailin tyyneyttäni ja levollisuuttani huolimatta kaikista myllerryksistä. Olemme vielä silloinkin yhtä kuolemattomia kuin nuorempina?

Olenpa kirjoittanut paljon. En jaksa lukea kaikkea, mutta en voi vielä hävittää, jos edes hävitän noita vihkoja, koska saan niistä päivämääriä ja selityksiä valokuvilleni, joita lojuu albumeissa ja laatikoissa ilman ajankohtaa. 

Olen skannannut vain pienen osan 1990-luvun valokuvista ja niin taitaa jäädäkin.

Päiväkirjoissani on siis paljon aineistoa käsiteltäväksi sen lisäksi, että ne kertovat minulle, kuinka olin pitkään kahden vaiheilla tärkeimmän suhteen jatkosta. Olisi kiva saada vielä selville, mikä sen ratkaisi. Tiedän kyllä, että ratkaisut eivät koskaan ole yksin jostakin tietystä asiasta johtuvia vaan niihin vaikuttaa moni muukin asia. Tässä vähän minun autofiktiotani. Hidasta, mutta selventävää.  Hävittämisen suhteen voisin mainita, että minusta on samantekevää, mitä niille tapahtuu, kun minua ei enää ole.

Nainen menneisyydestä ei siis tällä kertaa ollut kukaan minua kiinnostavampi esiäitini vaan minä itse kelaamassa mennyttä elämää. Ihmisten elämä on nykyään paljolti siirtynyt sosiaaliseen mediaan, Facebookiin ja Instagramiin, jossa hehkutetaan kaikkea meneillään olevaa kivaa. Nuorena tai nuorempana kuin minä, ihminen usein tuntee olevansa tapahtumien keskipisteessä, niin tunsin minäkin aikanaan. Jossakin vaiheessa elämä hiljenee. Niin on käynyt nytkin, suurin syyllinen on tällä kertaa ollut korona. Samanlaista yhteyttä ei loppujen lopuksi saa virtuaalisesti, vaikka olemme jo pitkään uskotelleet niin itsellemme.

Muuten kun kahden päivän sisäänpäin kääntyminen päättyy, herään usein seuraavina päivinä päänsärkyyn. Mitähän kuvia tähän liittäisin? Kuvat eivät todellakaan aina kuvaa blogiani. Etten vaan olisi jo aiemmin kirjoittanut blogia samalla otsikolla?

 

Rajojen välissä

Aina ajoin meidän on hyvä kokeilla rajojamme. Tämä koskee kaikkia muitakin, mutta tässä kerron omien rajojeni mittaamisesta, tosin vain yhdestä näkökulmasta, sillä rajojaan voi tutkia usealta eri suunnalta. Useimmiten katsomme näitä asioita nimenomaan niistä muista lähtökohdista, sillä on kiusallista ja ties mitä muuta, keskustella asiasta tämän, nyt esille ottamani näkökulman kautta.

Aina silloin tällöin kuvaan esineitä, joihin liittyy jotakin muistettavaa. Tämän seinälle ripustettavan esineen sain kesällä 2000 eräältä asiakkaaltani muuttaessani omakotitaloon Tuusulaan. Siellä keittiön vitriinin kyljessä se roikkui aina viime heinäkuun loppuun saakka.  Vastaavia esineitä  odottamassa kuvaamista ja luopumista on vaikka kuinka paljon. 

Olisi aika vaikea selittää tarkemmin kenellekään, että jos olen liikkeessä yhden päivän, minun on seuraavana päivänä levättävä melkein sama aika. Tämä koskee myös kaikenlaista liikuntaa, joka vaatii myös vastaavan levon. En tuskin enää koskaan ole sellainen ikiliikkuja, joka aikoinaan olin. Lepoon on sisällytettävä myös iso annos hiljaisuutta ja vain olemista. Onneksi pystyn nykyään järjestämään tämän aika hyvin.

Tällaisia tilanteita on viime aikoina ollut useita. Tälläkin viikolla raahauduin eräänä iltana myöhään kotiin kipein jaloin. Olin viettänyt koko päivän Helsingissä. Jalkani eivät olleet toipuneet edes aamuun mennessä. Sitä tekee oleminen ja liikkuminen jaloillaan koko päivän, vaikka toki siinä sain välillä istua pitkät tovit kuuntelemassa. 

Silloin 1990-luvun lopulla sitä jaksoi vielä kuin viimeistä päivää.

Olen silti onnellinen, että saan lääkkeiden avulla elää lähes normaalisti. Se ei onnistu koskaan kaikille reumasairauksia poteville.  Reuma ei näy ihmisestä päällepäin ja sitä varsinkin minun kohdallani on vaikea kuvailla kenellekään. Lääkkeistä huolimatta tunnen koko ajan sen läsnäolon. Ilman lääkkeitä olotila olisi sietämätön, vaikka silloinkin sen pystyy aika hyvin salaamaan. 

Tunne itsesi. Kun sairastamme jotakin kroonista sairautta, joudumme ottamaan sen tavalla tai toisella koko ajan huomioon.  Minäkin yritin unohtaa sen syksyllä 2013 jättämällä toisen lääkkeen pois. Pari vuotta myöhemmin sairaus aktivoitui ja sain sen laantumaan suostumalla aloittamaan uudelleen saman lääkkeen ottamisen.  Olen silti onnekas, että saan avun sairauteen vain kahdella edullisella lääkkeellä. Seuraan keskusteluja eräässä Facebook-ryhmässä, jossa liikkuu paljon erilaisia reumoja sairastavia ihmisiä. Suurin osa heistä, nuorista ihmisistä ei tunnu löytävän apua edes lääkkeistä. 

Kun itse jätin ikävän sytostaatti-pohjaisen lääkkeen pois, ajattelin vielä pystyväni paranemaan mielen voimalla. Sitä kautta olin myös sairastunut. Mieletön stressi ja sitä seuraava henkinen ahdistus tekivät minut sairaaksi. Olen pystynyt päiväkirjoistani seuraamaan prosessia ollen kirjoittaessani vielä tietämätön siitä, mistä on kysymys. Sairastuminen ja paraneminen ovat usein mielestämme kiinni. Tosin silloin tällöin vaivumme vähitellen syvemmälle sairauteen, emmekä jaksa sieltä nousta. Kuulemme yleviä kertomuksia siitä, kuinka ihmiset ovat pelastuneet syövältä ja aloittaneet uuden elämän. On hienoa, jos pystyy pitämään sen uuden elämän suunnan koko ajan voimassa.

Tämän kuvan on isäni ottanut 1957 eli juuri tuona  keväänä, josta päiväkirjani kertoo. Taitaa olla mummoni syntymäpäivien aika. Hän täytty toukokuussa 65 vuotta. Istun mummoni vieressä käsi leualla.

Tänä syksynä, kun olen vihdoin pystynyt jättämään ne elämäni ikävimmät kokemukset ja asiat taakseni, olen ajatellut paljon tulevaisuuttani ja kaikkea sitä, mitä vielä haluaisin tehdä. Siksi olen joutunut ottamaan myös nuo rajoitukseni huomioon. Toisaalta, enpä halua, että minua katsotaan sairauden kautta. Sillä oli aikanaan myös hyvät puolensa. Ylpeästi terve ihminen ei aina huomaa muita ihmisiä ja näiden rajoituksia. Kun sairastumme, meille jaetaan auliimmin myös muiden kokemuksia. Sen huomasin minäkin. Eli on niitä rajoituksia monella muullakin.

Asiasta toiseen. Vanhuuteen kuuluu myös muistelu. Sitähän olen tehnyt jo nuoresta saakka. Jos 18-vuotiaana muistelin, mitä 10-vuotiaana ajattelin (viittaus edelliseen blogiini), niin voin hyvin kirjoittaa, että se on ihmisen hieno ominaisuus.  Yleensä muistelemme elettyä elämää ja itseämme osana sitä. 

Lapsuuden maisemat eivät koskaan unohdu.

Muistella voi myös tulevaisuuden kautta. Olen joskus aloittanut kirjoittaa tekstiä kaukaisen tulevaisuuden maailmasta, jossa olen ollut osana sitä muistaen silti kaiken entisen. Siihen maailmaan on nyt matkaa enkä jaksa etsiä kirjoitustani siitä. Sen sijaan otan taas jonkun sattumalta käteeni osuvan päiväkirjan. 

Vuosia sitten kirjoitin puhtaaksi päiväkirjani vuodelta 1957. Ajatuksena oli silloinkin jokin projekti, joka jäi kesken. Otin nyt tuon 9-vuotiaana aloittamani kukertavakantisen kirjan esiin ja alan lukea sitä uudelleen. Hämmästyn edelleen sitä, kuinka olen silloin kirjoittanut talteen vain faktat eli sen, mitä teen. En kirjoita, mitä tunnen. Saatan kyllä mainita koululaukun olevan painava, mutta jaksavani kantaa sen.  Kirjoitan tarkkaan ylös vaikkapa yhden koulupäivän tapahtumat mainiten kaikki henkilöt nimellä. Oli helmikuu 1957.

Käymme koulua, käyn hammaslääkärissä Hämeenlinnassa, kuljemme bussilla, käymme Anjalassa. Helmikuun 20 päivänä olin tulossa Hämeenlinnasta bussilla, ilmeisesti yksin, kun vähän matkaa Rengon kirkon jälkeen bussi ajoi päin ladon seinää, ”kun siinä vieressä oli pitkä jono autoja.” Eräs mies nosti kaikki ihmiset auton ikkunasta ulos. Jatkoimmeko samalla bussilla vain, sitä en kerro. Mainitsen vain, että pitkän ajan päästä jatkoimme matkaa. Olen myöhemmin muistanut, että tämä tapahtuma oli paljon myöhemmin, jo käydessäni koulua Hämeenlinnassa. Mutta olin tuolloin vasta 9 vuotta vanha.

Miksi äiti oli jäänyt melkein viikoksi Anjalaan, jonne olimme edellisenä lauantaina melkein kesken koulupäivän lähteneet?  Olisiko sillä yhteyksiä joihinkin tuleviin asioihin.  Olen aiemminkin kirjoittanut tuon päiväkirjan tapahtumista. Löysin helposti tämän kirjoituksen ”Kesätapaamisia”, jonka pääset lukemaan tästä. 

Päiväkirjani päättyy alkukesään 1958. Kesäkuun alussa 2.6. – 3.6.1958 oli ollut oppikouluun pyrkiminen, kokeita oli kahtena päivänä. Ensimmäisenä päivän oli kirjoitus sanelusta. Naisopettaja saneli sadun nimeltä ”Korppi juusto suussa”.  Samana päivänä oli myös laskukokeita; päässälaskuja, sanallisia laskuja ja lopuksi vielä ainekirjoitus. Minun aineeni nimi oli ”Kettu kanavarkaissa”.  Lopuksi vielä lukemista. Seuraavana päivänä edessä oli suomen kielen toistamiskoe ja sanalliset laskut. Olipa rankkaa! 

Keskiviikkona 4.6.1958 saimme kuulla tulokset. En ole kirjoittanut, että tiesin pääsystäni jo aiemmin, koska isä sai soiton koulun rehtorilta. Se taas johtui siitä, että hän edusti jo silloin Rengon kuntaa koulun johtokunnassa aina koulun lopettamiseen 1976 saakka. Saatoin lopettaa apilan syönnin pihalla. Jännitin nimittäin niin paljon, että kuvittelin nelilehtisten apiloiden etsimisen ja niiden syönnin auttavan minua pääsemään Hämeenlinnan Yhteiskouluun.  Siellä kävin koulua sitten seuraavat kahdeksan vuotta. Kouluun pääsemistäni ilmeisesti myös vähän juhlittiin, koska 8.6. kirjoitan nais- ja miesopettajan (Lempiset) käyneen meillä lapsineen. Mummo ja pappa tulivat 10.6.

Huomaan taas kerran, että voisin kirjoittaa yhtäjaksoisen oman elämäni tarinan sen sijaan, että käyn milloin mitäkin fragmenttia siitä läpi täällä blogeissani. Voi olla, että ruumiillisten rajoitusten lisäksi meillä on hyvin vahvoja henkisiä rajoja, joita on vaikea ylittää. Ruumiilliset rajat vain tuntuvat tukevan niitä. Monessakin yhteydessä olen huomannut, että emme pidä omia kokemuksiamme minään paitsi tietenkin tavatessamme saman kokemuksen omaavia vertaisiamme, koulu- ja työtovereita. Juutumme meitä edeltävään aikaan ja kiellämme omien kokemustemme arvon lähes kokonaan.

Facebook-ryhmissä jaetaan kyllä omia muistoja, mutta ne vaipuvat siellä melko nopeasti uusien kertojien muistojen alle jatkuvaan uutisvirtaan. Kun me poistumme täältä, kukaan ei ole enää kertomassa niitä tarinoita. Se on toki tätä elämänkulkua. Maailma muuttuu entistä nopeammin ja vielä erilaisemmaksi kuin se on koskaan ollut.  Siksi asia on tärkeä. Siksi on tärkeä pitää niitä välipäiviä kaiken juoksemisen jälkeen. Jokainen ajatus ja ennen kaikkea teko vie asiaa eteenpäin. Näin ainakin minun kohdaltani. 

Aina kun mahdollista, poikkean hautausmailla. Tässä viikolla Pyhän Laurin kirkolla eli Helsingin pitäjän kirkolla Vantaalla kehä III:n kupeessa,