Pimeät ajat menevät ohitse ...

Mietin äskettäin mennyttä korona-aikaa ja sen aiheuttamia vaurioita, jotka meistä monen osalta saattavat jäädä pysyviksi. Pihtasin koko korona-ajan ottamasta yhteyttä lääkäriin sairausongelmieni takia. Tutkin päiväkirjaani osatakseni ehkä vastata lääkärikäynnillä esille tuleviin kysymyksiin. Kirjasin asioita ylös, koska olin tajunnut, että tekemäni laiminlyönnit aiheuttivat sairauden pahenemisen siihen tilaan, missä olen ollut pitkään. 

Kaikki kuvat ovat vuodelta 2020. Tässä tutkin mappia täynnä vanhoja asiakirjoja, joita tutkin artikkeliani varten Kaloisten kyläkirjaan... ja muutenkin. 29.2.2020.

Huomasin, kuinka tärkeätä minulle on ollut aina pärjätä ja katsoa omien vaikeuksieni ohitse, kunnes ne iskevät niin kovaa, etten voi enää selättää niitä. Tosin piilottelen niitä edelleen, mutta saatan puhua niistä jo muillekin. Luin päiväkirjojani kuin joku muu olisi ne kirjoittanut. Tajuan, miten totta on, että korona ja sota Ukrainassa katkaisivat minunkin hyväksi kuvittelemani elämän. Minut alistettiin pitkitettyyn sairauteen, joka ruumiin lisäksi vaikutti mieleen. Olen huonovointisuuteni kustannuksella yrittänyt työntää sitä kaikkea pois itsestäni, mutta se on ollut vaikeata. Mietin usein, kuinka monet ihmiset ovat olleet samassa kuopassa yrittäen kiivetä kuopan reunalle. Emme ole kuopassa sinne ammuttuina sodan uhrina tai sairauden lopullisesti runtelemana vaan huutaen apua ja voimiamme takaisin pystyäksemme elämään täysipainoisesti.

Totta on, että samanaikaisesti vuodet kulkivat ohitseni ja ikääkin karttui. Eikä edes ehtinyt tehdä kaikkea, mitä oli suunnitellut.  Useimmiten syytämme tietenkin itseämme kuten minä teen. Yhtäkkiä myös vain putosimme normaalin, tavallisen ihmisen elämästä ja suistuimme kaiken lisäksi vanhuuteen, jota monet nuoremmat eivät edes ymmärrä. Olen usein kuin haamu menneisyydestä. 

Hyrylän S-marketin parkkialueella 13.4.2020

 

Tämä aihe on kummitellut muistissani, mutta aloittaessani kirjoittaa tätä tekstiä, tunne on vahvistunut ja sain siitä hataran otteen.  Kuten ennenkin kirjoittamalla yritän karistaa synkkiä ajatuksia mielestäni, jotta pystyisin elämään täysipainoisesti eteenpäin.

Eräässä blogissani marraskuussa 2022 kirjoitin:

” Viime viikkojen aikana minusta on tuntunut, että olen siirtynyt radaltani syrjään, lennän lähes holtittomasti radan ulkopuolella välillä muistaen, minne olin matkalla ja sitten taas pyörin eteenpäin ja unohdan tarkoitukseni. Se tapahtui jossakin vaiheessa kesän ja syksyn vaihteessa. Ikään kuin aivoissa olisi katkennut verisuoni tai jotakin vastaavaa, josta pitäisi toipua. Ajatus on oudolla tavalla vaivannut minua. Joskus jopa olen ajatellut, että jos niin kävi, sillä on ehkä ollut hyvä tarkoitus. Mietin tätä asiaa lisää.” lähde: Pimeä marraskuu

Kävin viime viikolla tosiaan lääkärillä. Olin valmistautunut paperinivaskalla, jota en edes ottanut esiin. Kerroin vain lyhyitä otteita, soittoni terveyskeskukseen olivat tapahtuneet äärimmäisen epätoivon hetkillä. Joka kerta minua oli kuunneltu ja pari kertaa lääkärikin soitti yllättäen. Elämäni oli yhtä selviämistä päivästä toiseen, mutta olin saanut kaikki velvollisuuteni hoidettua ja olin pystynyt auttamaan muitakin. Kiitin ja olin iloinen voidessani kertoa tilanteen alkaneen parantua päivä päivältä. Olin myös ottanut opikseni, että tarkkailisin itseäni paremmin ja ottaisin yhteyttä heti, kun oireilu alkaisi uudelleen. Nivelreumalla on tapana aika ajoin pahentua.  Joskus koronavuosien aikana, oikea käteni ja sormeni käpristyivät ja luulin satuttaneeni ne, mutta sekin oli samaa sairautta, jonka ohitse katsoin. Ehkä mainitsin sen jossakin blogipostauksessani. Päiväkirjassani kerroin, että olin harjoitellut vasemmalla kädellä kirjoittamista.  Ihminen sopeutuu eikä aina pysty ajattelemaan järkevästi.  

Maisema parvekkeelta 16.4.2020

Huomasin myös, kuinka liikkumiseni oli helpottanut ja nopeutunut, jopa autoa oli helpompi ajaa. Jaksan myös enemmän. Tosin, minunkin on muistettava edelleen suojella itseäni liialta työnteolta.

Joskus kirjoittaminen sujuu vaikeammin. Kuten nyt, kun ajattelin ottaa siihen aikaa. Mielessä on paljon asioita, työtä, muuta tekemistä ja ajatuksia. Pölyä on näköjään jälleen kerääntynyt lattialle ja huonekalujen päälle. Siivoamisen lisäksi muidenkin asioiden hoitaminen mietityttää. Ajattelen silti, että juuri nyt tarvitsen myös   hiljaista aikaa, jotta jaksan suorittaa kaikki velvollisuuteni, siis raskaan vuoden jälkeen. Oireiluni alkaa yleensä raskaiden ja kuormittavien asioiden myötä. Tässä iässä pitäisi jo päästä niistä eroon, mutta jollei se ole mahdollista, pitää yrittää osata pitää itsensä kunnolla kurissa. Toisin sanoen, kiiruhtaa hitaasti. Niin kuin muutkin vanhat ihmiset!

Ensi sunnuntaina eli vaalipäivänä täytän vuosia. Tietenkään en vietä synttäreitä. Äänestämässä kävin ennakkoon ja autonrenkaatkin on vaihdettu. Taitaa lapsenlapseni tulla jälleen viikonlopuksi luokseni, perjantai-iltapäivästä sunnuntai-iltapäivään eli kaksi vuorokautta. En osaa silloin tehdä töitä paitsi kotitöitä. Vaikka hän onkin usein luonani, ajattelen, että parin vuoden päästä hän ei ehkä halua enää tullakaan. Yhtä läheistä suhdetta lapsenlapsiini ei enää ole sen jälkeen tiedossa. Jospa saisin hänestä joskus apua arkistoni järjestämiseen.

Jollei suju, niin lopetan tämän tähän.  Huhtikuun tuulista ja sateista en tällä kertaa kirjoita. Kun ajatus ei leimahda, niin ei leimahda. Se pitää hyväksyä. 

Tutkin kasvikirjoja 14.4.2020. Sitä samaa tein nytkin, kun keräsin kasvikirjoja luovuttaakseni niitä eteenpäin.

 

Askel eteenpäin

Talintintti lensi avoimesta pihan ovesta sisään ja kierteli hädissään ympäri taloa välillä paiskautuen ikkunoihin. Onneksi se löysi pian ulos. Pihalla alkoi olla liian kuuma työntekoon, joten päätin tulla sisään.  Muuta työtä riittäisi varastossa ja autotallissa, mutta tämän ikäinen ihminen kyllä tarvitsee välillä lepoa. Viime blogissani kirjoitin kipeytyvistä jaloistani. Ne ovat edelleen kipeät, nyt enemmänkin siitä muutaman päivän jännittämisestä. 

Olen aika harvoin kiinnittänyt huomion pieniin, ohimeneviin vaivoihin. Niitähän on meillä kaikilla. Usein ei silti tajuta niiden yhteyttä muihin ongelmiin, jotka nakertavat ihmisen taustalla. Kaikki eivät edes halua myöntää ongelmiaan ja pahaa oloa, joka voi siis hyvin tulla esiin ruumiillisina vaivoina. Joillakin selkä kipeytyy, kun vaikeat asiat vaivaavat. Jotkut saattavat sairastua tosi vakavasti piilottaessaan murheensa sisimpäänsä. Sitähän tapaa on Suomessa kautta aikain jopa arvostettu. Jos kertoo asiansa, se on valittamista ja heikkoutta.

Vähän myöhemmin päivällä soitin pikkuserkulleni Helmille. Satuimme keskustelemaan myös kipeistä jaloista, jotka voivat joku päivä mennä alta. Syynä on usein pelkkä stressi, näin oli eräs lääkäri aikoinaan hänelle sanonut. Emme olleet Helmin kanssa toviin puhuneet, mutta hän oli ensimmäinen, jolle kerroin, missä tilanteessa juuri tänään (7.6.) olin. Odottelin Annan perhettä kahville. Kun he tulivat, vietimme aikaa pihalla. Veini nukkui ensin makeasti rattaissaan, mutta pian alkoivat pikkuisen jalat heilua ja hän oli kohta mukana seuraten tarkkaavaisesti keskusteluamme ja välillä katsellen ylhäällä olevien puiden lehtien havinaa ja kuunnellen tuulen ääntä puiden oksissa. 

Illemmalla odottelin toista nuorta paria, joka on jo parina päivänä käynyt tätä taloa ihailemassa. Nyt heidän kanssaan tuli muutama sukulainen ja naapuriin aiemmin muuttanut heidän ystävänsä, joka on rakennusalan ammattilainen. Siinä kävi sitten niin, että kun jäimme kolmisin, pääsimme sopimaan talon kaupoista. Uskomatonta. Koko prosessi alkoi sunnuntaina. Talo saa ihanat uudet omistajat. Lopuksi joimme vielä kahvit. Jatkamme toisilla kahveilla joku toinen päivä, kun pistämme jotakin varmistukseksi paperille.  Mutta päätös on tehty.  Hurja aika on alkamassa sikäli, että kauppojen ja siihen liittyvien asioiden lisäksi, minun on tyhjennettävä talo ja muutettava kaikkine kimsuine ja kamsuineen jonnekin. 

Huvittavaa oli, että talon ollessa täynnä katsojia, huomasin lattialla aamuisen talitintin kakan. Siitäkin huolimatta tulevat asukkaat tuntuivat rakastuneen taloon lähes ensi silmäyksellä kuten minäkin aikoinaan maaliskuussa 2000. 

Olin helpottunut ajatellessani, että saan lopullisesti katkaistua siteet siihen ihmiseen, jonka ikävistä viesteistä kirjoitin edellisessä blogissani. Minulle on melkein samantekevää, mistä löydän itseni viimeistään heinäkuun lopussa, on uusi koti sitten lyhytaikainen tai pitkäaikainen.  Paljon muitakin asioita tähän kokonaisuuteen liittyy, mutta ne selkeytyvät ajan kanssa. Olen myös ylpeä siitä, että sain asian hoidettua tähän pisteeseen omin avuin.  Saan kaiken tulevan myös hoidettua omalla osaamisellani, johon osaamiseen harva ihminen on viime vuosina uskonut. Olen välillä joidenkin muiden silmin katsottuna tuntenut olevani kyvytön ja osaamaton lähes kaikessa.

Iso rusakko on pari päivää kierrellyt pihaa edestakaisin. Sitä on vain tosi vaikea kuvata.

Miksi juuri niin? Siihen ovat vaikuttaneet ensin oikeudenkäynti, johon jouduin tahtomattomani. Asianajajan huono kohtelu ja melkein pilkka minua kohtaan olivat raastavia. Läheisteni on ollut joskus vaikea nähdä lävitseni, olenhan jo vanha mummo ja olen tarvinnut silloin tällöin apua taloon liittyvissä asioissa. Sairastumiseni on myös vaikuttanut asioihin. Pankkini, joka oli aikoinaan myös vuosikymmenet työnantajani, ei ole aina uskonut minua vaan on vähätellyt suunnitelmiani ja nyt viime metreillä jäin jopa karvaasti hylätyksi, vaikka kerroin tarkkaan silloin vielä tulevista myyntisuunnitelmistani. Kun sitten aikanaan tuli tuo laaja vesivahinko, se värjäsi minua lisää. Olen sanonut usein, että katsokaa ensi sijassa ihmistä ja miten hän on hoitanut asiansa, kuinka luotettava hän on ollut. Mutta ei, ne vuosikausien vaikeudet ovat päällimmäisenä, minun on katsottu olevan kykenemätön hoitamaan asioitani. Talon toinen omistajakin on vuosikaudet kääntänyt niissä ikävissä viesteissään kaiken minun aiheuttamaksi. Kuulin jopa aikoinaan osan naapureista pitävän minua syyllisenä eroomme ja sitä kautta myös näihin lisävaikeuksiin, johon ero johti.

Menneiden kesien kukkaloistoa,

On ehkä totta, että avoimuuden katsotaan meillä olevan pahasta. Olen ollut avoin lähinnä vain omista asioistani. Tiedän sen olevan myös minun vahvuuteni. Olen myös rehellinen, en siedä mitään vilppiä. Sehän liittyy myös avoimuuteen. Menen rohkeasti asioita kohti kääntämättä katsettani pois. En kiellä vaikeita asioita, vaikka ne ovat joskus tuntuneet vievän vielä joku päivä henkeni.  Onneksi minulla on kautta vuosien ollut hyviä ystäviä, joiden kanssa olen voinut keskustella asioista. Läheisistä ihmisistä kaikki eivät ehkä pidä avoimuudestani, mutta suon heille kapeakatseisuuden. Omista vaikeuksistani johtuen, en ole pystynyt pitämään yhteyttä kaikkiin ystäviini. 

Me jokainen olemme omanlaisiamme ihmisiä, erilaisia, ainutlaatuisia.  Kiitos teille kaikille, jotka olette olleet tukenani.

Viime lokakuun alussa muutama tulppaaninsipuli tuli laitettua maahan (Foxtrot 11/12 cm)

Vaikka minulla on nyt paljon tekemistä ja koko ajan päässäni raksuttaa, niin yritän tämän päivän ottaa rauhallisesti, sillä viime päivät ovat olleet todella kiivaita.  Yöunet jäivät tosi vähiin, ensin kello oli jo reilusti yli puolenyön, kun pääsin nukkumaan ja  heräsin aamulla aivan liian  varhain selaamaan paikallisia asuntomarkkinoita, vuokra-, asumisoikeus- ja omistusasuntoja.  Paljon muitakin suunnitelmia pyöri päässäni. Silmäni olivat niin väsyneet, että tuskin näin niillä.  Noustuani ylös jalkani olivat todella kipeät, tuskin pääsin kävelemään. Lepo tekee hyvää, mutta olen huono siinä asiassa.

Peipposet pitävät sadetta syreenipensaan alaoksilla.  Näen niitä pihalla päivittäin runsaasti, todennäköisesti ne pesivät lähistöllä. Auringonkukan siemenet ovat loppu. Pihatyötkin taitavat jäädä vähän kesken. Annan taimet ja avomaan tomaatit, joille jo ostimme kasvusäkin, löytävät ehkä uuden paikan. Heitän vielä ostamani unikonsiemenet muokkaamaamme maahan.  Niiden kukintaa en ehkä enää näe.  Jatkossa on muiden puutarhojen vuoro. 

Elämä vaan on. En vaan vieläkään päässyt mielenkiintoisiin kirjoitusaiheisiin. Aikanaan sitten. Ehkä se talitintti oli enne. Siitä lisää joskus myöhemmin.

2.10.2016 lempipaikalla Tuusulanjärven rannalla.

Matkustin Pariisiin?

Viime marraskuussa kirjoitin seuraavaa:

Huomaan taantuneeni. Inspiraationi eivät enää ehdi toteutukseen saakka.  Johtuuko se siitä, että minulla on liikaa pakollisia kuvioita?  Pitää tehdä sitä ja tätä, useita asioita jopa määrämuotoisesti ilman taiteilijan rehevää vapautta? Päivät valuvat käsistäni tehdessäni sovittuja tai ei-sovittuja asioita, tutkiessani sähköpostiani ja hoitaessani ”puolivirallisia” asioita.

Pariisi. Tuileries'n puisto levittäytyy takanani.

Loppujen lopuksi haluaisin leikitellä, luoda jotakin. Luova ihminen tarvitsee uudistumista, ihastumista, haltioitumista. Aina uudelleen ja uudelleen. Nykyään tunnen usein olevani umpikujassa pakollisten asioiden kahlitsemana. Olen väsynyt. Usein haluan vain nukkua vaikka en sitten jaksa sitäkään. Ei sen niin tarvitse mennä. Ehkä minun pitää ihan oikeasti lähteä ”lomalle” haltioitumaan ja kokemaan jotakin uutta.

Ehkä lähden Pariisiin ja Roomaan.  Jälkimmäinen on lähempänä, koska olen käynyt siellä viimeksi. Pariisin muistot ovat haalistuneet. En tarvitse tosin paljon elävöittääkseni ne. Kunhan kävelen kirjahyllylle ja alan lukea jotakin aiheeseen liittyvää, niin hupsis, hetken päästä olen siellä.

Siirryn ajassa ja paikassa taaksepäin, aikaan, jolloin minun olisi oikeasti pitänyt elää. Ranskan suuren vallankumouksen aikaan. Sukututkimuksia tehdessäni hätkähdän aina, kun joku on syntynyt tai kuollut vuonna 1789.  Minussa nousee silloin omituinen kiihko aloittaa kirjoittaa siitä aiheesta, tarttua pieneen minulle tarjottuun vihjeeseen.

Aloitin siis edellä olevan tekstin viime vuoden marraskuussa. Sen jälkeen kaikki on mennyt vain alaspäin. Suunnittelemani matkalle pääseminenkin huhtikuussa lopahti monen asian yhteissummaan. Säästän hermojani, kun en lähde minnekään vaan jatkan rauhallisesti näiden omien juttujeni parissa, vaikka välillä suoraan sanoen tympii. Alamäkeeni liittyi useiden vastoinkäymisten lisäksi terveyden romahtaminen.  Olen silti kokenut aina välillä valaistumisen hetkiä, mutta ne ovat niin lyhyitä, että johtaisivat mihinkään.  Vähän ennen nukahtamista ja aamulla herätessäni ja joskus muulloinkin maalailen uuden blogini aloittamista.

Nukahtamisen hetkellä on jo melkein puolittain unessa. Silloin saatan kokea uskomattomia mielikuvituksen heittoja. Olen nyt pari päivää lämmitellyt ajatuksella, kun aivan yllättäen juuri tuollaisella hetkellä siirryin ajasta ja paikasta huolimatta lapsuuteni pihapiiriin. Kuljin pitkin ”kanalanvintin” rappuja ylös huoneisiin. Aistin raakalaudat, joista rappuset ja rakennuksen seinät olivat tehtyjä. Pöly leijui ja kimalteli alakerran avoimen tilan ikkunasta tulevassa valossa. Kävelin hitaasti rappuja ylös silmäillen lautaseiniä. Ylätasanteella lojui paljon pahvilaatikoita.  Koska olin niitä tutkinut, en tuona hetkenä, vaan myöhemmin, tiesin laatikoiden sisältävän sisarteni ja minun lapsuutta ja nuoruutta.  Toisaalta juuri nyt, kaikki ajat olivat yhtä, entinen, nykyinen ja tuleva sekaantuivat yhdeksi spiraaliksi tai vyyhdeksi.

Olin aikoinaan kulkenut noita rappuja lukemattomia kertoja. Aina lapsuudesta saakka.  Rakennus oli aina seissyt siinä. Nyt ei enää kohta kahteenkymmeneen vuoteen. Eräänä lapsuuden keväänä asuimme siellä koko perhe, koska kotitalossamme tehtiin remonttia. Oliko juuri silloin vuosi, kun sairastin vesirokon, josta jäi arpia kasvoihini, otsaan. Arvet ovat jo kauan sitten sekoittuneet ryppyihin. Rokonarvet. Ennen vanhaan oli paljon rokonarpisia ihmisiä.  Nykyään lapset eivät enää sairasta rokkoja.  Sairastimme myös vihurirokon ja sikotaudin, minä jopa kaksi kertaa. Tuhkarokkokin tuli läpikäytyä.

Kun kevät oli juuri vaihtumassa kesäksi, rokot iskivät.  Maailma oli täynnä kirkasta keltaista, koska voikukat kukkivat. Keltaiset auringot, joista tein seppeleitä ja sain käteni mustiksi. Ruoho tuoksui tuoreelle. Meillä ei enää ollut lehmiä. Olin varmaan jo vanhempi kuin kuusi. Ehkä olin jo koulussa. Omituista, että juuri nuo hetket eivät ole valokuvissa.

Enhän minäkään valokuvaa silloin, kun on vaikeinta. Sattumalta ehkä otan kuvan pari. Kamerat seisovat pöydällä eivätkä innosta. Ennen valokuvaaminen oli muutenkin vaikeampaa ja kallista.

Rappujen päässä oli seinään samanlaisista harmaita laudoista rakennettu kaappi, jossa oli hyllyjä. Hyllyillä oli vanhoja kolhiintuneita astioita. Myöhemmin sokerijuurikkaan harventajat, vieraat ja me aikusiksi kasvaneet  lapset lapsineen yövyimme siellä.

Kävin usein siellä vanhempieni asuessa, ollessa  tai muuten vain.  Asuin jopa ensimmäisen perheeni kanssa lapsuuden kodissani. En koskaan unohda sitä talvea. Olimme päivät töissä ja palasimme iltaisin kylmenneeseen taloon. Oli talvi 1970-1971.  Se ei ollut kylmin mahdollinen talvi, mutta aivan riittävän kylmä Saksan leudomman ilmaston rinnalla. Kaupassakin myytiin jäätynyttä maitoa. Hiiret tulivat sisään etsimään ruokaa tyhjistä kaapeista. Ne nakersivat nälissään paprikapussin reunat  keittiön kaapista. Syötyään vahvaa maustetta, hiiri voi huonosti. Jahtasin sitä ympäri taloa halko kädessä ja sain ajettua sen lumiselle pihalle.   En raaski tappaa yhtäkään eläintä, en silloin enkä nytkään.

Tyttäreni oli vasta vuoden ikäinen. Kun hän täytti kaksi vuotta palasimme Saksaan.  Hän oppi puhumaan suomea,  samoin mieheni oppi suomen alkeet suomalaisilta työtovereiltaan. 

Kanalanvintti toimi pari vuotta myöhemmin saksalaisten vieraidemme asuinpaikkana. Olin tullut tyttäreni kanssa varhain keväällä takaisin Suomeen ja mieheni tuli ystäviemme kanssa myöhemmin kesällä hakemaan  meitä takaisin kotiin. Emme suostuneet lähtemään vielä silloin. Olihan sen suhteen lopun alkua  ja ratkesi jo seuraavana vuonna, jolloin muutin tyttäreni kanssa lopullisesti takaisin kotimaahani.

Joku lukijoistani voi ehkä huomata, että yritän koko ajan viritellä itseäni takaisin virikkeiseen elämään käyttämällä erilaisia keinoja. Ajassa matkustaminen onkin aivan mahtava innostaja. olen sitä käyttänyt paljon. .Aina sekään ei ole auttanut.

On aikoja, kun melkein kuin odottamatta,  muutoksen tullessa hiljaa, siirrymme sivuraiteelle. Mikään ei enää tunnu yhtä mielenkiintoiselta, inspiroivalta ja mukaansa tempaavalta kuin aiemmin. Elämä on joka tapauksessa yhtä muutosta, vaiheita toisensa jälkeen. Onko ihmisen vanhuus sitten yhtä alamäkeä?  Ei tietenkään. Tunnen paljon itseäni vanhempia, innostuneita ihmisiä. Tapaan heitä erityisesti harrastusten parissa. Ihailen heitä suuresti.

Joinakin vuosina vuodenajat saattavat vaikuttaa hyvin voimakkaasti. Siirtyminen valosta pimeään kauteen. suistaa ihmisen alakuloon ja jopa masennukseen. Tunnen ihmisiä, joille valo on erityisen tärkeää. Myös kevään valoisuus saattaa tuoda alakulon esiin. Vuodenajat ovat rikkaus, mutta samalla ne saattavat olla mieleen voimakkaasti vaikuttava tekijä.  Vaikutus on ehkä voimakkaampi, jos mieltä kaihertavat muutkin vaikeat asiat.

Olisi hienoa, jos pystyisi aina suhtautumaan kaikkiin asioihin kevyesti ja pinnallisesti ja olemaan liikaa vaikuttumasta vastoinkäymisten ollessa pinnalla. Ulkopuolella pysytteleminen on huomattavasti helpompaa nuorempana kuin vanhetessa, joten älkäämme koskaan lisätkö vanhempien ihmisten taakkoja omalla käyttäytymisellämme. 

Kirjoitukseni saattaa vaikuttaa valittamiselta, mitä se ei ole. Se ei ole myöskään hätähuuto ulospäin vaan avunpyytö omaan sisimpääni, josta yritän vapauttaa niitä ihania ja kevyitä ajatuksia, suunnitelmia, inspiraatioita ja ajatuksia, joita  aion toteuttaa ja koko ajan toteutankin.  On vain aikoja, kun ne kaikki tuntuvat mauttomilta ja turhilta. Silti tekeminen aina auttaa eteenpäin, vaikka tuli puuttuu.

Rakennus, jossa hetken viivähdin, poltettiin alkusyksystä 1999. Olen tallentanut tapahtuman videolle ja valokuviin. Ja muuten, tästäkin aiheesta on vielä monta juttua tulossa. Keksin niitä kirjoittaessani ja kunhan vielä kaivan niitä palosta pelastuneita papereita esiin!