Joulun ajan lukemistoja

Aiheutin edellisellä kirjoituksellani hieman hämminkiä, jota jouduin selittelemään jälkikäteen. En taida jatkossa edes yrittää suullisesti kertoa kirjoittamistani asioista eli selittää niitä, jollei lukija ole ymmärtänyt.  Kun kirjoittaa, tulee aika tarkkaan harkittua sanamuoto ja tarkoitus. Lukija sitten usein tulkitsee asian oman itsensä kautta, mikä ei aina ole sama, mikä on alkuperäinen ajatukseni. Me kaikki olemme vain ihmisiä, puutteellisia olentoja.  Hyvä, että joskus edes kohdataan. On ehkä turha toivoa, että voisimme keskenämme puhua useammin merkityksellisistä  asioista. Keskinäisessä suullisessa kommunikaatiossa on mahdottoman paljon häiriöitä, tänä päivänä enemmän kuin koskaan.  Hyvä ohje voisi olla huolehtia ensisijaisesti omasta sielunelämästään ja terveydestään ja olla puuttumatta muiden vastaavaan, jolleivat he sitten pyydä apua.

Postikortti  kuvaten Puskinin kaupungissa Tsarskoje Selossa entisessä Saaren kylässä Inkerinmaalla olevaa Cameron-galleriaa, joka rakennettiin vuosina 1783 - 1787. Lisää tietoa ja kuvia löydät täältä.

Luen parhaillaan Laila Hirvisaaren tänä vuonna ilmestynyttä romaania ”Me, Keisarinna.” Mainitsin aiheesta aiemmin syksyllä kirjoittamassani blogissa Tallinnan vierailun jälkeen. Siellä kerroin, miksi en ollut lukenut Hirvisaaren Katariina Suuresta kirjoittamaa ensimmäistä  kirjaa ”Minä, Katariina.”  Nyt aion kyllä senkin lukea, sillä niin mielenkiintoisesti historia alkaa avautua romaanin kautta. Pietari ja Karjalan kannas.  Tuo aikakausi 1700-luvun loppupuoli kiinnostaa erityisesti Karjalan alueen,  Kuolemajärven historian ja sikäläisten sukujen kautta, mikä nyt ei ehkä ole jäänyt kenellekään lukijalleni epäselväksi. Puutteelliset tietoni ahdistavat minua välillä hyvinkin paljon, mutta mitä sille voin. Voin vain edetä sitkeästi ja pikkuhiljaa. 

Minun kuviani kesältä 2005 samasta paikasta

Katariinan aikana Karjalan alue kuului Venäjän valtakuntaan. Tätä aluetta kutsuttiin myöhemmin nimellä Vanha Suomi. Viipuri, Karjalan kannas ja Käkisalmen lääni olivat siirtyneet Venäjälle  Suurta Pohjansotaa seuranneen  ison vihan jälkeen solmitussa Uudenkaupungin rauhassa 1721. Turun rauhassa 1748  osa kaakkois-Suomea aina Kymijokeen saakka siirtyi myös Venäjän vallan alla. Väestö pysyi paikallaan.  Maaorjuutta ei onneksi otettu käyttöön näillä alueilla. Aihetta käsitellään yleensä Venäjän osalta paljonkin romaanissa. Katariina ei tehnyt mitään maaorjuuden lopettamiseksi, päinvastoin hän huononsi orjaperheiden asemaa uusilla säännöksillä.

Karjalan alueella oli paikoitellen aatelisille lahjoitettuja maita, jolloin näillä alueilla asuvien talonpoikien asema oli riippuvainen isännän vaatimuksista. Kuolemajärven historia kertoo (s. 373 alkaen), että jo vuonna 1716 ennen Uudenkaupungin rauhaa, jolloin ns. Vanha-Suomi liitettiin Venäjään, sai ulkomaalainen Pietari Brosse Hatjalahden ja koko Kuolemajärvi annettiin 1720 yhdessä Uudenkirkon kanssa amiraali Cornelius Cruyisille ja hänen rouvalleen elinajaksi ja laskettiin Cruysin lesken kuoltua Systerbäckin asetehtaan alaisuuteen 1741. Myöhemmin mainitaan, että 1772 julistettiin Kuolemajärven kappeli kruunun omaksi.  Mutta historiassa mainitaan myös, että Ruotsin vallan aikaiset sotilasvirkatalot muuttuivat kruununtiloiksi. Osa niistä oli jo aiemmin Ruotsin vallan alla lunastettu perintötiloiksi ja nämä talonpojat omistivat oman maansa. Kuolemajärven Karjalaisten kylässä olevat minun erityisesti tarkastelemani  Simo Pentinpoika Sirkiän ja Antti Matinpoika Kukon talot olivat tällaisia itsenäisiä taloja 1728.  Kunhan tutkin asioita lisää, palaan ehkä näihin asioihin.

Romaanissa Katariina lähtee 1790 Suomen rajaseudulle rauhoittumaan mukanaan pieni seurue ja palveluskuntaa. Paikka on hänen pitkäaikaisen suosikkinsa Grigori Potemkinin ihana datsa Viipurin pohjoispuolella, pienen lammen rannalla. Rakennus on kaksikerroksinen maalaiskartano, jonka alakerrassa oli keittiötilojen lisäksi kahdeksan huonetta ja yläkerrassa vierashuoneet. Mielenkiintoista, mutta lienee kuitenkin kirjailijan luomaa fiktiota.  Talo on kuitenkin vaatimaton sen kaiken loiston rinnalla, mitä Pietarin palatsit tarjoavat.  Kadehdin Katariinalta Eremitaasin vinttiä, jonne voi aina työntää tarpeetonta tavaraa talteen ja tarvittaessa hakea sieltä vaikkapa huonekaluja, kun joku pikkupalatsi halutaan sisustaa.

Entä sitten Eremitaasin kirjasto, jonka Katariina pisti järjestykseen virolaisen Ilmar Rammin kanssa? Katariinan kirjeenvaihto monen aikakauden merkittävän henkilön kanssa on vaikuttavaa, ihastuttavaa, sivupoluille vievää. Ruhtinas de Ligne oli yksi kirjeenvaihtoystävistä. Se ystävyys sai aikaan Tsarskoje Selon Katariinan palatsin viereen Cameronin gallerian, jota minäkin olen kamerallani kuvannut.

Kävin vilkaisemassa netistä eri blogeista kommentteja näistä Laila Hirvisaaren Katariina-kirjoista. Hyvin vähän aihepiiri tuntuu nuorempaa polvea kiinnostavan, heidän mielestään nämä ovat pitkästyttäviä teoksia kaiken kaikkiaan. Vähän arvelin näin olevan, historia ei tänä päivänä ole kiinnostava genre.  Olen ollut näkevinäni jotakin keskustelua siitä, että historian opetus tulee tulevaisuudessa myös kouluissa huomattavasti vähenemään.  Minulle itselleni historia on ollut lapsesta saakka elämän suola. Nyt olen pahoillani siitä, etten määrätietoisesti pyrkinyt nuorena toteuttamaan niitä hentoja tuntemuksia omasta tiestäni. Kuuntelin liian paljon muita, omia vanhempiani, sukulaisia. Niinhän silloin useimmiten kävi. Elämä muotoutui sattumanvaraisesti.

Omina kouluaikoinani maailman historia oli etusijalla, Suomen historiaan ei paljonkaan puututtu eikä se tuolloin edes tuntunut kovin kiintoisalta.  Menin erityisen syvälle Ranskan historiaan. Kouluaineissani istuin nuorena tyttönä Ludvig XIV:n hovin ruokapöydässä. Ranskan vallankumous vei minut lopullisesti Ranskaan. Kirjoitin aiheesta jopa ylioppilasaineen.

Olen palannut siihen aikaan hyvin usein myös myöhempinä vuosina. Omituisinta lienee, että jossakin vaiheessa koin voimakkaasti, että Pariisi olisi ollut vallankumouksen aikana kotikaupunkini, jossa olin mahdollisesti kokenut kuoleman giljotiinilla. Aloitin jopa aikoinaan kirjoittaa aiheesta, romanttisesta tapaamisesta erään miehen kanssa Pont Neufin sillalla lumisateessa.  Mielikuva oli mahdottoman elävä.

Myöhemmin kahlasin lukemattomia Pariisin historiaa käsitteleviä kirjoja yrittäen löytää tuttuja asioita. Kun olin ensimmäistä kertaa astumassa Pont Neufin sillalle, odotin tunnistamista, jonkinlaista järistystä. Mitään sen kummempaa en tuntenut. Kun opiskelin kansalaisopistossa nelisen vuotta ranskan kieltä 2000-luvun puolivälissä, ainoat sanat,  jotka jotenkin kielessä tuntuivat minusta tutulta olivat järjestysluvut: le premier, le deuxième, le troisième, le quatrième jne. Mutta kyllä nekin olivat vaikeita kuten koko kieli. Loppujen lopuksi luovutin sen kielen kanssa. Olen sitä mieltä, että oppisin kielen vain asumalla vuosikausia Ranskassa.

Sinnehän Katariinakin Pähkinäsaaren linnaan pisti ihmisiä vankeuteen. Tässä saapuminen Nevalta ja ensi kohtaamiseni Pähkinäsaaren kanssa 2005.

Mielikuvitus on mahtava ystävä ja siitä näyttää tulleen ajan kanssa entistä tärkeämpi. Vanhetessamme tajuamme oman rajallisuutemme.  Matkustaminen ei ole halpaa ja muuttaminen toiseen maahan vaatii paljon. Tavalliset turistimatkat eivät ole koskaan olleet minusta riittävän kiehtovia, niissä on oltava jokin oma juttu mukana.

Suomeen olen juuttunut jo kauan sitten. Voin sanoa olevani kiinni turpeessa oikein kunnolla. Historiaa, erityisesti sukujeni talonpoikaista historiaa tutkimalla yritän ottaa sen haltuuni ja tyytyä maalaistytön osaani tässä elämässä. Jossakin vaiheessa tajuamme senkin, että emme tavoita sitä jotakin (mitä lieneekään) harhailemalla ympäriinsä sadoissa erilaisissa asioissa, tekemällä milloin mitäkin, vierailemalla vieraissa maissa. Sen kaiken löydämme itsestämme, läheltä, se on aina tavoitettavissa. Eikä se jokin kuitenkaan estä meitä lähtemästä jos siltä tuntuu. Turpeessa rötköttäminen ei ole siis mikään paha juttu. No, toisaalta tunnun kyllä harhailevan niissä monissa asioissa, mutta se on luonteenvikani.

Niin tai näin, rahvasta on suvuissani aina oltu, talonpoikia. Katariina II Suuren maailmassa liikutaan toisessa maailmassa, joka nyttemmin on vain muisto, mutta muisto, joka elää monissa asioissa. Ranska oli Katariinalle tulipunainen vaate ja vallankumous sai hänet kääntämään maalle kokonaan selkänsä.

Uudempaa aikaa on kirjattu ylös hyvinkin tarkkaan, mutta vanhemman ajan tutkimuksesta en ole vielä täysin perillä ja koen sen selvittämisen mielenkiintoisuuden lisäksi melko hankalaksi.  Luen nimittäin parhaillaan myös aiempaa historian tutkimusta koskien Viipurin läänin asutusta kaksikymmentäviisivuotisen sodan (1570-1595) jaloissa.  Teos ”Linnaleirit ja vainovalkeat” perustuu Anssi Mäkisen Oulun yliopistossa tekemään väitöskirjaan.  Se on ilmestynyt Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran julkaisuna 2002 ja nappasin sen mukaani syksyn kirjamessuilta, koska se oli ollut jo pitkään ostosluettelossani.  Kirjassa on laaja luettelo muusta aiheeseen ja alueeseen liittyvästä tutkimuskirjallisuudesta, joka varmaan johdattaa minua eteenpäin.

Kirjat vievät mukanaan

Sain äskettäin luettua Hilary Mantelin romaanin ”Syytettyjen Sali” (Kustannusosakeyhtiö Teos. 2012). Romaani on kirjoitettu alun perin englanniksi ja ilmestynyt 2012 nimellä  ”Bring up the bodies”. Suomennoksen on tehnyt Kaisa Sivenius. Kirjaa on edeltänyt maailmanmenestykseen noussut ”Susipalatsi”-teos, jota en ole vielä lukenut. 

En aio arvostella  kirjaa muuten kuin kertomalla, että se on melko vaikeata luettavaa valtavan henkilögallerian takia. Henkilöistä useampia kutsutaan kahdellakin nimellä, mutta myös lempinimiä käytetään. Satunnainen lukija, jota historia ei kiinnosta, jättää kirjan helposti  kesken. Kirjan alusta löytyy kylläkin henkilöluettelo ja yksinkertaistettu Tudorin kuningassuvun  sukukaavio, joista on apua. Jälkeenpäin ajatellen olisi kannattanut kerrata historiaa ennen lukemista. Sitä olenkin tehnyt nyt jälkikäteen koko ajan yrittäessäni kirjoittaa tätä päivitystä. 

Hamstead Heath joulukuussa 1985. Valokuva, josta aikoinaan lähti innostukseni valokuvakerhotoimintaan ja kilpailuihin. Mennyttä elämää nyt. Kuvassa kaksi sisartani ja toisen silloinen mies kipuamassa ihailemaan Lontoota.

Vaikealta voi tuntua myös se, että romaanin tarina kulkee melkein yksinomaan keskustelujen kautta, joita Thomas Cromwell käy itsensä, kuninkaan ja muiden henkilöiden kanssa punoen verkkoja ja suunnitelmia ihmisten ja ajan tapahtumien välille lyhyen ajan sisällä 1535- 1536. Toisaalta kirjoituksen tyyli preesensissä antaa tämän päivän ihmiselle mahdollisuuden olla lähes läsnä keskusteluissa ja siirtyä niiden kautta vuosisatojen taakse yhdeksi historian merkkitapahtuman todistajaksi tai silminnäkijäksi.

Hans Holbein nuoremman maalaus  Cromwellistä.

Thomas Cromwell on paljon haltija kuninkaan läheisenä miehenä toimien Henrik VIII:n pääsihteerinä ja valtionarkiston johtajana, Cambridgen yliopiston kanslerina ja kuninkaan käskynhaltijana ja Englannin kirkon päänä. Hän on alun perin sepän poika, joka on kerännyt oman kokemuksena ja taitonsa Euroopan eri maissa ja on nyt uransa huipulla. Hän on tuossa vaiheessa noin 50-vuotias ja pohtii usein myös omaa kohtaloaan suunnitellessaan kuninkaan eroa tämän toisesta vaimosta  Anne Boleynista. Tuohon lyhyeen aikaan sisältyy kuninkaan ensimmäisen vaimon Katariina Aragonialaisen sairaus ja kuolema.

Henrik VIII suunnilleen kirjan tapahtumien aikaan. Mahdollisesti myös Hans Holbein nuoremman maalaus

Kirjan luettuani, kuvani Henrik VIII:sta hiukan muuttui. Hänet tunnetaan yleisesti vaimojensa tappajana. Vaimoja oli näiden kahden ensimmäisen jälkeen vielä neljä. Mutta asiat eivät ole niin yksinkertaisia kuin olemme historiankirjoista lukeneet. Asia nousi itse asiassa taas pinnalle, kun osuin netissä Iltasanomien artikkeliin, jossa kerrottiin brittitutkijan professori Kevin Duttonin psykopaattitutkimuksesta. Tutkija nimeää Henrik VIII:n pahimmaksi psykopaatiksi Englannin historiassa. Näköjään tutkimuksen kohteina olleiden joukossa on myös Henrik VIII:n ja Anna Boleynin tytär, Englannin myöhempi kuningatar Elisabet I.

En puutu sen enempää tutkimuksiin ja ota kantaa psykopaatteihin. Uutisointi asiasta kuin asiasta on yleensä meidän aikanamme niin mahdottoman yleisluontoista, että se johtaa auttamatta harhateille. Mutta onneksi se johtaa myös muuten eteenpäin, jos vain jaksaa seurata eteensä avautuvaa tietoa. 

Sensijaan kävin etsimässä tietoa kirjailija Hilary Mantelista ja osuin hänen puheeseensa, jolla hän oli suututtanut median ja loukannut ihmisiä. Puheessaan hän vertasi Marie Antoinettea, prinsessa Dianaa ja Gambridgen prinsessa Catherinea ja muitakin kuninkaallisia ja tuoden mukaan myös Henrik VIII:n aikakauden ja hänen vaimonsa ja mahdollisen biologisen tragedian koskien perijän aikaansaamista. Hänen pohdintansa laajenivat lopuksi koskemaan kysymystä monarkian sopivuudesta nykyaikaan.

On todella niin, että eipä tämä meidän maailmamme ole paljon muuttunut.  Olemme olevinamme vaikka kuinka kehittyneitä ihmisiä, niin samat asiat vaikuttavat edelleenkin siellä pinnan alla.  Niitä käsitellään, paljastellaan ja peitellään vain vähän eri tavalla kuin aiemmin, mutta samat lainalaisuudet vallitsevat. Tänään vain kaikki unohtuu salamannopeasti ja odotamme seuraavaa skandaalia. Huomenna tämän päivän uutiset on unohdettu.

Tässä olen tutkimusretkellä marraskuussa 2004 lontoolaisessa antikvariaatissa muiden istuessa pubissa.

Viime aikoina, kun olen yrittänyt tutkia karjalaista äidinpuoleista sukuani menemällä itse asiassa aivan liian kauas 1700-luvulle, aikaan, josta kirkonkirjojen antamat tiedot ovat katkonaisia ja usein myös virheellisiä ja  kun vielä olen tuijottanut  liian kauan samoja asioita yrittämällä löytää yhteyksiä päästäkseni eteenpäin, on virkistävää välillä leikkiä ja ”tutkia” jotakin, josta aineistoa riittää.  

Vaikka tänä päivänä kuninkaallisten kihlauksia ei solmita poliittisten näkökohtien määräämänä näiden ollessa vielä lapsia, ymmärrän hyvin Hilary Mantelin vertaukset naisen roolista kuninkaallisissa avioliitoissa (ja joskus muissakin, ainakin aiemmin myös meillä), tekisi mieli jatkaa aiheesta, mutta sen monimutkaisuuden ja ehkä myös ärsyttävyyden takia en tee sitä.

Prinssi Williamin puoliso  Catherine on näköjään saamassa Britannialle tulevaa kruununperijää enkä ole seurannut asian uutisointia yhtään. Me täällä Suomessa elämme omassa pienessä maailmassamme edelleenkin vähän ulkopuolella Euroopan, vaikka EU:ssa tunnumme olevamme koko ajan esillä. Se johtunee  uutisistamme ja niiden näkökulmasta.. Ulkomaisista online-lehdistä  Suomesta ei paljon tietoa heru. Mutta yhtäkaikki kuninkaallisten asiat ovat edelleenkin kiertämässä juttuina ympäri maailmaa kuten 1500-luvullakin. Välitystapa on vain muuttunut.

Henrik VIII  noin 17 vuotiaana kruunajaisten jälkeen vuonna 1509. Maalauksen tekijä tuntematon.

Nuori Katariina Aragonialainen. Michel Sittow'n maalaus n. 1503–1504, Kunsthistorisches Museum, Wien.

Palaan vielä 1500-luvun alkuun.  Katariina Aragonialainen, Henrik VIII:n ensimmäinen puoliso, syntyi 1485 Espanjan kuuluisan Isabellan (varusti mm. Kolumbuksen matkalle löytämään Amerikkaa)ja tämän puolison Ferdinandin nuorimpana tyttärenä. Katariina kihlattiin 3-vuotiaana Englannin kruununperijän kuningas Henrik VII:n pojalle Arthurille. Avioliitto solmittiin välittäjien toimiessa edustajina 1499 ja oikeasti 1501 prinssin saavuttaessa 15 vuoden iän.  Arthur kuitenkin kuoli pian kuumetautiin, johon Katariinakin sairastui.  

Kun Henrik VII kuoli hänen nuorempi poikansa Henrik VIII astui valtaistuimelle 1509. Vähän ennen kruunausta hänet oli vihitty veljensä lesken Katariinan kanssa. Walesin prinssistä ja prinsessasta tuli Englannin kuningas ja kuningatar. He olivat onnellisesti naimisissa 18 vuotta paitsi, että Katariinan raskaudet päättyivät useimmiten lapsen syntymän jälkeen lapsen kuolemaan.  Ainoa eloonjäänyt oli tytär Mary, joka syntyi 1516, mutta tytär ei tuolloin kelvannut kruununperijäksi. Katariina oli erityisen suosittu ja vieläkin häntä kunnioitetaan ja hänen kohtalonsa koskettaa.  Oli toki muitakin poliittisia ongelmia. Syytettyjen salin luettuaan voi hyvin kuvitella, miten taustavoimat toimivat ja ohjaavat hallitsijaa voimien haluamiin suuntiin. Valta, vallanhalu, raha, asemat ohjaavat yhteiskuntaa tänäkin päivänä. 

Muuten Syytettyjen salin molemmat kuningattaret synnyttivät kuitenkin Englannille hallitsijat! Katariinan tyttärestä Marystä tuli kuningatar kuten myös Anne Boleynin Elisabetistä.

Katariina pistettiin pois, koska hän ei enää pystynyt synnyttämään. Syitä avioliiton mitätöintiin löytyi. Samaa mallia käytettiin hyväksi myös tulevissa kuninkaan eroissa, mutta entistä julmemmin. Koska Katariinaan liittyvät tapahtumat olivat vastoin katolista uskoa, niin tästä kehittyi myös Englannin kirkon ero  Rooman vallasta ja maan omanlainen uskonpuhdistus, joka johti anglikaanisen kirkon syntymiseeen.

Hilary Mantel on kirjoittamassa kolmatta kirjaa Thomas Cromwellin näkökulmasta. Cromwellin itsensä kävi myös aika pian  huonosti, koska hänet mestattiin ilman oikeudenkäyntiä 1540 samana päivänä kun kuningas meni viidenteen avioliittoonsa.  Hän taisi liikaa sekaantua Henrikin avioliittojen järjestelyihin. Noista muutamasta vuodesta löytynee runsaasti romaaniaineksia ja lähdemateriaaliakin tuntuu olevan käytettävissä vaikka kuinka paljon. 

Tunnetumpi Cromwell oli kuitenkin Oliver Cromwell (samaa sukua ollen Thomasin siskon jälkeläisiä),joka 1600-luvulla hallitsi Englantia, Irlantia ja Skotlantia yksinvaltiaana parlamentin lopetettua monarkian. Tämä Cromwell kuoli luonnollisen kuoleman, mutta kun monarkia palautettiin ja Kaarle II palasi  1660, hänet kaivettiin seuraavana vuonna haudastaan Westminster Abbeyssa  ja teloitettiin ja häväistiin kuolleena.

Joltakin työmatkalta junassa Lontoosta etelään.

Satunnainen lukija voi alkaa perätä minulta "pointtia" tähän kirjoitukseeni.  Ehkä se voisi olla kaikesta maan ja taivaan välillä kiinnostuneen naisen harharetki aikaan joskus ennen.  Ollaan sitten Suomessa tai jossakin muualla Euroopassa. Kirjoittamalla pyrin jäsentämään sekavia ajatuksiani ja yhdistämään ihmiselämän lainalaisuuksia eri aikojen välille itselleni opiksi. Oikeasti haluaisin kirjoittaa enemmän suunnitelmallisesti ja jotakin tiettyä tarkoitusta varten. Kun sellaista ei juuri nyt ole näköpiirissäja kun muutenkin tunnen tippuneeni kärryiltä, teen omia historialliskirjallisia harharetkiäni. Ja usein ne ovat vailla päätä ja häntää. Kirjoja putoaa luettavakseni. Eipä yksinäisellä vanhalla kääkällä ole paljon muuta tekemistä. No, tietenkin voin vapaalla ajallani tehdä puutarhatöitä, siivota, tehdä pikku retkiä  mutta ei aina huvita.

Kohtaaminen New Forestin kanssa. Taustalla kuuluisia Newforestin poneja. 

The Forest

Äskettäin aloin lukea Edward Rutherfurdin vuonna 2000 ilmestynyttä kirjaa ”The Forest”, jonka hankin aikanaan kohdatessani eräällä työmatkalla Englannissa alueen nimeltä New Forest. Romaani käsittelee kiehtovasti Hamshiren kreivikunnassa sijaitsevan Uuden metsän aluetta yhdistäen siellä asuneiden sukujen historian Englannin historiaan. Aikajänne on vuodesta 1099 vuoteen 2000. Kirjan lukeminen pisti minut tarkistamaan joitakin historiallisia asioita ja toi takaisin tuohon 1500-luvun alkuun ja edelliseen lukemaani ja kommentoimaani kirjaan.  

Olen parhaillaan 883-sivuisen kirjan  sivulla 487, jossa Englannin kuningas Kaarle II saapuu seurueineen metsään eräänä elokuun päivänä 1670 mukanaan Nell Gwynn, näyttelijä, kuninkaan sen hetkinen rakastajatar ja muuta seuruetta pääasiassa naisia. He eivät ole erityisen kiinnostuneita metsästyksestä vaan metsän Rufuksen puusta, tammesta, joka perimätiedon mukaan olisi kasvanut paikalla, missä 1099 normannikuningas Rufus kuoli nuoleen. Siis mahdottoman mielenkiintoinen romaani, jossa fakta ja fiktio kohtaavat. Haluaisin heti lähteä tutustumaan tuohon metsään. Tässä linkki Uuden metsän kansallispuistoon.  Mutta tämä onkin sitten toinen juttu paitsi, että nuo käynnit Englannissa ovat herättäneet mahdottoman mielenkiinnon maan historiaan.

En halua näissä kirjoituksissani toistaa ja kertoa asioita, joita netti on tulvillaan, mutta myös alleviivattuja kohtia klikkaamalla pääsee tutustumaan ko. aiheista kirjoitettuun laajempaan tietoon. Löysin jopa sivun, jossa pääsee aikalaisten kirjoittamiin kirjeisiin, runoihin ja muihin alkuperäisiin lähteisiin Tudorin ajan Englannissa ja hyvin laajaan henkilöitä koskevaan informaatioon. Nyt onkin sitten mielenkiintoista nähdä, mitkä kuvat valitsen tähän juttuun.  

Hyde Park. Lontoo.