Erilaisia ihmisiä ja aikoja

Oli päästävä kirjoittamaan. Edes hetkeksi. Minun piti aloittaa tämä uusi postaus jo eilen (eilen oli 24.1.) tultuani kaupasta, mutta aika menikin sitten muuhun ja loppujen lopuksi olin niin uupunut, etten jaksanut enää muuta kuin katsella kesken jääneitä television sarjoja.

 

Kaikki värilliset ulkokuvat 21.1.2023.

Nyt olen jo unohtanut eiliset aiheeni, mutta yksi taisi liittyä somemaailmassa vallitsevaan ihmisten raivoon, joka herää aiheesta kuin aiheesta. Ihmettelen usein jatkuvaa vihamielisyyttä, raivon purkauksia, kiusaamista ja valeuutisia, joita ihmisiltä virtaa keskusteluihin. Onko ihmisten lukutaito puutteellinen, koska monen jokapäiväinen elämä tuntuu kommenttien perusteella melko harhaiselta. Nimittäin tietoa on kyllä olemassa, kun vain sen osaa hakea oikeasta paikasta. Vaalien lähestyessä harhaisuus ja valheet vain lisääntyvät.  Siksi monet myös hylkäävät somen. Minä saatan pitää lyhyitä taukoja.

Olemme vauhdilla menossa kohti kevättä, mutta minusta kevät saisi olla jo lähempänä. Toisaalta ihmisellä ei pidä olla kiire minnekään. Löydän liikaakin tekemistä tässä omassa pienessä kuplassani. Päivät menevät liian nopeasti enkä ehdi tehdä enkä ajatella kuin pienen osan kaikesta siitä, mitä haluaisin. Ihmisen elämä, sehän on niin täynnä kaikkea, että ei ole mikään ihme, että olemme välillä enemmän tai vähemmän hämmennyksissä. 

Tiedän, että nopeat ja nuoret ihmiset ehtivät enemmän vai ehtivätkö ja kokevatko he tekemisensä merkitykselliseksi? Meillä vanhoilla ihmisillä on rajoituksia, hyvin monenlaisia rajoituksia, mutta monilla täysinäinen elämä täynnä merkityksiä ja purtavaa herättää ehkä liiankin paljon ajatuksia. En aio kirjoittaa rajoitteista enkä merkityksistä muiden osalta ja yritän jopa rajoittaa itseäni, sillä pursun ulospäin joskus aivan liikaa.

Kirjoittaminen voi olla yksinkertaista ja kivaa, mutta ennen sitä pitää saada rasittavat ajatukset ja suunnitelmat pois päästä. Aina se ei onnistu. Minulla on sentään inspiraatiota ja aiheita aivan liian paljon, mikä lienee käynyt selväksi satunnaiselle lukijalle. Mutta se jaksaminen!

Kirjoittaminen on toisaalta oikeastaan myös vaikeaa, vaikeampaa kuin useimmat kuvittelevat. Alapa siitä luoda tekstiä mistä tahansa aiheesta! Minä ajattelen usein vieläkin pidemmälle,kauas tulevaisuuteen. Kannattaako enää kirjoittaa ja julkaista painettuja kirjoja? Kirjoittaminen kyllä kannattaa. Muuten en vastaa, koska olen melko varmasti kirjoittanut tästäkin jotakin.

Edellisen postaukseni jälkeen minun oli pakko ottaa esille 1960-luvun päiväkirjojani luettavaksi.  Ne ovat mahdottoman hieno aarreaitta. Minulle, vaikka niiden lukeminen voi olla aika puuduttavaakin. Toisaalta yhdestä ainoasta päivästä kuten yhdestä kuvastakin voi alkaa kirjoittaa tarinaa, jonka ulottuvuudet voivat olla vaikka missä.

Olin äskettäin miettinyt yhden vioittuneesta filmistä skannaamani kuvan ajankohtaa. Istun siinä sängyllä koulukirjojen kanssa. ja toisessa olen kirjat kainalossa.  Mutta päiväkirjasta ja neljästä 1960-luvun kalenterista (1964, 1965, 1966 ja 1967) selviää kyllä paljon.

Olin muuttanut jo 1959 kotitaloni alakerran olohuoneen toiseen puoleen. Sisareni jäivät yläkertaan. Miksi siirryin alakertaan? Olen kirjoittanut siitä 22.10.2014 blogissani "Kun lapsuus päättyi". Pääset lukemaan sen täältä. "Huoneeni" oli erotettu verholla olohuoneesta, jossa perhe katseli iltaisin televisiota. Isäni poltti myös tupakkaa eikä siihen aikaan puhuttu vielä tupakansavun vaaroista.

 

Olin aloittanut lukion Hämeenlinnan Yhteiskoulussa syksyllä 1963. Olin 16-vuotias. Vuoden 1963 päiväkirja alkaa syyskuusta. Etsinkin jonkin aikaa edellistä päiväkirjaa löytämättä sitä. Onko minulla sitä ollenkaan? Ihmettelen, miten olen saanut säilytettyä kaikki muut päiväkirjani. Muistini ei tarjoa siihen apua. Tuskin olen kuljettanut niitä matkallani maailmalla. Onhan niitä aikamoinen kasa. Äitikö säästi ne?

Mainitsemani syksyn 1963 päiväkirja tuntuu pienten otteiden perusteella tosi mielenkiintoiselta. Olen kertonut joskus aiemminkin siitä syksystä. On aiheellista miettiä, miten käsittelen tuota aikaa jatkossa.

Tämä kuva voisi olla kesältä 1965

Kävin ensimmäisen lukiovuoden ja toisen vuoden syksyn koulua kotikylästäni käsin eli koulumatka oli edelleen 30 km aamuisin ja sama iltapäivisin tai iltaisin. Tammikuussa 1965 ( 8.1.1965) muutimme Rengon kirkonkylään ja koulumatka lyheni huimasti ollen jatkossa vain noin 15 km ja busseja kulki koko ajan.

Yritin etsiä kommentteja muutosta ja siitä helpotuksesta, että vihdoin pääsimme asuntoon, jossa oli kylpyamme ja suihku. Ei mitään. Muuttopäivänä pohdin nuorta murhaajaa? 10.1.1965 mainitsen kyllä, että uusi kotimme on lämmin ja viihtyisä. Kaipaan silti vanhaan kotiin, kylmenneeseen taloon, jossa tapahtui niin vähän ja kuitenkin paljon. Odotan kevättä ja kesää kuten nytkin.

Tässä kaksi koulukaveriani ja silloista hyvää ystävää. Leena ja Satu, molemmista on aika jo jättänyt.

Seuraavassa lauseessa kirjoitan kuoleman olevan ihmisen typerä keksintö? ” Vihaan hautausmaita, niiden rauhaa, johon haluaisin heläyttää iloisen naurun, joilla haluaisin huutaa ja kirkua ja hyppiä hautakiviä pitkin yli aidan pois pois maailmaan, jossa elämä sykkii.”

Samoissa kohdin julistan rakastavani elämää. Mielialani heittelehtivät laidasta laitaan.

Pitäisikö kopioida tähän jatko, joka on aika kauheata tekstiä? Varmaan pitää joskus tai sitten ei. Siinä on kapinallisen nuoren ajatuksia pohjaksi tulevalle sukututkijalle…

Tässä ne 1960-luvun päiväkirjat.

Nuori murhaaja pohditutti ystäviäni ja minua vielä myöhemminkin.  Kävin tutkimassa Helsingin Sanomien Aikakoneesta tammikuun lehtiä, joissa koko tammikuun alussa Kuopion keskustassa paljastui nuoren naisen (18v) murha. Aiemmin joulukuun alkupuolella oli samalla tekotavalla murhattu toinen nuori nainen. Eräs mies oli jopa sen takia pidätetty, mutta hän pääsi vapaaksi, koska alibi piti. 

Lehdessä kerrottiin erityisen yksityiskohtaisesti kummastakin murhasta ja niiden tutkinnasta. Kaikki nimet mainittiin, myös epäiltyjen. Kuviakin oli paljon.  Niitä kutsuttiin nailonsukkamurhiksi tekotavan mukaan. Toisen murhan tullessa ilmi, alettiin löytää yhteyksiä niiden välillä, yhteisiä tuttavia perheiden välillä. 8.1. oli murhaaja selvillä, vielä 17-vuotias nuorukainen, joka parveili tutkimusten ajan mukana, koska kuului samoihin piireihin kuin murhatut.  Hän oli edellisenä päivänä tunnustanut molemmat murhat.  Oli ilman muuta selvää, että tapaus kuohutti meitä, olihan murhaaja syntynyt samana vuonna kuin me. Murhaajan henkilötiedot annettiin julki kuvineen ja syntymäaikoineen, vaikka alaikäisyyden takia sitä mietittiin. Silloin lapsesta tuli täysi-ikäinen vasta 21-vuotiaana. Tämä tapaus on päässyt jopa Wikipediaan.

Muistelin, että kävimme myöhemmin Hämeenlinnasta Kuopioon muuttaneen ystävämme Sinin uudessa kodissa ja kiertelimme tapahtumapaikoilla. Muistini petti sikäli, että olimme Kuopiossa hiihtolomalla helmi-maaliskuun vaihteessa edellisenä vuonna eli 1964. Muistikuvani talvisesta Kuopiosta oli niin elävä, että vaikken ole maininnut, että kävimme siellä myös 1965, niin ehkä todellisuudessa kävimme.

Nimittäin 1965 alkuvuodesta alan jo elää osan aikaa mielikuvitusmaailmassa enkä mainitse enää päiväkirjassani todellisia tapahtumia kuin poikkeuksellisellisesti,

Tulen löytämään päiväkirjoistani myös lisää kiinnostavaa ja erikoista  asiaa, joita saatan käsitellä osana elämäntarinaani.

Nykyaika on jotakin aivan muuta. Monet asiat ovat yhtä karmean kuohuttavia kuin nuoruuteni asiat. On totta, että monet ajattelevat aivan eri tavalla kuin minä, joka haluan kertoa asioista ja haluan olla myös täysillä mukana tässä hetkessä. On kiehtovaa tutkia yhteyksiä menneen, nykyisen ja tulevan välillä ja samalla tehdä elettyä elämää tutuksi, jotta se ei kokonaan painu unohduksen yöhön. Sinnehän se auttamatta menee...

Tällä viikolla olen ollut tilanteissa, joissa on puhuttu näistä asioista sekä esivanhempiemme että meidän itsemme suhteen. Samalla olen joutunut ajattelemaan sitä, miten ajatuksemme saattavat erota hyvinkin paljon.  On myös heitä, jotka todella haluavat sulkea kaikki portit ja poistua kokonaan nykyajan vempaimista. Syy on se, että heitä ei kiinnosta olla mukana eivätkä he välitä itsestään jäävistä jäljistä. Kun vertaan sitä omaan intooni kaivella sukuhistorioiden lisäksi omaa menneisyyttäni ja ehkä tuoda siitä osasia esille, tunnen taas kerran itseni oman napani ympärillä pyöriväksi itsekkääksi minä-minä-ihmiseksi.

Toisaalta kiitän nykyajan anonyymiteetin ihailua siitä, että minusta alkaa virrata vähitellen lisää osia sitä aikaa varten, kun minua ei enää ole.  Kirjoittamiseni, valokuvaamiseni, sukututkimukset ja historian tutkimus ovat karaisseet minua jatkamaan avoimin ovin ja avoimin mielin. Kiitän myös kaikkia jälkiä, joita vanhempani ja muut ovat jättäneet, osan ehkä tahtomattaan, mutta osan tietoisesti, murusina minun löydettäväksi. 

 

 

Öisin herätessä

Yöllä herätessä saan aina parhaimmat ideat. Tosin ne laimenevat päivän koittaessa ja saattavat myöhemmin haihtua elämän vilskeissä. Joskus ne ovat niin voimakkaita, etten voi jättää niitä huomioimatta. Uni voi vaikuttaa heräämiseeni, vaikkei se olekaan se tärkein tekijä jatkon kannalta.  Ikä on myös tehnyt tehtävänsä, tuonut kaikille muistoille syvyyttä ja osittain armahtanut oman sisäisen kriitikon valtaa madaltamalla pääsyä joidenkin aitojen taakse hyväksyen elämän moninaisuuden.  Voin ehkä entistä vapaammin kertoa elämästäni.

Tämän kuvan haluan ehdottomasti kuvaamaan hyvästejä nuoruuden ympäristöstä tms, jota sitäkään ei enää ole tällaisena. Oletan kuvan olevan syksyltä 1966.

Viime aikoina olen myös kahlannut joitakin elämänkertoja saadakseni virikkeitä, jotta voisin aloittaa jotakin vastaavaa koskien omaa elämääni. Toisaalta olen näissä blogeissani kertonut jo mahdottoman paljon asioita sekä sukuni, mutta myös omalta osaltani. Olen tavallaan käsitellyt monet asiat, joita nyt olen muidenkin kertomana lukenut. Hyvä puoli lukemissani on, että ne kaivertavat omasta muististani esiin lisää asioita muistettavaksi.

Nousin yöllä kirjoittamaan, en unesta vaan ajatuksista, jotka alkoivat pursua esille. Unen olinkin jo unohtanut. Nyt minua alkoi kaduttaa, etten aikoinaan dokumentoinut työelämääni. Siitä alkaa tulla esille jatkuvasti pieniä pätkiä, selkeitä muistoja. Silloin, kun asiat ovat päällä ja meneillään, ne eivät ehkä tunnu niin tärkeiltä kuin sitten joskus myöhemmin. Ymmärsin, että useimmiten vain merkittäviä tehtäviä toteuttavat ihmiset ovat kirjanneet elämäänsä talteen. Heidän on jälkikäteen helpompi kirjoittaa elämänkerta.

Ensimmäisen päiväkirjani kansi 1957

 

Onhan minullakin päiväkirjoja, mutta ne ovat usein turhaa turhempia selvittäessäni omaa merkitystäni elämäni päähenkilönä Sitähän ei ollut oikeastaan ollenkaan ennen kuin aloin eläkkeelle päästyäni luoda sitä. Tämä saattaa lukijan silmissä kuulostaa erikoiselta. Minullekin tulee mieleen huijarisyndrooma eli ikään kuin olisin keksinyt kaiken sen, mistä olen kirjoittanut. Tosiasia on, että olen kirjoittaessani paneutunut omiin muistoihini kaiken hajanaisen tiedon avulla, sitähän on kalentereissa, valokuvissa, kirjeissä ja osittain puutteellisissa päiväkirjoissa. Ne ovat aika ajoin erityisen puutteellisia haihatteluni takia. Mutta ehkä sittenkin saisin niistä jotakin kokoon?

Olen lapsesta saakka joutunut vähättelemään itseäni, vaikka olen ajatellut ja unelmoinut suuria. Minua on työnnetty alas haaveistani sanomalla, ettei minusta ole niitä toteuttamaan, ne eivät elätä.  Vasta eläkeiän lähestyessä aloin kirjoittaa kaikista tunteistani päiväkirjaani, myös niistä vähättelyistä. Niitähän koin myös aina myöhemmin, jopa työelämän aikana. Jotkin ovat olleet niin rajuja, ettei niitä unohda koskaan. Aiemmin arvostelin harvoin kenenkään sanomisia ja ajatuksia minusta. Minua arvostelleita riitti. Ensin lapsuudessa ja nuoruudessa olivat vanhemmat, perhe, sukulaiset, opettajat, kaverit koulussa, ystävät jne. Lähdemme maailmalle aika pienin varustein ja opimme kulkiessamme ja tehdessämme virheitä.

tänään

Minua edeltävät sukupolvet olivat erityisen ankaria kotona, kylässä ja työpaikoilla. Kannustus oli kaivettava omasta itsestään. Valitettavasti eräänlainen ankaruus kulki myös osittain omalle sukupolvelleni ja jopa sitä nuoremmille näiden päästessä johtaviin asemiin. Nainen oli aikoinaan ja osittain vieläkin väärä sukupuoli. Eihän sitä kukaan myönnä enää, mutta niin se vain oli.  Sitä se oli myös monen naisen mielestä ja on jopa vieläkin. Jos pisti hanttiin, kuten minä tein, piti kestää seuraukset. Minusta ei tullut koskaan mielistelijää. Saatoin joskus sivusta seurata, miten olisi pitänyt käyttäytyä, jos halusi edetä vaikkapa ammatissaan ja/tai onnistua muissa suhteissaan.

Minun jopa odotettiin syntyvän poikana. Pettymystä tyttöjen syntymästä ei meille peräjälkeen syntyneille tyttärille näytetty suoraan. Luulen silti, että osa sisaristani koki asian sanattomana, vaikkei sitä silloin ymmärtänyt. Toisella puolella oli tyttöjen suojelu, mikä meni joskus liian pitkälle. Vanhimpana sain sen kokea ehkä rankimman kautta.

Olen maininnut joskus, että en ensimmäisissä päiväkirjoissani yleensä koskaan mainitse mitään negatiivistä. Kirjaan kirjoitettiin mukavista asioista ja tasaisesta elämästä. Erimielisyydet ja riidat jätettiin pois. Myöhemmin säröjä alkoi ilmaantua ja ne saattavat tulla näkyviin. Viimeistään rivien välistä. Olen ajatellut paljon tätäkin puolta.

Tässä joskus 1985 tai 1986 SYP:ssä, taitaa olla salaa otettu kuva.

Itseäni voin käsitellä säälimättömästi, mutta armollisesti ja anteeksi antaen. Elämäni purkautuu vähitellen paperille ja saattaa jäädä elämään minun jälkeeni. Koska minulla ei ole sen kummempia saavutuksia elämässäni, voin nostaa esille, mitä haluan. Jos vanhempani eivät ymmärtäneet mitään työstäni ja siellä kokemistani ylpeydenaiheista, niin tuskin lapseni, saati lapsenlapseni edes ymmärtävät.

Elin 1970–2000-luvulla eli 30 vuoden sisällä kiihkeimmän ajan, josta tuli murroskohta myös yleisessä työelämässä. Joskus ihmettelen, miten se aika meni niin nopeasti eikä siitä jäänyt muita jälkiä kuin muuttunut maailma. Ehkä siitä ajasta tästä näkökulmasta ei ole vielä niin paljon kirjoitettu, muisteltu. Minäkin olen tutkinut koko ajan menneiden aikojen ihmisten elämää ja hiukan omaa lapsuuttani ja nuoruuttani, mutta paljon on vielä kirjoittamatta.

Kun olemme puhuneet sukujen muistoista, vanhojen ihmisten kertomusten keräämisestä, olen jo pitkään yrittänyt ottaa esille sen, että meidänkin olisi aika kertoa omastamme. Harva ikäiseni pitää omia muistojaan tärkeinä tai kertomisen arvoisena. Olen joskus surrut sitä, että omien vanhempiemme ja heidän aikalaistensa elämät ovat kaatuneet sinne suureen ämpäriin, josta niitä ei ole kukaan halunnut nostaa esille. Itsekin olin aikanaan vähättelemässä heidän kertomuksiaan, vaikka lopulta lähdin niitä kaivelemaan. 

Eläminen on aina rankkaa. Arkielämä on rankkaa. Edelleen, vaikka monet asiat ovat helpompia. Nyt pitää kaiken lisäksi osata ja hallita tietotekniikka ja siihen liittyvät asiat. Minulle se on aina ollut helppoa, koska olen ollut rakentamassa sen osa-alueita. Se on sittemmin tehty helpoksi kaikille, mutta jos tulee ongelmia, helppous on uhka ja joskus jopa ansa.

Tällä viikolla oli ja on kahden lapsenlapsen syntymäpäivät. On myös satanut lunta kahteen otteeseen mahdottoman paljon. Niitä sateita ennen edelliset lumet lukuun ottamatta pihojen ja teiden sivustoille kerääntyneitä kasoja ehtivät sulaa. Olikin yllätys, kun yhtenä iltana katsoessani ulos, näin uuden lumen paljouden. Sama tapahtui pari päivää myöhemmin. Koska minulla on joitakin menoja, niin koko ajan pitää käydä putsaamassa auto. Talvi on …

Muutakin tekemistä riittää. Yllättävästi tällä viikolla myös matkakuume yllätti. Vietin pitkän hetken google mapin kautta Kreetan päällä. En ole tietenkään lähdössä minnekään. Matkan vaikeudet estävät. En kestäisi ihmispaljouksia, odottamisia lentokentillä, ruuhkia. Kreetan pienet tiet näyttivät kyllä uskomattoman houkuttelevilta. Miksi ihmiset yleensä haluavat turistipaikkoihin. Voimme silti unelmoida ja nähdä unia. Viime yönä uneksin taas niin, että olin koko ajan ottamassa valokuvia. Siitä tulee hyvä mieli. Niinkin voi matkustaa.

Olisiko minulla jossakin yksi viikko, jolloin voisin käyttää ajan VAIN omaan kirjoittamiseeni?

P.S. olen lukenut Kaari Utrion elämänkerran ”Kaari”, kirjoittaja Anna-Liisa Haavikko ja Leena Majander-Reenpään muistelmat ”Kirjatyttö”. Aiemmin luin Lea Pulkkisen ”Tutkijan omakuvan”.  Luin aiemmin myös Samu Haberin ”Forever Yours”.  Pitääpä hakea lisää kirjastosta. Lisäksi olen tutustunut Tutanthamonin elämään ja sukuun. Siitä ehkä joskus myöhemmin.